Metsäisen materiaalin joukossa kotitöitäkin

Postilaatikkoon tullut Metsämuseo Luston tiedote mainitsi Metsäkulttuurikartan kertomatta sen sijaintia. Onneksi on Google.

Linkeillä on ikävä tapa vanhentua. Vuonna 2008 kirjoitin täällä

Metsänhoidon historiasta kiinnostuneille löytyy Viikin tiedekirjaston digitoidusta aineksesta varmasti muutakin mielenkiintoista. (Valitettavasti näyttää siltä, ettei digitointia ole tänä vuonna jatkettu.)

Linkki tuottaa nyt vain virheilmoituksen. En tiedä digitointiinko koskaan lisää, mutta vanhat ovat nykyään Heldan kokoelmana Vanha metsäkirjallisuus / Old literature on forestry. (Otsikon ja alaotsikon kielet ovat samat, vaikka yläreunasta valitsisi kieleksi ruotsin. Minä luulin, että Helsingin yliopisto oli virallisesti kaksikielinen?)

Kokonaisuus sisältää paljon metsähoidollista, mutta myös paljon muuta maatalouteen liittyvää. Esimerkiksi ohjeita vuodenkulun töihin:

Hoving, I. W.: Arbets-almanach, eller, Underrättelse om huru och på hvilka tider landtbruksgöromålen böra förrättas (1851)

Myös naisille kuuluneisiin töihin saa opastusta. Eivätkö nämä ole kaikilta 1800-luvun lopussa sujuneet, kun on tarvinnut kääntää ja julkaista ruotsalainen opas?

Amelie de Frese ; suom. S. R. : Koto-askareet : neuwoja huoneen siiwoamisesta, lapsenpiian welwollisuuksista, umpeluksista, keittiötoimista, pesemisestä, juomanpanemisesta, teurastuksesta, kynttiläin teosta, leipomisesta, kangasten kutomisesta, eläinten korjuusta, kirnuamisesta, juuston tekemisestä y.m. (1871)

Joko suomentajan tai de Fresen mukaan oli vielä 1860-luvun lopussa olennaista tehdä talista kynttilöitä. Tässä ja ilmeisesti muissakin luvuissa on kerronnallisesti otettu mukaan lapset, joille taitoja ollaan myös/varsinaisesti opettamassa?

"Enkös minäkin voisi olla avuksi äitille ja isolle sisarelle?" sanoi kahdeksanvuotias tyttö, nähdessänsä, talin sulaamisen temppujen tehtyä, äitin ja sisaren panevan muutamia langan päitä tuolin selkämen taan sidotulle puikolle ja kiertävän niitä, kuin hän hyvin arvasi kynttilän-sydämiksi.

(Kansallismuseon joulukuun 2014 esineenä oli talisiivilä. Tekstissä runsaasti tietoa kynttilöiden valmistamisesta.) Vehmaalla esipuheensa päivännyt suomentaja on jonkun verran tekstiä muokannut ja hedelmällisintä antia voisikin olla muutosten metsästäminen.

Emil Cedercreutzin siluetit julkaistu Uudessa kuvalehdessä 1/1900.

Vahakabinetteja

Turun ulkomaalaisten kortistossa on ainakin kaksi ulkomailta tullutta vahakabinetin haltijaa. Sveitsiläinen Franziska Fraza tuli Viron Pärnusta Turkuun 11.9.1846 ja jatkoi matkaansa Pietariin 26.9.1846. Norjalainen 49-vuotias taitoratsastaja Jean Baptist Gauthier tuli vaimonsa ja neljän alaikäisen lapsensa kanssa Tukholmasta Turkuun 30.7.1847. Hän asettui Seurahuoneella asumaan ja näytti vahakabinettiaan, kunnes jatkoi matkaansa 21.8.1847 Hämeenlinnaan ja Helsinkiin.

Sanomalehdissä ensimmäiset osumat vahakabinetille ovat vuonna 1843, kun liikkeellä oli herra Möller kaappeineen. Helsingfors Morgonbladin tekstimainoksessa 31.8.1843 kehuttiin uusia figuureja, joista erityistä huomiota saivat Thorvaldsen ja Öhlenschläger. Vahakabineteille taitaa olla ominaista, että esitetyt henkilöt unohtuvat hyvin pian?

(Öhlenschläger tarkoittanee tanskalaista runoilijaa, jonka romanttinen kuva ohessa kirjasta Danmarks Riges Historie af J. Steenstrup, Kr. Erslev, A. Heise, V. Mollerup, J. A. Fridericia, E. Holm, A. D. Jørgensen. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons)

Fraza ehkä kuljetti kabinettinsa ilman mainoksia, mutta samana vuonna teatteriryhmän kanssa liikkuva herra Rosetti esitti kokoelman, joka ei suuremmin ihastuttanut Helsingfors Tidningarin toimittajaa (4.11.1846). 

Vaikka vahakabinettien luonne jää hieman hämäräksi, on vielä vaikeampaa ymmärtää mitä teki vahamallien tekijä Suomen paikkakunnilla. Itävaltalainen Johan Dalco tuli Turkuun 22.9.1844 Tukholmasta yhdessä vahamallintekijä Nardin kanssa (Åbo Tidningar 25.9.1844). Dalco "förfärdigar o. föryttrar vaxfigurer" kunnes 6.10.1844 matkustaa kohti Helsinkiä ja Pietaria taas yhdessä vahamallintekijä Nardin kanssa (Åbo Tidningar 9.10.1844). Dalco palasi Turkuun 5.4.1845 Tammisaaresta ja lähti 28.4.1845 Uudenkaupungin kautta Vaasaan. Dalco ja toinen vahamallien tekijä Wincenci Nardi lähtivät Vaasasta höyrylaivalla Norrland 17.6.1845 (Wasa Tidning 21.6.1845).

Klassikkoja kahdella kansallisella kielellä

Viime viikon lopulla Kansalliskirjasto ilmoitti avaavansa yhdessä Helsingin yliopiston ja sen kirjaston kanssa suomalaisen kansalliskirjaston, jonka

tavoitteena on luoda kattava kokonaisuus suomen- ja ruotsinkielistä kaunokirjallisuutta sekä siihen liittyvää tutkimustietoa, kuten bibliografioita ja erilaisia hakujärjestelmiä.

Tiedotteessa luvattiin myös, että "Palvelu tarjoaa tärkeän kulttuurihistoriallisen resurssin koko maan tutkimukselle, koulutukselle ja kansansivistystyölle." sekä "mahdollistaa pääsyn muutoin vaikeasti saataviin aineistoihin". Luvassa on lisäksi tulevaisuuden mahdollisuuksia, joissa rakennetaan virtuaalinen opiskelu- ja tutkimusympäristö "käyttäen kirjoja, aikakauslehtiä ja esimerkiksi ääni- ja kuvamateriaalia sekä teknisiä apuneuvoja kuten sanakirjoja ja tutkimuskirjallisuutta".

Mitä kirjasto tarjoaa tänään, nelisen tuntia avautumisensa jälkeen? Kauniisti sanottuna yksinkertaisen käyttöliittymän. Sana riisuttu tulee myös mieleen.

Alareunan Lisätietoja-linkki vie toiselle sivustolle, jossa kerrotaan Klassikkokirjaston neljästä osasta. Ensimmäinen mieleeni tullut kysymys kirjojen valinnasta saa lyhyeksi vastaukseksi, että "Pilottivaiheessa valitaan erilaisia ja eri aikakausien kirjailijoita ja tuotantoja". Onko nyt julkaistu versio pilottivaiheen tuotos?

Ja jossain luki, että esikuvana oli Litteraturbanken? Kyllä, samaisella sivulla vielä pari päivää sitten. Kiitos Google mielenrauhani palauttamisesta.

Litteraturbanken tarjoaa mahdollisuuden lukea tai tarkastella kirjoja sivu kerrallaan selaimessa sekä latauksen e-kirjan lukulaitteisiin. Koska Suomi on tekniikan edistysmaa Klassikkokirjaston teokset ovat saatavilla ainoastaan pdf-tiedostoina. Samat kirjat löytyvät Dorian puolelta ja osa on tainnut ollut siellä jo vuosia. Ainakin pilottihankkeen kolme?

Jollen aivan päin mäntyä ymmärrä, niin Klassikkokirjaston tänään julkaistussa käyttöliittymässä olennainen lisä ovat kirjailijasivut, joissa (esimerkkinä Gottlund) on koottuna pienoiselämäkerta, heiltä kokoelmaan digitoitu tuotanto sekä viitteitä tutkimuskirjallisuuteen. Tämä on siis "kulttuurihistoriallinen resurssi koko maan tutkimukselle, koulutukselle ja kansansivistystyölle"?

Kun minusta Gottlundin tuotanto ja siitä tähän digitoitu osa on enimmäkseen muuta kuin kaunokirjallisuutta, menee kokonaisuudessa yli hilseen niin moni asia, että taidan jatkaa hauskanpitoa toisaalla Kansalliskirjaston verkkoaineistoissa. Mistä puhuen, sattuisiko kukaan tietämään Eemil/Emil Salmelasta, joka kirjoitti Ahon veljesten julkaisemaan Uuteen Kuvalehteen? Juttuja julkaistiin (uudelleen?) myös pienessä kirjassa Vakan alta (1900). Kirjan lainasin kirjastosta, mutta painettuja matrikkeleita en ole ehtinyt tutkimaan.

Polyteekkarimuseossa

Olin ollut Otaniemen Polyteekkarimuseossa kerran aikaisemmin, mutta en muistanut milloin enkä myöskään mitään museon sisällöstä, joten liityin eilen tekniikan naisammattilaisten seurueeseen, joka teki opastetun vierailun museoon.

Yhdistelmä tuotti juuri sellaisen keskustelevan tunnelman, jota jotkut pitävät museokäynnille ihanteellisena. Esineet herättivät muistoja, joita ryhmäläiset jakoivat kukin omilta opiskeluajoiltaan. Oppaamme oli vapaaehtoistyöntekijä eli omasta kiinnostuksestaan osallistuva opiskelija, joka (toisin kuin jotkut ammattilaiset) oli valmis kuuntelemaan muistoja ja oli niistä myös kiinnostunut.

Yksinään kiertämällä kokemus olisi ollut täysin toisenlainen, sillä museossa ei ollut ainuttakaan esittelytekstiä. Vitriineissä oli teemoittain järjestettyjä esineitä, joista monet vaativat entiselle teekkarillekin selittäjää. Mitään museoteknistä vempelettä ei ollut käytössä ja museon verkkosivut ovat kauniisti sanottuna minimaaliset.

Niiden mukaan kyseessä on "Suomen vanhin ja ainoa opiskelijoiden kulttuurihistoriaa esittelevä museo". Esillä oli kiltakulttuuria, vappulehtiä, laulukirjoja, kunniamerkkejä, salaseuroja ja teekkarilakkeja. Ei  laskutikkuja ja taskulaskimia tai koeputkia ja labratakkeja.

Oppaamme mainitsi järjestäneensä Espoo-päivänä Otaniemen laattoja ja muistomerkkejä kiertänyttä kävelyä ja löytäneensä niitä huomattavan määrän pieneltä alueelta. (Onnea vaan Espoon muistolaattojen inventoijalle.) Suuri osa laatoista on jonkin asteisia vitsejä ja kukaan ei varmaankaan ota tosissaan museon jääkauden lopussa Suomen maakamaraan syntynyttä alkuteekkarin jalanjälkeä. Mutta kyllä joukossamme oli selvää ylpeyttä "meidän kulttuuristamme" ja museon sisällöstä oltiin kiinnostuneita tavalla, jota en ole pitkään aikaan nähnyt.

Polyteekkarimuseossa kävi viime vuonna 3500 kävijää. Lukua kaunistaa se, että käynti on yksi teekkarilakin saannin vaatimuksista ja tästä syntyy ainakin tuhatkunta käyntiä. Järjestettyjen ryhmäkäyntien lisäksi museo on auki lukukausien aikana sunnuntaisin. Kevätkausi 2015 on alkamassa parin viikon päästä ja museon verkkosivut toivottavasti kertovat yksityiskohdat tarkemmin ja luotettavammin halukkaille kävijöille.

Ilta Virka Galleriassa

Tilaisuus vei askeleeni eilen illalla Helsingin kaupungintalon ala-aulan Virka Galleriaan. Ehdin ennen sen alkamista noteerata "kaikkien aikojen suurimman suomalaista lastenkirjallisuutta ja -kuvitustaidetta esittelevän näyttelyn", mutta en todellakaan katsomaan sitä läpi. Nappasin vain mukaan paperiläystäkkeen Hyppyjä Helsinkiin. Lastenkirjojen Helsinki, josta toivon löytäväni tasolleni sopivia lukuvinkkejä. (Ladattavissa myös verkosta.)

Käytettävissä olleen ajan satsasin näyttelyyn Juhlaa ja arkea Kauppatorin laidalla ja uppouduin erityisesti Silakkamarkkinoiden yksityiskohtiin niin, että siirryin vasta viime minuutilla istumaan illan esiintyjien eteen.

Kyseessä oli Suomen Tietokirjailijoiden järjestämä keskustelu Historia tarinaksi, kotiseutu seikkailuksi - kerronnan keinot lasten tietokirjallisuudessa. Haastateltavana olivat Liisa Lauerma ja Carlos da Cruz. Ensiksi mainitun kirjasta Sukuseikkailu pidin kovasti ja jälkimmäisen Kuninkaantie ei täysin miellyttänyt.

Keskustelussa painottui Lauerman ensimmäiset kirjat Tiikerinmetsästäjän koti ja muita tarinoita sekä Enkelikirkko ja muita kirkkotarinoita, joissa tarinoilla kannustettiin tutustumaan pääkaupunkiseudun museoihin sekä kirkkoihin. Lauermalle on ollut tärkeää luoda lapsille kaupunkiympäristöön maamerkkejä ja kiinnostavuutta.

Sama motivaatio löytyi myös da Cruzin Kuninkaantien taustalta. Hänen kokemuksensa mukaan lapset ovat kiinnostuneempia kuuntelemaan historiaa, kun he ovat kyseisellä paikalla.

Vierastamiani lyhyitä tekstejä da Cruz perusteli sillä, että pidemmän tekstin lukeminen olisi lapsille tuskaa. Lisäksi hän piti sitä ranskalaisena tyylinä. Ranskalaisen tietokirjallisuuden hän tuntee varmasti paremmin kuin minä, mutta viimeksi lukemassani tekstiä oli enemmän samoin kuin hyllyni muissa ranskankielisissä kirjoissa. Jotka ovat kaikki lastenkirjallisuutta, sillä se on tasoani.

Täytyy kyllä tunnustaa, että Kuninkaantie alkoi vaikuttaa paremmalta pelkästtän siksi, että tekijä kertoi olleensa lapsesta asti kiinnostunut historiasta. Lisäksi selvisi, että hän oli ollut tekemässä kolmea tehtäväkirjaa Seikkailu Suomenlinnassa (Tammen treenikirjasto 2010), Viikingit, merten seikkailijat! (Tammen tieto ja taito, 2011) ja Marco Polo - salaperäinen seikkailija (Tammen tieto ja taito, 2012), joissa pikaisen selailun perusteella oli kiinnostavaa luettavaa ja katsottavaakin. Valitettavasti - varmaankin täytettävien tehtävien vuoksi - niitä ei ole kaupunginkirjastossa.

Täysin satunnaista på svenska

Viime viikkoisen Tieteiden yön ohjelmasta minua kiinnosti SLS:n Helt random!, mutta koska sen esitykset olivat satunnaisessa järjestyksessä, en järjestyksen ihmisenä saanut sitä mahtumaan ohjelmaani. Onneksi (sattumalta) se tallennettiin ja on nähtävissä verkossa SLS:n tallennesivulle linkitettynä.

Kuuntelin läpi ja merkkasin esitysten järjestyksen ja alkuajat jonkinlaisella tarkkuudella. Jollet halua pilata omaa iloasi, lopeta lukeminen tähän.

Alkupuheen jälkeen. Liisa Hakamies-Blomqvist: Förnuft eller känsla. Vad fick mormor att ta körkort? Eli mistä syistä naiset hankkivat ajokortin ennen toista maailmansotaa. Mielenkiintoista lähihistoriaa.

~14:30 alkaen. Eliel Kilpelä: Hjalmar Neiglick. 1880-tals ungdomens andliga ledare, öde eller slump. Sarjassa kuolleita suuruuksia, joista en muista koskaan kuulleeni. Kuoliko sattumalta?
Lisäys 21.6.2015. Opinnäytelinkki tähänkin Kilpelä, Eliel Johan Sakari: En djup och orubblig naturlag : Hjalmar Neiglick, framstegstro och kulturell orientering 1880 - 1889

~27:00 alkaen. Yrsa Lindqvist: Man tager vad man haver, sa Cajsa Warg? "Sattumalta" Wargin keittokirjan viides painos julkaistiin viime vuoden lopulla Wikimediassa, jonka blogissa kerrotaan työn taustaa. Lindqvistin esityksestä saa lisätietoa keittokirjan tekijästä.

~36:00 alkaen. Jennica Thylin-Klaus: Slumpen och språkvården. Suomenruotsin kielenhuollon historiaa. Kiinnostuneille opinnäytelinkki: Thylin-Klaus, Jennica: ”Den finländska svenskan” 1860–1920 : tidig svensk språkplanering i Finland ur ett idéhistoriskt perspektiv

~47:00 alkaen. Christer Kuvaja: Från seger till seger. Karl XII:s fälttåg i Polen. Silkkaa historiaa.

~58:00 alkaen. Carola Ekrem: Att överlista slumpen. Folktrons strategier. Jos me ihmettelemme menneisyyden ihmisten taikauskoa, mitä tulevaisuuden ihmiset tulevatkaan ajattelemaan meidän taikauskostamme, josta kerätystä tiedosta Ekrem puhui. Selvisi myös, että hänellä on blogi.

~1:13 alkaen. Patrik Aaltonen: Slump och serendipitet: en doktorands bekännelser. Miten sattuma vaikuttaa tutkimusaiheen (tässä tapauksessa käsitehistoriaa) valintaan ja itse tutkimukseen?

~1:24 alkaen. Henrik Knif: Döden i Florens. Kuolleena suuruutena tässä Torsten Söderhjelm (1879-1908). En ollut koskaan kuullut.

~1:40 alkaen. Julia Tidigs: Litterär språkblandning och den förlovade (o)medvetenheten. Yhtenä esimerkkinä Jac. Ahrenberg eli hieman historiaa tässäkin.
Lisäys 19.1.2015. Opinnäytelinkki tähänkin Tidigs, Julia: Att skriva sig över språkgränserna : flerspråkighet i Jac. Ahrenbergs och Elmer Diktonius prosa

~1:51 alkaen. Maria Vainio-Kurtakko: Ångbåten som aldrig kom. Sattuma, jolla oli vaikutusta Ellan de la Chapellen elämään (resonointi sunnuntain elämäkertakeskusteluun!) ja Vainio-Kurtakon tutkimukseen. Ja sattumalta de la Chapellen anoppi esiintyi tämän aamun blogikirjoituksessani.

~2:01 alkaen Susanne Österlund-Pötzsch: Konsten att gå vilse. Om dagdrivande, labyrinter och turistens gångart. Kävelyn ja eksymisen kulttuurihistoriaa.

Täysin satunnainen oli siis enimmäkseen historiaa eli olisi ollut hyvä Tieteiden yön valinta tämäkin. Kunnes olisi selvinnyt, että ohjelman pystyi katsomaan myöhemmin tallenteena.

Aleksanterinkadulla, Sunnin talossa

Helmikuun alussa järjestetään Wiki loves maps -seminaari ja sen yhteydessä (tai toisin päin) hackathon, jonka toisena teemana on "Historiallinen Aleksanterinkatu". Tätä varten etsitään etukäteen aineistoa Helsingin Aleksanterinkadusta ja kutsuja tähän on levitetty sosiaalisessa mediassa.

Vaikka Aleksanterinkatu ei ole kovin kuvauksellinen niin eiköhän aineistoa löydy monenlaisiin projekteihin. Ohessa Aleksanterinkadulta katsottuna paljastusta odottanut Aleksanterin patsas Uudesta kuvalehdestä 4/1894. Paljastuksesta oli kuvia seuraavassa numerossa ja valokuvia olen nähnyt SLS:n Flickr-tilillä (?). Luulin julkaisseeni täälläkin, mutta ei tähän väliin löydy.

Valokuvat 1900-luvulta vievät ajatukset lähinnä liike-elämään ja helposti unohtuu kadulla aikaisempina vuosisatoina eletty elämä. Sen tavoittamiseksi on myös digitoitu materiaalia ja vaikka Hackathon kuullostaa varsin tekniseltä on projektiehdotusten joukossa myös "Yhden rakennuksen tai korttelin anatomia: pohjapiirrokset, kenties 3D-malli, huoneet, niihin liittyvä tieto, asukkaat, kuvat, tapahtumat."

Testasin omaan sukuhistoriaani marginaalisesti liittyvää Sunnin taloa (Aleksanterinkatu 26 & Sofiankatu 6 - 8) Senaatintorin reunalla. Yhden tontin etsiminen digitoiduista henkikirjoista ei vienyt ylettömän pitkää aikaa, mutta niiden maantieteellinen järjestys yllätti lyhyydellään: vuodesta 1835 alkaen. Tätä aiemmissa 1800-luvun henkikirjoissa asukkaat oli listattu titteleittäin. En tarkistanut 1700-lukua.

Sunnin talo on korttelin 31 ensimmäinen (ja toinen?) tontti. Vuonna 1835 (U27:3) sen ykkösasukkaana oli apteekkari G. W. Salingre. Hänen talouteensa kuului myös oppilaita ja todennäköisesti apteekki toimi samassa osoitteessa. Vuonna 1840 (U32:660) ja 1845 (U37:649) asujamisto pysyy samanoloisena. Jälkimmäisessä on mukana neidit Carolina ja Mathilda Runeberg, ilmeisesti J. L. Runebergit sisaret.

Vuonna 1850 (U42:688) apteekkari oli edelleen voimissaan ja taloon oli muuttanut professori J. M. af Tengström, joka asui siellä vielä vuonna 1855 (U47:738). Vuoden 1860 henkikirjoitusta (U52:697) tehdessä talossa asui tyttöjen koulun opettajatar Helena Simelius, joka lienee sama kuin Kansallisbiografiasta ja Kansallisgallerian kokoelmista löytyvä?

Vuoden 1865 (U57:47/876) alkuperäinen apoteekkari Salingre on kuollut, mutta seuraava polvi jatkaa samalla alalla ja samassa talossa. Perheen jäsenien väliin on kirjattu neito Lovisa Cygnaeus, joka lienee Snellmanille kirjoittanut Fredrikin sisar.

Vuonna 1870 (U65:1048) erillisiä talouksia on 9, mutta vain apteekkari Salingrella on isompi perhe.

Viisi vuotta myöhemmin (U75:44/1257) väki oli hieman vaihtunut, mutta määrä oli vastaava, kuin myös vuonna 1880 (U87:107/1803). Silmämääräisesti porukkaa oli paljon enemmän vuonna 1885 (U101:2049), jolloin talossa henkikirjoitettiin Alexandra Edelfelt, tunnetun taiteilijamme äiti, sekä tehtailija August Ludvig Hartwall, Pohjoismaiden ensimmäisen kivennäisvesitehtaan perustajan poika.

Vuoden 1890 henkikirjan (U118:128) talon omistivat edelleen apteekkari Salingren perilliset.  Alexandra Edelfelt kuului vieläkin asukkaisiin kahden tyttärensä kanssa, kuin myös vuonna 1895 (U143:209) ja 1900 (U174:259). Talossa on kirjoilla myös proviisoreja ja farmaseutti eli siellä todennäköisesti toimi vieläkin apteekki.

Alexandra Edelfeltin kuoltua vuonna 1901 hänen tyttärensä jäivät taloon asumaan ja heidät henkikirjoitettiin siellä vuonna 1905 (U215:367), mutta ei enää 1910 (U256:417), jolloin apteekkilaisia lukuunottamatta säätyläisemmät asukkaat ovat talosta lähteneet. Tuolloin talon omistivat vielä apteekkarin perilliset, mutta henkikirjassa 1915 (U321:480) omistajaksi on merkitty Helsingin kaupunki eikä talo ole enää asuinkäytössä. (Naapurissa on Stockmannin kauppa.)

HUOM! Jos henkikirja-digitointeja käyttää tosissaan, pitää muistaa, että Arkistolaitoksen URL:eille ei ole luvattu ikuista voimassaoloa.