perjantai 22. tammikuuta 2021

Ennen Kustaa III:n sotaa Töölössä eläneitä

Espoon tulli
oikeassa alakulmassa
Tähän mennessä mikropaikallishistoriassani varhaisin havainto elämästä Töölössä on ollut Kustaa III:n sodan aikaan perustettu sotasairaala. Tilanteen korjaamiseksi tutustuin Opinahjossa kanssani jatko-opiskelevan Veikka Kilpeläisen graduun Salaviinarinkien toimintaympäristöt Helsingissä 1770–1787

Käsiteltynä aikana Espoon tulli oli nykyisen Runebergin patsaan paikkeilla ja vesi liplatti vielä läheisessä Kluuvinlahdessa. Paitsi talvisin, jolloin lahti oli jäässä ja tarjosi lisää kulkureittejä. Lähimpänä tullia oleva Kamppi oli "suurelta osin sotilasaluetta, jossa tosin sijaitsi esimerkiksi köydenpunomo ja porvareiden puutarhoja" (s. 37). (Oheinen kartta Kansallisarkistolta: Töölö / Tölö; Karttoja selityksineen kaupungin alueella olevista viljelysmaista 1765-1767 (B7Helsinki:31/1-7)

Tämä on tuttua, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että kaupunginaidan ulkopuolella asuttiin virallisesti. Kilpeläinen kuitenkin toteaa rippikirjaan 1785–1794 nojaten, että "Espoon tullin lähialue oli hallinnollisessa mielessä osa kaupunkia, mutta myös sen rajaseutua. Asukkaat kuuluivat Helsingin seurakuntaan, mutta kaupungin tulliaita rajasi kuitenkin alueen ulkopuolelleen" (s. 67) 

Kyseisessä rippikirjassa tosiaan on "Kampissa ja Töölössä" asuvia 12 aukeaman verran. Toisella aukeamalla ennestään tuttu pormestarin tytär eli olen taas unohtanut ennen tietämääni. Porvarien "plantaaseilla" asuu tyypillisesti pariskunta ja palkollinen. Porvari H. Tammelinin krouvi on kirjattu kahteen kertaan, ilman elämää sivulle 91 ja sivulla 99 siellä asuvat Matt Holmström ja vaimonsa Maria. Valitettavasti varhaisempaa rippikirjaa ei ole säilynyt, joten tätä on haastavaa yhdistää Kilpeläisen tuntemaan Espoon tullin läpi kulkeneen Turun tien varrella olleeseen anniskelupaikkaan Grönbergskan krouvi, jota vuonna 1773  piti leskirouva Greta Lund (s. 68). Kilpeläinen kutsuu paikkaa myös Töölön krouviksi ja toteaa Greta Lundin asuneen krouvirakennuksessa (s. 69). 

Lastenkirjassa 1789-1804 Kamppi ja Töölö on eroteltu niin, että jälkimmäiseen osaan kuului huomattavasti vähemmän väkeä. Heidän poimintansa veisivät ohi otsikon aikarajauksen, joten hypätään historiakirjoihin. 

Tö-haut Hiskiin kertovat "Töölössä" asui Kapteeni Wallenin palvelija Fröling, jonka Helena-vaimon 17.9.1760 synnyttämä poika sai nimen Carl Friedrich ja kuoli pian. Maria-vaimonsa 5.4.1765 synnyttämä tytär nimettiin Margareta Lovisaksi. 

Tiilitehtaan käynnistyttyä luonnollisesti Töölössä asui sen työntekijöitä. Tiilenlyöjä Joh. Ersson ja vaimonsa Ingeborg Hansdotter saivat Gustaf-pojan 15.9.1779.

Pisin vaikutus Töölössä lienee ollut Henrik Appelbergilla, jonka jo 50-vuotias vaimo Ingeborg Larsdotter synnytti 3.4.1788 Carl-Pojan. Appelberg oli tässä vaiheessa armeijasta eronnut sotilas. Vaimo kuoli punatautiin 51-vuotiaana 6.10.1789 Töölössä. Henrik Appelbergin kuollessa 85-vuotiaana 24.3.1809 häntä tituleerataan vuokraajaksi. 

Muisti kaupungissa on lyhyt, mutta rohkenen silti esittää hypoteesin, että tämän Appelbergin mukaan on tunnettu "den såkallade Appelbergska åkern i Thölö", jota kaupunki kauppasi vuokrattavaksi sanomalehti-ilmoituksissa vuodesta 1833 ja vielä vuonna 1845. Vuokraajina mainitaan tukkukauppias Kiseleff ja karvari Gardberg, mutta harmittavasti pellon paikkaa ei tuoda mitenkään esiin. (mm. Helsingfors Morgonblad 10.6.1833, FAT 21.4.1837, 17.01.1845). Pekka Korvenmaa on Narinkka-artikkeliinsa Säätyläispuutarhasta kivikaupunkiin. Töölön raitiovaunuhallien alueen vaiheita 1820-1980 päässyt käyttämään kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluvaa karttaa, johon viitaten hän kertoo Appelbergin peltojen sijainneen "etelässä" suhteessa Furuhjelmin huvila-alueeseen, jota olen jo esitellyt. Eli ehkä lähellä mikropaikallishistoriani varsinaista kohdetta.

Haaveenani on muuten, että joku keksii miten nämä kaupungin aitojen ulkopuoliset peltopläntit saataisiin kartalle. (Sama karttakokonaisuus kuin yllä.)

torstai 21. tammikuuta 2021

Kirjapainon oppipojan ilta

Niilo Kivinen, joka 1880-luvulla oli latojan opisssa Vaasan lehden kirjapainossa, kuvasi Pohjalaisessa 18.11.1890 julkaistussa kertomuksessaan Kuvia kaupungin syrjäpuolista kaltaisensa iltaa:

— No, Taavi, lähdeppäs nyt joukkoon! Näytätkin niin kovin surkastuneelta etteipä virkistys suinkaan pahaa tee.

Taavi, tuo heikko kuihtunut poika säpsähti siinä vedetyn kastin syrjällä istuessaan ja lueskellessaan kansankirjastosta lainaamaansa kirjaa, nosti vähän päätänsä ja heitti aran silmäyksen kehoittajaan, taituri Hololaiseen, joka seisoi avonaisella väliovella, - mutta painoi jälleen päänsä ja kiintyi uudestaan lampun heikosti valaisemaan kirjaansa.

— Hohoi, missäs korvat on? sanoi Hololainen kovennetulla äänellä. — Saat tulla "konstförvanttien" kanssa nyt, sanon minä. Vai luuletko pian tulevasi maisteriksi lukemallasi? Ei poika vielä hetkiseen aikaan sentään; kyllä vielä saat kuten me muutkin hypistellä kirjasimia ja niellä lyijynkatkua arvaamattomat ajat. Ja parasta on totutella ryyppäämään jo nuoresta, muuten ei kirjapainolainen voi kauan elää.

Taavista tuutui kärsimättömän kiusalliselta kun ei taas saanut pahaakaan rauhaa, että olisi edes ehtinyt tuon luvun loppuun tietääkseen mitenkä Stanley löysi Livingstonen. Mutta ei, pois täytyi pistää kirjan kastinlaatikkoon. Voi ettei hän lähtenyt kortteeriin äsken kun aikoi.

Hololainen ja hänen toverinsa — pari muita taitureja, kaksi räätälinsälliä ja eräs suutarin-oppilas — nauroivat ja ilkamoivat Taaville, jonka silmät tuskasta tuijottivat ja väliin heittivät kiukkuisen katseen houkuttelijoihin. 

— Älä ole milläsikään, poika-parka, sanoi Hololainen nyt äänellä, jossa vivahti jonkunlaista halveksivaa sääliä. — heittäy vaan huolettomaksi, äläkä kuvittele itseäsi muita kummemmaksi, ja lähde kun aikamiehet haastaa!

Vasta merkillistä houkuttelemista tämä! ajatteli Taavi. Tähän asti oli väliin houkuttelemalla houkuteltu, väliin haukkumalla ja uhkaamalla pakotettu hakemaan olutta kirjapainoon ja sillä tavoin joko saatu syytä pilkata häntä pelkuriksi, raukaksi taikka tuotettu hänelle pelkoa ja omantunnon tuskia, koska kirjapainon johtaja oli ankarasti kieltänyt kulettamasta olutta kirjapainoon. Kamalia vastuksia! Ja hän olisi tahtonut — kuten pappi ja isä ja Jumalan sana olivat neuvoneet — säilyttää puhtaan omantunnon Jumalan ja ihmisten edessä. Tuiki mahdotonta!

- Joutua, joutua nyt!

Ja ei siinä muuta neuvoa kuin kalppia aika kyytiä perään pimeästä kirjapainosta — houkuttelijat olivat juurikään sammuttaneet kaikki lamput. Kyllähän sitä nyt olisi päässyt karkaamaan tuossa pimeässä pihassa ja varsinkin tuosta kadun kulmasta, mutta mitä ne sitten huomenna sanoisivatkaan! Ilkamoisivat ja nauraisivat taas oikein aikalailla. Ja vähitellen rupesi Taavia ajatuttamaan toiseen snuntaan. Eihän tämä nyt ollutkaan niin pelonalaista kuin oluenhaku kirjapainoon. Nythän oli vapaa yö tulossa, samapa tuo vaikka menikin katsomaan kaupunkia kerran laajemmaltakin kuin tuota yhäti yhtä ja samaa kortteerikotia, jossa kiljuvilta ja ottelevilta „keneksiltä" ei tahtonut saada pahaakaan rauhaa. Niin kului Taavin vaiti-ollen ja aikamiesten puhellen muutama kadunkulma ja olutpuoti oli edessä.

Etuhuoneessa kadulta noustessa paloi kattolamppu himmeästi, miehiä repaleisissa vaatteissa istui pienten pöytäin ääressä tungoksen-taajassa, olipa siellä joku ryysyinen nainenkin ikäänkuin suutteena välissä; kumman punertavana, päältä harmaamvaahtoisena, kumotti olut laseista ja pulloista, ja outo tunkka löyhkä täytti huoneen. Mutta "tipokraahvit", sanoi Hololainen, eivät alentuneetkaan "hampuusien" joukkoon, vaan pyrkivät tuonnemmaiseen huoneesen. — Vallan hyväntahtoisesti tulikin olutneiti sytyttämään seinälamppuja sinne, ja kantoi käskystä aika kiireellä 8 pulloa olutta pöytään, oikeastaan kahdelle pöydälle. Hololainen "löi" olutta laseihin niin että heti osa pöydälle roiskahti, kievautti vasemman kätensä neiden vyötarykselle, päästi kuitenkin heti jälleen, ja kehoitti toisiakin "lyömään" olutta. Riemastellen ihanteli sitten:

— Niin sitä nyt taas on kuin elämänveden ääressä kun on olutta. — Kas vaan Taaviakin kuinka hauskaksi pojaksi rupeaa käymään! Skool, nuori toveri!

Lisää olutta ei ehditty tässä paikassa ottaa, kun puoti sulettiin klo 9:ltä. Mentiin torin yli toiseen paikkaan, jossa sai viinatillikoita ja olutta. Sieltä sitä ei aiottukaan niin heti lähteä. Piti vietettämän hauska ilta — siitä oli yleinen mielipide kaikilla, ainoastaan Taavia ensimmältä "kotiinkiire" vaivaili. Hänen mielestään oli nyt tapahtunut kokonainen häiriö elämän tasaisessa juoksussa kun ei tullut tavallisella ajalla kodintapaiseen mennyksi. Mutta samapa tuo, ajatteli hän jälleen, miten täällä kaupungissa elää, kun kerran nyt koko hiljainen, rauhallinen maalaiskotoisuus oli kadonnut ja sen sijaan tullut häiriötä, levottomuutta, täytyipä kahdesti viikossa seisoa ja kitua kirjapainossa koko yön klo 8:aan aamulla. Vähitellen lakkasi kotiinkiire vaivaamasta, olo kävi selittämättömän keveäksi siinä remmastelevassa, laulavassa ja pauhaavassa miesjoukossa, joka täytti kaksi vähäläntää huonetta tungokseen. Vähitellen poistui liika tungos ja jälelle jääneille kävi olo sitä hauskemmaksi. Useimmat joukossa mongertivat ruotsia, mutta Hololainen ja räätäli Tanttunen puhuivat paljon suomeksikin. 

— Kippis Taavi! Nyt olet parempiesi joukossa, mutta tämmöisissä tilaisuuksissa ei semmoiset rajoittelut tule kysymykseenkään. Ole nyt vaan iloinen, ja tällä tavalla sinustakin tulee mies. Sinä olet kuihtumaan ja kuolemaan päin samalla kun luulet olevasi viisaampi muita. Ei, poikaparka! Et ole vielä kokenut mitä maailma maksaa. Minä olen 12 vuotiaana lähtenyt Savon takasyrjiltä kirjapainoon ja ensimmältä, parina kolmena vuonna, sain konstförvanteilta selkääni melkein joka päivä, ja sinuun ei ole täällä sormellaan koskettu. Kiitä lykkyäs siitä. Kyllä meillä ulosoppineilla olisi valta antaa oppipoikia selkään milloin sen hyväksi näemme. 

— Se on totta, säesti siihen räätäli Tanttunen, — meillä ulosoppineilla on täysi valta oppipoikain yli. Niiden täytyy ehdottomasti totella kisälliä, mihin ikään tämä näkee hyväksi häntä käskeä.

— Aivan niin, aivan niin, — oppipojan täytyy esim. noutaa ulosoppineelle mitä ikään tämä haluaa. Mutta kyllä tämä Taavi on semmoinen junsa ettei pakanaa tahdo saada olutta tai viinaa hakemaan, enkä minä ole viitsinyt häntä pakoittamalla pakoittaa, kun on jo noinkin ikäpoika. — No Taavi, älä nuku äläkä ole milläsikään vaikka tässä nyt puhutaan suoraa kieltä. On tahdottu vaan sinua oivaltamaan ettei sitä helpolla ole ulosoppineiksi tultu ja ettei sitä turhanpäiten kerskata. — Kippis! 

— Skool. skool, kuului pitkin seuraa, lasien kilahdellessa.

Hololainen otti enemmän juomia, tuuttinkeja ja viinaryyppyjä ja olutta, kaikkia sekamelskaan. Hän tahtoi tällä kertaa "pestouvata", mutta kiliseviä enempää kuin kaliseviakaan ei hänellä nyt ollut, mutta siinä auttoi se keino että kumarteli kohteliaasti myyskelijänaista ja vakuutti että huomis-iltana on jo taas rahaa taskut täynnä.

Tultiin sitten laulupäälle. "Honkain keskellä mökkini seisoo", "Minä seisoin korkealla vuorella", "Savolaisen laulu", "Minun kultani kaunis on" ja monta muuta ylevää ja reipasta laulua siinä joutui kovaan rääkkiin. Huudettiin niin että "seinäpaperit repeilivät". Taavikin veti kurkkunsa täydeltä muassa, ja kävi niin iloiseksi ja sukkelaksi että pyörähteli toiselta seinämältä toiselle ja oli tuontuostakin vähältä kaataa pienet pyöreät pöydät kaikkine lasikapineineen. - Kas, kas mitä siinäkin pojassa vaan on! "Tyynessä lahdessa ne kalat kutee", päättelivät toiset päihtyneet. Ja kyllä se oli Taavista kummallista tuo olo nyt. Ihan kuin olisi ollut helluvien vieterien päällä keijuvien olentojen keskellä. Vähän samankaltaista muisti hän eläneensä joskus lapsena juoksennellessaan ja leikkiessään kedoilla, mutta tämä oli kuitenkin toista laatua, se oli niin miesmäistä, kaikki entisyys huolineen, ponnistuksineen, syvine mietteineen näytti turhalta, erhetykseltä, nyt oli löytänyt elämän, sen oikean olotilan, jossa ei mitään vaivaloisuutta tuntenut, vaan jossa kaikki, mitä näki tai kuuli, viehätti ja hurmasi...

Vihdoin, puolenyön tienoissa, täytyi seuran poistua kun kapakka oli sulettava. Missä sitä sitten vielä lienee käytykään, mutta hämäränä haamoitti Taavin kipeässä päässä aamulla tuo kaikki ja sekin että hän oli kauan turhaan etsinyt kortteeriaan. Väristen ja onnettoman näköisenä osui hän ylösnousun aikana kortteeriinsa, ja siellä ihmeteltiin ja kyseltiin missä on ollut, kun tiettiin ettei ollut "sanomalehtiyökään", että olisi työssä täytynyt olla.

Silmäntäyttä nukkumatta meni Taavi kirjapainoon, työskenteli entiseen tapaan, yön muistot rupesivat vaikuttamaan miltei innostuttavasti, kun oli saanut olla mielestään arvokasten miesten seurassa, mutta "ulosoppineet" tulivat vasta iltapäivällä painoon haukottelemaan.

(Taavin elämäntarina jatkui lehdissä 2.12.1890, 12.2.1890, 27.12.1890 ja 30.12.1890.) 

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Cecilian merihätä ja päivät Suomessa joulukuussa 1564

Cecilia 
Wikimedia
Jostain vuosia sitten luin, että matkallaan Englantiin Kustaa Vaasan Cecilia-tytär koukkasi Suomen rannikolle ja joutui merihätään. Yritin löytää lisätietoa, mutta en onnistunut. Ennen kuin joulun aikaan tavasin Kristiina Savinin jo pariin kertaan täällä mainittua väitöskirjaa Fortunas klädnader. Savin käsittelee siinä James Bellin tekstiä Queen Elizabeth and a Swedish Princess: Being an Account of the Visit of Princess Cecilia of Sweden to England in 1565. Hän huomauttaa, että kertomuksen tosiperäisyys on kyseenalaistettu, ja suhtautuu itsekin totuudellisuuteen kriittisesti.

Minua kiinnosti juttu silti ja yliopistotunnareilla sain auki Margaret Morisonin litteroiman version (Transactions of the Royal Historical Society Vol. 12 (1898), pp. 181-224). Omissa silmissäni jo ilmaus "the huge and monstruous Rockes of Fynnelande" asetti kirjoittajan luotettavuuden kyseenalaiseksi. 

Hänen mukaansa seurue lähti Tukholmasta 12.11.1564. Vaxholm ohitettiin seuraavana päivänä. Seuraavat kolme päivää (14.-16.11.) oltiin jatkuvasti merellä: "beinge contynuallye at sea ; they haled over to Hellengenhaven in Eolande". Eolande tarkoittanee Ahvenanmaata, mutta Hellengenhaven? Tässä vaiheessa ohitettiin jo mainitut suuret ja hirviömäiset kalliot. Tämän jälkeen jouduttiin myrskyyn, josta selviydyttiin ja oltiin Suomen rannikolla? Kopsasin alle jatkopätkän, jossa hypätään hämmentävästi marraskuun 17. päivästä joulukuun viidenteen, jolloin oleskelu Suomessa alkoi. Pois oli lähdettävä 9. päivä, sillä ruokaa ei seurueelle ollut. Ennen pääsyä Rääveliin yövyttiin yksi yö täysin autiolla saarella, jossa Cecilia värjötteli palvelijoiden viittojen alla ja nämä niitä ilman.

Overpassed I saye, for eskaped how should I saye, since ymediatelye by necessitie forced they must venter upon no lesse daungerous a Coaste; but (for that which happened) farre more full of terrour, for directinge forward their course, they approched neere a pointe named the Quinelaxe, a marvailous daungerous passadge: where beinge under saile the XVIIth of November, not able to staye their course, sawe before their eies one shippe rashte in pieces, and the mariners crienge for helpe to them that even now were lyke to be helples them selves, for the same course that thother ranne before, they muste needes and did roonne presently after, But by the grace of God eskaped. After this saylinge still betwixte the rockes on thone side, and in the face of their enemies the Danes (readye allwaies to pushe in upon them) on thother side. 

Arryved at laste at user in the same countrey of Fynnelande the Vth daie of Decembre, and there remayninge till the IXth of the same (the countrey not beinge able to provyde them victuell) standinge betwixte too extremyties, chose rather to hassarde themselves in the terryble seas, then by longer abode to fall into extreame penurye of necessaries. 

So that they took shippinge in a moste terryble tempeste what tyme the storme comynge upon them wonderfull faste, and the wind beinge outragious, and the shippe boye, (for wante of heede) havinge cut the sayle before the ancre was wayed, The shippe betwixte the full sail and the faste ancre holde, was lyke to put her nose quite  sail and the faste ancre holde, was lyke to put her nose quite under water, or w:th the recoylinge of the surges and waves in daunger to be crashte in pieces. And yet this storme w:th lyke happe overpassed, they sayled forwarde betwixte the Rockes. And towardes nighte, as the winde waxed more calme, the seas also abatinge somewhat in courage, and her grace allmoste weriedd in thes perplexyties, was desirous to repose herselfe ashore. 

So that somewhat before nighte she was sette a shoare in her shippe boate in a lande to her unknowen, in wylde and deserte wooddes, forsaken, (as it were) for the unfrendlynes thereof as well of brute and savadge beastes, as everie other inhabytaunte. And that no parte of her iourney mighte wante cause of feare and pensyveness, The boate hadd not yet attayned the shippe, before there arose a soddaine Tempeste and almoste drowned the Boate, the Shippemaster, Pylote, and all the beste maryners. Duringe which time her grace was a shore accoumpanied but with a verie fewe, and contrarye to her expectacone without house or herberow, having no victuell in a deserte nor entertaynement in a barren Countrey, must needes with gladdesome will, yelde over all that wynter nighte in all thextremytie of colde to the colde grounde. And because the place mynistered no soccoure from the smarte boisteous wyndes, muste be contented to shrowde herselfe in her servantes cloakes, whiles they were enforced to shippe about therewhiles in their Jerkines, to gette heate to their Lymes, which otherwise mighte have waxed styffe before morninge throughe the hoarye froste and wante of warmer mantelles. Besides this they hadd no meate to refreshe their houngrie bodies, but suche fowle as some of the servauntes mighte happelie kill with their goonnes. A verie freshe entertaynemente to refreshe a weried princes. But suche was the extremytie of the time, and the wyldnes of the savadge wydernes: wherewith she seemed almoste nothinge to be dismaiedd. But cherefullie callinge her Servauntes together: 'Come hither (quod she) what is this for a colde Lodginge. Let us nowe talke of the Quene of Englande: who knoweth not in what case I am now: The remembraunce of whom hathe allwaies hitherto putte awaie all troubles, feares and daungers owt of my heade,' and so passed over all that colde nighte. The nexte daye tooke shippinge and arryved at Renell, a cytie within the province of Lyfelande. 

Tarkistusgooglaus toi eteen aivan uunituoreen ja avoimen Anna Swärdhin artikkelin James Bell’s Narrative of Cecilia Vasa’s Journey to England: Travelogue as Encomium (English Literary RenaissanceVolume 51, Number 1 Winter 2021). Svärdhille Suomesta alkavat ja läpi matkan jatkuvat vaikeudet ovat tarkoituksellinen narratiivi, jonka totuudellisuuteen hän ei ota kantaa. Alaviitteidensä perusteella mielipiteitä ja mahdollisesti faktojakin olisi läpikäytäväksi. Kai Tallinassa huomattiin ja pantiin johonkin paperiin muistiin prinsessan käynti? Kauanko matka Tukholmasta sinne oikeasti kesti?  

tiistai 19. tammikuuta 2021

Ruotsi 1200-luvulla (peruskouluversiona)

Ruotsin historian oppimateriaalissa on 1200-luvulla Suomen etelärannikko pinkkinä ja ingressin mukaan Sveanmaa, Göötanmaa, Norrlannin rannikon eteläosat ovat yhtä maata Suomen osien kanssa. Vuosisataa avataan kolmella oppitunnilla.

Kiitos Ilari Aallon innon tiilien merkintöihin ensimmäinen aihe tuntuu varsin tutulta. Tiilet liittyvät 1200-lukuun, sillä ne otettiin vasta tuolloin käyttöön Pohjolassa. Oppimateriaalin mukaan luostareista alkaen. 

Vuosisadan lopulle on ajoitettu Tukholmasta löytynyt tiileen raaputettu kaunis prinsessan kuva. Sen sijaan on modulin pääkuvaksi valittu (Tanskaan 1200-luvulla kuuluneen) Lösenin kirkon tiili, jossa on riimukirjaimia. Nämä saa ihan itse tulkata ja myöhemmin tarkistaa tuloksen. Lause on ihan ymmärrettävää latinaa ja tarkoittaa yksinkertaisuudessaan "minä olen kivi". Jollain ollut huumorintajua ja kielitaitoa?

Tiili löytyi teräväsilmäisen kanttorin ansiosta vuonna 1858 kirkkoa purettaessa. Nykyään se on virtuaalisesti esillä oppimateriaalin kanssa samaan aikaan avatussa palvelussa Runor, johon on koottu kaikki tunnetut riimutekstit. Ajoitus siellä on melko väljä: 1100-1500.

Kirkkojen seinien läheisyydessä pysytellen. Taalainmaalta löytyneen ranskalaisen pyhiinvaellusmerkin kautta ei väitetä paikallisen käyneen kaukana vaan arvellaan merkin pudonneen Trondheimiin matkalla olleelta. Aihe on minulle niin tuttu, että näen tekstissä vain puutteita.

Teemaan on liitetty varhainen kartta ja maailmankuvan käsite, mutta monelleko ruotsalaiselle nämä olivat merkityksellisiä? Toisaalta jätetään kertomatta, että Ruotsista ihan oikeasti tehtiin pyhiinvaelluksia ulkomaille asti. Eikö tämä olisi ollut jännittävää? Nyt kartalla kohteet muualla ovat tiettömän tyhjyyden toisella puolella.

(Jaa kukako kävi kauempana? Ainakin esi-isäni Birger Persson Santiago di Compostelassa 1320-luvun alussa.)

Kolmas lähtöesine on Gudhemin luostarista löydetty hautapaasi. Kuvatun naisen kruunu viittaa kuninkaallisuuteen. Miten tästä on päädytty tunnistukseen Sverker-suvun Katarina-kuningattareen jää kertomatta. 

Seurannut teksti naisten asemasta avioliitossa on niin yksinkertaistava, että ei siitä sen enempää.

Kun nyt ensimmäisen kerran saatiin kontakti hallitsevaan luokkaan, niin todettakoon, että materiaalissa ei vuosisadan esittelyosiossakaan ole tapahtumahistoriaa. Enkä sitä kaipaakaan, vaan mielenkiintoista sisältöä. Ehkä 1300-luvulla... 

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

 

maanantai 18. tammikuuta 2021

Suomen merkitykselliset tulipalot ennen vuotta 1721

Väikkärin väsäyksen myötä tietooni tuli Linköpingin piispan Andreas Rhyzeliuksen kirja Brontologia theologico-historica (1721), jonka kolmas osio lupaa sisältää
trowerdiga berettelser om the märkwerdigasta Åske-slag, Thor-eldar och andra stora brandskadar, som i förra och sednare tider, ifrå åhr 1000. in til thetta innewarande, på Städer, Slott, Kyrkior och andra stora Hus sig tildragit hafwa, inom Swea och Götha Rike.

Suoraan sanottuna oletin, että nämä uskottavat kertomukset tulipaloista olisivat rajoittuneet varsinaisempaan Ruotsiin, mutta kiitos hakemiston selvisi, että joitain tapahtumia Suomestakin oli tiedossa. Turun paloista oli koossa varsin mittava lista:

Muistellen Henri Hannulan blogitekstiä Turun palo vuonna 1681 hollantilaisasiamiehen silmin ja Mari Välimäen jatketta Turun palo 1681 – mitä raastuvanoikeuden pöytäkirjat kertovat? selasin esiin kyseisen tulipalon. Siitä Rhyzeliuksella on melko perusteelliset tiedot, sillä käytettävissään on ollut Gabriel Walleniuksen julkaisu Wåd-eldars retta ursprung. Samaiseen Walleniukseen Rhyzelius viittaa tietolähteenä myös 1678 tulipalossa. Ottaen huomioon, että vuoden 1681 tulipalon kuvauksessa oli kiinnitetty huomiota akatemian kirjaston kohtaloon, Wallenius lienee vuodesta 1675 kuolemaansa 1690 akatemian kirjastonhoitajana ollut Gabriel Wallenius. Vuonna 1681 eli arvatenkin reaktiona tulipaloon julkaistu tekstinsä on koko nimeltään En kort vnderrättelse om wåd-eldars : rätta vrsprung etc. etc. vthaff Gudz helige ord och höglärde mäns skriffter wälment dem brandskaddom til tröst.

Mutta mitä muuta kuin Turku Suomessa oli palanut?

Messeniuksen kirjasta Rhyzelius on poiminut Viipurin palon 1628 (s. 73). Ahvenanmaan Sundin kirkkoon iski salama 26.7.1678 ja seuranneessa tulipalossa suli kirkonkellokin (s. 80). Kesällä 1693 salama iski Iijoen kirkontorniin ja sytytti koko kirkon ja tapulinkin polttaneen tulipalon. Toinen tapulin kirkonkelloista putosi alas vahingoittumana ja Rhyzelius on kirjannut ylös sen tekstin. Tietonsa hän on kirjallisesti saanut rovasti Erik Frosterukselta, joka oli maininnut samaisen kellon olleen venäläisten ryöstösaaliina isonvihan aikaan. Miten lie saatu takaisin? (s. 85)

Kemiössä salama sytytti kirkon 16.8.1700 polttaen katon, mutta söilyttöen kirkon sisätilan ja viereisen puisen suomenkielisten kirkon, kirkkoaidan päällä olleen katon ja tapulin. Tämän tiedon Rhyzlius oli saanut Turun konsistorin akteista (s. 94). Vuonna 1702 salama sytytti Haukiputaalla kellotapulin ja Kemissä koko kirkon. Nämä molemmat tiedot kertoi edellä mainittu Frosterus.(s. 96) Tuomiokapitulin akteihin oli ennen isoavihaa vielä merkitty salaman 23.5.1709 polttama Korppoon kirkko (s. 100).

Tässä ei todellakaan ole kaikki Suomen salamien sytyttämät kirkot ja kaupungit, minkä Rhyzeliuskin lienee ymmärtänyt. Mutta ihailtavan paljon tietoa on saanut kokoon. Frosteruksen tiedonantoja selittää se, että hän oli paennut vuonna 1715 varsinaisen Ruotsin puolelle. Lukuisten muiden pappien tapaan eli potentiaalia tiedonantajille olisi ollut enemmänkin. Esipuheesta käy ilmi, että useat, joille Rhyzelius lähetti tiedustelun, jättivät kokonaan vastaamatta. Tästä harmistuneena hän oli jo heittämässä kokoelmaansa "penkin alle tai tuleen", mutta onneksi sentään ei. 

(Rhyzeliuksen kirjasta on perusteellista analyysiä Kristiina Savinin väitöskirjassa Fortunas klädnader. Lycka, olycka och risk i det tidigmoderna Sverige (2011) sivuilla 170-207.)

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Kahverokasta

Elias Lönnrot julkaisi "Kitteeltä" saamansa runon Kahverokasta Kanteleessa (1829-31). Aiheensa puolesta luulisin tositapahtumista kertovan. Eli Antin, Simon ja Pelkosen varkausretkestä "Karjalaisten kaupunkihin". (Kuva Fyren 5/1905)

Alko Anterus sanoa:
"Pelkonen perehen miesi!
Mistäs laitat langoillesi 
Sunnuntaina suurustähen?"
Vaimo vastasi somasti : 
"Menkää te yhessä yöllä, 
Kahen kesken kaunihisti, 
Karjalaisten kaupunkihin; 
Kantakaa te kahvet sieltä, 
Nyt ei oo koissa Kosken herra, 
Eikä seppä saapuhilla."
Läksi Antit astumahan
Rapikolle rannalle,
Simo siivihti jälessä.
Lykkäsit lylyn vesille,
Laivan suuren lainehille.
Antti airoillen rupesi,
Simo istuupi sivulle,
Pelkonen perää pitääpi.
Souit sormilla kovilla,
Laskit suoroa Sahalle,
Karjalaisten kaupunkihin.
Vielä Antit arvelovat:
"Mistä me sisään menemme."
Pelkonen sano pelolla;
"Kuletaan kohen ryytimaata,
Siell' on ikkunat isommat,
Tikapuut on tietyt siellä;
Ei oo uksen aukomista,
Eikä portin ponkamista,
Lasin lungun lonkamista." 
Pelkonen perehen miesi
Ite astuupi eellä.
Pääsi päähän tikapuihen,
Otti veihtesä tupesta,
Piirsi lasin lungun rikki,
Kiersi ruuingin lukosta.
Antti kanto aarappia,
Laukanen lato rahoja,
Seteliä selvitteli,
Simo nahkoja sipeli,
Veti verkavaattehia.
Silkit siivolla menevät,
Eikä verat mitään virka.
Nahat naukuvat selässä,
Miehen halvan hartiolla.
Aina ankkuri sanoopi,
Aarappi ajatteleepi,
Juonittelee julkijuoma;
"Voi te miehet mielettömät!
Minne te minua viettä,
Kunne kannatte katalat?
Kaunihista kammarista
Saatatte salon sisälle,
Mehtäin tyrmien tykö.
En ollut salanen juoma,
Olin juoma julkinainen.
Herrat on tuoneet herkuksesa,
Saksat saahakseen rahoa."
Tuli päivä yön perästä;
Pistihen pihalle Tiina,
Tiina Tiiteron emäntä.
Tiina juosta tiiteroihti
Vikevästi Viilarihin.
Viilari ennähti kysyä:
"Mitäs itket vaimo parka."
"Jo nyt on itkut itkettynä;
Jop' on rosvot ronkannuna,
Lasin lungut lonkannuna;
Kaikk' on akkunat avattu,
Kaikk' on kammarit katottu."
Läksi Jussi juoksemahan,
Kaipiainen kahtomahan;
Löyti suolta saappaat jälet,
Aholta upokasjälet:
"Tok' siin on hyvin hypätty,
Kuin on sukka suolle jäänyt,
Kinnas puonnut purolle."
Vaan ei ollut sukalla suuta,
Eikä kieltä kintahalla.
Erikkä tiesi ihmeimmät,
Sunnuntaina suuret kummat,
Tiesi vielä tiistaina:
Löysi lekkerin lehosta,
Putelin punasta vettä,
Riikosen vähä rihatsu,
Läksi käymähän kylöä;
Tääpä koskellen kokesi,
Sanomata saattamahan,
Ett' on annettu rahoa,
Rupiloita rutkattuna,
Kaksi loutuu loivattuna.
Pelkonen perehen miesi,
Kohta kotiin tultuasa,
Sano vaimolleen samassa:
"Akkaseni, ainoseni,
Minun kaunis Katrinani!
Keitäs meillen kelporuoka,
Laita ruoka lampahasta.
Tuolt' on lammas laitettuna
Yli selän Seukkolasta,
Kanna kahveja sekahan,
Että kerran kelporokka
Saataisihin miesten syöä.
Annan sinulle aarappia,
Suuhusi sulan sokurin,
Verat päällesi vetelen,
Huivit kaulaasi koriat,
Sormeesi sormukset soriat,
Säärilleis sukat säviät,
Juhtinahat kengiksesi."
Kaisa aarapin alotti,
Ketutar kelpojuoman.
Kosk' oli viikkaus kulunna,
Oli Siili siivo herra,
Alko aittoja katella,
Toropainen, toimen poika,
Sanoopi sanoilla näillä :
"Pelkonen perehen miesi!
Lähes aittoas avamaan,
Kateltav' on kartanosi."
Toropainen, toimen poika,
Alko aittoa katella;
Tääll' oli sukka sulhasmiehen,
Silkkihuivi siivon herran,
Puustavit sukalla suussa,
Nimi niekliin nenässä.
Rouhiainen mies rotova
Otti nuoran orren päästä,
Sito siipehen sepälle,
Laitto langokset levolle.
Runssilass' ol' ruoka valmis,
Kuopion kutut paremmat,
Vaikkei tuolla eteen tuotu,
Kahverokkaa kannettuna.
Ei ollut huolta huuhistasa,
Kysymistä kynnöstäsä,
Suurustähestä surua. 
Viel' on siitä virttä tehty,
Kuin on käyty keräjissä,
Pelastettu Pellishuono
Likasilmän Liisan luoksi.
Monta kaunista valoa
Vannotahan siitä siellä,
Keräjissä käytäissä.
Rosvon päälle päätettynä,
Kunnialta pois polettu;
Viht' on viimenen kuritus,
Musta penkki muiten nähä.
Joutu tieto Tikkaselle,
Äsken Tikka tielle joutu,
Miestä virpojaa vitoilla,
Painelee pajun vesoilla;
Uuen vuoen uutisiksi,
Vanhan vuoen vastuksista.
Virtt' on tehtynä vilussa,
Jalaksill' on jatkettuna,
Puolella Puhossaloa;
Vaan ei tieä Jussi rukka,
Liekö suotu surmaksesa,
Kuolemaksi kohtailtu.

lauantai 16. tammikuuta 2021

Täydennysosia

Kirjasta Neujahrsgrüsse
empfindsamer Seelen;
eine Sammlung
von Liedern mit Melodien
und Bilderschmuck
aus den Jahren 1770-1800. (1922)


1) Kylläpä aika juoksee. Toisin kuin tuntui on jo yli vuosi siitä kun blogissa purin frustraatiotani Finnan epäjohdonmukaisilta ja epätäydellisiltä tuntuviin digilinkityksiin. Aihe lienee pysynyt mielessä siksi, että Finnaa kirjallisuudenmetsästykseen käyttäessä ilmiö tulee jatkuvasti eteen. 

Tällä viikolla kuitenkin toisesta suunnasta. Kaipasin artikkelia 1950-luvulla julkaistusta vuosikirjasta ja korona-ajan palvelurajoituksilla ajattelin saavani sen helpoimmin käsiini Kansalliskirjaston lainattavissa olevana varastokappaleena. Mutta en. Sarjan sivulla lueteltiin joukko osia, jotka olivat varastossa, mutta ei sitä vuotta, johon minulla oli viite. 

Tässä vaiheessa olisi pitänyt (tietenkin!) muistaa ottaa huomioon mahdollisuus, että vuosikirja oli julkaistu nimekkeellä, joka on luetteloitu erilliseksi tietueeksi, mutta kykyni ja muistini ovat rajallisia. Joten painoin Finnan yhteysnappia. Vastaus sähköpostissa paljasti, että vuosikirjalla tosiaan oli oma tietue. Finna-linkin kera todettiin "Onko sinulla jonkun täällä mainitun oppilaitoksen tunnukset? Jos on, pääset lukemaan etänä digitoidun version." Tuijotin Finna-sivua aika kauan. Siinä ei ollut linkkejä tavallisilla paikoilla eikä muuallakaan, joten pyysin lisää rautalankaa. Sen avulla selvisi, että vuosikirja oli lehtenä (!) Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen joukossa. Ja minullahan on Opinahjon tunnarit eli sain sen myös auki.

JOS tämä digitointi olisi näkynyt suoraan Finnasta kyseisen vuosikirjan sivulta, olisin säästänyt huomattavasti aikaa ja kirjaston oma työntekijä myös. Kuhan sanon.

2) Vähemmän aikaa on siitä kun kerroin hyvin lyhyesti vaikeuksiaan karanneesta Ottmanista. Tartuttuani muista syustä Opinahjossa kanssani jatko-opiskelevan Veikka Kilpeläisen graduun Salaviinarinkien toimintaympäristöt Helsingissä 1770–1787 huomasin, että tiedonhakuni oli jäänyt varsin puutteelliseksi. Kilpeläinen oli kertonut Ottmanin useista oikeusjutuista sivuilla 58-62.

3) Huomattavasti pidemmän aikaa on siitä, kun jaoin pikku-uutisen Pohjanmaalla puhelimella välitetyistä jumalanpalveluksista vuonna 1903. Blogipätkään tuli äskettäin Jukka Hietalan informatiivinen kommentti:

Itse asiassa tuo uutinen ylitti aikoinaan kansainvälisen uutiskynnyksenkin! Amerikansuomalainen sukututkijaystäväni lähetti minulle kesällä -20 samansisältöiset lehtileikkeet ja pyysi kääntämään englanniksi. Toinen oli saksankielinen ja julkaistu Indiana Tribunessa (Indianapolis, Indiana) 9.3.1903, toinen kirjoitettu ruotsiksi lehteen Minnesota Stats Tidning (Minneapolis, Minnesota) 25.2.1903. Minusta se oli siinä määrin hulvaton juttu, että tein vähän kyselyä toholampilaisten kotiseututuntijoiden keskuudessa. Silloin valitettavasti paljastui, että juttu ei voi olla totta.
Kirkkoherra Anton Aimonen sai luvan senaatilta perustaa puhelinyhteyden Toholammille vuonna 1911. Perustettiin osuuskunta, joka ryhtyi asiaa innokkaasti ajamaan. Sisällissota keskeytti kuitenkin puuhat; ensimmäiset kilometrit kuparikaapelia ostettiin Raahen Telefoni Oy:ltä vasta 1919. Tämän ja paljon muuta tietää kertoa Anna-Maija Kujala.
Paikkakunnalla on veikattu, että tarinan lähde voisi olla tuolloin Amerikkaakin kierrellyt paikallinen huuliveikko Emppu Porkola, jonka jutut eivät aina pysyneet ihan totuuden raameissa.
Usein todellisuus on tarua ihmeellisempi, tässä näyttäisi valitettavasti käyneen päinvastoin!


perjantai 15. tammikuuta 2021

Noposten luokkaretki

Ihastuin Alpo Noposen pienen kirjan Ensimäiseltä kymmeneltä (1905/1920), mutta tavalliseen tapaani halusin ymmärtää kuinka lähellä ne olivat totuutta. Verkosta ei tätä kirjoittaessani löytynyt valmista sukututkimusta perheestään, mutta kylläkin sukutaulun osa, joka paljasti, että Alpo ei ollut perheen ainoa kauas lähtökohdistaan päässyt.

Alpon vanhemmat menivät Rantasalmella naimisiin 12.10.1843. Paul Olofsson Noponen oli talonpojan poika Joroisten Lahnalahdelta ja Hedvig Maria Pettersdotter Räisänen talonpojan tytär Harjurannasta. Avioliiton ensimmäinen vuosikymmen asuttiin Hedvigin kotitilalla, jonka isännyys siirtyi isältään serkulleen (RK 1848-59 I s. 209, s. 211). Jotain viljeltävää oli Paulillakin, joka on merkitty talonpojaksi kun kasteelle vietiin Anders Johan (s. 15.12.1846), Henrika Maria (s. 6.6.1849) ja Ida Lovisa (s. 22.2.1851).

Marraskuussa 1854 katsottiin kuitenkin hyväksi tai tarpeelliseksi ottaa muuttokirja Sulkavalle. Sinne oli taidettu muuttaa käytännössä jo aiemmin, sillä 1.5.1853 syntynyt Vilhelmiina kastettiin Sulkavalla. Sekä kastemerkinnän että rippikirjan (1851-61 s. 240) Paul oli talonpoika eli tilallinen. Sulkavan Mäntysen tilalla 4 perheeseen syntyi 15.1.1855 poika Paul, joka kuoli vähän ennen seuraavan lapsen, Augustin, syntymää 31.7.1856 (LK 1852-61 s. 240).

Vuosikymmenen loppuun mennessä muutettiin Rantasalmelle, takaisin Sulkavalle ja jälleen Rantasalmelle (RK 1848-1859 s. 514). Vielä 30.5.1860 syntyneen Adrianin kastemerkinnässä Paul on talonpoika, mutta Kolkontaipaleen tilan 7 vuokraus on päättynyt viimeistään vuonna 1861 (RK 1860-1871 s. 606). Paul merkittiin itselliseksi, kun kasteelle vietiin 10.12.1862 syntynyt Albin eli Alpo ja 12.4.1866 syntynyt Karolina. Perhe sai köyhäinapua ainakin vuonna 1863 (RK 1860-1871 s. 589, 674, 804, 917).

Alpon kuvauksen mukaan vuoden 1865 paikkeilla perhe asui "pienessä torpassa siellä Kolkon rannalla" ja kirkonkirjoissa heidät on kirjattu Kolkontaipaleelle. Asuinrakennusta hän kuvasi muistelmaan lehteen Uutta kylvöä 1922:

Se tölli Kolkonjärven rannalla Rantasalmen pitäjässä, jossa allekirjoittanut teki ensimmäiset tietoiset havaintonsa maailmanmenosta, oli ahdas ja nokinen, sillä siinä oli vain pieni yksinäinen savupirtti isällä ja äidillä lapsineen ja vielä pienempi lääväpöksä töllin ainoalle kotieläimelle, kirjavalle Vyötikille. Pirtissä oli yksi ikkuna ja siinä neljä pientä nelikulmaista ruutua, niistäkin toiset tikulla paikattuja. Seinät näyttivät ulkoa harmahtavan lahonneilta; sisältä ne hohtivat kiiltävän mustilta ovenkamanan ja ikkunan ylälaidan tasalle saakka. Kiillotuksen oli tehnyt nokinen savu, joka päivittäisin asuntoa lämmitettäessä täytti pirtin yläosan. Pihassa pirtin edessä oli kalliota ja nurmea, mikäli ne eivät olleet lumen peitossa, lisäksi pikkunen tilkku perunamaata, ympärillä lehtimetsää, josta äiti sirpillä kalusi talven heinät lehmälle 

Elinkeinoista Alpo mainitsee samoihin aikoihin kirjassaan, että "Sisko Miina oli paimenena suuressa talossa, jossa isäkin teki viikkotyötä. Kusti veli oli »ajelluksella». Hän kierteli kyliä toimitellen kaikkialla pieniä käskyjä saadakseen elatuksensa ja jos mahdollista hiukan kotimökkiinkin vietävää." Toisesta lapsuusmuistelmasta selviää lisäksi, että vanhin veli Antti oli renkinä Savonlinnassa.

Alpo Noponen ei lapsille tarkoitetussa kirjassa mainitse sisarustensa kuolemaa, jota hän tuskin on unohtanut. Kuusivuotias Adrian-veli kuoli 13.6.1866 vetotautiin ja vain pari kuukautta elänyt Karoliina 20.6.1866 heikkouteen. Nälkävuodet olivat tosiasia, jota Noponen ei kirjassaan kaunistele eikä myöskään asuinoloja yhden ikkunan mökissä.

Pienestä mökistä, josta on mieleeni jäänyt monta herttaista muistoa, täytyi meidän muuttaa pois. Se oli näet kovin huonontunut eikä maan ja mökin omistaja sallinut sitä korjailla. Hän tarvitsi töllin heinäladoksi eikä siis enää voinut sitä mitenkään luovuttaa meidän asuttavaksemme. Meidän täytyi niin ollen jättää hyvästi lapsuuteni rakkaalle töllille, jonka karstainen katto ja savuttuneet seinät olivat minusta niin kauniit. Saimme joksikin aikaa asunnon Riemulan suuren tuvan sopessa, jouduimme loisiksi.

Seuraavasta muutosta hän kirjoittaa

Isäni on päässyt naapuripitäjän, Luhtajärven, varakkaan lukkarin isäntärengiksi. Äitini oli saanut poikineen muuttaa lukkarin kanakamariin. Oli siis päästy pois Riemulan tuvannurkasta ja saatu jälleen oma hovi asuttavaksemme.

Naapuripitäjällä Alpo Noponen tarkoittanee Heinävettä, jossa hän verkkosivun mukaan "varttui nuoreksi mieheksi". Saman sivun mukaan Alpo Noponen kävi Kerman kansakoulun, mikä sopii kirjaansa, jossa kansakoulu on "Herakosken sahalla". Tänne hän pääsee, vaikka perheen talous on edelleen heikoissa kantimissa. Vuoden 1872 paikkeilla "Isäni oli tämän vuoden ollut itsenäisenä miehenä, ja oli nyt »suuressa pappilassa» kiviläävän rakennustyössä.". 

Tähän aikaan loppuu Alpo Noposen muistelu, kuten kirjan nimikin kertoo. Opintojaan hän pääsi vuonna 1883 jatkamaan Sortavalan seminaariin, josta hän valmistui vuonna 1887 kansakoulunopettajaksi. Isoveli August, joka muistelmassa on arkisemmin Kusti, pääsi myös koulutielle, joka vei jo kesällä 1881 yliopistoon, josta valmistuttuaan hänestä tuli kirkkoherra. Leivänpaloja äidille lapsena säästäneet veljekset pääsivät siis aikuisina kiinni huomattavasti leveämpään leipään. 

torstai 14. tammikuuta 2021

Kun sukututkija kohtaa toisen...

Tämän viikon ohjelmana on ollut hahmotella artikkelia, jota varten saan tehdä henkilöhistoriallista selvitystä. Hermolepoa, josta on haastavaa siirtyä vaadittuun kirjoittamiseen. (Mihin puolet tammikuusta on jo hävinnyt?!)

Yksi selvittelyn kohde oli paloviinan polttoa, oluen panoa ja marjaviinin tekoa 1700-luvulla kehitellyt Fromhold Torsten Groth, jonka persoona ei ole tähän mennessä (ilmeisesti) kiinnostanut ketään. Kiitos joulupukilta saamani ArkivDigitalin kuukauden käyttöoikeuden sain alta aikayksikön esiin perukirjan paikasta, josta en millään haulla olisi sitä älynnyt hakea. Liikkuvaisen miehen ainoa pysyvämpi asuinpaikka oli ollut Tukholma, mutta hän olikin kuollut ollessaan veljensä luona ja tämä puolestaan asui molempien syntymäpitäjässä...

Perhettä alkoi selvitä. Veli ja isä olivat vuoriteollisuuden johtavissa asemissa, mikä teknisenä taustana oli tuotekehittelijälle mielenkiintoista. Eksyin kuitenkin selvittelemään sitä, mikä oli saatavilla eli sukulaisuussuhteita. (ArkivDigitalin sukupuuominaisuus osoittautui suureksi pettymykseksi. Käyttöliittymä ei ollut intuitiivinen ja asiakirjojen linkitys vaatii käsittämättömän käsityön Ancestrycom:iin verrattuna.)

Googlailu paikannimillä sai esiin kyseisen paikan vuoriteollisuuden harrastajan sivuston. Käytin yhteydenottolomaketta kun sellainen oli. Parissa päivässä selvisi, että kyseessä oli itseäni osaavampi sukututkija, joka oli jo syöttänyt omiani laajemmat löydöksensä siististi ja yksityiskohtaisesti Wikitree-alustalle. 

Viestissään minulle hän mainitsi, että avainhenkilöni veljen vaimon vanhemmat olivat Suomesta. Tämähän on aina mielenkiintoista. Ei kylläkään tuottanut lisää mietittävää, sillä äidin vanhemmat löytyivät nopeasti Ramsayn rälssisuvuista. (Tutkijalle jakamani linkki oli wikisivulla ennen kuin sain tämän tekstin kirjoitettua loppuun.)

Miten ruotsalainen tutkija oli sitten päässyt selville vanhempien lähtöpaikasta? Koska lähteensä oli linkityksen lisäksi kirjoitettu auki, tämä oli helppo nähdä. Veljen vaimon äiti oli sattunut kuolemaan Arbogassa kun siellä oli erittäin virkaintoinen pappi.

Vastaavaa ja elämäkerrallisempaakin sisältöä on Ruotsin puolella haudattujen listoissa havaittu. Mutta kun yritin viime viikolla kaverille etsiä tästä ilmiöstä esimerkkiä, niin eihän sitä silloin löytynyt. Positiivisen kautta: jokainen lähde kannattaisi tarkistaa.

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Töölön Kammiossa 1822-1872

Töölön Kammiosta tulee ensimmäisenä mieleen 1900-luvun alun (mieli)sairaala. Kammio sopii nimenä laitokselle niin hyvin, että on vaikea uskoa, että se on nykyisen Töölön varhaisimpia paikannimiä. Ihan suomenkielisenä eli huonetta tai kamaria tarkoittaen.

Sanomalehdissä varhaisin löytämäni esiintymä on ilmoitus, jossa J. M. Altenstädter kertoi myyvänsä kukantaimia "På Egendomen Kamio wid Thölö" (FAT 4.6.1825). Pari vuotta myöhemmin puutarhamestari Wikström kauppasi tavallisia puutarhatuotteita (meiramia, timjamia, persiljaa, selleriä, purjoa, mustajuurta, palsternakkoja, porkkanoita, punajuuria, artisokkia, punasipulia, retikoita, piparjuurta, lanttua, valkokaalia, kukkakaalia, nauriita ja perunoita) "på Kammio Landställe inwid Thölö" (FAT 25.9.1828). Sitten puutarhamestari Lindström kauppasi kukan- ja kaalintaimia "på Kammio" (FAT 11.6.1831) ja vastaavassa ilmoituksessa esiintyi puutarhamestari Calonius (HT 28.1.1835, HT 15.4.1835, FAT 20.11.1835). Viimeksi mainitussa todettiin paikan olevan vastapäätä Töölön sokeritehdasta.

Mistä Kammiosta tässä on kyse? Vastaus löytyi Pekka Korvenmaan artikkelista Säätyläispuutarhasta kivikaupunkiin Narinkassa 1982 (1983, s. 68-101). Helsingin maistraatti oli vuonna 1822 jakanut Turkuun vievän maantien (nyk. Mannerheimintie) varrelta tontteja, joista numerot 8 ja 9 vuokrasi Otto Wilhelm Furuhjelm, joka hieman myöhemmin vuokrasi vielä Humallahden rannasta tontin 10. Furuhjelmilla oli suurisuuntaiset puutarhasuunnitelmat, joihin edellä mainitut ilmoitukset sopivat hyvin. Maantien varrella ja kaupungin ulkopuolella ei ole myöskään kummallista, että kuski Torikain oli tavoitettavissa Kammiossa (HT 17.11.1832) ja vuotta myöhemmin hevosia myi Kammiossa kuski Enberg (HT 23.10.1833).

Alla mainitun 1852 esitteen esitys Kammion rakennuksesta
Museovirasto

Furuhjelmin aika tonteillaan päättyi vuonna 1838 ilmeisesti taloudellisiin vaikeuksiin (FAT 25.5.1838). Rahaa oli puutarhan ohella uponnut 1830-luvulla rakennettuun päärakennukseen. Vuonna 1840 tontteja 8, 9 & 10 vuokrasi kauppias Aug. Wilh. Astenius (FAT 13.5.1840). Uutta vuokralaista haettiin melko pian (FAT 3.5.1844, HT 22.2.1845). Mahdollisesti tuolloin tonttien vuokraoikeudet lunastanut kauppias Johan Weléne vuokrasi Furuhjelmien päärakennusta eli Kammiota kesäkäyttöön ainakin 1840-luvun lopulta alkaen. Viereen rakennettu Kinnekulla ja Humallahden rannassa sijainnut huvila olivat myös vuokrattavissa.

HT 12.4.1848
Ylläolevassa ilmoituksessa Kammio kuvataaan 14 asuinhuoneen rakennukseksi. Korvenmaan lainaaman vuonna 1852 painetun venäjänkielisen mainoksen mukaan paikka oli "2 1/2 virstan matkan päässä Helsingistä, kukkulalla niittyjen ja metsikköjen keskellä sekä meren rannalle, uimahuoneelle johtavien kauniiden puukujien ympäröimänä. Erityisesti mainitaan rakennuksen parvekkeilta avautuva näköala Kluuvinlahden yli kohti kaupunkia."

Ainakin kesällä 1855 Johan Wolmar Weléne asui itse Kammiossa (HT 20.6.1855). Kautensa päättyi kuolemaansa 29.8.1858 (HKA perukirjat 3887 ja 4909). Perukirjassa omaisuutenaan ovat huvilarakennukset Kammio (1500), Kinekulle (2500), Öfre Hummelvik (1000) ja Nedre Hummelvik (1000), joiden arvoon laskettiin mukaan jäljellä ollut vuokraoikeus. Nämä ja runsaasti muuta omaisuutta perivät Welénen avioliitosta Sofia Stigellin kanssa syntynyt poika Carl Gustaf, joka oli kelloseppämestari Gatschinan kaupungissa, ja Welénen taloudenhoitajattaren Eva Sofia Liljegrenin lapset Engelbrecht Wollmar (s. 7.11.1840), Emilia Sofia ja Eva Cecilia. Todistuslausuntojen mukaan Eva Sofia oli saanut avioliittolupauksen ja perukirjojen perusteella joku oikeusaste teki päätöksen, että hänellä olisi aviovaimon asema perinnön hallitsijana. Eva Sofia asui osoitekalenterien perusteella Kammiossa vielä vuonna 1868. Hän kuoli 23.12.1868 (HKA 5089 ja 5114). 

Perukirjassaan luetellaan edelleen samat neljä huvilaa, jotka huutokaupattiin vuoden 1869 alussa (Hbl 6.2.1869), joten Suomen panimotietojen väite, että Kammion olisi vuosina 1867-1869 omistanut Christian Fredrik Stier, jonka veli Frans Georg Stier pyöritti siellä panimoa nimellä Thölö Bryggeri, on omistustiedon osalta virheellinen. Paikkansa pitänee, että panimotoiminta siirtyi vuonna 1869 apteekkari Sigfrid Edward Maexmontanille, joka muutti tuotannon viinatehtaaksi, joka rekisteröitiin nimellä Kammio Bränneriaktiebolag i Thölö. Viinatehtaan vuokrasi sitten vuonna 1880 Carl Abraham Robsahm, joka muutti sen Kammion portteritehtaaksi, kunnes sai uuden tuotantolaitoksen pystyyn Taipaleen tontille.

Ote kartasta
Karta Öfver Staden Helsingfors Underlydande Villorne Kammio... (1872) 
HKA

Helsingin kaupunginarkiston Paikannimihakemisto Maistraatin pöytäkirjoihin 1809-1874 kertoo, että tonttien 8, 9 ja 10 vuokraoikeus siirtyi 8.5.1869 kauppias W. Koroleffille. Furuhjelmin aikanaan pidennetyksi neuvottelema vuokrasopimus raukesi vuonna 1872. Uudet sopimukset tehtiin uudelleen jaetulle alueelle. Vanha päärakennus (kartan oikeassa yläkulmassa puurhakäytävien risteyksessä) jäi tontille 56E, joka sai nimen Rosavilla, ja nimi Kammio liitettiin tämän eteläpuolella olleeseen tonttiin 57a. Se kummalla tontilla alkoholi virtasi jää käytettävissä olevilla lähteillä epäselväksi. Korvenmaan mukaan nykyään Rosavillan kohdalla ovat Töölön raitiovaunuhallit.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Ruotsi 1100-luvulla (peruskouluversiona)

Ruotsin peruskoululaisten historialäksyt lähenevät vihdoin Suomea, sillä olen edennyt 1100-luvulle. Karttakuvassa Ruotsin pinkkiä ei vielä ole Suomen puolella ja ingressiin on nostettu Mälarinlaakson yhdistyminen osaan Götanmaasta. Jos jaksaa avata vuosisadan laajemman esittelyn löytää tiedon Suomeen tehdyistä ristiretkistä, joiden syiksi tarjotaan sekä kristinuskon levitystä että kauppayhteyksien valvontaa.  Tarjolla on kolme oppituntia edellisellä vuosisadalla jo läpikäydyn Uppsalan hopea-aarteen lisäksi.

Madonnan salaisuus kutsuu oppilaan miettimään keskiajan yleistä kuvattomuutta. (Mistä tuli mieleen, että esillä ei ole ollut yhtään riimukiveä eikä Gotlannin kuvakiveä.) Paitsi että kirkoissa oli toisin. Seinä- ja kattomaalauksia ja patsaita. Pimeydestä ei sanota mitään.

Madonnan salaisuus ei ole kovin yllättävä. Kruunun sisältä löytyi kunnostuksen yhteydessä luun kappale eli ilmiselvä reliikki. 

Suomessa vallitseva näkemys tutkijoiden keskuudessa on, että puupatsaat ja seinämaalaukset saivat reformaation jälkeenkin olla pitkään paikallaan. Koululaisille Ruotsissa taas kerrotaan, että ainakin ensiksi mainitut hävisivät jokseenkin oitis. En ota tätä totuutena, joten en oppinut mitään. En myöskään katso saaneeni aineksia miettiä sitä oliko keskiajalla "influenssereita". Vastaus riippuu täysin siitä, miten käsite siirretään tuhannen vuoden taakse. Vaikuttajia ja esikuvia oli varmasti.

Toisessakin läksyssä ollaan katolisessa kirkossa. Pointtina on nyt kuvanlukutaito. Kahdestakymmenestä neliöihin ahdetusta kuva-aiheesta on vuosisadan aikana nostettu esiin kolme: Hubertuksen legenda, pyhä Tapani ja koraaniin viittaava teksti reunuksessa. Valitettavasti mainintojen lisäksi emme saa tietää näistä mitään lisää. Minä en tule hullua kurskaammaksi, joten luulisin ruotsalaisen oppilaan olevan yhtä pihalla.

Tehtäväksi annettu muiden kuva-aiheiden tunnistaminen suhteellisen pienikokoisesta kuvasta tuntuu aivan toivottomalta, mutta fundeerauskysymys tunnistettujen kuvien määrästä antaa ymmärtää, että sen olisi pitänyt olla ainakin yksi. No, kun alempana paljastetaan oikeita vastauksia totean, että 12 lähes identtistä jäbää alareunassa olisi voinut arvata aposteleiksi. Sillä minä olen saanut 12 vuotta kristinuskon opetusta. Ruotsin väitetty monikulttuurisuus ei tehtävästä hyppää silmille. Aivan kuten Madonnassa, kristinuskosta oletetaan olevan melko vahvat pohjatiedot.

Kuvista olisi irronnut ymmärrettävämpääkin: eurooppalaista kertomuskulttuuria ja jopa viitteitä antiikin kulttuuriin. Mikä vastaa funderrauskysymykseen: mitä minä olisin halunnut esineestä kertoa! Olisin myös halunnut nähdä museon FB:ssä jakaman kuvan, jossa jokaisen ruudun aihe paljastettiin.

Kolmas opintokokonaisuus ei lupaa nimellään kuin ruotsteista museoesinettä. Mutta sillä päästään vihdoin kiinni arkeen ja maatalouteen. Parikymmentä senttiä pitkä rautakappale kun on jonkinlaisen maankääntimen terä viikinkiajalta tai varhaiselta keskiajalta. 

Kielten, kulttuurialueiden ja ajan yli tulkiten en osaa sanoa onko ruotsalaisessa tekstissä tarkoitettu auraa vai hankoauraa eli sahraa. (Näistä Helsingin yliopiston historiallisen maatalouden sivulla selvintä ja varminta tietoa.) Kuinka luotettavasti terästä voidaan päätellä työkalun muoto? 

Ainakaan siitä ei voida päätellä viljelijän asemaa. Nämä jaetaan tekstissä kahteen ryhmään: perintötilallisiin, jotka maksoivat veroja vain suoraan kruunulle ja kirkolle, ja kruunun tai aatelisten maita viljeleviin, joiden maksuissa korostetaan päivätöitä ja luonnontuotteita. Ihan niinkuin veroja ei olisi maksettu tavarana. 

Vuosisadan esineistä mielenkiintoisimmat ovat Alvastran luostarista löytyneet silmälasin osat, joiden kautta olisi päästy kiinni kirjalliseen kulttuuriin, mutta ehkä se tulee esiin muussa muodossa seuraavina vuosisatoina.

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.




 

maanantai 11. tammikuuta 2021

Vuoden 1771 kirkkomurtoja

Ensimmäiseksi iskettiin Raumalle tammikuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä. Sisäänpääsy ei kalterien takia onnistunut itäisestä ikkunasta, mutta läntinen oli helpompi. Sisäänpäästyään murtovarkaat rikkoivat kaksi raudoitettua ja lukittua kistua ja veivät käteisenä 30 taaleria ja 20 äyriä, kaksi kulunutta messupaitaa ja palttinaisen alttarivaateen, jonka kulmassa oli kirjaimet J. R. C. S. Lääninkansliassa laadittiin tapahtuneen johdosta kuulutus kuukautta myöhemmin, kun olivat asiasta tuomiokapitulilta tammikuun lopulla kuulleet.

Antti Bilundin valokuva
Merimaskun vuonna 1726 rakennetusta kirkosta
CC BY-SA 3.0, Wikimedia
Ennen kuin maaherran kuulutusta ehdittiin kaikissa läänin kirkoissa lukea varkaat iskivät helmikuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä Merimaskun kirkkoon sakariston oven kautta. He veivät mukanaan rautaisen seipään (järnstör) sekä kolmella lukolla suljetun raudoitetun kistun ja rahaa (en Ducat en Decaton en Carolin och Sex-öre stycken skiljemynt och Banco-Sedlar samt Plåtar inemot Nijohundrade Daler kopparmynt tillsammans). Tästä kerrottiin maaherran 26.3.1771 allekirjoittamassa kuulutuksessa.

Seuraava julkisuuteen tuotu kirkkomurto tapahtui Harjun kappelissa Pirkkalassa toukokuun 23. ja 25. päivän välillä. Sakaristoon päästiin kivijalan kautta, pohjoisen seinän puolelta. Kistusta vietiin hopeinen ehtoolliskalkki, jossa oli toisella puolella kirjaimet C. B. M. F., hopeinen patiini, punainen silkkitekstiili ja pullo, jossa oli tuopillinen ehtollisviiniä, kaksi melko kulunutta messupaitaa ja papin kaapu "af fint Kamelot med Satins Stoffering". Kuulutus tästä tehtiin Turussa 27.6.1771.

Tuntuu todennäköiseltä, että samat tekijät olivat Tottijärven kappelilla toukokuun 28. ja 29. välisenä yönä. Täällä päästiin sisään sakariston ikkunasta ja saaliiksi saatiin hopeinen ehtoolliskalkki, hopeinen pateeni, tinainen pateeni, tinainen kannu, messupaita ja kirkolle kuulunut peili.

Kesäkuun 30. ja 31. päivän välisenä yönä murtauduttiin Suoniemen kappeliin kaivautumalla seinän ali. Kirkon kistusta vietiin ehtolliskalkki ja pateeni, jotka molemmat olivat kullattua hopeaa. Kalkin jalan koristelua kuvattiin vanhanaikaiseksi ja siihen oli kaiverrettu "riimuilla" nimi Maria, joten saattoi olla keskiaikainen. Mutta kulho-osan oli tehnyt turkulainen kultaseppä Enberg vuonna 1765. Kistusta oli löytynyt mukaan otettavaksi myös uusi messupaita, kellarista ehtoollisviiniä ja kolehtirasiasta 36 kuparitaalaria. 

Nämä kaksi murtoa tulivat julkisuuteen heinäkuussa kuun alussa laaditulla kuulutuksella. Kuulutukset eivät tunnu vaikuttaneen edes varovaisuuteen seurakunnissa, sillä vielä saatiin kuulla, että Rengossa oli käyty kesäkuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä. (Seurakunnassa käytettiin tähän aikaan puista kirkkoa eikä kivistä, joka oli katon sorruttua jätetty rappeutumaan.) Kappeliin oli päästy rikkomalla ikkuna ja kistuun oli päästy tekemällä kanteen iso reikä. Saaliina oli rahapussi, jossa oli 237 kuparitaalaria ja 10 äyriä. Tästä kuulutettiin heinäkuun lopussa

Tämän jälkeen ei Turun läänin puolella ollut tarvetta. Tietoja kirkkomurroista on muiltakin vuosilta, mutta ei tällaista määrää.

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Taas itse tehty 1700-luvun Ruotsin virtuaalikonffa

Edellisen virtuaalikonffan anti oli niin merkittävä, että kokosin toisen. Painotus on 1700-luvun alussa ja merellä, mutta sain silti irti väitöskirjatutkimustani avittavia ajatuksia.

Ensimmäisessä esityksessä Jim Hedlund ja Martin Ahlström keskustelivat vuonna 1702 oikeudessa käsitellystä rakkaustaiasta. Mielenkiintoinen tapaus, mutta en pitänyt tavasta, jolla menneisyyden ihmisistä puhuttiin. Ahlström jatkoi keskustelemalla Mia Nilssonin kanssa vuosien 1710-13 ruttoepidemioista. 

Huomattavasti vieraampaa asiaa oli Emma Forsbergin Den Svenska Konspirationen, joka käsitteli Ruotsin lähettilään vaiheita Englannissa 1715-1717. Poliittista historiaa, josta en niin hirvittävästi välitä, mutta Forsberg oli selkeä ja hyvä esiintyjä. Jokseenkin samoja vuosia käsitteli Åsa Karlsson otsikolla ”Spåren efter Guds fötter” – Karoliner på resa i det Heliga landet. Kuten odotinkin, kyse oli Kaarle XII:n Benderistä lähettämistä tutkimusmatkailijoista. Yllättävää oli se, että he kertoivat havainnoistaan kuninkaan lisäksi suullisesti pitkin Eurooppaa.

Samaan aikaan Ruotsissa oli joukko tuhansia tanskalaisia, venäläisiä, saksilaisia ja puolalaisia sotilaita, joihin törmäsin Helsingin ympäristössä Petter Sundia tutkiessani. Vankien suhdetta paikallisyhteisöön tutkiva Olof Blomqvist laajensi Urban Lindstedtin haastattelemana kuvaa. Samaisen Sund-tutkimuksen yhteydestä oli tuttu myös Linus Karlssonin esitelmässään Skeppen under rysshärjningarna käsittelemä aika eli venäläisten hyökkäykset varsinaisen Ruotsin rannikolle. Karlssonin fokus oli tiukasti laivoissa eikä niistä päästy kovin kauaksi teemaan kuuluneella virtuaalikäynnillä Sjöhistoriska museetissa. Karoliinisen ajan lopetti Håkan Strömbergin kirjan Allt om Karl den tolfte esittely. Ilahduttavasti hän ei väittänyt saaneensa syvällistä ymmärrystä kuninkaasta. Åsa Karlsson, Magnus Linnarsson ja Joakim Scherp keskustelivat kuninkaan kuoleman jälkeisestä tilanteesta vuonna 1720.

Vapauden ja hyödyn aikaan johdatti Gunnar Brobergin kirjaesittely Carl von Linné – mannen som ordnade naturen. Olen kyseisen tiiliskiven kantanut kirjastosta kotiin, mutta selailuni jäi vähäiseksi ja keskustelusta irtosi näin uutta. Ajan uskonnollisesta liikehdinnästä kuultiin katsaukset Gråkoltarna ja Främlingarna. Näitä seurasi lyhyitä katsauksia vuosisadan puolivälistä: Kungl. Vitterhetsakademien - Drottningens AkademiMedalj från 1751 ja Bellman och Cajsa Warg Punsch från år 1755. Mitaliin olin törmännyt tutkimuksissani ja tehtyä punssia ei valitettavasti tarjoiltu.

Ei myöskään teetä, josta oli puhe, kun Mattias Berg selvitti Itä-Intian komppanian historiakuvaa otsikolla Den hemliga historien om det svenska Ostindiska kompaniet. Minulle oli uutta, että Britanniaan salakuljetetun teen merkitys ei ole yleisesti tiedossa. Bergin museolle esittämä kritiikki tuntui aiheelliselta. Teemaa laajensi Susanna Petterson otsikolla Museerna och samlandets historia.

Valistuksen kirjallisuushistorian esitys oli tarkoitettu hieman toiselle yleisölle, mutta ihan hyvä muistutus tähän väliin. Tietosanakirja kun olisi ollut ihan relevantti lisäys vuoden alussa luonnosteltuun väikkärin lukuun.

Arvokkaimmaksi sisällöksi tutkimuksen kannalta osoittatui kaakeliuunin historia. Ensimmäisessä osassa Carl Frängsmyr puhui 1700-luvun ilmasto-optimismista ja käsityksistä, jotka yhdistivät ilmaston ja kansanluonteen (Värme, kyla och nationalkaraktäri svenskt 1700-tal). Claes Petterssonin esittelemistä kaakelituotannon arkeologisista jäänteistä en saanut paljoa irti (Landsortens kakelugnar: en verkstadsproduktion under tre generationer i 1700-talets Jönköping), mutta Karl Grandinin käsittelemät ajatukset puunsäästöstä olivat jälleen omasta tutkimusaineistostani tuttuja (Veden, värmen och vetenskapsakademien). Toisessa osassa Bo Vehnen taidehistoriallinen katsaus kuninkaanlinnojen uuneihin ei jaksanut kiinnostaa (Kakelugnen: verklig, svensk, ibland ingetdera). Linnea Rollenhagen Tilly taas puhui erittäin mielenkiintoisesta aiheesta eli kaakeliuunin kehitysvaiheista, joiden lopputulos on attribuoitu yhdelle ainoalle ihmiselle (Carl Johan Cronstedt och rationaliseringen av den svenska kakelugnen).

Laivahistoriasta sain yliannostuksen jo alussa, joten Hans-Lennartin linjalaivan ja Amphionin menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. (Jälkimmäinen alkoi 10 minuutin viiveellä.) Sama koski Anneli Gustavssonin keulakuvaesittelyä

Toisella tavalla yksipuolinen oli "Christopher O'Regans 1700-tal". TV-katselijoille tuttu, mutta minulle vieras mies on syvällä 1700-luvussa, mutta otsikkossa näkymätön rajaus on se, että kyse on Tukholmasta, Kustaa III:n ajasta ja pääasiassa yläluokasta. Tämä ei miellyttänyt, mutta toisaalta olin tietenkin erittäin mielissäni, että useassa osassa (erityisesti 3&6) tietoa löytyi ajan sanomalehdistä. Pidin myös (taas) siitä, että jokaisessa osassa lähdettiin liikkeelle esineestä. Esimerkiksi osassa 4 esitellyt siluettisormukset olivat minulle uusi tuttavuus.

Tätä yhtenäistä kokonaisuutta seurasi sillisalaatti. Martin Markelius esitteli sotilasunivormuja Kustaa III:n hallintokaudella. Kustaa III:n kaudella ensimmäisestä maahanasettuneesta juutalaisesta kerrottiin. Marina Demina kertoi Utile Dulci -seuran nuottikokoelmasta ja musiikista, joka soi kun Kustaa III:a ammuttiin. Rebecca Olsson esitteli avioerosta vuonna 1793 syntynyttä arkistolähdettä. Cecilia von Heijne esitteli Årstan rouvan silkkistä lompakkoa. Leos Müller puhui otsikolla Sverige och globaliseringen - från 1700-talet till idag. Sopiva loppu oli Hjalmar Forsin ja Christer Sturmarkin keskustelu När tomtarna och trollen försvann, josta sain väikkärin tekoon kirjavinkin.

lauantai 9. tammikuuta 2021

Pappilasta (?) Venäjän hoviin, osa II

Onni on elää digitoitujen lähteiden ja avuliaiden ihmisten keskuudessa! Päivi Maria Pihlaja, joka vinkistä pääsin torstaiseen välitulokseen, kaivoi esiin kaksi kirjallisuuslähdettä vuonna 1769 "hovimestarinnana" Pietarissa kuolleesta Katarina Hallmanista.

Rikkain lähde on itse Katarina suuren muistelmat! (Joista luin rinnakkain ranskankielistä ediota vuodelta 1859 ja käännöstä englanniksi.) Vuosien 1755-56 tapahtumien kohdalla hän kannaltani onnekkaasti lähtee lyhyelle sivuraiteelle. Lähtökohtana on Kuurinmaan prinsessa Hedvig Elisabet, jonka herttuaisän vaiheet karkoittivat perheen joiksikin vuosiksi Siperiaankin. Prinsessa pääsi keisarinna Elisabetin suosioon ja nimitettiin (Wikipedian listan mukaan) hovineidoksi 5.12.1749. Kyseessä oli (Wikipedian mukaan) hovin naisten hierarkkian alin taso. Laadultaan kyseenalaistetun Wikipedia-sivun mukaan prinsessalle myöhemmin "keksittiin" asema "toisena hovineitojen valvojana", jos venäjän konekäännökseen on luottamista. Vielä yhden Wikipedia-sivun mukaan prinsessa oli Elisabetin valtakaudella hierarkkian ylätasolla eli Ober-Hofmeisterin. 

Aiemman patronyymi-ihmettelyni puitteissa prinsessasta voi vielä todeta, että hänestä tuli ortodoksisessa kasteessa Jekaterina Ivanovna. Etunimi muuttui, mutta patronyymi on yhdistettävissä isään, sillä tämän toinen nimi on Johan. Ruotsalaisten tekstien "Katarina Alexiewna Petrowna von Hallman" tai "Catharina Petrowna von Hallman" on siis jonkun Petterin tytär, mahdollisesti Alex Petterin ja otettava huomioon mahdollisuus, että luterilaisissa kirkonkirjoissa hänet on kastettu jolla muulla nimellä. Yhteys Götlundan pappilaan tuntuu höltyvän.

Katarinan muistelmissa prinsessa oli "hovineitojen joukossa". Hovineitojen "kurinpitäjänä" taas oli madame Schmidt, joka oli yhden hovitrumpetistin vaimo. Katarinan silmin Madame Schmidt oli kooltaan massiivinen, käyttäytyi aiemman asemansa mukaan karkeasti ja vulgääristi. Hän oli hyvä kurinpitäjä ja asemaansa suojasivat keisarinnan sekä keisarinnan vanhat saksalaiset ja ruotsalaiset hovineidot että hovimarsalkka Sievers. Katarinan tietojen mukaan Madame Schmidt oli kotoisin Suomesta! Tätä ei tietenkään kannata ottaa todesta. Sieverskin oli Katarinan silmissä "suomalainen". Regina Rask on jo selvittänyt, että Karl von Sievers syntyi Suomessa, sillä perheensä oli siellä sotapakolaisina.

Kuten Rask on jo suomeksi samoista muistelmista tulkinnut, Madame Schmidt ei esiintynyt hovissa vaan roolinsa rajoittui hovineitien asuintiloihin. Nämä koostuivat huonerivistä, jossa ainoa kulkureitti kulki huoneiden läpi. Sermien suojassa kussakin huoneessa nukkui yksi, kaksi tai kolme hovineitoa. Kuullostaa ankealta, kunnes muistaa minkälaisten hallien läpi on europpalaisissa palatseissa kulkenut. Huonerivin toisessa päässä prinsessalla oli oma huone ja toisessa päässä vastaavasti Madame Schmidtillä. Tämä kärsi usein vatsakivuista, sillä hovineitojen perheet lähettivät hänelle rasvaisia herkkuja. Tämä oli Katarinan muistelmissa merkityksellistä, sillä tuolloin hovineidot pääsivät tiloihinsa vain prinsessan huoneen kautta ja tämä pääsi kiristämään heitä.

Tässä vaiheessa talvipalatsina muuten toimi yksikerroksinen puupytinki, kertoo Wikipedia. Nykyistä kivirakennusta tehtiin vuodet 1754-62 eli madame Schmidt ehti nähdä sen valmiina ja ehkä pääsi sisätiloihinkin.

Pihlajan toinen löytö oli Jean-Benoît Schérerin vuonna 1792 julkaistu Anecdotes intéressantes et secrètes de la cour de Russie. Jälleen Wikipediaan nojautuen Schérer nimitettiin vuoden 1760 paikkeilla Pietarissa keisarilliseen oikeuskollegioon (tms.) eli hänellä oli asiaa hoviin ja mahdollisuus havainnoida madame Schmidtiä. On erittäin epätodennäköistä, että Schérer olisi päässyt lukemaan Katarinan yksityisiä papereita, joten lausuntonsa on niistä riippumaton ja ajoitukseltaan hieman myöhäisempi (s. 82-83). Schérer kuvaa madame Schmidtin asemaa sanoin "avec la qualité de gouvernante des demoiselles de la cour de Russie" eli jonkinlaiseksi päältäkatsojaksi tai huoltajaksi. Hän myös vahvistaa, että aviomies oli "trompetter de la Cour" eli hovin trumpetisti. Tuskin kuitenkaan edellistä blogitekstiäni tehdessä löytämäni vuonna 1741 eläkkeelle jäänyt mies?

Madame on Schérerin anekdootin arvoinen siksi, että hän oli ollut "nautintojen orja" ja mielellään auttanut muiden rakkausasioita sekaantumalla näihin. Keisarinna Elisabet käytti madame Schmidtiä ulkomaiden lähettiläiden vakoilijana. 

Schérerin mukaan pariskunta Schmidt asui Pietarin poliisimestarin luona. Hovineitoja ei siis enää tarvinnut valvoa läpi vuorokauden yhden naisen voimin? Ja miksi poliisimestarin luona asui toinenkin nainen, jolla oli "vastaava maku" kuin madame Schmidtillä, ja jonka aviomies ilmoitti julkisesti, että vaimon lasten isä oli "hovin juutalainen" Lippmann? Poliisimestarille alettiin vuonna 1768 rakentaa uutta taloa, joka on edelleen pystyssä, mutta Madame Schmidthän kuoli vuonna 1769.

Olen nyt valaistuneempi kuin torstaista tekstiä kirjoittaessani ja (toivottavasti) valmis lopettamaan tämän harharetken. Lisälähteitä todennäköisesti on olemassa. Perinnönjakoon liittyen Pietarissa ilmestyneestä sanomalehdestä pitäisi löytyä kuulutusteksti, jossa voi olla tarkennusta edelliseen. Ehkäpä myös Ruotsissa tunnetut patronymit. Jos perintöä päästiin Ruotsiin jakamaan, arkistoissa luulisi olevan jäänteitä. Venäjän hovista on enemmänkin kirjallisuutta ja, jos Schmidt tosiaan vakoili lähettiläitä, hän voisi esiintyä vielä jossain raportissa tai muistelmassa.

Suhtaudun nyt entistä skeptisemmin yhdistämiseen Götlundaan enkä usko aatelointiin. Pietarissa Schmidtin syntyperä yhdistettiin Suomeen ja Norrköpingiin. Jompi kumpi voi pitää paikkansa tai olla pitämättä. Hallman ei ole (valitettavasti) mahdoton saksalaisenakaan nimenä... Lähdekritiikkiä tuli tässä ainakin harjoiteltua. 

Vignettikuvat Metropolian Art Museumin digitoimasta vuoteen 1761 ajoitetusta setistä Russian Palaces and Gardens, jonka painokuvien originaalit on piirtänyt Mikhail Makhaev.

perjantai 8. tammikuuta 2021

Amalia, joka sai keisarilta briljantein somistetun korun

Viipurissa toimineen peruukintekijä Johann Heinrich Erdmanin vaimo Catharina Elisabeth Tuderus synnytti 12.11.1800 tytön, joka kastettiin neljä päivää myöhemmin saksalaisessa seurakunnassa nimillä Amalia Catharina. Lapsen elämä ei saanut parasta mahdollista alkua, sillä äiti kuoli pian. Isä solmi uuden avioliiton 1.9.1804 Viaporiin sijoitetun ruotsalaisen vänrikin tyttären Fredrika Kockin kanssa. Viipurihan oli tuolloin ollut jo lähes sata vuotta Venäjän vallan alla.

Lähde: VirtuaaliViipuri
Amalia Catharina sai sitten tottua pienokaisiin, sillä näitä syntyi perheeseen pitkä sarja. Vielä kesän 1805 kasteessa perheen isää kutsutaan peruukintekijämestariksi, mutta vuoden 1807 alusta hän on jonkinlainen majatalon pitäjä. Perheellä meni ainakin niin hyvin taloudellisesti, että Amalia sai käydä kaupungin tyttökoulua vuoteen 1817 [1, s.45]. Vuoden 1820 kartassa perheen isällä on tontit 128 ja 129, joista toinen on rakentamaton. Isä ilmeisesti kuoli vuosien 1838-1844 välillä [3]

Muistokirjoituksensa mukaan Amalia Catharina Erdmann on aloittanut opettajan uransa 19-vuotiaana [4]. Tätä ei ole syytä epäillä, vaikka todisteet jäävät tavalliseen tapaan vähäisiksi. Hän on voinut olla kotiopettajana useammassakin perheessä. Ennen Turun paloa Erdmannin tiedetään olleen apuopettajana Sara Wacklinin koulussa [1, s. 60].

Syksyllä 1829 Erdmann otti Viipurista muuttotodistuksen, jonka hän toimitti Kuopioon. Kuopion rippikirjassa 1823-36 (s. 4) hänellä on tittelinään Mademoiselle. Sivun pääparina on varamaaherra Lars Sacklén ja vaimonsa Clemente Dorothea Braun. Lastenkirjaan 1828-1840 (s. 4) heille oli merkitty vuonna 1816 syntynyt tytär ja vuonna 1821 syntynyt poika. On siis hyvin mahdollista, että Erdmann oli kotiopettajana varamaaherran perheessä.

Maaliskuussa 1832 Erdmann sai Kuopiosta muuttotodistuksen Helsinkiin. Siellä hänet kirjattin epäinformatiivisesti aakkostettuun Naimattoman työväestön rippikirjaan 1827-1837 (s. 82). Kuitenkin lokakuussa 1832 "Mamsell Ertman" esiintyy matkustustiedoissa Kauttalta tulleena kävijänä. Hän majoittui kauppias Häggberglle, joka lienee sisarpuolensa aviomies.[2] Jossain välissä hän muutti uudestaan virallisesti Kuopioon, josta palasi Helsinkiin vuonna 1844. (Säätyläisten rippikirja 1836-1861 s. 393, 210). Tässä vaiheessa hän oli perustamassa omaa koulua Helsinkiin. 

FAT 3.8.1844

Sanomalehti-ilmoituksesta näkyy sukunimen kirjoitusasun muutos. Mahdollisesti Ertmann on pyrkinyt erottautumaan Erdmann-nimisistä, jotka todennäköisesti eivät olleet hänelle sukua. Sukua hänellä oli Helsingissä ainakin kahden sisarpuolensa verran.

Muistokirjoituksen mukaan Ertmann sekä ehti käynnistää oman koulunsa että olla valtiollisen Svenska Fruntimmersskolanin ensimmäinen opettaja. 
"Ensimmäisenä lukuvuonna Helsingin tyttökouluun kirjoittautui 33 oppilasta kahdelle luokalle. Muutaman toimintavuoden jälkeen päätettiin perustaa kolmas luokka. Ensimmäiset vuodet koulu toimi vuokratiloissa, ensin kirjakauppias Waseniuksen talossa Paratiisilinnun korttelissa Kirkkokadun reunalla, sitten kauppaneuvos Lindroosin talossa Fabianinkatu 16:ssa ja sen jälkeen kaupunginlääkäri Pihlflycktin talossa Hallituskadulla kevääseen 1853 saakka. Lopulta katsottiin omien tilojen hankkiminen tarpeelliseksi ja Aleksanterinkatu 8:n kiinteistö todettiin soveltuvaksi. [...] Ensimmäisinä vuosina omassa talossa koulun oppilasluku vaihteli jonkin verran, ollen esimerkiksi vuonna 1854-55 vain 62, vaikka kouluun oli perustettu jo neljäs "erikoisluokka". Vuonna 1856-57 oppilasluku oli 86 ja nousi vähitellen." .[5, s. 38]

Aivan yksin Ertmann ei näitä oppilasmääriä opettanut. Apunaan tiedetään olleen sisarpuolensa Eleonora Ottilia Ertman. [6]

Vuonna 1861 Ertmann sai työstään keisarilta briljantein varustetun korun (ett briljanteradt smycke). Seuraavana vuonna hän sairastui ja joutui jättämään työnsä. Hän pääsi lepäämään kesäksi ja syksyksi 1863 Piikkiön Storgårdiin, ympärillään perhe, jonka parissa opettajan työnsä oli alkanut. Siellä hän kuoli 14.12.1863. Näin tietää muistokirjoituksen tekijä ja paikan vahvistaa myös kuolinilmoitus.

Helsingfors tidningar 31.12.1863 

Piikkiön rippikirjan 1861-69 (s. 347) perusteella Storgårdia emännöivät salaneuvos Falckin tyttäret Alexandra Gustava (s. 1808) ja Maria Lovisa (s. 1812). Ikänsä ja asemansa puolesta he ovat hyvinkin voineet olla Ertmannin ensimmäiset oppilaat. Perhe oli kirjoilla Kauttuan ruukilla (Euran RK 1819-25 s. 150).

[2] Helsingfors Tidningar 13.10.1832
[3] Wiborgs Annonce Blad 15.12.1838: Madame Ertmann, 15.6.1844 Enkefru Ertman. Marjatta Rahikaisen tulkinnan mukaan kuolema on aikaisempi, ks. Marjatta Rahikainen: Att mottaga främmande. Cajsa Wahllund och andra duktiga värdshusvärdinnor i det tidiga 1800-talets Finland. Historiska och Litteraturhistoriska Studier , vol. 93 , s. 267-287 .
[4] Helsingfors Tidningar 23.12.1863
[5] Rakennushistoriaselvitys. Aleksanterinkatu 4-10. 2010 (pdf)
[6] Historiskt om hus och gårdar i Helsingfors. Lördagen 19/1901; Rippikirja I 1856-1869, s. 73