Digitoidut sanomalehdet ja historiantutkimus

Olin viime perjantaina torstaina paikan päällä seminaarissa Digitaliserade svenskspråkiga tidningar i Finland – nytta och nöje, mutta olin sateesta läpimärkä, joten keskittymiskykyni kärsi ja lähdin lounastauolla kotiin seuraamaan striimiä. Sen tallenne tuli sittemmin verkkoon, joten pääsin kertaamaan aamun esitykset paremmassa mielentilasssa.

Ruotsalainen tutkija Ulrika Holgersson pohjusti tekniikan merkityksen lehtien käytölle eli alkuperäisten lehtien, leikekokoelmien, mikrofilmien ja digitoinnin eron. Ei minulle uutta, mutta ehkä jollekin yleisössä, jonka kokoonpano oli minulle mysteeri. Kun päästiin digitoitujen sanomalehtien hakumahdollisuuksiin Holgersson nosti esiin Lara Putnamin (2016) käsitteen borderless term-searching ja oitis perään varoitti (asiallisesti) dekontekstualisoinnista.

Jani Marjanen lähestyi digitoidun lähdemateriaalin uhkia ja mahdollisuuksia neljällä vertauskuvalla: autodidakti, heinäkasa, laskukone ja kanavasulku. 

Autodidakti viittaa siihen, että digitointi on tuonnut lähteet entistä useamman eteen, ilman portinvartijoita. Uudella käyttäjämäärällä ei ole samoja taitoja ja tietoja kuin entisajan tutkijoilla, mutta ei myöskään samoja rajoitteita. Näillä lähtökohdilla löytyy asioita, joihin historiantutkimus ei ole aiemmin tarttunut. Mutta voi olla myös niin, että aiempaa tutkimusta tuntematon ei pysty havaitsemaan merkittäviä asioita. 

Tämä liittyy ikuisuuskysymykseen tutkimuskirjallisuuden ja lähteiden läpikäynnin suhteesta ja järjestyksestä. Historian korkeakoulutuksen läpikäynyt Marjanen toteaa oppineensa, että pitää aloittaaa tutkimuskirjallisuuden läpikäynnillä ja siirtyä vasta sitten lähteisiin. Mutta hän tunnustaa, ettei enää toimi näin. Vaan hän nykyään useimmiten aloittaa digitoitujen lähteiden pinnallisella tarkastelulla. Jos tulokset näyttävät lupaavilta, hän siirtyy aiemman tutkimuksen kartoitukseen. Tarvitseeko sanoakaan, että minä Ihan Aitona Autodidaktina olen aina lähtenyt liikkeelle lähteistä?

Heinäkasalla Marjanen viittaa siihen, että digitointi tekee mahdolliseksi hakea harvoin esiintyviä teemoja, joiden poiminta ennen olisi ollut erittäin työlästä. Digitointi mahdollistaa myös laskemisen, mikä on merkityksellistä erityisesti kielen ja käsitteiden historian tutkijoille. Heinäkasasta voi löytyä jotain aidosti uutta, kun taas laskeminen, Marjasen mukaan, enimmäkseen vahvistaa ennestään tunnettua, sillä trendit tunnetaan ennestään.

Neljännellä vertauskuvalla kanavasulku Marjanen viittasi siihen, miten digitointi ohjaa historiantutkimusta. Tutkija voi olla joko "laiska" tai "tyhmä" eli joko kohdistaa tutkimuksensa digitoituun aineistoon tai ei. Suo siellä ja vetelä täällä.

Viitaten Ian Milliganin kirjaan History in the Age of Abundance (2019) Marjanen totesi, ettei Ruotsissa tai Suomessa ole tehty tutkimusta digitoinnin vaikutuksesta historiantutkimukseen. Olemassa on kuitenkin jo yksi gradu, Taru Hyvösen ”Digitoitu aineisto oli helppo löytää” : Aiheet, alkuperäisaineistot ja digitalisaation vaikutus Suomen historiaa käsittelevissä pro gradu -tutkielmissa 1995–2017. 

Hyvönen käytti metodina kyselytutkimusta, mutta potentiaalia olisi myös digitaalisen humanismin metodeille, joiden käyttöä Marjanen todennäköisesti kaipasikin. Hän on kiinnostunut lähdeviittauksista sanomalehtiin, mikä olisi varmasti hedelmällisempi lähestymistapa mikrofilmauksen ja digitoinnin vaikutuksesta kuin oma kokeiluni opinnäytteiden poiminnasta otsikoiden perusteella.

Marjanen kuitenkin huomautti, että tilanne ei ole uusi, sillä historiantutkimukseen on aiemmin vaikuttanut arkistojen avaaminen, kansalliskirjastojen synty ja lähdejulkaisut. Kyseessä ei siis välttämättä ole ongelma, mutta sen vaikutus pitää ymmärtää. Ja hän nosti esiin myös lemppariaiheeni eli kansallisten hankkeiden synnyttämät rajat, jotka pitää muistaa tutkimuksessa kyseenalaistaa.