Varsinainen syy lähteä keskellä talvea Tarttoon oli lokakuun alussa avattu Eesti Rahva Muuseum. Jossain luki, että se on neljän kilometrin päässä keskustasta, mutta kyllä sinne talsi sunnuntaiaamuna puolessa tunnissa. Etäisyys keskustasta johtuu historiallisista syistä. Museo avautui ensimmäistä kertaa Raadin kartanon päärakennuksessa, joka tuhoutui sodassa. Pitkään toivottiin, että kartanoon voitaisiin palata. Kun kävi selväksi, että se oli mahdotonta, nousi uudisrakennus kuitenkin kartanon entisille maille.
Museon avautuminen tuli tietooni ihmetellessäni alkuvuodesta
sitä mainostanutta YouTube-videota, joka näytti kielitaidottomalle eksoottiselta ja innovatiiviselta eli herätti ehkä liian korkeat odotukset. Paikan päällä alku ei ollut lupaava. Lipuntarkastaja ei älynnyt antaa minulle tekstinkäännöskorttia ja eteen avautui inhoamani saarekemaisema, jonka etualalla...
oli kuppikivi.
Harhailtuani hetken ja tökittyäni vironkielisiä tekstinäyttöjä saavuttamatta muutosta, henkilökunta älysi tulla kysymään käännöksen tarvetta. Hyvä näin sillä näyttöjä lukematta (käännökset tarjolla englanniksi ja venäjäksi) anti olisi jäänyt olemattomaksi. Pikaversiona kussakin vitriinissä oli kokoava isompi teksti, mutta varsinaisten esineiden merkitys selvisi vain lukemalla niiden selitteet. Ihan jokaista näistä en minäkään ehtinyt lukemaan, sillä olin museossa vain sen aukioloajan: aamukymmenestä iltaseitsemään.
Liikkeelle lähdettiin nykyajasta ja melko pian tajusin, että kronologia on käänteinen. Ei siis yhtenäistä kertomusta vaan irtonaisia "kohtaamisia". Myöhemmin näyttelyn läpi pakittaen kronologian aukot olivat tuntuvampia kuin nurin päin mennessä.
Irtonaisuuden ohella kiinnitin lähimenneisyyden käsittelyssä huomiota henkilöiden tarinoiden esiintuomiseen. Irtonaisuus ja henkilöt yhdistyivät vielä erillisessä osiossa
Rinnakkaismaailmoja, jossa mikrohistorialliseen henkeen on kussakin vitriinissä yksi esine, henkilö ja tarina.
Varhaisemmilta ajoilta ihmiset tarinoineen olivat esillä dramatisoituina videoilla. Näille vuoden 1905 vallankumouksen ja noitaoikeudenkäynnin tulkinnoille ei ollut (käsittääkseni) tarjolla käännöstä virosta muille kielille. Jälkimmäisen infokyltistä opin, että Virossa kuten Suomessakin (muistaakseni), miesten osuus syytetyistä oli merkittävä.
Tilaa oli jätettäväksi jopa tyhjäksi. Puukannut hyllyköissä kertoivat (ilmeisesti) itsensä ja alueellisten eroavaisuuksien erojen ohella kansatieteellisistä kokoelmista. Lattian lasipinta tarjosi kurkistusruudun museon säilytystiloihin.
Museon kokoelmat olivat esillä pienemmässä tilassa kun olin Tartossa ensimmäistä ja edellistä kertaa vuonna 2009. Tuolloin jäi mieleen erityisesti kansanpukukokoelma ja sen rintatötteröt. Nyt puvut oli esitelty niin liikuvaisten nukkien päällä, että piti mennä (asian juolahdettua mieleeni) tarkistamaan, että rintatötteröt olivat mukana. Ja olivathan ne.
Ilahduttavasti isoille kosketusnäytöille oli keksitty järkevämpää käyttöä kuin tekstien lukeminen. Erityisesti pidin nationalismin ajan verkostovisualisoinnista, joka ei nostanut toimijoita esiin linkittämättä heitä muihin.
Mielenkiintoisin/hauskin/innovatiivisin kosketusnäyttö oli huoneessa, jossa esiteltiin peittoja. Hieman hataralla perusteella (loimilankojen ääni) oli rakennettu simulaattori, joka teki peittojen kuvioinnista musiikkia. Kävijä sai valita kuvasta musiikiksi muunnettavan osan sekä soittimen ja saattoi vaihtaa kuvaa. Teki kuvien katselusta minusta hauskempaa. (Ei kylläkään suomalaisten peitteiden osalta: pelkkää raitaa.)
Museon tämän osan on katsastanut ja
raportoinut blogissaan myös Mari Jalava. (Marin kehumia kansatieteellisiä videoita en älynnyt vilkaistakaan.) Kerron museon muista osista huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti