Kevätuhrin aika

Viime lauantaina olin Oopperatalossa katselemassa tanssia ja kuuntelemassa musiikkia, joista en paljoakaan ymmärtänyt. Varsinainen kiinnostuksen kohteeni oli toisen väliajan jälkeen esitetty Kevätuhri.

Ballet Russen pukuja näin muutama vuosi sitten V&A:ssa Lontoossa, mutta mielenkiinto Kevätuhria kohtaan on todennäköisesti syntynyt Radiolabin pätkästä, jossa kuvataan teoksen ensiesityksen yleisöreaktioita toukokuussa 1913.

Melko tarkalleen sata vuotta sitten Stravinskyn musiikki oli niin uutta ja ihmeellistä, että yleisö ei pelkäästään buuannut vaan alkoi suorastaan käyttäytyä väkivaltaisesti. Odotin mielenkiinnolla omaa reaktiotani.

Ei tuntunut missään, mikä oli ennustettavissa jo Radiolabin kommentoinninkin perusteella. Stravinskyn musiikki koettiin jo vuonna 1940 niin lällyksi, että se sopi Disneyn Fantasiaan. Uudesta tulee vanhaa hyvin nopeasti.

Mutta samassa Radiolabin ohjelmassa oli myös esimerkki siitä, miten vanhasta voi tulla uutta. Walter Murch oli saanut työtehtäväkseen erään radioaseman levyjen luetteloinnin ja omaksi huvikseen hän päätti samalla opetella musiikinhistoriaa kuuntelemalla levyt aikajärjestyksessä. Radioasema soitti enimmäkseen klassista musiikkia ja pelkkää gregoriaanista kirkkolaulua riitti pariksi viikoksi.

Kuorolaululla kyllästettynä Murch poikkesi lähetystiloihin, jossa tuolloin soiva musiikki kuullosti hänestä sellaiselta kakofonialta, että kädet lennähtivät korville. Kyseessä oli Bachin Matteus-passio.

Kevätuhrin alkuperäisen yleisötunnelman rekonstruointi olisi siis vaatinut jonkinlaista valmistelua. Baletti itsessään on rekonstruktio ja se esitettiin alkuperäisen näköisellä puvustuksella. Käsiohjelmasta huomasin ilokseni tutun nimen: puvut oli suunnitellut Nicholas Roerich, jonka Venäjän historiaa käsittelevää/luovaa maalauksia olen talven mittaan netissä katsellut ja yhtä täällä ehdinkin jo lainata. Tekijänoikeuksia loukaten, sillä 70 vuoden raja ylittyy vasta 2017.

Mainitsemani Radiolabin ohjelma on edelleen kuunneltavissa. Kevätuhria koskeva osuus alkaa 21:24 paikkeilla ja Murchin tarina suunnilleen 28:41. Kuva Wikipaintingsistä, jonka tägeillä saa helposti katsauksen Nicholas Roerichin teoksista, joilla on yhteys Kevätuhriin.

Lehtileikepinosta

Hesarin Kuiskaaja-palstalla 27.4.2013 nostettiin esiin sukukirja. Ei varmaankaan vain siksi, että kyseessä on "yli tuhatsivuinen selvitys", vaan Snellman-suvun lukuisten kuuluisten jälkeläisten vuoksi. Ilmaista markkinointia, onnittelut tekijöille!

TV:ssä 29.4. esitetyn poikakotidokumentin esittely päivän Hesarissa herätti kysymyksiä Koskenkylän poikakodin toiminnasta. Kuten nimestä voi arvata, koulu toimi Kyläkosken talon naapuritilalla Kokemäellä. Olivatko olot korkean kuusiaidan sisällä "helvetilliset"?

Tuomas Heikkilä toteaa 30.4. Hesarin haastattelussa, että historiantutkija on "paras ammatti, joka voi ihmistä kohdata".

Yliopisto-lehdessä 4/2013 ja Yliopistolainen-liitteessään oli lupaavia uutisia verkko-opetuksen kehityksestä. Syksyllä otetaan käyttöön työkalu luentovideoiden julkaisemiseen. On opettajasta kiinni kauanko ja kenelle video näkyy. Jutussa oli mukana myös jännittävä/erikoinen kommentti Ruralian verkko-opetuskoordinaattorilta: "En suosittele opiskelijoille puolivalmiiden töiden käsittelyä sosiaalisessa mediassakaan."

Hesari oli kysellyt kenestä suomalaisesta suurnaisesta pitäisi tehdä elokuva. Tulokset julkaistiin 3.5. ja suosituin ehdokas oli Minna Canth. Ohjaaja Taru Mäkelä ideoi jutussa komediasarjaa 1930-luvun oikeistolaisesta kansanedustajasta Hilja Riipisestä. "Hän oli aivan mieletön hahmo, joka oli täynnä pyhää henkeä. Hän oli myös täysin huumorintajuton ihminen."

Seuraavan päivän lehden Kuiskaaja-palstalla esiteltiin brittiläistä kuvastoa, jossa menneisyyden ihmiset on puettu nykyaikaisiin vaatteisiin. "Entä Minna Canth aurinkolasit päässään leopardi-legginseissä, niiden yllä armelias pastellinen jättipaituli?"

Lauantain 4.5. lehdessä oli myös surullisempaa tekstiä Viipurin historiallisten talojen purku-uhka. Suojelumääräyksistä ei ole apua kun koneet ovat jo työssään.

Sunnuntaisivuilla 12.5. pääsi esille talohistoriikki, jota on koottu kahden tekijän voimin neljä vuotta. Oma hankkeeni ja sen Eino Leino -anekdootti kalpenevat, sillä Aurorakatu 13 -historiikkiin on saatu mukaan Leinon aiemmin julkaisematon runo käyntikortin takapuolella.

Tiistaina 14.5. esittelyssä oli Luomamiehen blogin kirjoittaja Tuomo Kesäläinen, joka työstää kirjaa Suomen rotkoista. Jutun lopettaa lainaus "Ei tarvitse olla mikään ekspertti löytääkseen jotain hienoa ja kiinnostavaa."

Kuvituksena kuva Edward Collierin maalauksesta aivan 1600-luvun lopusta. Google Art via Wikimedia. Sama mies maalais melkein samoista esineistä toisenkin asetelman.

Kaupunginmuseo ja kaupunkisuunnitus (Vantaan kierros 3/3)

Maatalousmuseolta hyppäsin bussiin, joka vei minut Tikkurilaan, jossa on Vantaan kaupunginmuseo. Ainakin nyt pienen museon täytti kokonaan erikoisnäyttely, jonka nimenä on Nissbacka - rälssitilasta veistospuistoksi. Nissbackan hirvistä täällä äskettäin kerroinkin ja ne mainittiin museon seinälläkin, loppukaneetilla "Sitä miten hirvien kävi Elfgrenin lähdettyä Nissbackasta, ei tarina kerro."

Nissbackan historiasta näyttely kertoi tekstein ja kuvin eli esillä ei ollut ainuttakaan esinettä. Pääosa näyttelystä käsittelikin Laila Pullista ja hänen taidettaan, joka nykyään on esillä Nissbackassa.

Käyntini jäi siis lyhyen puoleiseksi. Mutta ohjelmaani löytyi täydennystä. Olin sisääntullessani huomannut kyltin kaupunkisuunnistuksesta, johon museosta piti saaman kartta. Lipunmyyjä joutui etsimään jonkin aikaa, mutta toi sitten yhteen niitatut A4:set, joiden alareunassa ohjeistettiin tuomaan ne museoon takaisin. Hieman ihmettelin, että miksei karttaa ja listaa voida jakaa netissä? Kai reittiä voisi kiertää museon aukioloaikojen ulkopuolellakin?

Kartta oli niin selkeä, että Hämeenlinnan ruutukaavassa äskettäin sekoillut ulkopaikkakuntalainenkin pystyi kiertämään kohteet. Laiskalle ihmiselle oli aktivoivaa, että kartassa oli kohteista vain nimi ja tiedon perässä piti oikeasti kulkea.

Parilla ensimmäisellä rastilla en löytänyt samanlaista infokylttiä kuin museon ovessa ja aloin epäillä suunnistustaitojani. Kun lopputulos oli, että löysin kylteistä 5/12 ja yhden kuvaillun talon kohdalle oltiin rakentamassa upo uutta, aloin epäillä reitin vanhentuneen. Tai sitten olin tosi surkea suunnistaja.

Maanantaina sain museoassistentilta postia:

Saamani viestin mukaan olit käynyt kiertämässä Tikkurilassa museomme suunnitteleman museosuunnistuksen. Pahoittelen, ettei kaikkia rasteja enää ollut löydettävissä! Museosuunnistus on tehty vuonna 2010 eikä sitä ole ylläpidetty enää pariin vuoteen. Emme silti ole poistaneet karttoja kokonaan käytöstä, koska suunnistusta aina silloin tällöin vieläkin kysellään. Kassalta olisi kartan lisäksi kuitenkin tarkoitus antaa suunnistajan mukaan myös vihkonen, jossa on kaikki alkuperäiset rastitekstit, jotka voi oikean paikan löydettyään lukea. Vaikka reitin kiertäisi vihkosen kanssa, jäisi löytymättä ainakin rasti n:o 8, ns. Kenkäaseman talo (Asematie 5), joka on nykyään purettu uusien asuinrakennusten tieltä. Myös ”uuden rautatieaseman” tienoo on parhaillaan muuttumassa kovaa vauhtia, kun sinne rakennetaan uutta matkakeskusta. Olen nyt muistuttanut myös viikonlopputyöntekijöitämme siitä, että kertovat suunnistukseen lähtijöille näistä asioista etukäteen, ettei mukavaksi tarkoitettu suunnistus aiheuttaisi turhaan pahaa mieltä.

Paristakin kohteesta sain hienosti otetta Tikkurilan lähimenneisyyteen. Ja jopa yhteyden Kokemäkeen! Sillä nykyisen Tikkuri-kauppakeskuksen paikalla oli ollut puutalo, joka oli ennen seissyt Kruununhaassa, jossa se oli Lars Gabriel von Haartmanin asuintalo. Ja Haartmanin tytär oli naimisissa Kokemäenkartanon herrassööringin kanssa.

Kulttuurireiteistä puheen ollen, mitenkähän Museoviraston Muinaispolut.fi -sivustoa on päivitetty sen jälkeen kun sen Matkailutoimittajien Kilta valitsi vuoden 2008 parhaaksi nettisivustoksi. Alkuperäiset tiedot oli kerätty vuonna 2005... Infosivulla mainitaan päivityksestä vastaava, mutta skeptisyys herää. Päivityshistoria herättäisi luottamusta.

Polkuja kun menee ja tulee. Jälkimmäisiin kuulunevat ne, joista AMK-laiset ovat tehneet opinnäytteitään viime vuosina:

• Jeskanen, Maria: Kulttuurikulkijan Ilomantsi 
• Muurinaho, Annika: Mustialan kulttuuri- ja luontopolku  
• Lehtinen, Ulpu-Maria: Kansantarinoista elämystuotteeksi : Case: Tarinakävelyn tuotteistaminen 
• Romppanen, Elsi: Iron Curtain Trail-pyöräreitin sotahistorialliset kohteet Suomessa

Helsingissä voi kulkea kulttuurin perässä ainakin Kalliossa. Urbaanin retkeilyn portaali vaikuttaa paikalta, josta voisi löytyä lisää reittejä testattavaksi. Tosin jo linkkitestaus tuotti enimmäkseen virhesivuja.

Kiertävistä kirjastoista

Vantaan maatalousmuseossa oli niin paljon mielenkiintoista, etten kaikkea voinut ahtaa aamun postaukseen. Yhdessä kulmassa oli kärrit, joilla opas selitti kuljetetun kirjalaatikkoa, joka muodosti Helsingin pitäjän kirjaston. Hän mainitsi myös kuljettajan nimen ja totesi kirjojen olleen niin arvokkaita, ettei niitä voitu antaa renkimiehen kuljetettavaksi.

Tämä palasi mieleeni kun Jessica Parland-von Essen twiittasi ja jakoi FB:ssä leikkeen vuodelta 1950:

Ja tänä kesänähän Helsingissä, kaupunginkirjaston maanantaisen FB-päivityksen mukaan, liikkuu fillarikirjasto. Toivottavasti kuljettaja on yhtä luotettava kuin 1800-luvun kärryillä!

Maatalousmuseo (Vantaan kierros 2/3)

Ilmailumuseosta kävelyetäisyydellä ei tietääkseni ollut toista museota, joten hyppäsin bussiin ja suuntasin Vantaan maatalousmuseoon. Se ei ulkoisesti edusta vau-arkkitehtuuria, mutta tunnin kierrokseni jälkeen astuin ulkomaailmaan hymyilevänä ja tyytyväisenä.

Ulko-oven läheisyydessä ei aukaisuaikaan näkynyt ketään, mutta kurkin niin pitkälle sisälle, että löysin vanhan miehen syömässä eväitä. Hetken mietittyäni keskeytin hänen ruokahetkensä ja osoittautui, että hän oli lippujen myyjä ja innokas opastaja. Hän ei lannistunut, vaikka suhtauduin opastustarjoukseen vähemmän innostuneesti, vaan tuli "nyt kuitenkin laittamaan koneen päälle".

Kyseinen kone oli 1900-luvun alun lokomobiili, jonka pyörät ja hihnat liikkuivat sähköllä. Mies selitti sitä käynnistäessään, miten tärkeää on, että esineillä on tarina, ja eihän siihen voinut kuin nyökyttää. Ja niin sain oppaan koko kierrokselle. Oppaan, joka muistutti vahvasti Kokemäellä vaikuttanutta Esko Pertolaa, ja syntyi mielikuva, että kyseessä oli museon kantava voima. Enkä ollut kovin väärässä vuonna 2009 Vantaan Lauri -lehdessä julkaistun jutun perusteella.

Erityisen ylpeä oppaani oli museon esineluetteloista, jotka oli tehty kahdella kielellä ja museoviranomaisten (?) ohjeiden mukaan. Eikä niitä oltu piilotettu takahuoneeseen vaan lukuiset kansiot olivat kävijöiden käytettävissä. Mistä tahansa esineestä olisi saanut kaiken olemassa olevan tiedon suit-sait. Samaan ei moni museo pysty!

Eikä jokaisessa maatalousmuseossa ole Aurora Karamzinin tossuja kiinalaisen naisen tossujen vieressä. Enkä muista aiemmin nähneeni luisia aterimia lipeäkalan syömistä varten. Ääniefektikin museosta löytyi. Maitotalousaitausta lähestyessä kuului "ammuu".

Eikä moni opas pysty selittämään samalla tarkkuudella herneenlajittelijan taustaa ja toimintaperiaatetta. Eikä selostamaan hevosen kanssa kyntämisen tekniikkaa kokemuksen äänenpainoilla. Olisi pitänyt pyytää mies poseeraamaan, mutta kävin myöhemmin kuvaamassa paikan. Hevoset on tehnyt oppaani lapsenlapsi ja vaahtomuovista luotu auran jälki on loistava oivallus.

Alakerran kulmassa oli toinen aura, josta opas oli erityisen ylpeä. Se oli kopio 1700-luvun lopulla Helsingin pitäjässä kehitetystä metalliaurasta, jota maaherra oli 12.12.1772 päivätyssä tekstissään kehunut muulle väelle. Muutakin 1700-luvun historiaa oli esillä kirkonkylän historiaa esittelevässä erikoisnäyttelyssä.

Yläkerrassa oli Hanabölen kylän nykyisten asukkaiden kokoama kuva- ja asiakirjanäyttely. Osallistavaa toimintaakin siis. Pisimpään jäin katsomaan vuonna 1912 annettua ja valokuvalla varustettua matkalupaa. "Att resa till orter inom Finland under ett års tid." Vielä tuolloin(kin)?

Rijksmuseum, toistoa

Kun Rijksmuseum "avasi" kuviaan viime vuoden lopulla, ehdin hetken ihmetellä kuvien oikeustilannetta. Jäi vaivaamaan ja tuli eilen uudelleen esille kun lueskelin twiittejä museokonffasta, jossa oli hehkutettu kuvia lisää. Tarkistin tekstejä ja olen edelleen sekaisin.

Jos uskoo Europeanan näkymää, oheinen Vincent van Goghin omakuva on rajoituksetta käytössä. Linkitetyllä sivulla Public Domain selitetty englanniksi

This work has been identified as being free of known restrictions under copyright law, including all related and neighboring rights.

You can copy, modify, distribute and perform the work, even for commercial purposes, all without asking permission.

Lopuksi käsketään lukemaan alareunasta lisäehtoja, joissa ei kuitenkaan ole mitään merkittävää verrattuna siihen, mitä näkyy Rijksmuseumin sivuilla. Siellä jokaisen kokeilemani latauksen, mukaan lukien kyseisen omakuvan, kohdalla pitää "henkilökohtaiseen käyttöön" hyväksyä samat keskinään ristiriitaiset tekstit, joita ihmettelin jo marraskuussa:

• Personal use: Use for personal or educational purposes (theses, educational material, projects, lectures). Images may be used on websites provided the source is mentioned, except if used for commercial or advertising purposes.
• These images may be used for personal or study purposes (theses, educational material, projects, lectures). These images may not be passed on to third parties, used for commercial purposes, or be published or reproduced and disclosed in any other way.

Ja jos kokeilee "ammatillista" tai "kaupallista" käyttöä saa vastaansa pitkän lomakkeen, joka menee jonnekin manuaaliseen käsittelyyn ja päätöksentekoon. Et sillee.

Ilmailumuseo (Vantaan kierros 1/3)

Viime sunnuntaina päätin feikata päivän New Yorkissa. Heräsin aikaisin, lähdin aamiaiselle lähimpään Starbucksiin (eli tunnin matkustus Helsinki-Vantaan lentoasemalle) ja hörpin sitten isoa kahvimukia lukien ulkomaista sanomalehteä kunnes ensimmäinen museo aukesi. Ja se oli - ihan niinkuin New Yorkissa - kävelyetäisyydellä Starbucksista.

Ilmailumuseoon en tätä ennen ollut päätäni pistänyt, sillä kuvittelin siellä olevan hallillisen lentokoneita, joista en suuremmin välitä. Olin oikeassa, paitsi että halleja oli kaksi. Kiitettävästi useimmissa koneissa oli lyhyt selostusteksti, joka tarjosi asiaa tuntemattomallekin järkeviä kontekstitietoja kuten missä, miten ja milloin lentokoneita oli käytetty. Hallin reunoilta löysin kylläkin rivin ei-lentokoneita, joissa ei ollut minkäänlaista kylttiä.

Jostain varmaan löytyy sekin kävijä joka ekstaasissa katselee parven kahta hehkutulppavitriiniä. Itselleni suurin elämys oli Finnairin vanha Convair-kone, johon pääsi sisään. Jo pelkkä läpikävely tuntui astumiselta historiaan, jota en itse ole elänyt. Avoimet hattuhyllyt!

Erikoisnäyttely Seutulan 60-vuotisesta olemassaolosta oli sisällöltään OK, mutta puoliväliin tekstejä ja kuvia katseltuani heräsin huomaamaan, että (taas) saman sisällön olisi voinut esittää verkkosivuilla tai vihkosessa. Ainoa näyttelymäinen osa oli metallinpaljastin, josta kuulleni eräs museokävijä meni läpi. "Miks se piippas?" "Ai se kuuluu tähän näyttelyyn."

Perusnäyttelyssä joissakin esinekyltteissä oli QR-kuvioita. Ihmettelin niitä yhden hallin verran ja seuraavaan mennessäni näin sitten kyltit, joissa selostettiin Android- ja iPhone -sovellusta, jonka lataamalla saa esineistä ääniopastuksen ja lisävalokuvia. Olin jonkin aikaa perin pottuuntunut, ettei lippumyyjä ollut maininnut asiasta mitään. Mutta taisi olla niin, että kädessäni oli antiikkinen Symbian-puhelin lähestyessäni tiskiä? Niin tai näin, en tykkää ajatuksesta, että 8 euron lipulla saa eri määrän informaatiota riippuen omistamistaan laitteista.

Lähtiessäni tarkistin museon kaupan, jonka kirjahyllyssä kiinnitti ensimmäiseksi huomioni Carl Fredrik Geustin kirja Gunnar Lihr. Suomalainen lentäjälegenda (2012). En näet vielä ollut unohtanut maininneeni Lihrin täällä ja saaneeni Geustin kommentin tekstiini. Toiseksi noteerasin jaottelun suomalaiseen ja saksalaiseen ilmailuhistoriaan. Jälkimmäistä on julkaissut suomeksi Koala, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Verkkosivustonsa mukaan "Suomen suurin ilmailukustantaja".