Jouluksi kotiin

Ylläoleva kuva Eero Järnefeltin maalauksesta julkaistiin Uudessa Kuvalehdessä 23/1895.Aiheena on koululaisten tulo jouluksi kotiin. Samasta teemasta julkaistiin Uudessa Kuvalehdessä 12/1893 Venny Soldan-Brofeltin piirros, johon liittyi alle kopioimani selostus.

Lukukausi on loppunut, totinen työ lukupöydän ääressä lampun valossa on vihdoinkin päättynyt. Viimeiset tunnit pidettiin tarkasti luvussa ja kun aina joka tunnin loputtua laskettiin, ettei ole enää kuin niin ja niin vähän jälellä, sytkähteli sydän levottomasti. Nyt ei ole kuin 4, nyt 3, nyt 2, nyt 1, nyt .. . Hih! hih! hih! huudettiin ja lähdettiin, paiskattiin pulpetit sillä räminällä kiini, että tiesi kai. Ei ehditty kuvalle hyvästiä heittää tovereilta, kuin jo kiidettiin aika kyytiä kadulla kortteeriin, jossa hevonen odotti valmiina. Syönnistä ei puhettakaan, rekeen vaan mitä pikemmin. Malttamaton mieli olisi toivonut päästä sähkösanoman kyydillä kotiin, taas vapauteen ja riemuun.

Lähtee kukin ajamaan, mikä "omalla" mikä kyydillä — kaupunkilaisten raukkain täytyy jäädä pois siitä ilosta. Lasketaan yhtä mittaa, yötä päivää, eikä ennen seisahduta kuin ollaan kotirappujen edessä. Kuta lähemmä kotia tullaan, sitä levottomammin sydän sykähtelee, väliin täytyy oikein hihkaista tutulle paikalle tien vieressä. Tuolta jo kuumottaa koti lumihuurteisiten koivujen välistä. Jo vilkkuvat tulet tutuista ikkunoista. Ja kotona kuulevat kulkusten kulinan, yhtäkkiä aukiaa ovi, josta kirkas valo vastaan välähtää, hevonen pysähtyy rappujen eteen, ja isä ja äiti kiirehtivät rapuille vastaan. Tuskin on ehtinyt hevonen seisattua eikä kuski vielä ennättänyt nousta istuimeltaan, kuin jo pikku Taavetti hyppää ylös rappuja suoraan äidin syliin. Siinä tervehditään ja päivitellään, kerrotaan pienet kuulumiset ja puuhataan kapineet sisään. Jo samana iltana hypätään kaikki huoneet, nuuskitaan joka nurkka onko mitään muutosta tapahtunut.

Mutta huomenna ollaan jo mäessä, lasketaan kelkalla, lasketaan suksilla, heitetään kuperkeikkaa ja "Vahti" laukkaa mukana haukkuen minkä jaksaa.

Kiireesti lähenee siinä touhussa joulun aatto. Tämä päivä on kuitenkin tavallista pitempi, on niin pimeäkin ja pilvinen, ei maita mäenlaskukaan, ei käynyt puolisella syöntikään. Kärsimättöminä odotetaan, että kun ne nyt sytyttäisivät sen joulukuusen, ettei niin kaukaa tarvitseisi täällä pimeässä kamarissa salin takana kuurottaa. Vihdoinkin tulevat sanomaan: nyt! ja silloin hyökätään yhdessä pallissa sisään valoisaan saliin, jossa joulukuusi kimaltelee monine kynttilöineen ja nuo riippuvat omenat ovat niin houkuttelevia ja piparkakut sylen suuhun tuovat. Pian viskataan joululahjat. Siinä ei ole enää pieniä eikä suuria lapsia, kaikki ovat yhtä innoissaan, yhtä ihastuneina lahjoihinsa: kirjoihinsa, karjoihinsa, leluihinsa ja lapsihinsa. Vasta myöhään hennotaan maata mennä, kun on syöty runsas illallinen lipeäkaloineen, joulupuuroineen. Pikku Taavetti näkee semmoista unta, että heidän navetastaan läksi suuri jono kaikenlaisia eläimiä, siinä oli kamelia, hevoista, lehmää, sikaa, koiraa, kukkoa, kanaa ja vaikka mitä. Toinen uni seuraa toistaan ja nukutaan pitkään.

Valppaimmat vaan jaksavat aamulla varhain nousta ylös joulukirkkoon, jossa kruunut kimaltelevat sadoista kynttilöistä ja huuruna nousee ylös ihmisten henki. Kirkon ympärillä on hevosia mustanaan, ettei tahdo tungoksesta selviytyä. Ja kun lähdetään pois kirkosta, on tie kolmikerrassa ajavia. Kotona olevain on hauska katsoa ikkunasta, kuinka jouluna kirkosta tullaan.