Arkistoasiaa ja kirjallisuushistoriaa

Eilen oli kolmas ja viimeinen päivä digitaalisen tiedon kesäkoulua ja aiheena arkistot sekä säilyttäminen. Pekka Henttonen puhui asiakirjahallinnasta ja yksityisyydestä. Paljon hyvää asiaa, mutta lyhennettynä: suo siellä ja vetelä täällä. Henkilöiden hävittäminen/häivyttäminen aineistosta tekee siitä arvotonta/käyttökelvotonta. Henkilötietojen olemassaolo tarkoittaa, että ne ovat löydettävissä, yhdistettävissä ja vietävissä kauas alkuperäisestä käyttöympäristöstään.

(Kuva kirjasta Personal identification; methods for the identification of individuals, living or dead, 1918)

Pekka Uotila oli tarkastellut työpaikalla (vapaaehtoisten) tapoja järjestää tietokoneen hakemistorakenne. Kukin taplaa tyylllään, joka toimii oman muistin varassa, mutta on todennäköisesti mahdoton toiselle selvitettäväksi. Hupaa sähköisten yksityisarkistojen selvittelijöille...

Viimeiseksi esiteltiin Kansalaisarkistoa, joka on pilottivaiheessa oleva hanke. Ilmaista sen tuotantoon vienti ei ole eikä pyörityskään eli todennäköisesti maksaa käyttäjille ja on siis kaupallinen. Mikä teki siitä silmissäni heti epäilyttävän. Miksi luottaisin kotimaiseen toimijaan yhtään enempää kuin kansainvälisiin? Netposti-kokemuksia muistellen en kovin intoa puhkuen latailisi tiedosto kerrallaan kymmeniä metatietokenttiä täytellen tuollaiseen mitään. Varsinkaan kun kuoltuani ei ole laskun maksajaa.

Tein sitten pikavierailun SKS:n arkiston Kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmaan (eli entiseen Kirjallisuusarkistoon), mikä oli hyvä silta illan Mahdollisen Kirjallisuuden Klubiin. Siellä myytiin konkreettisesti ja konseptuaalisesti Markku Eskelisen juuri painosta tullutta kirjaa Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa.

Ei ihan mukavuusaluettani (sillä juuri ennen lähtöä varasin kirjaston verkkosivuilla Ilkka Remeksen syksyn uutuuden ja pääsin sijalle 94). Mutta kuullosti hyvältä, että Eskelinen tuntui lähteneen itse teksteistä eikä ole seurannut edellisten kirjallisuushistorioitsijoiden (urautuneita) jälkiä. Kivi on edelleen kunniassa, mutta moni tuntemattomampikin kirjailija on saanut esiinnostoa.

Historiallisen fiktion yhteydestä nationalismiin taisi nousta Eskelisen kommentti siitä, että kirjailijamme eivät tunne historiaa. Hakevat "jännän jutun", joka on aiheena kulunut, eivätkä ymmärrä hyödyntää tuoretta tutkimusta. Eli iänikuista noitavainoa eikä Keskisarjan väikkärin eläimiinsekaantujia ollenkaan. No, noidista ja kuluneista aiheista olen yhtä mieltä.

P. S. Eskelinen sanoi juuri perustaneensa blogin, jossa m. m. kertoo, mikä kaikki kirjallisuushistoriassamme kaipaa lisätutkimusta, mutta valitettavasti unohdin blogin osoitteen ennen kotiin pääsyä. [Lisäys 10:20 Reijo Vallan kommentin kautta löytyi: Raukoilla rajoilla]