Historiantutkimuksen kritiikin näkyvyydestä

Piirros: Anders Forsberg

Viimeksi puolitoista vuotta sitten Marjo Liukkosen väitöskirjan yhteydessä ihmettelin sitä, miten ja miksi toisten historiantutkijoiden esittämä kritiikki ei näy valtamediassa. Tyypillisestihän kaikki tutkimus esitetään mediassa sellaisenaan ja varsin harvoin otetaan mukaan jo käytyä keskustelua puhumattamakaan, että siitä tehtäisin jälkikäteen juttu. Missähän suhteessa tämä on siihen, että usko tieteeseen on vähentynyt?

En ole mielipiteineni yksin. Tällä viikolla nimittäin syntyi Twitterissä keskustelu, johon osallistui useita historiantutkijoita. Se lähti liikkeelle journalisti Oskari Onnisen twiitistä, jossa tämä vetosi Mirkka Lappalaisen kirjaan lähteenä pohjoismaiseen noituuteen. Tähän tarttui Lauri Uusitalo, joka kaivoi esiin Alustassa joulukuussa 2018 julkaistun kriittisen kirja-arvion, jonka kirjoittivat Jenni Lares, Maija Ojala-Fulwood ja Mari Välimäki. Muistan sitä lukiessani miettineeni, että tarvittiinko kolme naista toisiaan tukemaan, että uskallettiin arvostella useasti palkitun ja kiitetyn historiantutkijan työtä.

Lares tiivisti Twitterissä kirjan merkittäväksi puutteeksi, että "Lappalainen käyttää noitakirjassaan tosi valikoivasti aikaisempaa tutkimusta ja joskus jopa kirjoittaa suoraan sitä vastaan perustelematta sen selvemmin, miksi". Alan ulkopuolinen Onninen kysyi "Onks Lappalainen koskaan kommentoinut näitä asioita missään, koska tää on hyvinkin kiinnostavaa". No eipä tietenkään, aika harvoinhan kritiikkiin vastataan ja kuten case Liukkonen osoitti, moinen on harvoin arvostellulle eduksi.

Onnisen mielestä "Tässä ois kiistatta ollut tiede-/kulttuurikeskustelun paikka". Lares vastasi "No näinhän se on. Tutkijoiden perusteltukin kritiikki vaikuttaa vaan kateudelta ja lillukanvarsilta. Samahan pätee myös Teemu Keskisarjaan, jota arvostelevia puheenvuoroja ei ole myöskään missään näkynyt, vaikka hän esittäisi kuinka poskettomia väitteitä."

(Keskisarjan suhtautumisesta kritiikkiin oli Onnisella omakohtaista kokemusta: "Just mainitsin toisaalla, miten Lappalaisen muualtakin nyt kuulemani kritiikki tuo mieleen sen, kuinka hän kirjoitti taannoin Keskisarjan Kongo-väitteistä HBL:ään. Kun sen jälkeen haastattelin Keskisarjaa ja kysyin näistä, Keskisarja oli lol ei kiinnosta höpsis en lue." Uusitalo kommentoi "Keskisarja on luonut itselleen ihan brändin tästä. Hän esiintyy kansanmiehenä, jota ei toisten tutkijoiden höpinät kiinnosta. Akateemisessa maailmassa uskottavuus on jo mennyt, mutta julkisuutta tulee. Ja kaikki perusteltu kritiikkikin on helppo leimata kateudeksi.")

Pia Koivunen yleisti: "Keskustelua saisi tosiaan olla nykyistä enemmän. Nyt historia tieteenä näyttäytyy kummallisen yksimieliseltä ja kaiken maailman argumentit menevät suodattamatta liian usein läpi valtamediassa." Ja minä kommentoin "Ulkopuolisen silmin taas näyttää siltä, että historiantutkijat ovat arkoja arvostelemaan toistensa töitä. Sivusta olen kuunnellut keskusteluja, joissa suunnitellaan pehmennettyjä kirja-arvosteluja ihmissuhteiden ylläpitämiseksi." Koivunen kuittasi "On varmaan sitäkin. Minusta kritiikkiä ei pitäisi vältellä, mutta sen esittämistapaa voi aina miettiä. Asiat voi sanoa niin monella tavalla." Mihin Juho Saksholm huomautti, että "Korostetulle kohteliaisuudelle on varmaan ollut aidosti myös tilausta, ei ole kamalan kauaa siitä kun esim. HAIK oli mukana aika suoraan henkilöön menevää, ankaraakin arvostelua."

Raisa Toivo totesi, että "Voi myös olla, että keskustelua ja kritiikkiä on, mutta se on historiantutkijoiden keskinäisillä forumeilla, joilta valtamedia ja suuri yleisö eivät sitä löydä. vaikkapa konferensseissa, tai testissä osana asia-argumenttia niin, että henkilönnimiä ei näy". Ja jatkoi "Tai kritiikki kohdistuu asioihin, jotka ovat historiantutkijille tärkeitä, mutta joita muut eivät heti huomaa: lähteiden luonne, edustavuus, metodi, kattavuus, jne. Niiden tärkeys ei itsestään avaudu, ja suurelle yleisölle usein kirjoitetaan tavalla, joka ei sitä myöskään osoita."

Tämä oli keskustelulle oiva lopetus. Toivon huomioista tuli oitis mieleen tapaus Lepola, jossa ainakaan arvostelun kohteena ollut ei vaikuttanut ymmärtävän sitä, mikä työssään oli historiantutkijoiden näkökulmasta täysin päin mäntyä.

Ihan toinen asia on sitten se, että historiantutkijoiden keskenkään ei ole yhteisymmärrystä kaikista hyvän historiantutkimuksen tunnusmerkeistä. Tai ainakin tähän lopputulokseen tulin viime viikolla palauttamassani esseessä suomalaisen historiantutkimuksen normeista. Sitä ei ole vielä tarkastettu ja pidän kuitenkin täysin mahdollisena, että tekstin luettuaan professori alkaa etsiä klausuulia, jolla myönnetty ja vastaanotettu jatko-opinto-oikeus saadaan peruutettua. Tai järjestää minut kiinalaistyyliselle uudelleenkoulutusleirille, josta ulospäästyäni näen historiantutkimuksen ja historiantutkijat virheettöminä ja täydellisinä. Ihan niinkuin valtamedia.