maanantai 22. toukokuuta 2017

Amerikan sisällissodan suomalainen uhri

Siirtolaisuusinstituutin sivuilla on Mika Roinilan artikkeli Finnish Sailors and Soldiers
in the American Civil War (pdf), jonka lopussa on listat tunnetuista Amerikan sisälisodassa taistelleista suomalaisista. Artikkeli on julkaistu jo vuonna 1998, joten ehkäpä tutkimus on edistynyt ja nimiä löytynyt lisää. Ainakin näyttää puuttuvan Helsingin uutisissa 27.7.1863 seuraavasti esitelty mies.
Suomalainen sotija Amerikassa. Wbl. kertoo, että nuori Suomalainen, yliopistolainen Frans Lindebäck, joka kaksi vuotta sitten lähti Amerikkaan sotimaan yhdysvaltaisten puolella, on tapaturmaisesti hukkunut. Fr. Lindebäck oli kotosin Vaasasta, sikäläisen Apteikkarin Lindbäck-vainajan poika. Tultuansa Amerikkaan, valmisti hän itsensä sotilaisammattiin Ruotsalaisten joukossa Chicagossa ja meni viime-vuoden alussa vapaehtoisena sotapalvelukseen erääsen tykistö-rykmenttiin, joka kuului kenraali Paynen brigadiin. Tässä otti hän osaa useissa kiivaissa tappeluissa. Toukok. 1 p. oli se patteri, johon Lindebäck kuului, transportti-laivassa "Horizon" kuljetettu Mississippi-virtaa alaspäin, mutta Horizon sattui yhteen höyrylaiiva "Moderator"in kanssa, jotta se meni upposalle. Tässä sai Lindebäck kuolemansa. Eräs Ruotsalainen, joka tästä on antanut kirjeellisen tiedon, lausuu: "Frans Lindebäck on syvästi surettu kaikilta kumppaniltansa; hän oli urhokas, oiva sotija, ystävällinen ja iloinen kumppani ja vapaa- ja ylevämielineu ihminen. Kauan eläköön hänen muistonsa joukossamme"! Fr. Lindebäck oli 26 vuoden vanha.
Kuvatusta onnettomuudesta ei ole epävarmuutta tai ainakin siitä kerrotaan asiallisesti eräässä blogissa, jossa Frans Lindebäck tunnetaan nimellä "Francis Linderbeck". National Park Servicen sivulla oleva hakukone kertoo, että yksikkönsä oli 2nd Regiment, Illinois Light Artillery. Siitä en löytänyt kuvaa, mutta Library of Congressin sisällissotavalokuvissa oli tämä tykki, samalta puolelta sotaa.
Vaasassa on syntynyt apteekkari Lindebäckille poika Frans Emil 7.3.1837. En löydä häntä Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista, olisikohan sekoittunut vuonna 1863 kaimaansaVaasan rippikirjan 1857-1863 sivulle 79 on merkitty Lindebäckin kuolema Amerikassa eli kaikki muu sanomalehtiuutisessa taitaa pitää paikkansa.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Satunnainen sitaatti museovitriineistä

Suomen kansallismuseo oli lapsena Outi Liusvaaran suosikkipaikkoja. Erityisen innostunut hän oli varhaisesta historiastamme ja isossa lasivitriinissä säilytetyn kivikautisen vainajan luista, jotka kaivettiin esiin Ahvenanmaan Jomalasta 1900-luvun alkupuolella.
"Jännittäviä olivat kivikauden ja muiden kausien löydökset ja se vainaa. Outoutta ja vierautta korosti tavaroiden esittely vitriineissä: laslevyjen päälle oli aseteltu huolellisesti riviin tai kaareen nuolenkärkiä, nuijia, sirpaleita."
Liusvaaraa kiinnosti se, että esineet olivat irtautuneet omasta ajastaan, käyttötarkoituksestaan. Lasikoissa niiden muoto oli ikään kuin muuttunut. "Aikansa käyttöesineet oli kansallismuseossa aseteltu siististi ja järjestelmällisesti aivan vieraaseen yhteyteen, omaan maailmaansa, jossa vallitsi oma logiikka. Vai voisiko kuvitella nuolenpäitä kivikautiseen asumukseen järjestettynä kuin kansallismuseon lasivitriinissä?" 
Tarja Lipponen: Tavaran lait. Vihreä lanka 28.2.2003

Kevään häkkeröinnit ja #aikamatkaajat

Tänä vuonna minulta meni kokonaan ohi Hack4fi, joka oli muuttunut aidosti viikonlopputapahtumaksi. Jessica Parland-von Essen esitteli tuotoksia blogissaan (på svenska), mutta muuta en ole nähnyt enkä löytänyt.

Onnekseni viime vuonna antoisaksi osoittautunut Helsingin yliopiston DHH:n lopputilaisuus ei jäänyt huomaamatta ja pääsin perjantaina paikalle. Neljässä ryhmässä oli jatkettu samoilla tutuilla teemoilla/aineistoilla eli uutuuden viehätystä ei ollut ilmassa.

Ensimmäisenä ryhmänä lavalle tuli suomalaisen digitoidun sanomalehtiaineiston kanssa työskennelleet. He olivat yrittäneet algoritmillaan löytää sanomalehtien runoaineistoa, missä oli onnistuttu osin hyvin ja osin huonommin. Aikapaineesta johtuen tunnistukseen ei oltu käytetty runomuodon ominaisuuksia vaan sanastoa.

Ennen tilaisuutta postereita lukiessani projekti kullosti suoraansanottuna typerältä, mutta kun esityksessä huomautettiin, että tämä voisi laajentua erottelemaan sanomalehtien sisällön eri luokkia kuten fiktiota ja faktaa, niin innostuin totisesti. Vaatii vaan "pikkuisen" työtä. (Olenkohan vielä elossa kun algoritmisesti saataisiin eroteltua sanomalehtien kirjoittajia toisistaan tyylinsä perusteella?)

Mediaryhmä oli analysoinut Ylen verkkosivujen ja Hesarin juttuja. Esitys käsitteli tuloksia eikä tekemistä ja kuunteluni herpaantui.

Englanninkielisen 1700-luvun aineiston joukosta oli haettu teetä, kahvia ja viiniä sekä näihin liittyviä tunteita ja paikkoja. Satamia oli löytynyt "port of" -fraasilla, mutta niiden tunnistaminen ja sijoittaminen kartalle vaati käsityötä.

Viimeisenä esiintyi kulttuuriperintöä työstänyt ryhmä, joka oli pyrkinyt vertaamaan virallisen ja omaehtoisemman paikkatiedon eroja ja yhtäläisyyksiä. Virallista totuutta edusti Museoviraston RKY, Finnan kuvat ja Suomenlinnan suositeltu reitti. Omaehtoisuutta Pokemon GO, geokätköily ja Flickr-kuvat.

Valtakunnallisesti oli verrattu RKY:tä ja kätköjen sijaintia. Jälkimmäisistä 11% osui rakennnettujen kulttuurikohteiden lähituntumaan. Posterisessiossa kuulustelin oliko käynyt mielessä vertailu muihin kulttuuriympäristökohteisiin ja kuulemma ei.

Rajaus rakennettuihin kohteisiin juontui esityksen perusteella siitä, että valokuva-aineisto "luonnollisemmista" pakoista olisi sekoittanut tarkastelua. Tästä syystä sen analyysi rajattiin Suomenlinnaan, josta paikannettiin Pokemon pelialueet ja Flickr-kuvat. Varsinaista tulosta en saanut irti/ymmärtänyt, mutta ainakin näytti siltä, että saarilla on vähemmän suosittuja ja kuvattuja alueita.

Finna-kuvien hyödynnettävyys sai ryhmältä kritiikkiä. Niiden asiasanoitukset eri toimijoiden tekeminä ja digitointien kohdentaminen tekivät materiaalista epätasaista ja ei-valtakunnallista. Kuvien paikannustiedot on (ymmärrettävästi) useimmiten määritetty paikkakunnan keskukseen eikä todelliseen kuvan ottopaikkaan. Todennäköisesti ne on luotu kerta-ajolla tuloksia tarkistamatta, sillä ryhmä oli huomannut Petsamon tulleen sijoitetuksi Petsamon kylään Lahdessa.

Mutta miten sitten Finna Street toimii? Se on esillä juuri käynnistetyssä usean toimijan (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Finna sekä Suomen valokuvataiteen museo) Aikamatkaajat-valokuvauskampanjassa.  Joka olisi voinut tuottaa upean materiaalin ensi vuoden DHHH:lle ja tutkijoille tulevaisuudessa. Mutta järjestäjät ovat päätyneet varaamaan oikeudet vain esittämiseen
tämän vuoden ajan julkisissa tiloissa. Lähettämällä kuvia kampanjaan hyväksyt julkisen esittämisen. Lomakkeella lähetettyjä valokuvia voidaan myös jakaa kampanjan Facebook ja Instagram sivuilla, ellet sitä erikseen kiellä tästä lomakkeesta löytyvällä valinnalla.
Jos henkilö on valmis antamaan kuvansa julkisuuteen, niin voisi kuvitella, että hän olisi voinut antaa myös säilytys ja käyttöoikeudet pidemmäksi aikaa?

(Ohjeistusleike kamppanjan julisteesta, joka on jaossa lehdistötiedotteen kanssa.)

lauantai 20. toukokuuta 2017

Valtaa ja sotapelejä

Suunnitelmani keskiviikkona Tukholmassa oli jatkaa Vikingaliv-laitoksesta Skansenille. Mutta kenkäni olivat kastuneet sukkia myöden jo Djurgårdenille kävellessäni ja kevyt sade jatkui, joten otin uuden suunnan kohti Armémuseumia, sillä ilmainen, oikealla puolella kaupunkia ja katon alla.

Valinta osoittautui erittäin hyväksi, sillä molemmat alakerran vaihtuvat näyttelyt olivat antoisia. Makten och ärligheten kuvasi toisaalta sitä, miten museon kokoelmat ovat vuosisadan aikana syntyneet ja miten ne karttuvat nykyään ja toisaalta sitä, miten kerronta ruotsalaisten YK-rauhanturvaajien 1960-luvun Kongon komennuksesta on muuttunut vuosikymmenien aikana. (Ilmeisesti muistoesineet, joita veteraanit käsittelivät videoklipeissä oli otettu museon kokoelmiin.)

Krigspel käsitteli nimensä mukaisesti sotapelejä. Näyttely oli antoisa kokemus (tai elämys?) yllätyksellisen rakenteensa ansiosta. Sodan ja pelien yhdistelmiä löytyi enemmän kuin olisin uskonut. Kivaa (elämyksellistä?) vaihteeksi oppia museonäyttelyssä jotain.

Näyttely alkoi strategisista lautapeleistä (shakki, go), joiden taustalla on vanhat taistelutajat.

Jo 1600-luvulla yritettiin kehittää uusia pelejä sotataitojen opetukseen. Mutta tässä onnistuttiin tosissaan vasta kun preussilainen von Reisswitz kehitti 1823 pelin, jossa joukkoja edustajia symboleita liikuteltiin kartalla. Metodi levisi maailmalle ja sitä tuli pian totinen sotien suunnittel/simulaatiotapa, josta oli näyttelyteksteissä monia tosielämän esimerkkejä.

Samaan aikaan, tai oikeastan jo Napoleonin sotien aikaan, kehitettiin kaikelle kansalle pelejä ja pienoismalleja, joilla simuloitiin juuri käytyjä tai edelleen käynnissä olevia sotia.

Ilmeisesti hieman myöhempää kerrostumaa ovat pelit, joissa esitetään historiallisia taisteluja. Näitäkin enemmän näyttelyssä oli pelejä, joissa sotaa oli käytetty teemana, mutta yhteys todellisuuteen oli väljempi. Tai vasta tulevaisuudessa! Aavikkosotaa käsittelevä peli 1980-luvulta päätyi tosikäyttöön, kun yhdysvaltalaiset suunnittelivat vuoden 1990 sotaa eivätkä saaneet hienoja tietokoneohjelmiaan valmiiksi ajoissa.
Jälkikäteen kelattuna tietokonepelien mukana olosta näyttelyssä ei ole mitään muistikuvaa. Olisivat toki joukkoon kuuluneet ja kuin myös viite leffaan War Games... Niin ja Neuvostoliiton pelikoneet, joilla nimenomaan yritettiin kouluttaa sotilastaitoja... Teemassa totisesti aineksia riittää.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Viikingit turistirysänä

Tukholmaan avautui huhtikuun lopussa uusi "museo" Vikingaliv, jonka valitsin toukokuisen päiväristeilyni kohteeksi. Vältin lukemasta siitä juttuja etukäteen, mutta mielikuvani oli turistirysä. Tätä vahvisti, kun paikan päällä näin - englanniksi - lisämääreen "a true experience". Vai olisiko tarjolla kuitenkin jotain yllättävää ja vaikkapa simulaatio tukin paksuisen airon hallinnasta kylmässä ja kosteassa sivutuulessa?
Ehdin vain vilaista yläkerran näyttelyä ennen kuin aikani oli mennä 11 minuutin tarina-ajelulle. Sen nimenomaan olisi pitänyt olla se "jännittävä elämys". Minusta vanhanaikainen ja jokseenkin yhdentekevä.
Palasin näyttelyyn, joka koostui 1) videoklipeistä, joissa enimmäkseen oli äänessä Dick Harrison. Ilahduttavana poikkeuksena neljän keskiajan lähteen eloon herätys.
2) tekstistä, jota oli aivan uskomattomat määrät esim. tässä aikajanastossa
Ja 3) joistakin rekonstruktioista. Ei pukeutumispistettä, jota vähintäänkin odotin. Yhdessä vitriinissä oli kirves ja miekka, joita saattoi pienten aukkojen kautta hieman nostaa.

Innovatiivisin näyttelyratkaisu oli jo muutaman viikon jälkeen korjauksen tarpeessa.
Porukka katseli seiniä suhteellisen intensiivisesti, mutta rekontruoidun viikingin vieressä otettiin enemmän kuvia kuin kiinnitettiin huomiota tietoihin perusteellisista DNA- ja isotooppitutkimuksista.
Jaetussa tiedossa ei ollut mitään vikaa, mutta se ei tarjonnut itselleni mitään uutta. Kyseessä on puhtaasti kaupallinen hanke, jolle mahdollisesti on markkinarako. Itse suosittelisin tämän hinnakkaan kohteen sijaan rahakkaille, joilla on aikaa, risteilyä Birkaan ja muille (edelleen ilmaista) Historiska museetia. Kiitettävästi sinne oli Vikingalivistä ohjausta m.m. sieltä lainattujen esineiden vitriinin luona.

(Kuuntelin paluumatkalla Vetenskapsradio historian jakson, jossa Vikingaliviä käsiteltiin. Siinä kerrottiin, että Historiska museetin viikinkinäyttelyä modataan ensi vuonna heidän kiertonäyttelynsä (jonka näin Virossa) teemoilla.)

En ole näköjään ainoa pettynyt suomalainen. Blogissa Pihin naisen elämää kokemus on summattu näin:
Tunnelmat olivat museovierailun jälkeen sekavat. Olimme iloisella mielellä mieleenpainuvan juna-ajelun jäljiltä, mutta kokonaisuus jätti toivomisen varaa. Olimme ulkona jo puolessa tunnissa. Haahuilin ennen poistumista varmuuden vuoksi näyttelyn uudestaan ympäri. Ehkä jotakin oli jäänyt huomaamatta. Tässä kuitenkin oli kaikki.

torstai 18. toukokuuta 2017

Venäläisyys Helsingissä 1912

Vuonna 2000 kaiveltiin esiin venäläisyyttä Helsingissä ja minä myöhemmin poimin valikoimasta esiin Aleksanterin kymnaasin. Se oli toiminnassa alkuperäisessä osoitteessaan vuonna 1912, kun Inturist-henkisesti kenraalikuvernööri oli "määrännyt, että Venäjältä tulevien kouluoppilaitten opintoretket Suomessa ovat tehtävät venäläisten, eikä suomalaisten oppaitten avulla, jotta he eivät saisi väärää käsitystä Suomen oloista." Tuulispää avuliaasti esitteli venäläisille sopivia nähtävyyksiä kuvien kera.

Kaartin maneesi on edelleen paikallaan, mutta heinäkasat (ja tunkiot?) puuttuvat.
Sotilassairaalat Puutarha- ja Vilhonkatujen kulmassa? Opaskartassa vuodelta 1909 kadut ovat samansuuntaiset kuten nykykaupungissakin.
Yrittäessäni tarkentaa osoitetta sanomalehdistä, tuli eteen Helsingin Sanomiin 29.6.1913 painettu arkkitehtuurikritiikki, jonka täytyy koskea samoja rakennuksia. Kuvista ylempi esittää "näitä rakennuksia Fabianinkadun puolelta, alempi Unioninkadun ja Puutarhakadun kulmasta."
Kolmas kohde "upeat kasakkakasarmit Töölössä" sijaitsivat Läntisen Viertotien varrella nykykartan Kivelänkadun ja Dunckerinkadun välillä eli hotellikorttelilla Hesperianpuistoa vastapäätä. Ja nykyisen kotini takapihalla.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Satunnainen sitaatti luokkayhteiskunnasta

Raha&tavara -leikekokoelmassani oli Markkinointi&Mainonnan 11-12/2002 liite/juttukokonaisuus luksuskulttamisesta. Sen aloituksessa seuraavasti.
Vaikka varakkaita on Suomessakin ollut aina, täältä on puuttunut luksuskuluttamisen perinne. Mika Pantzar löytää syyn historiasta. Suomessa ei ole ollut luokkayhteiskuntaa.
- Luokkayhteiskunnassa hovia lähellä olevat aateliset elivät 1800-luvulle asti ihan omassa maailmassaan. Siellä kehittyivät omat tavat, jotka eivät valuneet alas yhteiskunnassa. 
Suomessa päästiin edistyksen kelkkaan vasta siinä vaiheessa, kun hovien kulutuskulttuuri oli jo laimentunut ja valunut keskiluokkaa kohti.
Ripaus totta, mutta osaksi virheellisyyttä hipovaa historiantulkintaa. Talonpoikainen väestö alkoi viimeistään 1700-luvun lopulla omaksumaan "ylempien" säätyjen pukeutumis- ja asumiskulttuurin osia.

Rutossa vanhempansa menettänyt

Ensinnäkin kiitokset jo kauan sitten edesmenneille oikeuspöytäkirjojen kirjoittajille, jotka tekivät puhtaaksikirjoituksiinsa hakemistot. Toiseksi kiitokset Arkistolaitokselle, joka mikrofilmautti tuomiokirjat ja on ne tällä vuosituhannella digitoimalla tehnyt kätevämmin käytettäväksi.

Tai kiroukset molemmille, sillä nyt kun vihdoin (22 sukututkimusvuoden jälkeen) olen alkanut oikeasti saanut tolkkua pöytäkirjoista, on tehtävää enemmän kuin ikää jäljellä.

Yksi hakemiston ansiosta eteeni tullut juttu on Helsingin raastuvanoikeudesta 17.2.1725. Lammin nimismies Hinrik Jöransson esittää lankonsa Axel Mattsson Wilkmanin pojan Hindrich Axelssonin asiaa. Pojan pitäisi nyt täytettyään 16 vuotta saada vuoden 1710 rutossa kuolleiden vanhempiensa perintö, johon kuului ainakin 2 hopeapikaria ja 2 hopealusikkaa.

Kyseessä on Petter Sundin ensimmäisen vaimon sukulaiset, joita selvittelin runsas vuosi sitten. Hindrichin isän patronyymi on unohtunut ja sekoittunut edelliseen sukupolveen, mutta "Axel Axelsson haudattiin 28.10.1710 ja vaimonsa yhden lapsen kanssa 11.11.1710." Käräjillä edustettu poika oli todennäköisesti kastettu 14.9.1709 Helsingissä.

Hindrichin äidin nimeä ei mainita raastuvanoikeuden pöytäkirjassa eikä seurakunnan kirjauksissa. Todennäköisesti Lammin nimismies Hinrik Jöransson oli veljensä. Hän kuoli 74-vuotiaana 5.11.1754 ja haudattiin omaan hautaansa Lammin kirkossa eli lienee ollut varakas mies. (Lammin kirkkoa kuvaava postimerkki Wikimediasta.)

Henkikirjoitusikään päässyttä Hindrichiä ei näy Hinrik Jöranssonin kotitilalla Halilassa SAY:ssä. Hän oli ollut isäntänä vuodesta 1707 ilman ilmeistä yhteyttä edelliseen isäntäväkeen. Hinrichin äidin kotitilasta ei siis todennäköisesti ole kyse.

Rutosta ja isostavihasta selvinnyt Hindrich-poika katoaa näköpiiristäni.



tiistai 16. toukokuuta 2017

Valokuvauskiellot silloin ennen

Savon sanomien verkkosivuilla sunnuntaina julkaistussa STT:n jutussa oli kysytty
selfiekuvaajiin suhtautumisesta Helsingin taidemuseolta, Kiasmalta, yhtätoista museokohdetta eri puolilla Suomea ylläpitävältä Kansallismuseolta, turkulaiselta Aboa Vetus & Ars Novalta ja oululaiselta yhdeksän kohteen museo- ja tiedekeskus Luupilta. Kaikki kertoivat asennoituvansa kuvaamiseen joko positiivisesti tai neutraalisti.
Ei siis enää huolenpitoa taiteen tekijänoikeuksista? Sillä selfiessä framilla on pärstä? Ymmärtääkö kävijä selfien ja teoskuvan eron? Onko museolla selfiet hyväksyessään visio siitä, että julkaisu rajoittuu sosiaalisen median palveluihin? Onko kävijällä sama ymmärrys?

Lisäys 7:49. Kari Hintsala huomautti FB:ssä, että jutussa on myös kohta
Aboa Vetus & Ars Novasta kerrotaan, että kuvaaminen on yleensä sallittua. Tiedottaja-amanuenssi Selina Kiiskinentäsmentää, että taiteilijoilta varmistetaan vaihtuvien näyttelyiden yhteydessä, saako heidän teoksistaan jakaa kuvia sosiaalisessa mediassa.
Kas, jakaminen sosiaalisessa mediassa julkaisemisen erityisosana. Lisäys päättyy

Ennen oli niin paljon yksinkertaisempaa. Lukiessani Tuulispäästä 44/1911 seuraavan pätkän huulilleni syntynyt vino hymy ei ollut se, jota kirjoittaja oli tavoitellut. 
Seurasaaren kokoelmat ne lisääntyvät päivä päivältä. On todellakin viehättävää käydä niitä katselemassa. Allekirjoittanut kiinnitti erittäinkin huomiotaan siihen, miten jo vanhaankin aikaan kansa osasi varjella itseään liialta ja tungettelevaiselta uteliaisuudelta kiinnittäen tupapahastensa oveen jonkun levyn jossa seisoo että "Valokuvaaminen kielletty". Muuten olen sitä mieltä, että Seurasaaren museossa pitäisi olla opas, joka osaisi paljon juttuja, jotka kaikki olisivat niin tosia kuin suinkin mahdollista. Silloin ihmiset kävisivät siellä kernaasti.

Vai mitä?
Museovirasto on siis osannut valokuvaamisen kieltämisen jo kauan. Eivätkä museokävijät lakkaa toivomasta opasta "joka osaisi paljon juttuja, jotka kaikki olisivat niin tosia kuin suinkin mahdollista."

Ilmeisesti kuvauslupia on hellinnyt tai ulkokuvien otto sallittua, sillä 1900-luvun alun aikakauslehdissä on runsaasti painettuja valokuvia Seurasaaresta, mutta ei kierrätykseen paremmin soveltuvia kauniita tai hupaisia piirroksia. Pysyvästä sisustuksesta yhtä pilapiirtäjää on innostanut Karunan kirkon alttaritaulu (Kurikka 24/1913)

Vitsiä on irronnut kesällä 1912 Helkanäyttämöstä. Muuten ruotsinkielinen Fyren jakoi numerossaan 24/1912 sananvaihdon
Tuulispää, joka muutenkin tapasi esittää piirroksia teatterikappaleiden puvustuksesta, esitteli Helkanäyttämön numerossaan 22/1912.


Mutta Tuulispää ei ollut Seurasaarivastainen vaan numerossaan 28/1918 julkaisi sanat lauluun, joka ainakin pintapuolisesti kannustaa tutustumaan museoalueeseen, jossa "tuoksu pergamenttien on tyystin poissa".

maanantai 15. toukokuuta 2017

Pormestarin tyttären elämä

Helsingin pormestarin Zacharias Goviniuksen vaimo kuoli lapsivuoteeseen 2.4.1761. Tuolloin syntyneet kaksostytöt kuolivat kolmen kuukauden ikäisinä, minkä jälkeen avioliiton lapsista oli elossa 9-vuotias Hinrich Jacob ja 6-vuotias Gustaf Johan. Aikuiseksi elänyt Henrik Jacob varmasti muisti lapsuuden kodin pohjoisella kadulla kauppias Teschen ja raatimies Clayhillsin tonttien välissä. Äitinsä perukirjaan lueteltiin monenlaista arvotavaraa kuten timanttisormus ja aitoja helminauhoja. Erilliset tee- ja kahvikannu viittaavat siihen, että molemmat juomat tunnettiin taloudessa.

Zacharias Govinius vihittiin toiseen avioliittoonsa Espoossa 13.4.1762 morsiamenaan Anna Elisabetha Charlotta Böstlingh/Böstling/Bössling. Tässä avioliitossa syntyi 24.9.1763 Johan Magnus, 10.9.1765 Maria Elisabeth ja 2.9.1769 Adolph Friedric. Molemmat pojat kuolivat taaperoiässä.

Maria Elisabeth ehti ehkä kokea varakasta elämää lapsuudenkodissa, mutta kun hän 23-vuotiaana 28.2.1788 menetti isänsä ei tältä ollut mitään perittävää. Velkojat olivat hellämielisiä, mikä auttoi velipuolen Henrik Jacobin pysymään kauppiasuralla. Tämä oli naimisissa kauppias Johan Burtzin tyttären kanssa ja osti vuonna 1792 apeltaan nykyisen Valtioneuvoston alle jäävän tontin.

Pormestarin leski ja tyttärensä jäivät tyhjemmän päälle. Rippikirjan perusteella äiti ja tytär asuivat varsinaisen kaupungin ulkopuolella, Goviniuksen puutarhapalstalla Kampissa. Samalla sivulla on asessorska Beckman, mikä on yhteys menneisyyteen. Naimisiin mennessään Anna Elisabetha Charlotta Böstlingh oli asunut Espoon Röylän (ruots. Rödskog) säterissä, jota isännöi tuolloin asessori Adolph Beckman. (Espoossa oli vihitty 10.1.1764 "H:r Assess. Adolp Bäckman" ja "Änckie Fruu Anna Elisabetha von Neuman". "Assessorskan Beckman" haudattiin Helsingissä 29.12.1788.)

Maria Elisabet meni Helsingissä 15.8.1793 naimisiin laivaston luutnantti Isak Otto Falkmanin kanssa. Vuonna 1794 nuoripari muutti Ruotsiin ja he asuivat rippikirjojen mukaan Falkmanin vanhempien luona Johannisnäsin tilalla Dunkerin seurakunnassa. Täällä syntyi 18.3.1795 Maria Elisabetille tytär, joka sai nimet Ulrika Charlotta, mutta käytti näistä vain jälkimmäistä. Kummeiksi merkittiin isän puolen sukulaisten lisäksi Maria Elisabetin äiti, velipuoli ja velipuolen vaimo.


Maria Elisabetin appivanhemmat muuttivat vuonna 1797 jonnekin Smålandissa. Maria Elisabetin ja miehensä merkinnät Dunkerin seurakunnassa päättyvät seuraavana vuonna.

Maria Elisabet otti 20.12.1801 muuttokirjan itselleen ja tyttärelleen Helsinkiin. Ilmeisesti avioliitossaan oli ongelmia. Maria Elisabet ja Charlotta eivät ehkä enää koskaan nähneet perheen päätä, joka erosi 22.7.1803 armeijan palveluksesta, muutti läheiseen Malmköpingin kaupunkiin ja kuoli 25.9.1817. Charlotta ei vanhuusiällään milloinkaan maininnut isäänsä ja tämän perhettä, mutta ei myöskään äitinsä perhettä.

Helsingissä Maria Elisabet asettui tyttärensä kanssa äitinsä talouteen, joka oli ilmeisesti edelleen Kampissa. Äidin kuoltua 18.2.1813 perunkirjoituksessa asuinrakennusta kuvataan vanhaksi puutaloksi, jossa on sali ja kaksi kamaria. Keittiö sijaitsi erillisessä rakennuksessa. Yksinkertaisissa oloissakin oli säilytetty runsas irtaimisto. Charlotta-tyttären muistelmien perusteella Maria Elisabet hankki rahaa tekemällä käsitöitä, joita tehdessä hän ehti ja viitsi opettaa tyttärelleen ranskan kielen. Rahaa oli sen verran, että Charlotta saattoi osallistua kaupungin teatterihuveihin.

Velipuolen rakennuttama talo Senaatintorin etelälaidalla. Pohjois-Esplanaadilla
Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmatCC BY 4.0.
Samoihin aikoihin Helsingin keskustassa Maria Elisabetin velipuoli muutti Engelin suunnitelmien vuoksi Senaatin rakennuksen alle jäävältä tontiltaan ja rakennutti 1815-1819 edelleen Goviniuksen talona tunnetun kivitalon Senaatintorin laidalle Kauppatorin kulmalle. Täysin ongelmatonta ei ollut elämä täälläkään, sillä Henrik Jacobin poika kevytmielisyydellään sekoitti isänsä liiketoimet. Nämä vaiheet saattoivat olla virikkeenä Charlotan myöhemmin kirjoittamaan kirjaan Leonna.

Maria Elisabet ilmeisesti sai taloudellista apua velipuoleltaan Henrik Jakob Goviniukselta, joka kuoli 23.1.1825. Tämän jälkeen hän sai vuodesta 1829 alkaen avustusta köyhille säätyläisille perustetusta rahastosta. Tytär Charlotta antoi jonkin aikaa kieliopetusta, mutta kuurouduttuaan hänkin ansaitsi rahaa ompelutöillään. Nämä eivät kuitenkaan vieneet kaikkea aikaansa, sillä Snellmanin toimittama Saima julkaisi hänen novellinsa Barndomsminnen och ungdomsvänner numeroissaan 25.4. ja 2.5.1844.

Maria Elisabet kuoli Helsingissä 23.10.1844.

(Charlotta Falkmanin novelli Friherrinnans berättelse julkaistiin Saimassa 3. ja 10.4.1845. Pia Forssell mainitsee kolmannen Saimassa nimimerkillä C---e julkaissun novellin, mutta ei nimeä eikä ajoita sitä. Kaikki Falkmanin 4 kirjaa löytyvät digitoituina Kansalliskirjaston Klassikkokirjastosta.)

Lähteet:

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Sissiviljelyä Senaatintorilla?

Vuoden 1908 Flugsvampen-lehdessä julkaistu visio Senaatintorista oli pysäyttävä.
Ensimmäisenä tuli mieleen viime vuosina esillä ollut kaupunki- ja sissiviljely. Oliko sille tilausta 110 vuotta sitten? Ruokapula?

Ei sentään. Viereisille sivuille painettu runo paljastaa, että piirroksella otetaan kantaa maa- ja metsätalouden opettamiseen yliopistolla. Nyky-yliopiston sivut kertovat, että
Korkein maatalousopetus päätettiin siirtää yliopistoon jo vuonna 1896. Samalla myös perustettiin ensimmäiset oppituolit eli maanviljelystalouden ja -opin sekä maanviljelyskemian ja -fysiikan professorin virat. Tiedekuntaosasto perustettiin 1898. Opetus sijoitettiin Suomen Keisarilliseen Aleksanterin-yliopistoon. Vuonna 1902 aloitti toimintansa filosofisen tiedekunnan maanviljelys-taloudellinen osasto, johon agronomien koulutus siirrettiin syksyllä 1907.
Tuo vihoviimeinen muutos oli siis herättänyt pilalehden toimittajien runosuonen.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Rinkilä syntymäpäivän juhlistajana

Verkkohakuni usealla kielellä yhdistivät rinkilän ja syntymäpäivän vain Virossa. Mutta aikanaan ne ovat kuuluneet yhteen Suomessakin. Varhaisin löytämäni maininta Kansalliskirjaston digitoimissa aineistoissa oli lastenlehdessä Trollsändan 18/1868.


"Mutta sanokaa äiti, miten syntymäpäivää vietettiin", pitkitti tyttö.
"Se oli aina hupainen päivä. Äiti leipoi minulle syntymäpäivä-rinkelin ja isä vei meidät illalla kaupungin kauniita paikkoja katselemaan. Tavallisesti antoi hän myös jonkun syntymäpäivä-lahjan. Hänen viimeksi antama lahjansa on minulla vielä tallella." (Kristillinen kalenteri Suomen lapsille 1/1885)

Luokan ensimmäisen piti juuri selittää heidän asiansa, kun opettaja hyökkäsi poikien joukkoon ja heilutti rottinkia niin taitavasti, että huone oli puhdas parissa silmänräpäyksessä. Sitten hän huomasi rinkilän, muisti olevan syntymäpäivänsä ja katsoi sen vuoksi parhaaksi korjata nisusen haltuunsa. Hän nosti sen varovasti opettajan kaappiin ja sulki oven. (Matti Meikäläinen 24/1891)

Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi hyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes syntymäpäivänsä. [...] Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli rinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja oikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan nikkaroinut. (Zacharias Topelius: Lukemisia lapsille 2. 1893)

Oli Helmin syntymäpäivä. Äiti oli luvannut että Helmi saa kutsua luokseen Ainon ja Maijun. [...] He alkoivat leikkiä ja heillä oli niin hauska, niin hauska. Sitten tuli äiti ja kutsui heitä kahvia juomaan ja jokainen sai rinkilänsä. (Koitto 22/1898)


Vanhaan hauskaan pappilantapaan tuotiin vähän ajan kuluttua pöydälle kahvia, vieläpä kaunis rinkiläkin. Sattui olemaan jonkun lapsen syntymäpäivä. (Koti ja yhteiskunta 5-6/1911)

Koitti viimein Kiljusen poikien syntymäpäivä. Suuri rinkilä oli leivoitu, ja isä ja äiti herättivät poikansa sillä, että kaasivat kumpikin täyden ämpärillisen kylmää vettä heidän vuoteeseensa. (Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki. 1914)

Seuraavana päivänä oli Hellä-Elinan syntymäpäivä. Hellä-Elina täytti kaksi vuotta. Vaimoni oli leiponut rinkilän ja pikkuleipiä, ja puolen päivän aikaan tulivat herra ja rouva Malinen meille vieraisille, juhlimaan toivorikkaan vekaransa merkkipäivää. (Velikulta 12-13/1917)

Huomenna on minun syntymäpäiväni, äiti, eihän sitä vain unohdeta! Niin touhuaa Maija ja Matti joka vuosi määrättynä päivänä ja on oikein jännityksessä syntymäpäivänsä johdosta. On niin kovin tärkeätä heidän mielestään, että sitä päivää "vietetään", että äiti siksi päiväksi leipoo rinkilän, että siskot ja veljet laittavat syntymäpäiväpöydän ja että naapurin lapset saadaan kutsua syntymäpäiväkahville. (Koitto 1/1919)

perjantai 12. toukokuuta 2017

Tie Venäjälle tukossa

Kirjoittaessani viime vuonna esitädistäni Mellunkylässä en avannut tuomiokirjoja, mutta nyt kun tämä Petter Sundin tytär oli käsikirjoituksessa käsiteltävänä niin katsoin tarpeelliseksi. Ja hyvä näin, pääsin tekemään uusia tulkintoja, huomasin yhden lapsen hävinneen listoilta käräjäriitojen aikana ja totesin, että nuorin tytär oli yhdessä listassa täydellisemmällä nimellä Anna Catharina. (Syntynyt viimeistään vuonna 1736, sillä isänsä kuoli edellisenä vuonna.)

Näin ollen uskallan yhdistää hänet viime vuotta vahvemmin tähän Virolahden kasteeseen lokakuulta 1765.
Mikrofilmillä tuhraantunut ja osin taitteeseen jäänyt paikka on (varmaankin alkuperäisestä mustiin kirjoihin kopioituna) tulkittu Hiskissä Miehikkälän Turuksi. Kuten viime vuonnakin totesin, pariskunnasta ei näy sen rippikirjan sivulla jälkeäkään.

Mitään viitettä kastetun lapsen aviottomuudesta ei ole, joten rohkenen kutsua lapsen isää Anna Catharinan aviomieheksi. Hän oli Keisarillisen Rjasanin (Rjazanin) rykmentin luutnantti Andreas Lefebvre. Vaikuttaa eksoottiselta, mutta kummeista löytyy kaksi samaa sukunimeä käyttävää: apteekkarin vaimo Anna ja mademoiselle Maria. Ehkäpä myös luutnantti Jacob, jonka sukunimen kirjaimet ovat aika tiiviissä asetelmassa.

Venäjän armeija on niin outoa aluetta, että kysyin apua yksityisesti tuttavalta ja julkisesti SukuForumilla. Sain linkin erinomaiseen Ulla-Riitta Kaupin Genos-artikkeliin, josta selvisi, ettei luutnantin ranskalaisessa nimessä ollut ihmettelemistä eikä myöskään samannimisissä kummeissa.
Venäjän armeijassa oli suoranainen pula sivistyneistä, luku- ja kirjoitustaitoisista upseereista. Pietari Suuri oli jo 1700-luvun alussa värvännyt upseerikuntaa ulkomailta, Saksasta, Hollannista, Ranskasta ja Italiasta. Niinpä Viipurin kuvernementtiin tullut upseeri oli ylempää yhteiskuntaluokkaa ja syntyperältään usein ei-venäläinen. [...] Upseeriston piirissä oli yleisempää ottaa perhe mukaan ja siihen kuului usein puolison ja lasten lisäksi leskianoppi, naimaton sisar sekä palvelusväkeä suomalaista piioista ja rengeistä ranskalaisiin kotiopettajattariin. 
Yrjö Kaukiaisen Vironlahden historia I selostaa venäläisiä joukkoja pitäjässä sivuilla 433-436. Rjasanin rykmentti tuli Virolahdelle 1750- ja 1760-lukujen vaihteessa ja oli lähtenyt 1780-luvun alkuun mennessä, mikä sopii erinomaisesti kasteen ajankohtaan. Rykmentin 5 komppaniaa majoitettiin pitkin 300 talon pitäjää ja muodostivat merkittävän rasituksen väestölle.

Seurakunnan kastetuista ei tuolta ajalta löydy muita rykmentin upseerien lapsia enkä löydä vastaavia kasteita muualtakaan tähän aikaan, mikä jättää olon aika kädettömäksi. Oliko luutnantti Virolahdella vain hetken vai kauemmin? Oliko hän sukua samannimiselle Napoleonin marsalkalle? (Lyhyen googlailun perusteella Lefebvre on niin yleinen nimi, että eri suvut erotetaan paikannimien avulla.)

Ja mitä tapahtui Anna Catharinalle ja tyttärelleen Anna Marialle?

torstai 11. toukokuuta 2017

Huhtikuusta toukokuuhun

15.4.
  • Pitääkö taas kaivaa esiin ne valokuvat, jossa jokaisella suomalaisella pikkutytöllä on huivi tiukasti päässä. "Epäkäytännöllisesti" [Kaksi kuvaa postauksessa Satunnainen sitaatti historiatietoisuudesta]

16.4.

  • Pohjanmaan ruis oli brändituote Tukholmassa (Dagligt Allehanda 10.6.1791)

17.4.
21.4.
  • Harjavallassa @ECmuseo ei aatelisia arastella vaan vapaaherran esitys keskeytyi kysymykseen "minä en ymmärrä ollenkaan". [Blogikirjoitus päivän annista]
22.4.
26.4.
  • Sarjaliput vanhenee, joten pian alkaa päivän 3. leffa Kinopalatsissa. Joka kerta sama sali ja paikka. Mainokset osaan jo ulkoa.
  • Kas, kirjasta "Seksiä museossa" on ostettu @HelMet_kirjasto 5 kpl ja kaikki on varattu.
27.4.
  • Kirjastotietokantojen huumorintajua ei voi moittia.
  • Jotta Tallinnan kaupunginarkistoon voi lähettää tiedustelun, pitää kertoa syntymäpäivänsä tai henkilöllisyystunnarinsa?! Kui?
28.4.
  • Olisi pitänyt jaksaa Tukholmassa leffateatteriin. Tuleekohan Sameblod Helsingissä edes festareille? [Kimmokkeena Varietyn arvostelu]
  • 2016 KB:n kertymästä 13% omakustanteita. Mites meillä @NatLibFi ? Onko vastaavaa raportointia? [Vapun jälkeen sain vastauksen "Omakustanteiden osuus 2015 on vähintään 11,6% Tämä luku tulee omakustanne-ISBN ja Books On Demand kirjojen osuudesta painetuista kirjoista."]
  • Syksyn Remes varattu @HelMet_kirjasto , olen jonossa 18. Myös muita uutuuksia varattu kustantajien luetteloiden perusteella.
29.4.

1.5.
3.5.
  • On realistisia kuvitusideoita ja sitten niitä muita.
4.5.
  • Lähetin abstraktiehdotuksen workshoppiin. #ekakerta Vastaanottaja ei ollut varsinaisesti tuttu niin kehtasin yrittää.
6.5.
  • Tottakai piti tarkistaa oliko olut säilynyt! #helsinki

7.5.
9.5.
  • Arkkivahti raivostui (oikeutetusti) Hesarin Suomenlinna-jutusta
  • Ekaa kertaa Finnkinon teatterissa niin, että Battery-peliä pelataan. Onpa ärsyttävä äänimaailma. (Leffa: King Arthur 2D, vika Hullari-lippu)
  • Olkaa fiksumpia kuin minä ja pysykää KAUKANA leffasta King Arthur. Hirvein sekasotku, jonka muistan koskaan nähneeni. [Kamalin viime aikojen leffa on edelleen Suicide Squad, jonka rakenne on paska. King Arthur oli visuaalisesti aivan anakronistoninen - varmaan tarkoituksella. Mutta enemmän nyppi kliseiden kierrätys ilman huumoria. Tullee jatko-osia.]

Digitaalista resurssointia

Toissapäivänä eli tiistaina kävin Helsingin yliopiston kirjaston ja SKS:n tilaisuudessa, jossa esiteltiin digitaalisia tutkimusmateriaaleja ja niiden käyttöä.

Kirsi Keravuori SKS:ltä aloitti selittäen, että OKM:n asettamat tavoitteet ovat tukeneet avoimen julkaisun kehitystä parin viime vuoden ajan. Kahvikeskustelussamme kävi ilmi, että aikanaan OKM:n linjausten mukaan Kansallisbiografiasta tehtiin maksullinen eikä verovaroin ylläpidettävä. Toivon, ettei uusi käänne tule kovin pian.

Keravuori esitteli lyhyesti SKS:n kolme tuoretta avoimuuden periaatteita noudattavaa verkkoalustaa. Muistikko, johon en ole vielä tutustunut, syntyi arkistopedagogian projektiin. Nyt se on auki kaikille muistojen tallentamiseen tekstinä, kuvina tai videona. Ei rajoituksia ja tallentuvan aineiston luonne on tavallaan yksi tulos, totesi Keravuori.
Codices Fennicin 149 käsikirjoitusta pyrittiin Keravuoren mukaan "fyysisisinä esineinä". Kuitenkaan parin avaamani käsikirjoituksen metatiedoissa ei ole niiden mittoja, eikä kuvissa mittakaavaa.

Paperien mittoja ei myöskään ole Elias Lönnrotin kirjeenvaihdossa, jonka tekeminen tulee jatkumaan "suhteellisen pitkään". Paikan päällä mietitytti ratkaisu, jossa tutkijoilla on mahdollisuus ladata kirjeen puhtaaksikirjoitettu teksti xml:nä ja tehdä siihen omat tägityksensä. Hienoa, mutta ei tarjoa mitään (ilmiselvää) tapaa jakaa ja uudelleenkäyttää tehtyä työtä. Ilo oli sitten kuulla, että puhtaaksikirjoitukset ovat menossa osaksi kielipankkia ja hyödynnettäväksi READ-hankkeessa.

SKS:ltä puhui myös Niklas Alén digitaalisessa muodossa olevista kirjoista. Olin tainnut jo kuullakin ja unohtaa, että SKS on yhdessä SHS:n kanssa digitoimassa ja jakamassa vapaasti (kunhan kaikilta tekijöitä hankittu luvat) tärkeät kirjasarjat kuten Historiallisia tutkimuksia tämän ja ensi vuoden aikana. Ne sijoitetaan Doriaan, jossa kokotekstihaku on mahdollista, mutta ei kovin hauskaa.

Ville Vaara puhui lyhyesti aatehistoriallisesta tutkimuksestaan 1700-luvun brittiaineistoilla. Julkaisuluetteloiden kanssa aikaa menee eniten metatietojen puhdistamiseen. Kuultu ennenkin, mutta aina hyvä sanoa ääneen.

Joona Kesäniemi Helsingin yliopiston kirjastosta puhui vielä lyhyemmin ATTx hankkeesta, jolla on tekemistä linkitetyn datan kanssa. Joku päivä pitäisi linkitettyyn dataan perehtyä...

Ja joku päivä pitäisi ihan oikeasti kokeilla digitaalisen humanismin tekstianalyysimenetelmiä eikä vain kuunnella esityksiä. Mila Oiva mainosti omassa esityksessään ohjelmistoa Mallet, johon on ohjeita tässä, ja Voyant-toolsia. Oiva kokee analyysimenetelmien käytön hyödylliseksi pienellekin tekstimäärälle, vaikka useimmin niitä sovelletaan isoihin massoihin.

Keskusteluosiossa kävi ilmi, että vaikka Voyantin käyttö näyttää yhtä helpolta kuin leikkaaminen ja liimaaminen, ei siihen kannata liimata tekstiä sellaisenaan vaan pyöräyttää se sellaisen ohjelman kautta, joka poistaa merkityksettömät sanat ja poistaa taivutukset.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Varhaisista naiskirjoittajista lähdekriittisesti

Verkkolehdessä Sylvi ilmestyi eilen numero kirjallisuudesta. "Antologiaa varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksista" valmisteleva Matti Järvinen esitteli artikkelissaan Unohdettuja naiskirjailijoita.

Mahdolliset ensimmäiset kirjailijat Järvinen käsittelee varovin sanankääntein
Monet saattavat yllättyä, että suomalaista naisten kirjoittamaa kaunokirjallisuutta on julkaistu jo 1600-luvulla, niin suomeksi kuin ruotsiksi. Mahdollisesti ensimmäinen naisen suomeksi kirjoittama teksti, jonka kirjoittajan nimi tiedetään, on runo ”Orpolapsen vaikerrus” vuodelta 1683. Se ilmestyi kuuden virren kokoelmassa ilman tekijää, mutta säkeiden alkukirjaimista muodostuu nimi Maria Simointytär. Hänestä ei tiedetä mitään muuta.
Varhaisimmille naiskirjailijoille onkin tyypillistä, ettei heistä tiedetä paljonkaan tai että tekijyys on epävarma. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on arkkiveisu ”Yxi Valitettava Virsi, Koska Ihminen Helena Erikin Tytär Halikon Pitäjästä, Ulvos Kävi Lapsen murhan tähden, sinä 11 päivänä Marras Kuuta Vuonna 1778”. Siinä kuolemaan tuomittu Helena Erikintytär katuu syntejään ja rukoilee Jumalalta anteeksiantoa, mutta onko runo oikeasti hänen kirjoittamansa? Vai onko joku muu – mahdollisesti mies – laittanut sanat hänen suuhunsa?
Itselleni ei tulisi mieleenkään kuvitella, että jälkimmäinen olisi tuomitun itsensä tekstiä. Myös ensimmäisen, painatteessa Cuusi Uutta Hengellistä Wirtä julkaistun runon kanssa on syytä skeptisyyteen. Ehkä sen on kirjoittanut äitinsä Maria Simonintyttären menettänyt (aikuinen) lapsi?

Varovaisuuteni juontaa Kotuksen blogissa tänä keväänä julkaistuihin Elina Heikkilän teksteihin
Suomenkielistä naisrunoilijaa jäljittämässä (osa 1) ja (osa2). Papinrouvan kirjoittamaksi tulkittu runo olikin todennäköisesti hänen muistokseen kirjoitettu.

Toinen esimerkki varhaiseksi kirjailijaksi nostetusta naisesta on Catharina Fincke, jonka todellisia ansioita Anu Lahtinen käsitteli blogissaan tänä keväänä. Fincken muistin blogini alkuajoilta, kun etsin aiheita juuri kirjasta Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla. En Finckestä koskaan kirjoittanut, sillä helmikuussa 2009 olin kysynyt asiasta Anulta, jonka todettua m.m. "Varsinkin tekstin viimeinen virke ("Hän ei osannut kertoa syytä siihen, miksi nämä miehet oli teloitettu") antaa vaikutelman, että Karin on lähinnä kertonut jollekulle muistiinpanojen tekijälle muistojaan tapahtumista." jätin sikseen.

Tässä blogissa suhteellisen varhaisista naiskirjailijoista mahdollisesti tarpeellisella lähdekritiikillä kirjoitettua:
Charlotta Falkmanin liittyvä teksti on julkaisujonossa...

Kuva British Library

Kun sanomalehden liitteenä jaettiin romaani

Viime viikolla hakuni digitoiduissa sanomalehdissä osui kirjalta näyttävään ja sivunumeroltaan korkeaan sivuun. Pakitin kunnes pääsin kirjan nimiösivulle, joka oli heti sanomalehden varsinaisen neljän sivun jälkeen. Kokonainen kirja sanomalehden liitteenä?!
Kansalliskirjaston väen palattua töihin sain selvennystä.
Mistä heräsi kysymys "Arkkeja osui muistakin lehdistä hakuihin. Olivatko irtopapereita vai vihko valmiina sidontaan?"

Eli digitoitu versio ei kerro alkuperäistä jakelumuotoa eikä tämän Eksyksissä-kirjan osalta edes jakeluaikataulua (suoraan).

En enää viitsinyt kysyä tietävätkö Kansalliskirjastossa kuinka yleisiä nämä ovat olleet. Ainakaan kyseessä ei ole pelkästään Keski-Suomalaisen tilaajatäky, sillä käyttämällä sivunumeroa hakukriteerinä sain esiin nämä liitekirjat.
Åbo Posten 27.3.1878 käännösromaanilta näyttävä sivulta 269
Åbo Posten 11.5.1878 romaania sivulta 13
Åbo Posten 22.12.1881 kokonaan Ett stackars hjerta. Roman af Heirich Riff. Öfwersättning från tyskan
Åbo Posten 31.12.1881 kokonaan Wid juletiden. Novellett Af Helene Stökl
Kansan ystävä 30.12.1882 narratiivista faktaa? sivulta 185
Åbo Tidning 14.12.1883 liitteenä jatkokertomusta alkaen sivulta 5
Åbo Tidning 15.12.1884 liitteenä romaania alkaen sivulta 113 (19.12.1884 sivulta 129, 21.12.1884 sivulta 137, 24.12.1884 sivulta 149, 31.12.1884 sivulta 173) 
Vasabladet 20.5.1885 romaania sivulta 129
Vasabladet 23.12.1885 romaani sivulta 101 alkaen 
Turun lehti 2.6.1887 romaania sivulta 41 "Niin, hän kuoli todellakin murtuneesta sydämestä eli surusta"
Savo 22.3.1888 alkaa kirja "Novelleja Juhani Aholta, Kauppis-Heikiltä, Pekka Aholta ja K. A - o'lta"
Finland 20.12.1888 ilmeistä romaania sivulta 189 
Hufvudstadsbladet 13.1.1889 käännösromaania sivulta 9
Turun lehti 14.2.1889 liite "Opiksi ja huviksi. Lukemista kansalle. Ensimmäinen vihko"
Keski-Suomi 10.9.1889 romaania sivulta 215
Turun lehti 19.10.1889 sivulta 57, ilmeisesti osa vihkoa "Opiksi ja huviksi" 
Turun lehti 28.11.1889 sivulta 57 "Maanviljelijä" sisältää osat Lokakuulla ja Marraskuulla luvaten jatkoa
Satakunta 12.12.1889 fiktiivinen teksti sivulta 153 (14.12.1889 sivulta 161, 17.12.1889 sivulta 169, 19.12.1889 sivulta 177, 28.12.1889 sivulta 185)
Satakunta 21.1.1890 kansilehdettä alkaa romaanin ensimmäinen luku sivulta 1 (29.3.1890 sivulta 33, 20.5.1890 sivulta 49, 18.10.1890 sivulta 129, 27.12.1890 sivulta 209)
Åbo Tidning 19.12.1890 alkaen sivulta 21
Lounas 30.12.1890 "Lounaan novelli" jatkuu sivulta 5
Aamulehti 19.11.1891 jatkuu romaani keskeltä sanaa sivulta 113
Tampereen Sanomat 21.12.1891 jatkuu romaani sivulta 28 (30.12.1891 sivulta sivulta 44)
Savonlinna 31.12.1891 jatkuu fiktiivinen teksti sivulta 33
Tampereen Sanomat 1.4.1892 alkaa "Ilossa ja surussa. Kertomus kirjoittanut John Srange Vinter. Suomennos (Lahjakirja Tampereen Sanomain tilaajille v. 1892)" (4.4.1892 jatkuu sivulta 17, 8.4.1892 sivulta 33, 4.7.1892 sivulta 49, 31.8.1892 sivulta 81) 
Turun lehti 5.5.1892 käännösromaanin oloinen jatkuu sivulta 61
Turun lehti 31.1.1893 Opiksi ja huviksi. Lukemista kansalle. (28.2.1893 vastaavan oloinen jatkuu sivulta 17, 22.4.1893 sivulta 33, 26.9.1893 sivulta 49, 12.10.1893 sivulta 65 ja 28.12.1893 sivulta 81 päättyen sisällysluetteloon)
Turun lehti 24.3.1894 sivulta 17 alareunansa mukaan kirjaa Noita-tyttö
Östra Finland 15.1.1893 alkaa Kärleken gör underverk. Roman, bearbetad från engelskan för Östra Finland ... 29.4.1893 sivulta 241 alkava 31. luku
Åbo Tidning 18.5.1893 alkaen sivulta 217
Åbo Tidning 17.6.1893 alkaen sivulta 53
Åbo Tidning 13.8.1893 alkaen sivulta 5
Åbo Tidning 29.4.1894 alkaen sivulta 41 (21.5.1894 sivulta 83)
Åbo Tidning 31.12.1898 kokonaisena (?) "Hamlets vålnad af P. Gnäditsch. Från ryskan för Å. T. af Ib"
Åland 18.10.1902 romaanin sivulta 445
Åbo Tidning 13.11.1903 romaania sivulta 29 (20.11.1903 sivulta 45)
Åland 31.12.1903 "Flickan i stadsgården. Berättelse af August Blanche" ... 25.11.1903 romaanin sivulta 465 
Åbo Tidning 31.12.1905 romaania sivulta 83
Åbo Tidning 21.12.1906 romaania sivulta 113
Åland 31.12.1910 kokonaisena F. Arnefeldt: Straffångens son. Tidningen "Ålands" Romanbibliotek. I.
Eli. Erityisesti käännösromaaneita on julkaistu leikkaa ja ompele -kirjoina viimeistään vuonna 1878. Kansalliskirjaston sanomalehtien kokoelmaan näistä liitteistä on päätynyt vain osa. Joskus kyseisen numeron yhteydessä ja joskus kokonaisena klimppinä. Osa kokonaisista kirjoista tulee esiin hakemalla isolla sivunumerolla ja osa ei.

P. S. Kansalliskirjaston vastauksessa mainittu nurkkanovelli oli sanomalehden alanurkkaan kirjan aukeaman muotoon ladottu jatkokertomus. Hetken ajattelun jälkeen ymmärtää, että näitä ei voinut sitoa kirjaksi, joten tarkoitus oli vain erottaa sisältö muusta? Vai käytettiinkö samoja latomuksia varsinaisen kirjan painakiseen?

tiistai 9. toukokuuta 2017

Satunnainen sitaatti tuhlaamisesta.

Kompatessani esiin isoisäpakettia kirjahyllystäni vastaan tuli neljä kansiollista lehtileikkeitä 2000-luvun alusta, jolloin aktiivisesti keräsin tietoa ja tekstejä kuluttamisesta ja sijoittamisesta. (Huom paljastus: minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita kuin historia.) Päätin tallentaa leikkeiden olennaiset osat ja niistä heränneet ajatukset heikossa hapessa (aina) olleeseen Reduktio-blogiini.

Jakke Holvaksen tekstissä Hesarissa 30.9.2001 oli kuitenkin niin paljon historiaa, että siteeraaan mielummin tänne.
Eräiden taloustieteilijöiden mukaan ihmisyksilöillä on sisäsyntyinen taipumus toimia taloudellisesti ja hankkia hyödykkeitä. [Ranskalaisfilosofi Georges] Bataille sen sijaan ottaa lähtökohdaksi tuhlaamisimpulssin. Hän kirjoittaa: "Meillä on jakuvasti taipumus hylätä työ, kärsivällisyys ja hidas resurssien kasaaminen, jotta voisimme liikkua päinvastaiseen suuntaan, jossa yllättäen tuhlaamme kasatut rikkaudet, jossa menetämme ja hävitämme niin paljon kuin voimme."
Bataillen mukaan historiaa voidaan tarkastella tuhlauksen historiana ja kommentteina hillittömään tuhlailuun. [...] Historia on osoittanut, että myös ihmiset sotivat ja tuhoavat kehittämänsä sivilisaation ja kaiken kasaamansa varallisuuden ennemmin tai myöhemmin. Järjetöntä tuhlausta sekin. 

Kun perhe katoaa

Sukutaulusiivouksessani Petterin tyttären Catharina Maria oli yksinkertainen tapaus. Hän meni naimisiin isonvihan pakolaisena toisen samanlaisen kanssa Tukholmassa. Jos siellä syntyi lapsia, ne ovat löytymättä. Muta Åkermanin perukirjalistauksien perusteella Catharina Marialla ei ollut kuollessaan elossa olevia lapsia, joten ainoa Helsingin kastetuistakin poimittu on kuollut ennen äitiään.

Jumiuiduin kuitenkin mietimään Catharina Marian lapsipuolia. Aviomiehensä Johan Fritz oli (Kotivuoren mukaan) aiemmin naimisissa oululaisen Margareta Holstin kanssa. Aminoff-Winbergin toimittamien pakolaisluettelojen mukaan Fritzillä oli huollettavanaan vain yksi lapsi, mutta omassa perukirjoituksessaan (1743/45) lapsia on (Åkermanin mukaan) kaksi: "Anna Helena, gift med landsekreteraren Anders Strömborg, och Peter, tullnär i Pellinge". Kotivuori on minusta ylivarovaisesti merkinnyt ylioppilaan Petter Reinhold Fritzin "luultavasti" Johanin pojaksi, minusta suhde on käytännösä varma.

Ylioppilasmatrikkelista ei löydy lääninsihteeri Anders Strömborgia, vaikka luulisi hänen jotain oppia saaneen. Mennessään 20.4.1738 Anna Magdalenan kanssa naimisiin, hän oli Helsingin kaupungin notaari. Sama titteli hänelle merkittiin, kun 10.5.1739 syntynyt tytär Anna Catharina kastettiin ja ikävä kyllä myös tämän hautausmerkintään marraskuussa 1739.

Kun 21.2.1741 syntynyt Johannes ja 26.2.1742 syntynyt Carl Henric kastettiin Helsingissä, isäänsä tituleerattiin raatimieheksi. Andreas-pojan syntyessä 27.5.1744 hän oli jo lääninsihteeri. Matti Wallan virkamiesmatrikkelin mukaan Anders Strömborg oli Uudenmaan ja Hämeen läänin lääninsihteeri vuosina 1743-1746. Walta ei tunne Strömborgin sukutaustaa, mutta tietää kuolinvuodekseen 1746, jolta ei Helsingissä ole säilynyt hautaustietoja. Åkerman ei esittele Strömborgin perukirjaa.

Helsingin henkikirjoihin tottuneena muistin, että lääninhallinto on ensimmäisellä sivulla eli Strömborgin löytäminen sieltä voisi olla melko vaivatonta. Paitsi, että vuonna 1743 (pikkuvihan takia?) järjestystä ei noudatettu. Seuraavana vuonna Anders Strömborg on etusivulla 8257:329. Talouteensa ei kuulu vaimoaan, joka on voinut kuolla pikkuvihan aikana kuten isänsäkin? (Talouteen kuuluu vaimo veli Petter Fritz ja imettäjä/lastenhoitaja Maria.)

Strömborgin lapsista Hiski-hakuni eivät tuottaneet mitään lupaavia jälkiä. Heidän kohtalonsa ja Petter Fritzin 100% varmentamiseksi pitäisi
a) Lähteä Helsingin kaupunginarkistoon tutkimaan tonttikortteja, sillä joku on perinyt ja kaupannut eteenpäin Johan Fritzin Helsingin keskustassa omistaman tontin ja talon (vid Storagatan mellan rådmännen Georg Wilhelm Clayhills och Zacharias Govinius tomter)
tai
b) Selvittää Tuomarinkylän rusthollien Skeppars ja Långhansas kohtalo Johan Fritzin kuoleman jälkeen. Hänelle ne tulivat Petter Sundilta, mutta kuka ne peri ja kauppasi eteenpäin? Tämä minun olisi pitänyt jossain vaiheessa kymmenen vuoden tutkimusprojektia tietääkin, sillä olen kaikki Tuomarinkylän kartanoa käsittelevät jutut yrittänyt lukea.

Tätä kirjoittaessa lainassa olevassa kirjallisuudessa Markku Kuisman Helsingin pitäjän historia III kertoo, että "kartanon" omisti vuonna 1750 kuvernementtisihteeri Svante Drydeen (s. 137, sivulla 282 hänellä tai jälkeläisellään on etunimi Sven). Henkikirjassa 1749 (8277:20v) Skeppars kuuluu tarkastaja Fritzille (eli Petterille?) ja Långhansasissa henkikirjoitettiin lääninsihteeri Strömborgin leski. Anna Magdalena elää yhä!

Uteliaisuuteni ei riitä kihlakunnan käräjien selailuun ja sieltä tuskin selviäisi se, minne Anna Magdalena mahdollisesti edelleen elävien lastensa kanssa päätyy. Veljensä kuoli Loviisassa 26.10.1774. Turvautumalla MyHeritagen indeksointeihin viimeinen rippikirjauksensa löytyi Loviisasta (1764-1775 s.110). Siinä ja kaupungin aiemmissa rippikirjoissa (1750-1756 s. 145 & 1757-1763 s. 114, 156167) hän on ypöyksin. Kotivuoren arvailu naimattomuudesta näyttää siis todennäköiseltä. Perukirjansa olisi yksi mahdollisuus saada sisaren ja lastensa kohtalosta selvyyttä, mutta pitäisi lähteä Hämeenlinnaan sitä lukemaan.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Fazer kokemus

Fazerin karkkipaperipostausten loppumisen juhlistamiseksi lähdin eilen tutustumaan Fazer Experienceen. Sillä vaikka Uudenmaan museo-oppaan mukaan on olemassa vapaan pääsyn Oy Karl Fazer Ab:n museo niin reaalimaailmassa Fazer avasi viime syksynä vierailukeskuksen, jonka kierrokselle on pääsymaksu. (Arvatkaapas mitä sivustoa en tule käyttämään kesäretkien suunnitteluun.)

Näyttelytilan suunnitteluun on satsattu ja opas mainitsi suunnittelijoiden nimetkin. Oli taiteellisia esineitä, virtuaalilaseja, pienissä palloissa 3D-kokemuksia ja vilkkuva sekä välkkyvä tehtaan pienoismalli, sillä tuotantotiloihin ei enää tehdä kierroksia. (Minä en sellaisella ole koskaan ollut, sillä ainoa luokkaretkemme Helsinkiin pitäytyi keskustan kohteissa.)

Historia ei ollut pääasia, mutta esillä kolmella eri formaatilla. Takaseinällä oli aikajana, johon oli linkitetty joitakin tuotemerkkejä. Osana opastettua kierrosta katsoimme videon, joka kiitettävän freesillä tyylillä kävi läpi yrityksen vaiheet. Filmi vaikutti tutulta, sillä olin YouTubesta katsonut pätkän Fazerin tarina. Taisi olla sama?

Kolmas osa historian esitys oli vitriinikuutio, jonka kaikki ovet olivat auki.
Useimmissa vitriineissä ei ollut mitään esittelytekstiä eikä myöskään ajoituksia. Näistä karkkipaperikokoelmista tunnistin punaisella pohjalla olevan Pierrotin (vuodelta 1902).
 Karkkirasioiden asetelman ohessa oli tuttu paperi vuodelta 1903.
Opas esitteli vitriineistä vain joitakin. Nämä putkilot kuuluivat myyntiedustajan salkkuun, jonka sisällöstä ei suinkaan annettu kauppiaille maistiaisia.
Pastilliautomaatti Tussin oli opastuksen mukaan ollut käytössä Helsingissä. (Vastaavan näköinen on huutokaupassa ajoitettu 1920-luvulle. Hausjärveltä on valokuva, jossa automaatti on sekatavarakaupan ulkoseinässä. Samaa mallia on käytetty Pectuksen myyntiin.)
Ihan jokaista minuuttia opastuksesta en kuunnellut, joten en tiedä selitettiinkö näyttelyn koirahahmoja jotenkin. Itselleni ne toivat mieleen sen, että usein hakuni 'Fazer + karamellin nimi' tuottivat osumia kennelliiton lehdestä. Tarkempi vertailu jäi tekemättä.
Kierroksen lopussa oli vartti aikaa syödä karkkia ja ennen poislähtöä jaettiin kassi, jonka sisällön kuluttajahinnat yhteen laskettuina vastasivat suunnilleen sisäänpääsyn hintaa. Onhan kokemuskeskuksen tarkoituksena luoda positiivista brändikuvaa.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Miten lukkariksi päästiin 1840-luvulla (2/2)

Jatkona eilen aloitettuun kertomukseen Antti Myllyksen pyrkimyksestä lukkariksi.
Hän pääsee vaaliin. Vaalivirren laulusta selviää hän taasen hauskalla tavalla. Palkattuaan kirkon lehterille kaksi laulutaitoista ja kovakurkkuista isäntää, selviää Antti pian pulastaan.
Suuren harjoituksen avulla olivat nämä suosiolliset avustajat saaneet Antin oppimaan ensimäisen säkeen vaalivirrestä. Kun siis Antti kirkossa oli sen huutanut, tarttuivat avustajat virteen käsiksi ja laulaa kiskaltivat sen loppuun. Seurakuntalaiset, jotka pilkallisina olivat kirkkoon saapuneet ja jotka luulivat virren kesken katkeavan, lyötiin hämmästyksellä.
Mikäkö oli sitte tuo vaalivirsi? Tietysti tilaisuuteen sopiva: "Kun hätä kova käsiss' on," jonka säkeen siis Antti laulaa mylvi yksinään ja sitte avustajat, tietäen että Antilla on tosiaankin kova hätä, parkasivat: "Suur' ahdistus ja tuska" jne.
Ja niin meni virsi kunniallisesti loppuun.
— Jopa se rovasti oli valinnut sopivan vaalivirren, sanoi nauraen moni seurakuntalainen.
— Jo oli. Mutta tiesihän sen rovastikin, ettei Antissa ole virren laulajaa ja että hän joutuu hätään, selvitti toinen.
Yleensä olivat seurakuntalaiset sitä mieltä, ettei Anttia sittenkään valittaisi lukkariksi. Sillä olivathan toiset vaalilukkarit toki itse vaalivirtensa laulaneet, jota Antti ei ollut tehnyt.
Tosin koetti Antti pehmittää ja muuttaa seurakuntalaisten mielipiteitä, kulettamalla vaalipyhänä suuren tynnörillisen viinaa kirkonmäelle. Tynnöristä sitte kauhalla jaettiin elämän nestettä valitsijamiehille. Viinan näet oli Antti itse keittänyt kotoisesta viljasta ja antoi sillä nyt valitsijamiehiä "suuta vasten".
Tietysti moneen tämä taikajuoma vaikutti hurmaavasti ja moniaat päättivät Anttia äänestää. Mutta enin osa seurakuntalaisia kuitenkin päätti etteivät he äänestä Anttia, vaan erästä Mannista.
Vaan sittenkin Antista tuli lukkari. Syy Antin lukkariksi pääsyyn oli seuraava. Rovasti asettui vaalissa kokonaan Antin puolelle. Lieneekö siihen vaikuttaneet Antin ruustinnalle viemät lahjat, vai tekikö rovasti sen hellän sydämmensä kehoituksesta? — Niin, kukapa sen tietää. Pääasia oli vaan, että rovasti äänestystilaisuudessa keksi tepsivän keinon.
Hän äänestystä toimittaessaan sanoi oikein lempeällä äänellä ja ilosta hohtavin kasvoin:
— Ne seurakuntalaiset, jotka tahtovat äänestää lukkariksi Antti Myllystä, menkööt kirkon oikealle puolelle. Mutta ne — tässä rovastin ääni muuttui kiivaaksi ja jymiseväksi ja silmät iskivät vihan tulta — ne, jotka tahtovat lukkariksi Matti Mannista, menkööt kirkon vasemmalle puolelle.
Tämä vaalitapa muistutti seurakuntalaisia viimeisestä tuomiosta ja tuntui, niinkuin tuolla kirkon vasemmalla seinän vierustalla olisi jo pieniä paholaisia puikkelehtanut. Vanhat muorit vesissä silmin sopattivat ukkojensa korvaan: elä ukkokulta mene tuonne vasemmalle puolelle. Ja kun rovasti siis käski Mannisen äänestäjiä menemään kirkon vasemmalle puolelle, vaikutti se samaa, kuin jos hän olisi käskenyt heitä menemään tuliseen järveen, joka palaa tulesta ja tulikivestä.
Kukaan seurakuntalainen ei sentähden tahtonut mennä vasemmalle vuohien joukkoon. Kaikki tahtoivat olla oikeita kuuliaisia lampaita. Seurauksena oli, että lammasten lukumäärä kirkon oikealla puolella tuli niin suureksi, että Antti Myllys valittiin lukkariksi ja yksimielisesti, kuten rovasti vakuutti.
Antti oli tässä toimessa kunniallisesti lähes kolmekymmentä vuotta, vaikkeivät seurakuntalaiset kuulleet lukkarinsa kurkusta muuta säveltä kuin tuon vaalitilaisuudessa värisevällä äänellä lauletun: "Kun hätä kova käsiss' on". Antti Myllys näet piti kahta seurakunnan arvoisaa isäntää kirkossa apulaisenaan. Ne ne virret veisasivat. Oikean lukkarin ei tarvinnut muuta kuin panna virren numerot lehteritauluun ja antaa palkaksi avustajilleen pyhäaamuisin ja tilaisuuden sattuessa muulloinkin pieniä ryypyn tomauksia kielen kannan notkistajaksi ja äänen kirkastajaksi.
Niin sitä lukkariksi päästiin noin 60 vuotta takaperin.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Miten lukkariksi päästiin 1840-luvulla (1/2)

Nimimerkin M. P. kansan suusta kuulema kertomus julkaistiin Uudessa Kuvalehdessä 19/1901 ja kuuluu näin:
Lukkarin virka oli joutunut avoimeksi K:n pitäjässä Karjalassa. Se tapahtui noin 60 vuotta takaperin, jolloin lukkarilta ei vaadittu virkaan pääsyä varten suuriakaan tutkintoja ja opinnäytteitä, kunhan vaan omasi heleän äänen ja veikeän veisuun mahdin ja kunhan oli hyvissä väleissä seurakunnan rovastin ja muutamien muitten pomomiesten kanssa, niin muuta ei tarvittu.
Niin, no, lukkaria tarvittiin K:n seurakuntaan. 
Antti Myllys oli muuan niistä kokelaista, joka halusi päästä lukkarin lehterille. Kukako Antti oli? Pienen talon omistaja ja laiskanlainen ruumiillisen työn tekijä. Perhe hänellä oli suuri. Ja jos mieli sitä elättää, piti Antin joko jättää laiskuus pois tai päästä johonkin sopivaan virkaan. Se pani Antin miettimään. Nimismieheksi tai papiksi hän ei ehkä kelpaisi ja silta- ja susivoudin virkoja ei ollut avonaisena. Seurakunnan lautamiehetkin olivat vielä niin reippaissa voimissa, ettei heidän paikalleen näyttänyt pian pääsevän. 
Antin ollessa näissä mietteissä levisi yhtäkkiä nuolennopeudella huhu kylästä kylään ja talosta taloon, että lukkari Lujanen oli kuollut halvaukseen. Antti Myllys tämän kuultuaan tuumi eukolleen : 
— Eukko, kuulehan! Se Lujanen, kuulemma, on kuollut. Niin ... tuota ... toisen kuolo, toisen leipä ... Mitähän jos ... tuota ... minä pääsisin tästä sen Lujasen jälkeläiseksi. Kelpaisi sinunkin muorikulta lukkarin matamina leiskua. 
— Sinäkö lukkariksi! Voi poloisen poika, joka et ole ijässäsi leukoja avannut virren veisuuta varten. Ja äänikin sinulla on kuin mullikalla.
— Niin, mutta voisihan pitää apulaista, kuten rovastikin, tuumi Antti.
Mitäpäs tuosta. Antti meni rovastin puheille. Hän polvilleen lankesi ja hattu kainalossa rukoili kuin vaivainen syntinen lukkarin virkaa. Sitä ennen oli hän muuten käynyt kyökin puolella viemässä ruustinnalle pari härän kinkkua, voipytyn ym. pötyä.
Minä vaivainen syntinen, huokasi Antti, olen suuren perheen isä. Terveyteni on, hän piteli sydäntään, niin huono, etten jaksa työtä tehdä. Lapseni ovat nälkään nääntymässä. Eikö rovasti voisi ottaa minua sen Lujasen jälkeläiseksi.
Rovasti oli hyvänahkainen mies. Hänen hellää sydäntään liikutti tämän polvillaan olevan syntisen valitus. Rovasti käski Antin istumaan. Sanoi menevänsä tuumimaan asiasta ruustinnan kanssa. Sivumennen sanoen tuumi rovasti aina kaikki asiat ruustinnan kanssa valmiiksi, ennenkuin mihinkään päättävään toimeen ryhtyi. 
Hyvillä mielin istuutui Antti, sillä hän tiesi, että ruustinna pitää hänen puoliaan tai oikeimmin ruustinnalle lahjoitetut lihakimpaleet, voit ym. pitävät puolensa. 
Pian rovasti Antin luo hymyillen saapuu ja lupaa toimittaa hänet vaaliin. Antin piti kuitenkin hankkia jonkinmoinen todistus laulutaidostaan. Mitäpäs siinä muuta kuin ruustinna kahvikultaakin Antille tarjoaa ja maailma näyttää taas niin valoisalta häämöittävine lukkarin saatavineen.
Yhtä ja toista puheltua ja tiedusteltua jo valmiiksi senkin, että mikä piti hänen vaalivirtenä laulaa kaijuttaa, lähtee Antti kotiin.
Kovasti tekee Antti valmistuksia. Hän harjoittaa vaalivirttä niin että karstat katosta kaikkoaa.
— Ole siinä, senkin karhu, mörisemättä! kieltelee muija.
Antti ei kielloista välitä. Ikävä vaan, että todistuksen hankkiminen laulutaidosta tuntui vaikealta. Ja sellainen todistus piti hänellä välttämättömästi olla, muuten ei voinut tulla vaalissa kysymykseenkään. Onneksi tuli eräs repaleinen kulkuri eräänä iltana Antin luo. Sillä maailman rannan kiertäjällä oli kaunis ääni. Antti antaa hänelle muutamia ryyppyjä miestä väkevämpää, työntää hänen kouraansa setelin, puettaa hänet pyhätamineisiin ja lähettää Antti Myllyksen nimellä Viipuriin. Tämä uusi Antti Myllys laulaa kaijuttaa kuin enkeli Viipurin korkeaarvoisan ja hyvässä maineessa olevan kanttorin edessä. Kanttori antaa laulajalle todistuksen, kehuvan ja koreasanaisen.
Laulaja palaa matkalta, tuo oikealle Antti Myllykselle todistuksen ja Antti on autettu.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Takaisin Tallinnaan - suomeksi ja ruotsiksi

Seikkaillessani virtuaalisesti Tallinnassa jokin aika sitten mielessäni saattoi käydä mahdollisena lähteenä Viron digitoidut kirkonkirjat. Mutta tiesin Tallinnassa olevan useita seurakuntia, enkä tiennyt mistä aloittaa. Vasta kun myöhemmin kirjoitin blogitekstiin koottuja tietoja Petter Sund -käsikirjoitukseen, huomasin yhdessä kohdassa lyhenteen Mich. Onko Tallinnassa Pyhän Mikaelin seurakuntaa?

Onpa hyvinkin. Tallinna Soome-Rootsi Püha Mihkli kogudus vahvisti päivämääriä ja antoi uuden komean rivin lähdeluetteloon. Vaikka olin perehtynyt Riian vastaavaan seurakuntaan, suomalais-ruotsalaisen seurakunnan olemassaolo tuli yllätyksenä. Olisinhan suunnannut hakuni heti siihen, sillä tutkimuskohteeni ja aviomiehensä olivat Tallinnaan toisaalta tulleita.

Suomenkielisten seurakuntien vaiheet Tallinnassa olivat verkossa hajallaan, joten kokosin oman versioni. Viron evankelisluterilaisen kirkon sivulla selitetään, että Tallinnan varuskunnassa palvelevia suomalaisia ja Toompean virolaisia varten oli viimeistään vuodesta 1636 alkaen pidetty jumalanpalveluksia Toompean linnansalissa. Puinen Kaarlin ristikirkko Toompealla otettiin käyttöön vuonna 1670. Georg Luther mainitsi Genos-artikkelissaan Notiser ur Revals och Narvas kyrkböcker että Karlskirchessä toiminut virolais-suomalainen seurakunta lakkautettiin vuonna 1717.

Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa kirkkoa käyttänyt seurakunta tunnetaan nimellä "Tallinnan suom.-virol. tuomiokirkkoseurak". Tuleeko tuomio-alku sijainnista Toompean mäellä? Matrikkelista löytyivät kirkkoherrat
Johannes Källström opinnäytteessään ”Vi vilja vara svenskar!”Ecklesiologi och historik från Svensk-finska St. Mikaels församling i Tallinn 1919 – 1944. kertoo, että Gustaf II Adolf antoi 1631 aiemman Pyhän Mikaelin luostarin ruotsalaisen (ja ruotsinkielisen) seurakunnan sekä lukion käyttöön. Seurakunta menetti tilan vuonna 1716, mutta piti nimensä. Vuonna 1733 seurakunta sai käyttöönsä vanhan Johanniittisairaalan, joka löytyy nykyisestä katuosoitteesta Rüütli tänav 9.

Matthias Bolliger, Wikimedia. CC BY-SA 3.0
Källström ei sano sanaakaan suomalaisen (eli suomenkielisen) seurakunnan yhdistämisestä ruotsalaiseen Ruotsin menetettyä Tallinnan eikä nykyisen seurakunnan historiasivulla mainita suomen kieltä ollenkaan. Källström antaa yhdessä kohdassa ymmärtää, että seurakunnan virallinen nimi hänen tutkimusajallaan - Svensk-Finska St. Mikaels kyrkan i Reval - selittyisi sillä, että useimmat kirkkoherrat olivat suomenruotsalaisia. Aivan puskista tulee sitten tieto, että vuonna 1929 uutta kirkkoherraa valitessa vaadittiin suomen kielen taito.

En tiedä olivatko useimmat kirkkoherrat suomenruotsalaisia, mutta ainakin Turun akatemiassa ja Helsingin yliopistossa opiskelleista saa kokoon melko täydelliseltä näyttävän sarjan.
Villi veikkaukseni on, että papit rekrytoitiin tai rekrytoituivat Suomesta osaksi siksi, että seurakunnassa oli säännöllisesti suomenkielisiä jumalanpalveluksia. Ihan mielenkiintoista, miten ruotsalaiset tämän ohittavat.