Elämäkertakirjallisuus Tieteiden päivillä

Lumessa kahlaten selvitin itseni tänään keskipäivällä viimeiseen Tieteiden päivän sessiooni. Ohjelmasta olin saanut käsityksen, että Maarit Leskelä-Kärki, Teemu Keskisarja ja Helena Ruuska pitäisivät esitykset elämäkertakirjallisuudesta, mutta tilaisuus osoittautui paneelikeskusteluksi. Yksi parhaimpia pitkään aikaan mutta kun kaikki puhujat olivat suhteellisen lyhytsanaisia, kaksi tuntia tuntui pitkältä ajalta.

Jossa ehdittiin kyllä käsitellä elämäkertoja monipuolisesti. Ensimmäiseksi puheenjohtajana toiminut Pirjo Hiidenmaa kysyi syytä elämäkertakirjallisuuden suosioon. Leskelä-Kärki piti inhimillisenä kiinnostusta ilhmisten elämään ja kohtaloihin. Keskisarjasta formaatti tarjoaa jokaiselle jotakin ja on kestänyt leirinuotioilta antiikin kautta tähän päivään. Ruuskasta elämäkerta antaa lukijalle mahdollisuuden peilata elämäänsä.

Itseänikin kiinnostava kysymys siitä, miksi suurmiehien (juu, ei puhuttu suurnaisista) elämistä kirjoitetaan yhä uudestaan, sai arvattavia vastauksia. Työhön saa helpommin rahoitusta, ajan muuttuessa syntyy uusia näkökulmia ja ilmisen elämää ei voi kertoa kerralla. Keskisarja pitää jo lukijan tuntemasta henkilöstä kirjoittamista helpompana, kaikkea ei tarvitse selostaa.

Keskustelusta uusimmista elämäkerroista poimin uusia määritteitä, muistaakseni Hiidenmaalta. Juice-elämäkerta on "kunnianhimoinen" ja siinä on "tutkimusote, mutta ei yliopistollinen". Näistä rajauksista olisin voinut esittää yleisökysymyksen, mutta en saanut aikaiseksi.

Kysymyksessä lähiomaisen kirjoittamista elämäkerroista Keskisarja sanoi minusta aivan peruspokalla, että ammattitutkija/kirjoittaja on objektiivinen, mutta Leskelä-Kärki tulkitsi sen hupailuksi ja muistutti, että tutkijoillakin on tavoite ja näkökulma eivätkä he ole puolueettomia. Pitäisi kuitenkin pyrkiä kriittisyyteen ja läpinäkyvyyteen.

Keskustelussa miehistä ja naisista kirjoitettujen elämäkertojen eroista todettiin, että miehistä kirjoitetuissa kirjoissa arki, perhe-elämä ja -suhteet voivat jäädä kokonaan näkymättömiin. Keskisarja huomautti, että sotahistoriassa on tyypillistä, ettei henkilöille anneta minkäänlaista taustaa.

Mikä on taustan merkitys? Mikä suunnitelmaa ja mikä sattumaa? Miten kirjoittaja luo elämänkulun? Näitä pyöriteltiin jonkun aikaa, mutta ei saatu mitään hedelmällistä irti. Hypättiin elämänkertaromaaneihin ja oltiin yhtä mieltä siitä, että lukijan pitäisi tietää lukeeko hän faktaa vai fiktiota.

Aineistosta tuli mielenkiintoinen pointti Helena Ruuskalta, joka kirjoittaa Eeva Joenpellon elämäkertaa. Hänellä on kätettävissään runsaasti Joenpellon lehtihaastatteluja, mutta Ruuskan haastattelemien tuttavien mukaan Joenpellolla oli tapana irrota totuudesta puhuessaan toimittajille. Lähdekritiikki! Ja loppujen lopuksi kaikki kirjoitetut lähteet on kirjoitettu tietyssä tarkoituksessa tietylle yleisölle ja ovat elämäkertojen tapaan paremminkin totuudellisia kuin tosia.