Väläys pohjoisesta

Taannoisilta Helsingin kirjamessuilta poimin Kaltio-lehden 6/2009. Siinä julkaistiin ilmeisesti ensimmäistä kertaa suomennettuna Pierre-Charles le Monnierin kirje Pellosta 11.10.1736, joka julkaistiin jo saman vuoden aikana aikakauslehdessä Mercure de France. Kirjeen suomentaja ja oheisartikkelin kirjoittaja Osmo Pekonen oli Kaltion aiemmassa numerossa 2/2008 julkaissut toisen ranskalaisen kirjeen keväältä 1737. Sitä en lähtenyt (vielä) hakemaan, vaan nautin tästä ilmaiskappaleesta.

Pieni ote Monnierin kuvauksesta pohjoisen joen varrella asuvista suomalaisista:

"Pirtti, jossa he itse asuvat, on aivan toisenlainen: isä, äiti, lapset ja rengit asustavat kaikki samassa pimeässä huoneessa, jossa ei ole sänkyjä nukkumista varten eikä jakkaroita tai raheja istumista varten, vaan kaikki ojentautuvat pitkäkseen permannolle. He nukkuvat kaikki yhden valtavan porontaljoista tehdyn peiton alla."

Ja kun tuli pohjoisesta eli Lapista puhetta:

• Om den Finska Polarexpeditionen till Sodankylä och Kultala åren 1882-83 och 1883-84 jämte Skildringar från Lappland (Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 41)
  
• Carl-Gösta Ojala: Sámi Prehistories: The Politics of Archaeology and Identity in Northernmost Europe
• Ingela Bergman, Lars Liedgren, Lars Östlund, and Olle Zackrisson: Kinship and Settlements: Sami Residence Patterns in the Fennoscandian Alpine Areas around A.D. 1000
• Karin Granqvist: Samerna, staten och rätten i Torne lappmark under 1600-talet: Makt, diskurs och representation

Alla kuvatekstinsä mukaan "Jumalanpalvelus Lappalaisten kirkossa" (Helsingin Wiikko-Sanomia 6.4.1882) pienellä nykyaikaisella lisäyksellä.

Kuuntelin historiankirjoittajia

Kiitos Agricolan tapahtumakalenterin päädyin eilen hyvään esitelmätilaisuuteen. Historian ystäväin liitto oli jakanut kunniamaininnat Max Engmanin Pitkille jäähyväisille ja Henrik Meinanderin 1944-kirjalle ja palkitut kertoivat kumpikin kolmen vartin verran kirjastaan.

Engmanin esityksestä mielenkiintoisin pointti oli, että jo 1800-luvun puolivälin jälkeen lähentyminen Venäjään lakkasi ja kehityssuuntia haettiin sitten muualta. Kiinnitin myös huomiota rahamainintoihin, sillä ruokapöydälläni on aivan liian paksu kirja, josta pitäisi saada väsättyä essee "rahatalouden leviäminen maaseudulle". Piakkoin.

Meinanderin puheen kuvitukseen kuului kirjan karttoja, joista Itärintaman koko pituus oli minun muistissani ennennäkemätön. Itse taisin hahmottaa Suomen ensimmäisen kerran osana Itärintamaa kuunnellessani taannoin Dan Carlinin jutut (odottavat edelleen kertausta), mutta niihin ei (tietenkään) kuulunut visuaalista osuutta.

Itärintaman kartan yhteydessä Meinander toi esiin erillissodan käsitteellisen mahdottomuuden. Myöhemmin hän mainitsi, että kylmän sodan oloissa oli suomalaisille edullista esittää sota erillisenä ja hieman eri syistä näin on edelleen. Aina kivempi olla yksinäinen kunniallinen taistelija kuin paskamaisen häviäjän paras kaveri. (Minun ilmaisuni, ei esitelmöitsijän.)

Meinanderin esitysmateriaalissa luki "Tutkimus ja populaarikulttuuri eivät käy käsi kädessä" (flashback taannoiseen kirjamessujen esitykseen). Ääneen hän totesi, että ymmärrys historiasta syntyy perhehistoriasta -> tästä juontuu toisen maailmansodan keskeisyys -> mutta myös se, että Suomen kokemaa sotaa ei nähdä osana isompaa kokonaisuutta. Jos kuulijoiden ikärakenne olisi ollut toisenlainen, tästä olisi saanut mielenkiintoisen keskustelun. En tiedä onko yksilöllistä omituisuuttani vai sukupolvelleni tyypillistä, mutta itse en näe sodan aikaa erityisen kiinnostavana/keskeisenä. Mutta tietenkin on myönnettävä, että historiakäsitykseni on peräisin sukuhistoriasta eikä ole varmastikaan laajentunut tarvittavaan mittaan.

Esitelmien jälkeen oli kirja-arvonta! (En voittanut.) Taidan sijoittaa ensi vuoden jäsenmaksubudjetin Historian Ystäväin liittoon. Saa kaupan päälle tuntea itsensä nuoreksi, laskin eilen huoneen keski-ikää huomattavasti.

Katsoin kansatieteellisiä filmejä

Poikkesin lauantaina Ateneumiin katsomaan Eino Mäkisen valokuvien näyttelyä, josta erityisesti kiinnosti kansatieteellinen osuus. Esillä oli sekä valokuvia, että muutamia elokuvia.

Valokuvien esillepano taisi olla kronologinen tai muuten sellainen, että eri Suomen alueet olivat limittäin ja lomittain minua häiritsevästi. Joka kuvasta piti tarkistaa kyltti. Parhaiten jäivät mieleen Keski-Pohjanmaalta otetut kuvat, joiden saatoin ajatella edustavan mummoni nuoruusmaisemia.

Katselusyvennyksessä pyörivät filmit näyttivät Rymättylän talvikalastusta, Rauman pitsejä, Noormarkun ruuhen tekoa ja käyttöä, Hämeenkyrön heinäntekoa, kaskenpolttoa ja jotain viidettä (?). Kokemusta hieman häiritsi se, että olin 6.11. Hesarista lukenut näyttelyn esittelyn, jossa todettiin "Monet dokumentoidut tapahtumat, kuten kaskenpoltto, eivät 1930-luvulla enää kuuluneet maaseudun arkeen, vaan ne lavastettiin kuvauksia varten." Aito kun on eri asia kuin lavastettu.

Vai onko? Ainakin esiintyjät onnistuivat olemaan luontevia ja vaikuttivat asiansa osaavilta. Noormarkun ruuhen tekoon oli löytynyt vielä kolme mestarismiestä (heistä oli hieno poseerauskuva valokuvien joukossa) ja he tekivät työtä tosissaan. Hämeenkyrön miehet niittivät väärävartisella viikatteella kaikki samassa rytmissä ja samalla sulavalla liikkeellä. Osaamista oli myös risukarhin tekijöillä kaskifilmissä. Puhumattakaan pitsinnyplääjistä!

Kansantieteellisiä filmejä on muutamia katsottavissa sivustolla Isien työt.

Viisi, jotka eivät palanneet Kustaan sodasta

Kustaan sotaan tutustuin muutama vuosi sitten yhdeltä kantilta kirjoittaessani esi-isäni Claes Jakob Hohenthalin elämän loppuvuosista. Pohjanmaan jäätyä ilman puolustusjoukkoja maakunnan johto kokosi miehiä riviin ja armeijasta jo eläköitynyt Hohenthal lähti johtopuuhiin. Kotoa otti mukaansa kaksi poikaansa, joista toinen tuskin teini-ikäinen.

Kotikontujen puolustamisen sijaan joukot vietiin itään. Kun piti lähteä Karjalaan asti osa porukasta teki U-käännöksen ja lähti kotiin. Hohenthal ei ollut tässä joukossa eikä muissakaan palanneissa. Hän kuoli 26.1.1790 Kuopiossa.

Toinen, jota odotettiin turhaan kotiin oli uudisraivaaja Per Persson Ruisaho Kalajoen pitäjästä. Hän oli lähtenyt kotoaan edellä mainittuun vapaaehtoisjoukkoon keväällä 1790. Mies ei ollut palannut eikä kuolemasta tullut tietoa, joten vaimonsa Lisa Hansdotterin Mattilan mieliessä uuteen avioliittoon oli tarpeen julkaista yllä oleva kuulutus sanomalehdessä Posttidningar 25.2.1796.

Kolmas sankari on Kuninkaallisen Pohjanmaan rykmentin sotilas Anders Orre, josta viimeinen havainto on toukokuussa 1790 Karjalasta Ylikuonan afäärin yhteydessä, jolloin hänet otettiin vangiksi. Vaimo Maria Orre halusi uusiin naimisiin, joten yllä oleva ilmoitus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 6.8.1792.

Karjalan jääkäripataljoonan Enon komppanian riveistä lipesi Johan Luckarin (Lukkarinen) pääsiäisen aikaan vuonna 1790. Häntä jäi kaipaamaan vaimo Anna Jäskeläin (Jääskeläinen). Hän ei kuitenkaan jaksanut odottaa miestä kuutta vuotta kauempaa ja uutta avioliiton suunnittelua varten julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 14.6.1796 yllä oleva kuulutus.

Tammelan Perttulan kappelissa kaivattiin sotilas Matts Knapia, joka ei sodasta ollut palannut. Vaimo Walborg Johansdotter mieli uusiin naimisiin ja näin julkaistiin ylläoleva kuulutus sanomalehdessä Inrikes tidningar 11.10.1797.

Paikannimien kirjoittamisesta

Perjantainen tekstini osoittautui osin ennenaikaiseksi - kontribuutiotani paikallishistoriaan kaivattiin edelleen. Tai ei kyllä enää hieman ärtyneesti muotoillun vastaukseni jälkeen. Fundamentalistiselle mielenlaadulleni ei nimittäin tee hyvää käsitellä asioita, joilla ei ole yhtä ja oikeaa vastausta. Tällainen kysymys on nimien kirjoitusmuodot, joista henkilönimien osalta olen lukenut niin historiantutkijoiden kuin sukututkijoidenkin argumentointia, mutta en muista nähneeni vastaavaa paikannimien osalta.

Mutta näilläkin on omat ongelmansa, sisä- ja ulkopaikkasijojen lisäksi (Tapaus Paattinen edelleen muistissa). Kun kirjoitin kirjaa talosta, joka nykykielellä on "Kyläkoski", piti päättää kirjoitanko tekstiin Forsby, Forsbyy vai Forspyy. (Varsinaista äänneasua vastaavaa Vorspyytä en ole koskaan nähnyt kirjoitettuna.) Ja taivutetaanko Forsbyn, Forsbyyn... ja niin edelleen. Kokeilin yhtä, kokeilin toista ja loppujen lopuksi oli vaan tehtävä valinta suuntaan tai toiseen. Ja yritettävä sitten siivota koko teksti valinnan mukaiseksi.

Kukaan ei tullut valittamaan, mutta varmasti joku on eri mieltä. Tuolloin käytin omaa järkeäni enkä enää muista päätöskriteerejä. Niitähän voi olla vallitseva käytäntö (mutta kenen kirjoittamana ja minä aikana) tai suomeksi kirjoitetut viralliset asiakirjat (mahdollisesti tosin ristiriidassa keskenään ja/tai yleisen käytännön kanssa). Voidaan kirjoittaa niinkuin sanotaan, mutta sanovatko kaikki samalla tavalla? Ei ole ainoaa oikeaa ratkaisua, joten turha venkoilla. Valitaan yksi ja jatketaan eteenpäin.

Onneksi on kuitenkin paljon paikkoja ja nimiä, joilla on vain yksi kiistaton moderni kirjoitusasu. Niinkuin Kokemäen Haistilan Härkälä. Joka tosin meni 1700-luvulla jakautumaan kahdeksi osaksi, joilla välillä on asiakirjoissa nimiä ja välillä ei...

Sanomalehdet pelataan parempaan kuntoon

Perjantain Talouselämässä Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm poseeraa sidotun sanomalehtikerran kanssa. Hänen uutisensa oli, että ensi keväänä Kansalliskirjasto alkaa sosiaalisilla peleillä houkutella vapaaehtoisia auttamaan sanomalehtien konelukutulosten parantamisessa.

Hieno juttu. Taas kerran olen eri mieltä resurssien kohdentamisen mielekkyydestä, mutta sitä vartenhan päätöksiä on tekemässä minua fiksummat ihmiset.

Minulle kun Historiallisen sanomalehtikirjaston OCR-laatu on ollut tarpeeksi hyvä. Ei tietenkään täydellinen, mutta olisin innostunut tällaisesta crowdsourcing-uutisesta huomattavasti enemmän, jos se olisi tullut Rauhankadulta Unioninkadun sijaan. Yhtäkaikki, tulee olemaan mielenkiintoista miten ottaa Suomessa tulta. Ja mahdollisesti tekee historiasta laajempaa yleisöä kiinnostavaa?

Jessica Parland-von Essen esitteli blogissaan jokin aika sitten tällaista sosiaalisen pelin käyttöä asiakirjojen puhtaaksikirjoittamisessa. Hän näki siinä riskejäkin, mutta loppujen lopuksi mikään järjestelmä ei ole täydellinen. Tosin MAP-kirkon systeemi, jossa kahden tekijän transkription täytyy olla samat ennenkuin tulos menee tietokantaan, on aika lähellä. Vapaaehtoisvoimin tehdään sielläkin työtä. Ilman pelejä.

Kalastettua

Blogissa jos yhtä, niin toista kans oli löydetty dokumenttielokuva Suomen sodasta!

Turussa oli maanantaina muistitietotutkimuksen seminaari, jota olisi ollut mielenkiintoista kuunnella. Tuttavalta kuultu summeeraus oli, että nyt ei ole tieteillä enää rajoja ja kaikki voivat tutkia kaikkea. Turun yliopiston sivuilta löytyi vähän yksityiskohtaisempi katsaus päivän antiin.

Skubu.net:ssä selviteltiin helsinkiläisen henkilön mukaan nimetyn raitin taustaa.

Tommi Melander pohdiskeli historiallista antisemitismiä.

Jiri Nieminen oli lukenut amerikkalaisten miesten kulttuurihistoriaa.

Keijo Nevaranta puolestaan lukenut Friedellin uuden ajan kulttuurihistorian (kudos!) ja kolme sotaromaania.

Juha Makkonen kehui saagoja.

Aikalaisessa esiteltiin kirjaa Ne mainiot helleenit.

Jenni Sahramaa oli ehtinyt Vantaan keskiaikaa käsittelevään seminaariin, joka jäi minulta väliin.

Purkamossa oli tartuttu Niklas Herlinin kirjoittamaan teokseen Ruukin avain - 400 vuotta suomalaista metalli- ja elektroniikkateollisuutta:

Mielestäni kirjan, jonka aihepiiristä ei tiedä hölkäsen pöläystä, lukeminen menee tavalla tai toisella samaan kategoriaan kuin vaikkapa jokin haasteellinen työ- tai opiskelusuoritus, uusien ihmisten tapaaminen tai yleisesti ottaen minkä tahansa uuden kokemuksen hankkiminen. Kaikki nämä kehittävät ihmistä tuomalla ajatteluun uusia näkökulmia, ideoita, mitä tahansa. Jollakin tapaa kieroa ajattelua on, että jos jokin asia ei suoranaisesti itseä kiinnosta, siitä ei voi olla itselle mitään hyötyä. Itse olen aikojen saatossa taipunut enemmänkin sellaisen koulukunnan piiriin, joka ajattelee, että kaikesta tiedosta ja kaikista kokemuksista voi olla itselle hyötyä. Poikkitieteellisyys ja -taiteellisuus kunniaan!

Jessica Parland-von Essen kehui på svenska Tuija Laineen kirjaa Carl Fredrik Fredenheimista.

Julia Dahlberg tykkäsi på svenska miehen pukua käsittelevästä väitöskirjasta.

Juuso Hyvärinen raportoi Rautatiemuseoiden ja -harrastajien liiton syyskokouksesta.

Jan Granath kirjoitti på svenska otsikolla "Även de bästa gamla källorna bör man vara försiktig med" vanhojen sukututkimusten ja henkilöhistorioiden käyttämisen haasteista.

Huivia käyttävä Saara totesi Filosofian puutarhassa:

Ajat muuttuvat, mutta minusta on hiukan surullista että vain muutamassa vuosikymmenessä vuosituhantinen perinne on kääntynyt päälaelleen ja nähdään nyt uutena, vieraana ja epäsuomalaisena. Etikettikin unohtuu kun persuilijat paheksuvat naisten huivin käyttöä sisätiloissa tai julkisilla paikoilla ylipäätään ja rakkaudella vaalittuja partoja pidetään epäsiisteinä.