Suomalainen sotamies Parisissa

Teksti julkaistu Turun lehdessä 23.2.1884. Tositapaus tai ei, mielenkiintoinen kuvaus suomalaisesta miehestä.

Kun kuningas Kaarle XII eräänä aamuna piti sotamiesten katselmusta Liivinmaalla, sai hän kirjeen ministeriltään Parisista. Tämä kirjoitti Ranskan hovissa olleen keskustelun Narvan tappelusta, missä keskustelussa hänen ranskalainen majesteettinsa oli lausunut erinomaisen toivonsa saada nähdä niitä urhoja, joka olivat tapelleet kymmentä kertaa vahvemman vihollisen kanssa. Kuningas Kaarle luki kirjeen, pisti taskuunsa ja jatkoi katselmustaan. Kuningas saapui Porin rykmentin luokse ja katseli ilomielin suomalaisiaan. Kiiruusti käski hän erään urhoista astua esiin. Tämä oli valkotukkainen, leveähartioinen mies ruudinrikkoma koko kasvoiltaan, oikein sopiva edustaja jyrkästä, pelkäämättomästä  ja ykspäisestä kansaheimosta. Kuningas käski hänen heti lähteä sananlennättäjänä Parisiin, jonne hänen tuli viedä kirje Ruotsin ministerille. Eräs adjutanteista kirjoitti kirjeen, jonka kuningas seisoaltaan allekirjoitti. Saatujen käskyjen ja neuvojen mukaan saapui suomalainen ministerin hotelliin Parisissa. Ministeri silloin sattui juuri olemaan hovissa ja suomalainen, jolla oli käsky itse antaa kirje hänelle, antoi heti erään palvelijoista neuvoa itsensä sinne. Ministeri tuli etehiseen ja katseli isosella hämmästyksellä kirjeentuojaan ja käski hänen hiukan odottamaan. Hän palasi sisähuoneisin, jossa hovilaiset olivat koossa, ja kertoi kuningas Ludvigille että eräs Ruotsin soturi oli tullut Pariisiin. Hänen majesteettinsa käski heti että sotamies piti sisään kutsuttaman.

Kummastuksella katselivat kuningas ja muut ylhäiset sisään tulevaa miestä. Hänen yksinkertainen sininen takkinsa keltaisella vyöllä, jossa riippui jykevä, pitkä säilä, sekä hänen hirvennahkavarustuksensa ja suuret kintaat, nuo julman suuret saappaat, kaikki näytti niin eriskummalliselta. Naiset kokoontuivat vavisten yhteen, niinkuin jonkun villielävän nähden. Ei urhon silmäykset olleetkaan aivan lempeät. Hän tunsi luultavastk itsensä vähän hämmästyneeksi sen loiston ja komeuden tähden, joka tämän ainoan kerran hänen edessänsä loisti, mutta hän oli myöski vihainen siitä tunteesta, joka ei sovi soturille, ja se suuttumus juuri tekikin hänen kasvonsa niin jylhännäköisiksi. Sittenkun läsnäolijat olivat katselleet häntä vähän aikaa, käski kuningas hänelle tarjomaan jotain virvoketta. Naisväki olivat uteliaita näkemään miten tuo ihmeellinen olento söi, niin pian kun olivat siitä vakuutetut, ett'ei se söisi heitä itseään. Nyt tuotiin esiin eräällä pienellä tarjottimella pullo pienine ryyppylasineen sekä muutamia leivoskakkuja (makeisia). Mies silmäili vähän aikaa kummastuksella tätä hyvänä pitoa. Ruotsin ministeri sanoi hänelle, että hän saa nauttia ne. Silloin otti hän yhdellä kertaa kaikki leivoskakut eräästä pienestä vasusta, jossa ne olivat, mytisti ne yhteen könttiin ja tarttui pulloon. Ryyppylasin hän havaitsi kovin pieneksi. Hän mullisti yhdellä kertaa koko pullon sisällyksen kulkkuunsa ja söi leivoskkaut päälle niinkuin palasen nisuleipää. Kaikilla läsnäolijoilla oli sanomattoman hauska miehen raivoudesta

Kuningas käski kutsumaan erään miekkailunopettajan. Ministeri, jota näytti vähän hämmästyneeltä miehen kolkosta käytöksestä, hymyili, mutta ei sanonut sanaakaan, vaan antoi miehen toimia itsekseen. Miekkailunopettaja silmäili vähän aikaa vastustajaansa jollakin hämmästyksellä ja teki sen jälestä kohteliaan tervehdyksen, samalla kuin hän tarjosi hänelle miekkasinta (florettia). Mies katsoi kummastuksella miekkailunopettajaan, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan eikä ottanut miekkasinta. Miekkailunopettaja, tehdäkseen itsensä ymmärretyksi, teki muutamia tuuppauksia miekkasimen kärjellä soturin rintaan. Tämä punehtui, mutta seisoi liikkumatonna, ainoastaan valkoisenharmaat silmänsä säkenöitsivät. Miekkailunopettaja, ruhtaistuna kuninkaan ja naisväen naurusta, alkoi paremmin työtätä liikkumattoman vieraan päälle.

Eräällä hyvin sukkelalla liikkeellä tuuppasi miekkailunopettaja häntä ihau nenän päähän. Samalla otti urho kaksi askelta vastustajaansa päin, sylki kouraansa ja kumiseva korvapuusti oli vastauksensa loukkauksesta.

Ei korvapuusti juuri tainnut rikkoa miekkailunopettajan korvanahkaa, mutta heitti hänen vähissähengin toiseen seinään.

Kun veri juoksi miekkailunopettajan suusta ja sieramista matolle, pyrähtivät markkiisittaret ja herttuattaret mikä minnekin; yleinen huuto ja säikähdys valtasi hoviväen. Myöskin Ruotsin ministeri oli säikähdyksissään,mutta kiirehti kuitenkin käskemän tuon hirmuisen miehen palaamaan pois Parisista.

Kaarle XII ei ollut tyytymätön urhonsa käytökseen, vaan korotti hänen aliupseeriksi.

Kuva Versaillesin tiedottajasta vuonna 1692 Rijksmuseumin kokoelmista.