Lehtileikekasasta

Hesarissa 27.1.2014 tehtiin historiaa, kun historiantutkija Mona Rautelin on kuvattu Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa käynnissä olevaan tutkimukseensa oikeasti (!) liittyvän tuomiokirjan kanssa. Lastenmurhista 1700-luvulla väitellyt Rautelin tutkii nyt yllätyssynnytyksiä 1700-luvulta nykyaikaan. "Valtaosa tapauksista on löytynyt tuomioistuimien asiakirjoista."

Naapurimaan historiapolitiikasta oli esimerkki Hesarissa 28.1.2014. Leningradin piirityksen päättymisen 70-vuotismuistopäivänä tv-ohjelmassa esitetty yleisökysymys "Olisiko Leningrad pitänyt luovuttaa satojentuhansien ihmishenkien säästämiseksi" synnytti palautemyrskyn. Kansanedustajien mielestä kysymys oli "loukkaava ja rienaava". Tulossa lakialoite, jolla "toisen maailmansodan eli venäläisittäin suuren isänmaallisen sodan muiston loukkaamisesta joutuisi rikosvastuuseen".

Maria Pettersonin ajatukset Hesarin Nytissä 31.1.2014 käsittelivät lahjoituksia yhteiskunnallisiin tarkoituksiin kuten museot, puistot ja lastensairaalat. Hän näkisi mieluiten yhteiskunnan,

"jossa lastensairaala maksettaisiin veroista ja panssarivaunujen ystävät myisivät heijastimia. Jos kyseessä on suurlahjoittaja, ohjaamoon voisi laittaa pienen paperilapun, jossa kerrotaan ylpeän lahjoittajan nimi. Panssarivaunu ei ole söpö, mutta ehkä joku kiintyisi siihenkin." 

(Panssarivaunumuseolla on käynnissä kansalaiskeräys. Etusivulle linkitetty mainos avautuu selaimessani vain pdf-muodossa, mutta FB:ssä on kuva. Tekstin mukaan ei ole mahdollisuutta adoptoida panssarivaunua ja muutenkin markkinoinnissa olisi tehostamisen varaa.)

Vihreän langan tulevaisuusvisiopalstalla 31.1.2014 "Nanohistoria haastaa mikrohistorian". Esimerkkinä poliittisen nanohistorian väitöksestä on "Yleisten syiden kellari. Vuoden 1979 juhannuspommi ja Pakilan Rintamamiestalontie 33:n kellari." Sen kirjoittaja Yrjämö Ontelorahka tiivistää tuloksiaan: "Kellari vaikutti tietenkin vähemmän juhannuspommiin, kuin päinvastoin." Ja tällä oli toimituksen mielestä joku yhteys nykytutkimukseen?

Talouselämä ehti 31.1.2014 ensimmäisenä minulle tiedottamaan, että "hallitus pyytää toukokuussa anteeksi suomalaisäitien synnyttämiltä saksalaissotilaiden lapsilta, jotka Suomi internoi laittomasti 70 vuotta sitten. Poliisi haki lapset äiteineen leireille täyttämään vaje, joka oli syntynyt Suomen päästettyä natsi-Saksan kannattajat pakenemaan välirauhan solmimisen aikaan 1944." "Laittomuuden tutkimukset maksoivat 400 000 euroa. Korvauksen 40:lle elossa olevalle ovat 80 000 euroa."

Hesarissa 2.2.2014 samasta aiheesta kirjoitettiin "Internoidut ovat nyt saamassa noin 2000 euron korvauksen. Anteeksipyyntöä ei ole luvassa." Oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Jukka Lindstedtin mukaan "Tämä on ollut suomalainen perinne. Anteeksipyyntöjä ei ole harrastettu kuin poikkeustapauksissa. Tietenkin on mahdollista, että valtiovallan edustaja hakuaa lausua jotain tässä yhteydessä."

Internoinnin lisäksi perheet olivat menettäneet "myös omaisuutensa ja kotinsa. Jopa lasten pankkitilit tyhjennettiin ja omaisuus luovutettiin Neuvostoliitolle korvaamaan Saksan sotavelkoja." Suomalainen perinne vai poikkeustapaus? Talouelämällä väärinkäsitys?

Hesarissa 2.2.2014 kerrottiin edelleen käsin vedettävästä Oulun tuomiokirkon kellosta. "Palkan maksaa Oulun kaupunki, joka aikoinaan lahjoitti kellon seurakunnalle." Työ on pysynyt samassa perheessä "jo usean sukupolven ajan", mikä on hienoa, mutta istuu huonosti verorahoilla maksettun toimeen?

Hesarin Nyt julkaisi 7.2.2014 Helsingin suurpommitusten muistopäivän johdosta "kävelykierroksen sotien Helsinkiin". Venäläisten hyökkäyksiä jäätä myöden Tallinnasta 1500-luvulla ei ole saatu mukaan, mutta muuten ajallinen kattavuus on kiitettävä.

Keskiaikaa edustaa Vartiokylän linnavuori. Pohjan sodassa venäläiset nousivat maihin Katajanokalla 1713 ja aloittivat hyökkäyksensä Uspenskin katedraalin kalliolta. Hattujen sodassa "Narinkkatorilla ruotsalaisyntyinen majuri Fredrik Granatenhjelm luovutti ladatut tykit esimiehensä käskystä venäläisille ja kertoman mukaan häpesi tekoa elämänsä loppuun saakka". Kustaa III:n sodan aikana Mansku 46-50 paikkeilla oli sotasairaala. Krimin sota on saanut kaksi rannikkomainintaa, mutta Suomen sota on ohitettu täysin. Hmmm...

Suomenlinnan ja Helsingin pommitus 1856. Kansalliskirjasto

Rouva Sofia Thomassonin biografiliiketoiminta

Sain Outi Hupaniitun väitöskirjan Biografiliiketoiminnan valtakausi. Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvuilla tekijältä kiitokseksi pikkuruisesta palveluksesta. Luin alkupuolta ja opin paljon elävien kuvien alkuvaiheista Suomessa. Valitettavasti mielenkiintoni aiheeseen hiipui jo ennen kun pääsin Hupaniitun varsinaiseen tutkimukseen. (Josta saa käsitystä hänen lektiostaan.)

Ei siitä siis. Vaan hutkimusinnoitus kappaleesta sivulla 148

"Myös muutama nainen esiintyy lähteissä ilman aviomiestään. [...] Rouva Sofia Thomasson oli ainoa, jolla harjoitti laajempaa biografiliiketoimintaa ja omisti eri aikoina ainakin neljä biografia."

Sofia Wilhelmina Fernström on Hupaniitun tiedon mukaan syntynyt vuonna 1878 ja verkon sukupuussa vuonna 1879. Hän meni vuoden 1900 lopulla Turussa naimisiin kivipainontyömies Karl Mauritz Thomassonin kanssa (Uusi Aura 2.10.1900). Pariskunnalle syntyivät pojat Rolf Mauritz (s. 1902) ja Kurt Erik (s. 1904) (Geni.com).

Viimeistään vuonna 1910 rouva Thomasson oli Helsingissä aktiivisesti mukana Arbetets Vänner -yhdistyksen Sörnäisten osastossa ja vaikutti siellä vielä vuonna 1919 (Lördag). Hän toimi myös ainakin vuonna 1910 aktiivisesti Svenska Kvinnoförbundetissa (Svenska Kvinnoförbundet 3/1911). Rouva Thomasson mainitaan toiminnallisessa roolissa suuressa ruotsalaisessa protestikokouksessa 10.4.1921 (Veckans Krönika 16/1921) eli hän oli melko selvästi ruotsinkielinen.

Vuoden 1912 lopulta rouva Thomasson kuului biografiyhtiön Världen Rundt hallitukseen (Registeringstidning för varumarken 493). Ilmeisesti hän oli ostanut tämän elokuvateatterin (Lördag 15.3.1913). Se toimi Mikonkatu 5:ssä. (Lördag; Hupaniittu s. 497). Joulukuussa 1913 rouva Thomasson osti Victoria-biografin Kalliosta (Hupaniittu s. 166). Molemmat teatterit sulkeutuivat toukokuussa 1915 (Hupaniittu s. 166).

Helsingistä käsin rouva Thomasson on sitten 20.12.1915-3.6.1916 pyörittänyt Tammisaaren Nya Biograf -teatteria (Elokuvatoiminta Tammisaaressa; Registeringstidning för varumarken 601). Syksyyn 1916 mennessä rouva Thomasson hankki Kalliosta elokuvateatterin Imatra, josta hän on luopunut vuoden 1917 loppuun mennessä (Hupaniittu s. 166). 

Seuraavaksi rouva Thomasson esiintyy Osakeyhtiö Pursimiehenkatu 21:n toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana vuoden 1920 lopussa. Muina hallituksen jäseninä ovat Hulda Edelmann (myös mukana yhdistyksessä Arbetets vänner *) ja Karin Fernström (sisko? **) (Registeringstidning för varumarken 782).

Loppuvuodesta 1922 rouva Thomasson on samoin sekä toimitusjohtaja että hallituksen puheenjohtaja asunto-osakeyhtiössä Fastighetsaktiebolaget 3 linjen N:o 13. Hallituksen täydensivät Hulda Edelmann ja Elin Fernström (sisko? **) (Suomen kaupparekisteri 12/1922). Viimeistään vuoden 1923 alussa rouva Thomassonin velkoja oli päätynyt protestilistalle, jossa merkintöjä on ainakin vuoteen 1930 asti (Kauppalehden protestilista).

Mutta velat eivät estäneet liiketoiminnan laajennuksia. Toukokuusta 1923 rouva Thomasson käytti omistajan valtaa toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana osakeyhtiössä Helikon. Muina hallituksen jäseninä Hulda Edelmann ja Ella Malmberg (Hupaniittu 166; Suomen kaupparekisteri 6/1923). Helikon operoi Kluuvikatu 2:ssa teatteri Eldoradoa (Filmrevyn 1923-1925). Yhtiö hakeutui konkurssiin vuonna 1925 (Hupaniittu s. 311).

Viimeiset maininnat digitoiduissa lehdissä ovat rouva Thomassonin valinnat Kätilöliiton tilintarkastajaksi (Kätilölehti 5/1927, 6/1930, Tidskrift för barnmorskor 6/1928, 7/1930, 8/1931, 5/1935, 5/1936). En onnistunut löytämään rouva Sofia Thomassonille merkkipäiväjuttua enkä muistokirjoitusta. Myöskään Hupaniittu ei ollut onnistunut kuolinajan määrittämisessä. Brages Pressarkiv, Helsingin kirkonkirjat, osoiterekisteri ja osoitehakemistot kertoisivat lisää, mutta puhtaasta uteliaisuudesta Kansalliskirjaston vapaakappalepäätteellä vietetty aika lienee tarpeeksi tähän naiskatsaukseen, joka herätti mielenkiinnon naisten yritystoiminnan laajuuteen 1900-luvun alussa.

*) Hulda Edelmann oli kaupungin kätilö 1917-19 ja mukana perustamassa Svenska Kvinnoförbundetia Sörnäisiin. (Anita Magnusson: Svenska Kvinnoförbundet i Sörnäs firade 100 år)
**) Verkon sukupuun mukaan Karin Ellida (s. 1875 k. 1954), Sofia Vilhelmina (s. 1879) ja Elin Elvira (s. 1885)  ovat Otto Fredrik Fernströmin (1871-1914) sisarpuolia.

Kuva: Josie's Legacy (cinema 1914). NYPL, Flickr Commons

Gottlebenit Itämeren rannoilla

Sain Saksasta sähköpostia, jossa pyydettiin päivittämään vanhaa blogitekstiäni. En moista yleensä tee, mutta väsäänpä lyhyen uuden tekstin.

Näköjään ennen marraskuuta 2007 olen ollut yhteyksissä Klaus Gottslebeniin, joka ylläpitää sivustoa Familienforschung Gottsleben — Gayes — Engelbarts. Hän oli tuolloin tiukasti sitä mieltä, että Gottsleben ja Gottleben ovat alkuperältään eri nimiä. Hän on kuitenkin innostunut poimimaan blogistani Riika-löytöni ja tehnyt kaksi sivua Gottlebeneistä Suomessa ja Riiassa, joita sähköpostillaan pyysi mainostamaan (?).

 Neljä nuorehkoa porvaria 1600-luvulta. Nordiska museet, Wikimedia.

Suomen sivussa ei ole mitään uutta eikä erikoista niille, jotka ovat Ebelingin taulut ja muut verkkotaulut jostain joskus löytäneet. Itse suhtaudun Gabrielin ja Valentinin yhteyteen edelleen skeptisesti, kun vanhan artikkelin kirkonkirjalähdettä ei kukaan edelleen elossa oleva ole tainnut nähdä.

Gottlebeneista Riiassa Gottsleben on käyttänyt minulle uusia kirjallisuuslähteitä eli tiedot uusia ja luotettavuus vaikeasti arvioitavissa. Tiedoksi niille, jotka haluavat talteen mahdollisimman laajoja sukutauluja, eivätkä ole turhan tarkkoja lähteiden kanssa. (Kiitettävästi Gottsleben on niitä merkinnyt!)

Sukutaulusta löytyy vaimona yksi Sutthoff "Venäjältä", sukua Viipurin Sutthoffeille? Taulussa on Gottleben-jälkeläisenä myös Viipurissa 28.4.1927 kuollut Robert Heinrich von Berens.

Museoista lyijykyniin

Hunter Daviesin kirja, jolla on tolkuttoman pitkä nimi Behind the scenes at the Museum of Baked Beans. My search for Britain's Maddest Museums, osoittautui mukavaksi virtuaalimuseomatkailuksi. Davies leikitteli ajatuksella muodostaa kokoelmistaan yleisölle auki oleva museo ja kävi tutustumassa vastaaviin yksityisten henkilöiden laitoksiin.

Davies löysi hyvin erilaisia museoita, joiden perustajien tarkoitusperätkin erosivat toisistaan. Osa oli intohimoisia keräilijöitä ja osa hyvin järkiperäisiä toiminnassaan. Persoonien lisäksi Davies kiinnitti huomiota esineiden esittelyyn, mutta ei maininnut itseäni kiinnostavaa aihetta ollenkaan. Eli jäi epäselväksi oliko museoilla esineluetteloita, joihin olisivat tallentuneet keräilijöiden kertomat tarinat.

Museoiden aiheista herätti mielenkiintoani eniten lyijykynä. (Kuva yllä Nationaal Archief, Flickr Commons) Se oli niin olennainen osa kouluvuosiani, mutta historiaa ja alkuperää en ollut koskaan miettinyt. Daviesin tekstistä selvisi, että grafiitin kirjoitusmahdollisuudet oli keksitty 1500-luvulla. Verkkosurffailun perusteella (Populär historia. Tekniska museet. Tekniska museet.) nykyaikainen jauhetusta grafiitista tehty kynä keksittiin 1700-luvun lopussa.

Milloin lyijykynä tuli Pohjolaan? SAOBin esimerkeissä jo 1779 grafiitti "finnes i våra vanliga ritpennor", oli tavallisissa piirroskynissämme. Mahdollisesti grafiitilla oli alleviivaillut jo Linné vuonna 1749 ja viimeistään 1793 lyijykynällä kirjoitettiin paperinpalalle.

Jos Hugo Schulmanin kirja Striden om Finland 1808-1809 pitää kirjaimellisesti paikkansa sivulla 53, niin lyijykynä oli käytössä Suomen sodassa upseeritasolla. Mutta milloin tavallisten ihmisten käsissä? Paljonko lyijykynät maksoivat? Sanomalehtiharavointi kertoo, että kyniä myytiin, ja niiden yleisestä historiastakin (Lyijykynä 150 vuotias. Helsingin Sanomat 8.7.1911) mutta ei mitään niiden ostamisesta. Arjen historia on haastavaa.

Kun Kauppahallin seinästä sai kuumaa maitoa

Työmies raportoi 17.12.1902, että "Maitoautomaatin asettamiseen annettiin Hyväntekeväisyyden järjestämisyhdistykselle oikeus, ja saadaan se sijoittaa kauppatorille, kauppahallin luo". (Kauppahalli näkyy yllä olevassa vuonna 1898 otetussa kuvassa. Henry Pauw van Wieldrecht, Rijksmuseum) Hupilehti Tuulispää tarjosi numerossaan 1/1903 eloisan kuvauksen automaatin käyttöönotosta:

Maito automaati eli "Maito-Matti", joksi yleisö sen on ristinyt, on avattu Kauppahallin pohjoispäässä. Tietysti on Tuulispään valpas toimitus heti lähettänyt reporterinsa interveivaamaan Automaatia.

Suuri väkijoukko ympäröitsi automaatia reporterimme tullessa perille. Reporterimme ei kuitenkaan tästä pelästynyt, vaan ryntäsi rohkeasti väkijoukon lävitse ihan automaatin eteen, työnsi 5 p. eräästä aukosta sisään, otti vitjoista riippuvan kupin käteensä, lykkäsi erästä nappia ja pani kupin hanan alle sekä jäi odottamaan tulosta. Ympärillä seisovat olivat suuressa jännityksessä ja reporterimme käsi vapisi liikutuksesta, sillä hänelle selitettiin ettei kukaan vielä ollut osannut keksiä tämän monimutkaisen laitoksen mekaniikkaa.

Vähän ajan päästä laitos alkoi sihistä ja sähistä ja kuumaa höyryä työntyi hanasta ulos. Takimmaisena seisovat henkilöt saivat suonenvedon kaulaansa kurkistellessaan edessä seisovien päitten yli. Yhtäkkiä kuului sadoista suista huuto: jo tulee, jo tulee! Ensin tuli vaan pari tippaa ja sitten melkein koko kuppi täyteen — kuumaa vettä. Olisittepa kuulleet sitä naurunrähäkkää, mikä syntyi. Sai siinä automaatikin kuulla kunniansa. "Antaisivat edes kahvia", sanoi lihava torimatami, — "Niin, tahi ryypyn ja sakuskaa", lisäsi eräs vilusta värjöttävä rautajätkä. — "Kehtaavatkin ottaa viisi penniä kuumasta vedestä" lisäsi eräs perheenemäntä.

Reporterimme ensiksi hieman nolostui, mutta hän kun on kekseliäs mies, huomasi heti mihin tarkoitukseen vesi oli. Arvokkaalla liikkeellä otti hän eräästä naulasta riippuvan sutin käteensä, pesi sillä kupin, heitti veden pois ja pani kupin uudestaan erään toisen hanan alle, työnsi taas nappia, ei kuitenkaan samaa kun ensi kerralla, vaan erästä toista sen alla olevaa, ja jännitys kasvoi taas. Taas saatiin suonenvetoja, muutamat saivat krampin ja kannettiin pois, toiset hymyilivät sääliväisesti reportterillemme, ja eräs tarjosi viittä penniä lainaksi siltä varalta ettei reporterillamme muka sattuisi olemaan mukana.

Mutta äkkiä kaikki vaikenivat. Tuli aivan haudan hiljaisuus, automaati alkoi sihistä taas, ja parin hetken päästä työntyi sieltä hyvälle tuoksuavaa, höyryävää valkoista maitoa kuppi aivan täyteen. Reporterimme puhalteli ensiksi maitoa muutaman minuutin aikaa, kääntyi sitten selin automaatiin ja katsellen voitollisilla silmäyksillä ihmettelevää väkijoukkoa, tyhjensi kupin arvokkailla kulauksilla. Silloin kuului äkkiä raikuva hurraahuuto ja reporterimme nostettiin ilmaan vahvoille käsivarsille ja kannettiin kolme kertaa juhlasaatossa Kauppahallin ympäri, tapauksen nähneitten selittäessä myöhemmin saapuneille kunnianosoituksen syytä.

Miehistä historiaa

Ettei syytettäisi yksipuolisuudesta, niin naisellisuuden vastapainoksi miehisyyttä. Jota kuvallisesti edustaa ohessa leikkeet SLS:n kuvista (Flickr: 1, 2, 3, 4)

• Kuutti, Jenni:  Alakoulun uskonnon oppikirjojen Jeesus-kuva Sisällönanalyysi uskonnon oppikirjojen Jeesus-kuvasta peilattuna teologisen tutkimuksen Jeesus-kuvaan
• Reijonen, Susanna: Aatelissäädyn ulkopuolelta moraaliseksi selkärangaksi. Käkisalmen läänin lainlukijat vuosina 1625 - 1680
• Hanka, Heikki: Kirkkomaalauksen traditio ja muutos 1720-1880 : Carl Fredrik Blom murrosajan maalarina
• Pietilä, Jyrki: Kirkkoherra Antti Lizelius nostatteli köyhäinhoitoa jo 1700-luvulla
• Kallio, Jaana: Kirkkomaalari Johan Tilén
• Kinnari, Inkeri: Hyödyllisiä ja mielekkäitä oppeja kotiin vietäväksi. H. G. Porthanin väitösteesit ja akateeminen kasvatus
• Helminen, Herman: Epäsuora sodankäynti Itämeren alueen taisteluissa vuosina 1854-1855 : B.H. Liddell Hartin teorian sovellus Krimin sotaan

• Virtanen, Seppo: Siveellisyys ja sen todellistuminen arkielämässä Tutkielma J. V. Snellmanin filosofiasta
• Issakainen, Tenka: Tavallista taikuutta. Tulkinta suomalaisten taikojen merkityksistä Mikko Koljosen osaamisen valossa
• Suodenjoki, Sami: Kiistämisen rajat. Omapäinen suutari ja työväenliikkeen läpimurto maalaisyhteisössä 1900-luvun alussa
• Frey, Stiina: Eemu Myntti : elämä ja ihmiskuvat
• Tiitola, Riina: Simo Kuntsi - moderni keräilijä ja taidevaikuttaja
• Hemmilä-Nurmi, Anneli: Toivo Ojala, pedagogi ja museomies : seminaarin ja kasvatusopillisen korkeakoulun lehtori Toivo Ojala jyväskyläläisenä vaikuttajana vuosina 1925-1955
• Wilska, Liisa: "Elävä esteettinen tunne, sopusointu ja viihtyisyys" : arkkitehti Frans Nyberg graafikkona ja kirjoittajana
• Valkama, Jussi: Eheyttämistä ja ristiriitoja. K. N. Rantakarin poliittinen toiminta vuodesta 1929 vuoteen 1939 

• Palola, Mikael: Santeri Alkio Suomen Keskustan aatteellisena fundamenttina : tutkielma Santeri Alkion aseman rakentumisesta maalaisliitto-keskustapuolueessa
• Lempinen, Kyrill: Argumentaatio, retoriset kuviot ja ideologia puheissa. Suomen tasavallan presidenttien puheet murroskausina 1920‒1961
• Korhonen, Mikko: "Mitä minun on tehtävä?" Mauri Ryömän suhde kommunistiseen puolueeseen 1944­-1958
• Rantatupa, Heikki: Lions Club Jyväskylä 1954-2004 : 50-vuotishistoria
• Airio, Pentti: Yrjö Keinonen : uudistajaksi asetettu
• Lauri, Sami: Valistuksen sanansaattajat: Suomalaisen vapaan ja oikeutetun muurariuden historiakuva
• Taneli, Matti: Kasvatus on kasvamaan saattamista. Kasvatusfilosofinen tutkimus J. A. Hollon sivistyskasvatusajattelusta 

• Männikkö, Ilkka: Historia nykyisyyden tieteenä. Historiatieteen identiteetti J. E. Salomaan historianfilosofiassa.
• Korhonen, Pertti: Toivo Kaario (1912-1970) pintakulkuneuvojen kehittäjänä
• Tolppi, Reijo: Nokiherroista palopäälliköiksi
• Jokiranta, Harri: Se on miehen elämää - Maaseudulla asuvia miehiä elämäänsä kertomassa

Arkistolaitoksen digitaaliarkiston näkyvyyssäädökset

Siis. Tammikuisen sekavahkon tiedotteen mukaan "Vuoden 2014 alusta lähtien myös 100-125 vuotta vanha digitoitu [väestörekisteri?]aineisto on saatavilla arkistolaitoksen Digitaaliarkistossa." Muutos koski sekä kirkonkirjoja että henkikirjoja. Muista rajoituksista todetaan digitaaliarkiston etusivulla (kaappaus 6.2.2014, huomioväri lisätty).

Lisätietoa on (ikäänkuin) tarjolla neljässä eri paikassa (huomioväri). Ensimmäisestä linkistä (ja kolmannesta) aukeaa käyttölupahakemusten sivu., josta selviää, että kirkonkirjoja ja siviilirekistereitä lukuunottamatta hakemuksen voi tehdä verkossa. Mutta sivu ei kerro rajoitusten syistä.

Toisesta linkistä aukeavien digitaaliarkiston käyttöohjeiden lomassa on pätkä, jossa viitataan henkilötietolakiin, ja toisaalla.

Osa digitoiduista aineistoista on lainsäädäntöön ja luovutussopimuksiin perustuen näyttö- ja käyttörajoitettuja (esim. luovutettujen alueiden luterilaiset ja ortodoksiset seurakunnat ja siviilirekisterit, valtiorikosoikeuden ja valtiorikosylioikeuden aktit sekä Valpon henkilömapit).

Luovutussopimuksiin perustunee rajoitus Kammarkollegiet-yksikköihin, joita siis pääsee katsomaan ilman eri rekisteröitymistä Arkistolaitoksen tiloissa. Samoin kuin valtiorikosoikeuden (? ei näy kaappauksessa ollenkaan) ja valtiorikosylioikeuden aktit. Minkälaisella lailla näitä saa katsoa vapaasti tiettyjen neljän seinän sisällä, muttei toisten?

Ja miksi nuo alle 100vuotta vanhat aktit ovat erityissuojeluksessa? Kun (venäjää osaavat) voivat aivan vapaasti lukea Vaasan vastavakoilukeskuksen papereista Aino Sofia Vriedin asiaa tai etsittäviä henkiöitä. Eikö ainakin jälkimmäinen ole alle 100 vuotta vanha henkilörekisteri? Myös Suomenmaalainen santarmihallinto. Tietoja vallankumousmiehistä. 1915-1915 (12020) näyttää peruskäyttäjän silmissä henkilörekisteriltä. Valokuviakin.

Vastausta ei löydy Portistakaan, johon viimeinen linkeistä vie. Siellä lukee

Käyttörajoituksen syynä voi olla se, että asiakirja sisältää salassa pidettäviä tietoja. Salassapito perustuu aina lainsäädäntöön. Salassa pidettävien asiakirjojen käyttö tutkijasaleissa ja kopioiden luovuttaminen julkisista ja salassa pidettävistä 100 vuotta vanhoista ja sitä nuoremmista henkilörekistereistä edellyttää käyttötarkoituksen selvittämistä. Käyttörajoitus on aina määräaikainen ja se päättyy salassapitoajan päätyttyä. [...] Digitaaliarkistossa käyttörajoitus liittyy pääasiassa erilaisten kortistojen ja rekistereiden käyttöön. Tällaisia aineistoja saa nähtäväksi arkistolaitoksen toimipisteissä asiakaspäätteillä, mutta niitä ei voida luovuttaa tarkasteltavaksi sähköisessä muodossa verkossa.

Arkistolaitoksen mielestä siis henkilörekistereistä tulee enemmän henkilörekistereitä, kun ne ovat sähköisessä muodossa? Osa näyttökaappauksen käyttörajoituksista on maalaisjärjellä salaisia ja/tai eläviä henkilöitä koskevia. Mutta miksi "Suomen passiviraston arkiston pitäjänkirjat (vuosilta 1870-1903)" vaativat käyttöluvan? Unohtunut kun vuosiraja muuttui 125:stä 100:aan? Vai Venäjälle matkustaminen niin arkaluonteinen tieto, että vaatii erityissuojauksen?

Seurakuntien väestörekisteriaineistoksi Arkistolaitos luokittelee m.m. Vetelin kappeliseurakunnan historialliset muistiinpanot 1639-1949. Jälleen ihmettelen Arkistolaitoksen määritelmää henkilörekisterille. Ratkaisu ei piile edes arkistokaavassa, jossa historialliset muistiinpanot EIVÄT OLE väestörekisteriaineistoa. Perustuuko käyttörajoitus siis a) salaiseksi määrittelyyn vai b) luovutussopimukseen? Asiakas jää ihmettelemään.

Tai voi ihmettelyn sijaan selata yhtä 1900-luvun rekisterimuotoista aineistoa, joka on vapaasti käytettävissä digitaaliarkistossa: Turun ja Porin lääninhallituksen moottoriajoneuvorekisterejä. Ajatteleva Anneli ehti sitä jo käsitellä.

Tulihan tämä nyt selväksi?