Juhlapuheen tapainen

Huomenna täyttää mummoni 90 vuotta ja eilen pidettiin kohtuulliset kokoiset juhlat. Mummo oli sanonut, ettei halunnut puheita, mutta pitihän sitä jotain sanoa. Päädyin paikallis&sukuhistorialliseen sikermään, jossa mummo oli kehyksenä. Puhuin vapaasti, mutta tulos kai muistutti valmisteltua luonnosta, joka kuului näin:

Tervetuloa vielä kerran. Kiitokset vanhemmilleni järjestelyistä.

Minusta oli todella kiva idea viettää nämä juhlat täällä vanhalla yhteiskoululla. En ole itse niin vanha, että olisin käynyt täällä koulua, mutta paikka on tuttu kankaankudonnasta ja 80-luvun elokuvateatterista. Ja ennen kaikkea mummon muisteluista luokkahuoneiden tapahtumista.

Niitä en kuitenkaan tässä aio ryhtyä jakamaan vaan vien teidät virtuaalisesti mummon koulutielle Forsbystä tänne Tulkkilaan. Kyseinen reitti on useimmille paikallaolijoille tuttu ja myös itselleni. Lapsena pyöräilin kyseistä tietä mummon kanssa ja ihmettelin kun parin polkaisun päästä mummo ilmoitti kylän muuttuneen enkä minä erottanut näistä ensimmäistäkään. Sittemmin olen saanut niihin sijoitettua esivanhempiamme ja maisema on hahmottunut toisella tavalla.

Kohti Tulkkilaa on Forsbystä lähtenyt isäni serkkuineen, mummoni sisaruksineen, mummon vanhemmat Jalmari ja Maria, Jalmarin vanhemmat Oskari ja Emma sekä Oskarin vanhemmat Kalle ja Gustava Adriana. Ehkä he toisinaan lähtivät veneellä rannasta, mutta mielelläni kuvittelisin heidät (ainakin tämän puheen ajaksi) Pohjoispuolen tielle. Tälle koko porukalle, joka on elänyt tai syntynyt 1800-luvulla, Tulkkila oli kirkonkylä, johon oli varmasti asiaa.

Saamme lisävahvistusta matkaan tullessamme Haistilan kohdalle. Sieltä seuraamme liittyy vähintäänkin kolme sukupolvea Härkälän talollisia 1600-luvun lopusta ja 1700-luvun alusta. Hyvin todennäköisesti heidän mukanaan tulee edellisiä sukupolvia 1500-luvulta asti, vaikka sukulaisuussuhteita en olekaan varmasti vielä osoittanut. Härkälän väki on meille vähän vieraampaa, mutta koska he ovat kylänsä lautan myötä tottuneet vieraampienkin ihmisten näkemiseen, tulemme toivottavasti juttuun.

Jatkamme tiellä Villiön risteykseen. Joen rannassa aikanaan sijainneesta Färkin talosta, meitä lähestyy rouva, jolle pitäisi kai hieman niiata niksauttaa. Olihan Anna Elisabet Saren luutnantin tytär ja kirkkoherran leski. Tosin rutiköyhä ja riidoissa poikansa Gabriel Gottlebenin kanssa. Tämä ja eurajokelaista talonpoikaissukua oleva vaimonsa Magdaleena asuvat myös Färkissä ja tapaamme siis heidätkin tässä risteyksessä.

Seurueessa on nyt väkeä vähintään kahdelta ja mahdollisesti neljältä vuosisadalta. He eivät Vuolteella hae silmillään uutta siltaa, vaan ehkä tielle asti kuulevat Pyhänkorven kosken kohinan. Mummo terästää kuuloaan koirien varalta. Sen vaimetessa pääsen itsekin mukaan matkaan, Vuolletien ja Matintien kohdalta.

Ylös ja alas Käräjämäkeä. Nyt näkyy kivinen sakasti, jonka vieressä olleeseen puukirkkoon suurin osa joukostamme on matkalla. Ennen kuin kivikirkko valmistui, ei heillä Tulkkilaan ollut useinkaan asiaa.

Vaikka osa meistä on edelleen jatkamassa matkaa, sopii hetken seisahtaa. Tervehdimme pappilasta tulevaa vanhaa kirkkoherraa Gabriel Gottlebeniä sekä Kokemäen itäosista saapuneita esivanhempia. Heihin kuuluvat Kyttälän Rantalan ja Herttolan isäntäparit 1700-luvulta sekä Färkin emännän vanhemmat Kiettareesta luutnantti Gabriel Saren ja Barbro Elisabet Procopaeus.

Kun vihdoin lähdemme ylittämään jokea, kiirehtii luoksemme pohjoisesta päin mummon isovanhemmat Ville ja Fredrika Ali-Potila ja toivotamme heidät tietenkin tervetulleiksi liittymään seuraamme. Saavumme Tulkkilan puolelle ja tiemme alkavat erota. Jalmari suuntaa kunnantalolle tai säästöpankkiin. Mari vanhempiensa kanssa ehkä kauppaan. Oskari ja Fredrika katsomaan Selimin hautaa. Kalle ja Gustava kirkonpenkkiinsä.

Mutta minä ja mummo tulemme tänne yhteiskoululle. Yhdessä, aivan niinkuin lapsuuteni rakkaimmissa muistoissa.