Pelastettua pulpettien kulttuuriperintöä

P. Nordmann aloittaa kronikansa  Akademiska studier (Finsk Tidskrift 1/1892 s. 42-51) toteamalla, että ajan tiedemiehet näkivät paljon vaivaa muinaismuistojen suojelussa, mutta eivät huomioineet oman aikansa artefaktien pelastamista. Tuttu tarina.

Nordmann on erityisesti huolissaan Helsingin yliopiston auditorioiden pulpettien kaiverruskirjoituksista, joita "oli enemmän kuin Siperian kallioissa". Tulevaisuuden arkeologi voisi tehdä näistä huomattavia kulttuurihistoriallisia löytöjä. (Kivikirjoitukset Minussinskin ympäristöllä Keski-Siperiassa esiteltiin Kansanvalistusseuran kalenterissa 1890, josta oheinen kuva. Kansalliskirjaston digitointi)

Kirjoituksen tyylilaji on (käsittääkseni) humoristinen, mutta dokumentointi ehkäpä aito. Ja hauska havaita tämänkin tradition pitkät linjat.

Teologisen tiedekunnan käytössä olleesta salista Nordmann on kolmesta penkistä löytänyt tekstin "Yksi kieli, yksi mieli". Hän on oppiaineen hengessä valmis tulkitsemaan sen kielipoliittisen kannanoton sijaan merkityksessä "seurakunnassa hallitsi yksi sielu ja yksi henki".

Lukuisasti oli kaiverrettu etunimiä kuten Regulus, Torsten, Leni, Anni, Naëma y.m. ja näitä myös pareittain, kuten Sally& Viktor, Aina & Vilhelm. Hyvin harvoin näihin liittyy muuta tietoa, mutta eräs Edith Maria on "hauska tyttö" ja Nordmannin nimettömäksi jättämä kirkonmies on saanut kuvauksen "Ylpeä, moukka pappi". Lisäksi oli kaiverrettu kuva-aiheita.

Historiallis-filologisen salin kuva-aiheet olivat realistisia: kengät, mekot, hatut ja hansikkaat. Symboleista oli käytetty nelijakoista sydäntä, jonka jokaisessa osassa oli naisen nimi. Naisien nimiä oli kaiverrettuna Nordmannin mukaan enemmän kuin almanakassa: Jenny, Ida, Fanny, Maria; Gurli, Elsa, Meri, Sofia; Mimmi, Lydi, Helmi, Anna; Eva, Aino, Ida, Hanna. Poliittista kannanottoa edusti ainoastaan teksti "Pereat Otto v. Bismarck! Vive Boulanger!", jonka viereen toisella kädellä oli lisätty "struntigt!"

Kemian suuressa luentosalissa vahtimestari oli kulttuuriperinnöstä välittämättä puhdistanut kaikki lyijykynäjäljet, "Ilkeitä kuvia". Nordmann oli löytänyt enimmäkseen suomen- ja ruotsinkielisiä tekstejä, saksaksi vain "Ich liebe dich - aber liebst du mich?" Jäljellä olevien piirrosten aiheina olivat eläimet.

Oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijatkaan eivät olleet kunnioittaneet yhteistä omaisuutta. Penkkeihin oli kaiverrettu nimi Matti Haapoja ja kuvat istuvasta jäniksestä ja kulkevasta siasta. Jälleen on myös valikoima naisten etunimiä. Näistä Nordmann väittää tehneensä tilaston, jota ei kuitenkaan julkaissut mielenkiintoisessa artikkelissaan.

Elämäkertakirjallisuus Tieteiden päivillä

Lumessa kahlaten selvitin itseni tänään keskipäivällä viimeiseen Tieteiden päivän sessiooni. Ohjelmasta olin saanut käsityksen, että Maarit Leskelä-Kärki, Teemu Keskisarja ja Helena Ruuska pitäisivät esitykset elämäkertakirjallisuudesta, mutta tilaisuus osoittautui paneelikeskusteluksi. Yksi parhaimpia pitkään aikaan mutta kun kaikki puhujat olivat suhteellisen lyhytsanaisia, kaksi tuntia tuntui pitkältä ajalta.

Jossa ehdittiin kyllä käsitellä elämäkertoja monipuolisesti. Ensimmäiseksi puheenjohtajana toiminut Pirjo Hiidenmaa kysyi syytä elämäkertakirjallisuuden suosioon. Leskelä-Kärki piti inhimillisenä kiinnostusta ilhmisten elämään ja kohtaloihin. Keskisarjasta formaatti tarjoaa jokaiselle jotakin ja on kestänyt leirinuotioilta antiikin kautta tähän päivään. Ruuskasta elämäkerta antaa lukijalle mahdollisuuden peilata elämäänsä.

Itseänikin kiinnostava kysymys siitä, miksi suurmiehien (juu, ei puhuttu suurnaisista) elämistä kirjoitetaan yhä uudestaan, sai arvattavia vastauksia. Työhön saa helpommin rahoitusta, ajan muuttuessa syntyy uusia näkökulmia ja ilmisen elämää ei voi kertoa kerralla. Keskisarja pitää jo lukijan tuntemasta henkilöstä kirjoittamista helpompana, kaikkea ei tarvitse selostaa.

Keskustelusta uusimmista elämäkerroista poimin uusia määritteitä, muistaakseni Hiidenmaalta. Juice-elämäkerta on "kunnianhimoinen" ja siinä on "tutkimusote, mutta ei yliopistollinen". Näistä rajauksista olisin voinut esittää yleisökysymyksen, mutta en saanut aikaiseksi.

Kysymyksessä lähiomaisen kirjoittamista elämäkerroista Keskisarja sanoi minusta aivan peruspokalla, että ammattitutkija/kirjoittaja on objektiivinen, mutta Leskelä-Kärki tulkitsi sen hupailuksi ja muistutti, että tutkijoillakin on tavoite ja näkökulma eivätkä he ole puolueettomia. Pitäisi kuitenkin pyrkiä kriittisyyteen ja läpinäkyvyyteen.

Keskustelussa miehistä ja naisista kirjoitettujen elämäkertojen eroista todettiin, että miehistä kirjoitetuissa kirjoissa arki, perhe-elämä ja -suhteet voivat jäädä kokonaan näkymättömiin. Keskisarja huomautti, että sotahistoriassa on tyypillistä, ettei henkilöille anneta minkäänlaista taustaa.

Mikä on taustan merkitys? Mikä suunnitelmaa ja mikä sattumaa? Miten kirjoittaja luo elämänkulun? Näitä pyöriteltiin jonkun aikaa, mutta ei saatu mitään hedelmällistä irti. Hypättiin elämänkertaromaaneihin ja oltiin yhtä mieltä siitä, että lukijan pitäisi tietää lukeeko hän faktaa vai fiktiota.

Aineistosta tuli mielenkiintoinen pointti Helena Ruuskalta, joka kirjoittaa Eeva Joenpellon elämäkertaa. Hänellä on kätettävissään runsaasti Joenpellon lehtihaastatteluja, mutta Ruuskan haastattelemien tuttavien mukaan Joenpellolla oli tapana irrota totuudesta puhuessaan toimittajille. Lähdekritiikki! Ja loppujen lopuksi kaikki kirjoitetut lähteet on kirjoitettu tietyssä tarkoituksessa tietylle yleisölle ja ovat elämäkertojen tapaan paremminkin totuudellisia kuin tosia.

Bertel Fagerin sotilasurasta

Anna Fagerin yhteydessä on loistava tilaisuus tehdä pyrähdys ruotusotilaiden pariin. Tätä toivoi yksi viime vuoden lopun lukijakyselyyn vastannut. Aihe on loistanut täällä poissaolollaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole tutkimuksiini liittynyt. Parhaan muistini mukaan Annan isä Bertel Fager on ainoa esivanhempani, joka ryhmään kuuluu.

Mitään rutiinia tai osaamista minulla ei siis ole, enkä sitä viitsinyt hankkiakaan. Kangasalan kirkonkirjoissa oli Fagerin ruotunumero ja se mielessäni lähdin SSHY:n jäsenille digitoituihin materiaaliin. Missä olisi pitänyt tietää armeijayksikkö. Arvoin ensin Hämeen läänin jalkaväkirykmentin, ja kävin läpi oikean ajan katselmuksesta ruodut numerolla 24 (Kiitos hakemistojen tekijöille!). Vesiperä, joten vaihdoin Porin läänin jalkaväkirykmenttiin, jonka pääkatselmusluettelo 1737 sisälsi majurin komppanian 24:tena ruotuna Vatialan.

Katselmusvuoden valinta meni nappiin, sillä "Porin läänissä" syntynyt Bertel Sigfridsson Fager oli otettu paikalle 24.11.1733 edellisen katselmuksen jälkeen. Nyt hän oli ollut armeijassa 4 vuotta ja oli 23-vuotias.

Tarjoaako katselmuslistasta paljastunut patronyymi mahdollisuuden edetä ajassa taaksepäin? Kangasalan vihityissä on 1730-luvulla  kaksi Sigfridinpoikaa Huikolasta. Perheessä on vuonna 1729 aloitetussa rippikirjassa runsaasti lapsia, mutta ei Berteliä.

Epämääräisten "Luetteloiden" joukosta löytyy vuoden 1743 katselmus, jossa Bertel on terveenä paikalla. Toukokuun ja kesäkuun 1749 luettelossa ruotunumero 24 on jätetty väliin. Seuraava löytämäni lista on vuodelta 1762, jolloin ruodussa on Thomas Fager, jonka ilmaantuminen näkyy myös 1750-luvun lopun rippikirjassa. Hän ollut ruodussa viimeistään 1755, jolloin oli komennettuna Helsinkiin. Ja Annan kasteessahan vuonna 1750 Bertel oli "vanha sotilas".

Bertel lienee siis osallistunut ainakin hattujen sodan taisteluiin? Porin läänin jalkaväellä on kohtuullisen hyvä historiikki, josta voisi saada lisätietoa.

Arkistojen avaamisesta

Vuosia sitten olin Law&Order-fani ja osaan edelleen ulkoa alun rimpsun "In the criminal justice system...". Sarjan realistisuudessa oli varmasti puutteita, mutta olen varma, että sen kautta tiedän New Yorkin rikosoikeuden toiminnasta huomattavasti enemmän kuin Suomen vastaavasta. Siitä on nimittäin tietoni käytännössä olemattomat.

Vastaavasti minulle ei tullut yllätyksenä, että vuoden vaihteessa britit avasivat parinkymmenen vuoden takaisia asiakirjoja. Niistä tehtyjä juttuja osui suomalaisiinkin silmiin ja joku sosiaalisessa mediassa ihmetteli miten Margaret Thatcherin hallinnon mietinnät olivat uutisoinnin arvoisia. Toisaalta Markus Peuhkuriin heräsi kaipaus ja kysymys

Miksi Suomessa ei vastaavaa ohjelmaa kuin BBC Radio 4 UK Confidential? Taustoja 30v siten tehtyihin päätöksiin. http://t.co/zMVxsRJL2l
— Markus Peuhkuri (@puhuri) January 10, 2015

Vielä käynnissä olevien Tieteen päivien teeman mukaisesti minulla oli tuota twiittiä lukiessani kuuntelussa samainen ohjelma! Tästä innostuin miniselvitykseen kansainvälisen hakukoneen avulla.

Wikipediasta ja Finlexistä voi lukea Julkisuuslakimme, joka asettaa salaiseksi tietyt kriteerit täyttävät asiakirjat. Näistä tulee julkisia 25 vuotta myöhemmin, ellei tälle ole yksityisyydensuojan nojalla estettä. Tämä siis hyvin samankaltainen systeemi kuin briteillä, jotka tosin ovat siirtymässä 20 vuoden suoja-aikaan vaiheittain.

Olennainen ero löytyi Arkistolaitoksen sivuston Siirto-oppaasta. (Oletan, että tämä on ajantasainen kun kerran verkossa luettavissa.) Viranomaisten arkistoja siirretään Arkistolaitokselle vasta kun ne ovat yli 40 vuotta vanhoja ja lähtökohtaisesti 10 vuoden välein. Julkiseksi tulevat asiakirjat ovat siis edelleen viranomaisten hyllyissä eikä synny yksittäistä tiedotepurskausta podcasteineen ja radio-ohjelmineen.

Enkä sellaista muista Arkistolaitokseen siirtojenkaan yhteydessä nähneeni. Muistissa vikaa?

Kuva Norjan valtionarkiston keskiaikaisten asiakirjojen säilytyskellarista ei suoranaisesti liity tekstiin. Flickr Commons.

Tieteiden yössä sattumien keskellä

Varsinaisesta Tieteiden yöstä torstaina valitsin Kansallisarkiston luennot. Meni nappiin ainakin siltä osin, että sai istua koko ajan ja oli runsaasti happea.

Session avasi Arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva, joka sanoi (sattumalta?) pari mielenkiintoista pointtia digitoidusta aineistosta. Ensinnäkin hän hehkutti latausten määrää. Kannattaako? Niin kauan kuin useimmissa Arkistolaitoksen aineistoissa ei ole hakemistoja, yhden hyödyllisen sivun esiinsaanti saattaa vaatia sadankin sivun läpikäynnin.

Toiseksi kehui sotapäiväkirjojen digitoinnin tulleen valmiiksi talvi- ja jatkosodan osalta. Näin minäkin luulin jo iät ja ajat sitten, mutta jatkuvasti niitä on näkynyt uusien digitointien listoilla. Tätä kirjoittaessani viimeisimmissä on päiväys 7.1.2015 - vihoviimeiset?

Ensimmäisenä puhujana Kaisa Häkkinen kertoi varhaisimmista suomenkielisistä asiakirjoista. Ensimmäiset lauseet ovat muuten löytyneet 1400-luvun puolivälin saksalaisesta matkakertomuksesta. Mitäpä matkakertomuksista ei löytyisi.

Georg Haggrén selosti aluksi keskiajan historian ja arkeologian perusteet, jotka tuntuivat vielä syksyn kurssin jäljiltä tutuilta. Sitten hän kertoi Espoon Suomenojalla vuonna 2006 tehdystä pelastuskaivauksesta, jossa paljastui kylätontin vierestä keskiaikainen hautausmaa. (Milloin pääsen arkeologiselle retkelle, jossa seisotaan Bauhausin parkkipaikalla?) Kaivajat eivät etukäteen osanneet sitä odottaa, mutta myöhemmin huomasivat 1600-luvun kartassa erikoisen tyhjän alueen samalla paikalla. Vastaavat merkinnät ovat löytäneet selityksensä kalmistoista myös Luistarissa ja Oulussa.

Mikko Karjalaisen Sattumat talvi- ja jatkosodassa paljastivat, että urakehitys tai sotamenestys ei ole pelkästä osaamisesta kiinni. Ei kai kenellekään yllätys?

Anna Kortelainen hehkutti arkistoja. Hän "haluaa nähdä vaivaa, lähteä arkistoon", tehdä irrationaalisia löytöjä marginaaleista ja kääntöpuolista. Onnenkantamoisia "ei voi edellyttää eikä ansaita", mutta tekemällä työtä niille luo mahdollisuuksia. Jos on arkistossa tutustunut Viipurin vaivaistalon piirrustuksiin, voi rakennuksen tunnistaa seuratessaan söpöä koiraa.

Teema toistui Markku Kuisman esityksessä Suomen taloudellinen kehitys - suunniteltua vai sattumaa? Hän totesi Suomen menestyksen avaimena olleen kansainvälisen kehityksen, johon Suomen luontaiset resurssit sopivat. Mutta muistutti, ettei menestystä olisi tullut uuninpangolla maaten.

Onko tietomme menneisyydestä sattuman sanelemaa?

Eilen illalla oli Helsingissä Tieteiden yö ja ohjelmaa moninkertaisesti verrattuna siihen mitä pystyi kokemaan. Mieluusti olisin ollut viidessäkin paikassa yhtä aikaa.

Aloitin Yliopioston päärakennuksesta, jossa oli neljän esityksen sessio otsikolla Arkeologiset löydöt - onko tietomme menneisyydestä sattuman sanelemaa? Puheenjohtajana toiminut Mika Lavento aloitti vastaamalla sekä kyllä että ei. Sattumaa on se, mikä on säilynyt, mutta on mahdollista vaikuttaa siihen, mitä siitä saadaan esille kehittyvillä menetelmillä ja tiedolla.

Petri Halinen laajensi tätä käymällä läpi säilymiseen ja löytämiseen vaikuttavia tekijöitä. Yhtenä esimerkkinä ei-sattumanvaraisesta kaivauksesta hän mainitsi suuren rantatien soisen kohdan, josta viime vuoden lopulla on löytynyt puisia siltarakenteita. Näistä kuullaan ilmeisesti lisää kaivausten esittelytilaisuudessa, johon työssäkäyvällä harrastajalla ei ole asiaa. Tiedottamista verkossa, pliis.

Kristiina Mannermaa käsitteli kivikauden luulöytöjä, joiden olemassaoloon ja informatiivisuuteen liittyy monia tekijöitä. Esimerkkitutkimuksessa oli radiohiiliajoitettu vähäisiä sianluita ja huomattu virheelliseksi luulo, ettei Suomessa koskaan ollut ollut villisikoja. Muualla kun luita on löydetty huomattavasti enemmän. Mannermaa esitti Suomen vähäisten löytöjen selityksenä sen, ettei eläin ollut täällä missään vaiheessa yleinen. Itselleni tuli mieleen toisena selityksenä, että paikallinen kulttuuri olisi voinut vierastaa sikojen syöntiä?

Mannermaan toisessa esimerkissä suomalaisen maidontuotannon alkuvaiheista saatiin kiinni saviastioiden rasvoista. Se, että nautaeläimien luita ei ole löytynyt on sattumaa?

Väitöskirjaansa tekevä Sonja Hukantaival kertoi historiallisen ajan arkeologisissa kaivauksissa löytyneistä rakennusta suojaavista taikakaluista kuten eläinten kalloista, jäniksenkäpälistä ja kolikoista. Ne on siis asetettu paikalleen tarkoituksella, josta löytyy tietoa sadoista kansanrunousarkiston tallenteista, mutta säilyminen, löytyminen ja tunnistaminen vaatii jonkin verran sattumia.

Viimeisenä puhui viime vuonna väitellyt Tarja Sundell, joka on simuloinut Suomen alueen väestönkehitystä perustuen sekä arkeologian että genetiikan antamilla reunaehdoilla. Kiinnostavaa, mutta olisi ehkä vaatinut hieman pidemmän esitysajan.

Ei jumalattomalla ole rauhaa

Alkuperäisellä otsikolla alla Jakob Ahlsmanin kirjoitus, joka julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 5.10.1860.

Olkoon tämä surullinen historia varoitukseksi, muistutukseksi ja herätykseksi kaikille niille jotka Jumalan unhottavat, hylkäävät pyhät käskyt ja korkeimman lain, ja vaeltavat synnin tietä. Se kuuluu seuraavaisella tavalla:

Lohjan pitäjässä oli muinen yksi torppa, Ristilakia nimeltä. Siinä asui siivoa väkeä. Vanhemmilla oli monta lasta, joita he kristillisesti pyysivät ylös-kasvattaa, mutta suureksi murheeksi ja mielikarvaudeksi oli heidän lastensa seassa yksi pahankurinen ja jumalaton poika Juha, joka kutsuttiin Ristilakian Jussiksi.

Yksi aamu sai jumalattomuus hänessä niin suuren vallan, että hän alkoi sen päivän kirouksella, uhkasi tappaa ja murhata vanhempansa, hävittää ja saattaa kylmille ja perikatoon koko kotonsa. Samana päivänä sai paha hänessä suuren vallan, joka myös oli hänen viiminen paivänsä tässä maailmassa. Hän karasi pois kotoansa. Hän otti myötänsä pyssyn ja yhden puukon, ja varasti kaikki kalliimmat tavarat kotoansa, jotka hän pani yhteen knyytiin.

Mutta vanhemmille onneksi ja hänelle onnettomuudeksi tuiskui vähä lunta, että jäljet tuntuivat. Hän lähti kulkemaan pitkin Maanselkää, jota myöden hän joutui Vihdin pitäjään. Häntä ajettiin takaa, niin paljon kuin mahdollinen oli, johon yhdistyi miehiä kahdesta pitäjästä.

Kuljettuansa metsässä joutui hän Pietilän kylään. Nyt seisahtui hän yhteen männistöön, katsellen ympärillensä, ja näki itsensä joka tahvolta olemansa saarretun. Ei löytänyt hän muuta neuvoa, kuin lauvaisi pyssynsä, jolla hänen piti itsensä läpitse ampuman, mutta kuin ei se luonistanut, niin ahdisti hän itsensä seisoalta kahden männyn väliin, sivalsi puukkonsa ja veti kurkkunsa poikki. Takaa-ajajat kuulivat pyssyn mäjäyksen, ja myös sen veren kohinan, joka hänestä juoksi. Kuin he lähestyivät häntä, näkivät he pyssyn olevan knyytin päällä ja puukon hänen kädestänsä pudonneen maahan.

Varastettu tavara saatiin takaisin, mutta hänen raatonsa jätettiin siihen pahuutensa haltuun korjaamatta, siihen asti kuin se viimein vaipui maahan. Joku levitti havon oksia sen päälle. Kyläkunnan koirat söivät hänen niskansa poikki ja kantelivat hänen päätänsä pitkin kylän peltoa. Hän tuli kauhistukseksi sekä ihmisille että eläimille. Sitä valitettiin nimismiehelle, joka sitte palkkasi yhden hevoisnylkyrin heittämään hänen raatonsa yhteen vanhaan hävineesen suden-kuoppaan. Mutta yksi vuosi sen jälkeen tuli uusi torppari samaan kylään, joka oli ahkera susia pyytämään. Hän puhdisti suden kuopan ja ajoi hänen luunsa sieltä ylös, jotka jällen pitkin metsää ajelivat, korjaamatta. Ei hänellä ollut rauhaa suden-kuopassakaan. Elämän vaelluksessa tämäki historia vahvistaa sydämeen painettavan totuuden: ei jumalattomalla ole rauhaa.

Minä joka tätä kirjoitan olen ollut silloin lapsi, kuin asia on tapahtunut. Mutta kuin minä jo monta vuotta olen asunut Vihdissä, olen kysellyt vanhoilta ja ijällisiltä ihmisiltä, jotka muistavat sen, ja sanovat asian tapahtuneen vuonna 1802.

Ristilakia on torppa Lohjan Paloniemen alla. Rippikirjassa 1800-1805 sieltä on vedetty yli Johan Henriksson.