Tartossa lauantaina

Kun lähtee aamulla puoli yhdeksältä Töölöstä on Tartossa puoli neljän maissa iltapäivällä. Jos ryntää suoraan hotellilta kaupunginmuseoon, siihen on vielä hyvää aikaa tutustua, sillä se on auki iltakuuteen.

Edelliseltä käynniltä vuonna 2009 pysyvin muistijälki oli puuseessa istuvasta keskiajan mallinukesta tekstiililöydöistä kertoneessa näyttelyssä. Nyt tilassa oli teemana jäte. Tuore tieto oli vain viroksi, joten keskityin keskiajan esineisiin, jotka sain tunnistettua viron avulla. Yksittäinen venetsialainen lasi,

puuhuilu, kenkä, silkkikukkaro

ja hansakannu

olivat pehmeä lasku yläkerran perusnäyttelyn esinerikkauteen.

Yläkerrasta ei ollut muistissani kuin Tarton rauhan kirjoituspöytä, joka oli edelleen paikallaan. Muuten kerrotiin kaupungin historiaa keskiajasta 1700-luvun loppuun, johon lopetettiin kuin seinään, jostain syystä.

Aivan alussa oli minua viehättänyt paikallisen historiankirjoituksen historia, joka alkoi Johannes Claudii Risinghin Oratio de Civitate Dorpatensi (1637) lainauksella. Vapaasti käännettynä

On häpeällistä ja kunniatonta olla tuntematta asuinpaikkaansa;
mutta sen tunteminen perusteellisesti on yhtä kiitettävää kuin se on kunnioitettavaa.
Oi, jos yritämme oppia niistä maan paikoista, jossa oleskelemme,
ymmärrämme asukaiden kohtalon niisä kaupungeissa, joissa vietämme elämämme!
Ja sitten alamme ihmettelemään kuinka nopeasti ihmisten toimet ja olosuhteet häviävät ja muuttuvat!

Tässä hengessä luin seinätelineissä jaetut laminoidut pitkät tekstit melkein kokonaan läpi. En painanut mieleeni jokaista vallanvaihtoa, mutta muistiin jäi tällä kerralla se, että virolaiset eivät päässeet saksalaisten hallinnoimassa kaupungissa minkäänlaiseksi porvariksi (ei edes käsityöläiseksi) ennen vuotta 1785.

Historian alkuvaiheen huoneessa esineiden piilottaminen vetolaatikkoihin viehätti, sillä niitä oli helpompi katsoa läheltä. Mutta kiinnitys oli muutamien kohdalla pettänyt ja esineiden säilyvyys mietitytti. Myös seinähyllyssä melko voimakkaassa valossa olevien nahkakenkien osalta.

Mutta täytyy tietenkin luottaa museoammattilaisten osaamiseen. Tässä hengessä painan mieleen kenkien vasemmalla puolella olevan 1200-luvun alun kaupunkien kartan, jossa on mukana Turku, muttei Tukholmaa. En keksi mitään kriteeriä selittämään tätä, mutta museoiden asiantuntemukseenhan pitää luottaa.

Yläkertaan mennessä ja sieltä tullessa ihailin Marika ja Bruno Kalakin suunnittelemaa esitystä Tarton arkeologisesta stratigrafiasta 600-luvulta 1700-luvulle.

Niin, tämäkin loppui ennen 1800-lukua. Nyt jälkikäteen mietittynä selitys on kai se, että kaupunginmuseolla on muitakin toimipisteitä, jotka eivät mahtuneet matkaohjelmaani.