Kokemäeltä Amerikkaan, osa 70

20-vuotias Hilja Lepistö tuli Kokemäeltä Liverpoolin kautta New Yorkin satamaan Carmania-laivalla 3.10.1907. Säpilään oli jäänyt äiti Mariana Lepistö ja vastaanottamassa oli sisar Maria Peltomaa. Kolme vuotta myöhemmin Hilja oli piikana Pennsylvaniassa.

Kokemäellä syntynyt Edward Lepistö oli 25-vuotias saapuessaan Bostonin satamaan Ivernia-laivalla 4.3.1909. Häneltä jäi Kokemäelle isä nimeltä Frans ja vastaanottajana odotti ystävä Nestor Kangas Massachusettsin Maynardissa. Isän nimestä ja Edwardin iästä päätellen hän oli lähtenyt Pelholan Kuukan Lepistön torpasta ja syntynyt Kokemäellä 23.5.1883. Tätä päivämäärää vastaava ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortti on täytetty Michiganissa, jossa Edward ilmoittaa lähimmäksi omaisekseen Emma Lepistön. Vaimo?

Väestönlaskennasta 1910 löytyy Fitchburghista Edvard ja Emma Lepisto.

Iältään sopiva Edvard Lepistö, jolla vaimo Emma ja 11-vuotias poika Urpo on kaivostyöläinen Michiganissa vuonna 1930. Urpo mainitaan paikallisessa lehdessä tekemässä polkupyörätemppuja (Ironwood Daily Globe 18.1.1938, 25.2.1938, 23.4.1938). Edward Lepiston poika Edward Lepiston ylennyksestä armeijassa rapotoitiin samassa lehdessä 17.11.1944. Ilmeisesti kyse on Urposta, jonka koko nimi on palvelukseenastumisen yhteydessä Edvard Urpo. Tämä on Suomen kansalainen, joten ilmeisesti äiti on ollut Suomessa synnytyksen aikaan eli 8.12.1918.

Lähteet:
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1907; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_1007; Line: 4; .)
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Dravosburg, Allegheny, Pennsylvania; Roll T624_1293; Page: 14B; Enumeration District: 51; Image: 1108.)
Ancestry.com. Boston Passenger Lists, 1820-1943
Kokemäki rippikirja 1891-1900 s. 897
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Gogebic County, Michigan; Roll 1675573; Draft Board: 0.)
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Fitchburg Ward 3, Worcester, Massachusetts; Roll T624_628; Page: 11A; Enumeration District: 1734; Image: 425.)
National Archives and Records Administration. U.S. World War II Army Enlistment Records, 1938-1946
Ancestry.com. U.S. Naturalization Records Indexes, 1794-1995

Kirjamessujen annista - sitaatti

Kirjamessuilta poimitussa Ytimessä 4/2009 Arja Alho haastatteli kirjailija Antti Tuuria. Olen mieltänyt hänet vakavaksi ja melko pessimistiseksi. Mielikuva ei muutunut jutun päättäneestä kommentista :

Muistan, että koulussa kerrottiin kirkkohistorian tunnilla, että 1700-luvulla oli Suomen kirkoissa lehtereillä kylttejä, joissa kiellettiin sylkemästä permannolle. Enää ei kenenkään mieleen tulisi sylkeä kirkossa lehteriltä permannolla olevien päälle. Kyllä ihminen siis ainakin vähän on muuttunut parempaan suuntaan.

Uutta vaatetusta ja ripaus maahanmuuttopolitiikkaa

Kuten kuvasta näkyy, minä en ole kokenut muotibloggaaja (*). Mutta halusin esitellä postin eilen tuomaa t-paitaa, jonka Vuorelan Juha teki faneilleen. Juha, joka kirjoittaa blogia Juhan suku-uutiset, julkaisi tänä syksynä kirjoituksistaan kokoelman Rahvaaseen vajonneet. Facebookissa porukka onnitteli onnistuneesta nimestä ja keskustelussa syntyi ensin idea rintanapista "Rahvaaseen vajonnut" ja sitten t-paidasta ja koska Juha on tekijäihminen t-paita tuli varsin pian postissa (tilauksen perusteella ja maksua vastaan).

Olin mukana keskustelussa ja tykkäsin, että idea oli kerrassaan hauska. Meni jokin hetki, että tajusin tällä tekstillä kuitenkin "ylpeileväni" esipolvieni "asemalla". Sen sijaan, että minulla olisi kunniakkaan tasapaksu tausta, joukossa on niitä Bergholmin Sukukirjan sukuja, joiden haarat "vajosivat rahvaaseen" johtaen lopulta minuun(kin).

Puolustuksekseni voin vain sanoa, että mielelläni laittaisin päälleni paidan tekstillä "100%:sti suomalaista rahvasta", mutta kun en ole. Saksalaista verta ainakin neljästä kohdasta ja ruotsalaisia vaikka huru mykky eli kaikkea muuta kuin ihan-oikea-perussuomalainen. Katsotaan vaalit ja odotellaan muuttokäskyä.

(*) Jostain tämän blogin syövereistä löytyy kuva minusta viikinkiasussa, mutta en ottanut kuvaa itse. Niin, ja sitten on vielä se Juhana Herttua keekoilu? Ehkä tämän voikin jo laskea muotiblogiksi.

Kirjamessujen annista - elämäkerrat

Sirpa Kähkönen ja Mirkka Lappalainen hakivat keskustelussaan faktan ja fiktion rajaa erityisesti ihmisen kuvaukseen liittyen, tapahtumien fiktionalisointia ei muistaakseni mainittu. Kähkönen näki fiktion mahdollisuutena esittää ihmisen kokonaisena ja Lappalainen vierasti todellisten ihmisten fiktiivistä käsittelyä jopa siinä määrin, ettei voinut kuvitella kirjoittavansa fiktiota väitöskirjansa Creutzeistakaan. Menee "rajapinnat solmuun".

Samaa aihetta löytyi Tekniikka&Talous kirjamessupäivänä postiluukusta tulleessa (29.10.2010) numerossa, jossa Raili Leino raportoi Turussa lokakuun alussa ollutta keskustelutilaisuutta elämänkerroista. Siellä olivat Panu Rajala ja Martti Häikiö todenneet, että "suomalaiset ottavat kirjat, jopa romaanitkin liian totena. Elämäkertojakaan ei pitäisi uskoa sellaisenaan." "Ongelmallisempia ovat yhä yleisemmät, romaanin muotoon puetut eläkerrat. Hannu Mäkelä on matkinut Aleksis Kiven kieltä niin hyvin, että lukija voi erehtyä pitämään romaania totena."

Varsinaista toden ja fiktion sekoitusta ovat avainromaanit, joista oli juttu Hesarissa 27.10.2010. Jyrki Nummi totesi:

"Avainromaanin viehätys piilee fiktion maailman epärajaisuudessa - henkilöitä ja tapahtumia voi vapaasti muunnella, korostaa sävyjä ja väritystä, lisätä yksityskohtia ja poistaa kaikki sellainen, mikä ei palvele tarinaa. Oikeita nimiä käyttäen ei synny avainromaania, koska niillä on taipumus velvoittaa totuudessa pysymiseen."

Siitä mitä oikeuksia on romaaneihin päätyvillä todellisilla henkilöillä ei ole kovin lohdullista sanomaa Pia Ingströmin esseessä HBL bokextrassa (27.10.2010). Ingströmiin oli ottanut yhteyttä Helena Sinervon Runoilijan talossa ilmestymisen jälkeen Eeva-Liisa Mannerin sukulainen, joka katsoi tekstin loukkaavaksi ja kysynyt "eikö tällaista voi estää". Ingström oli vastannut kieltävästi.

Toinen Ingströmin esimerkki oli myös mielenkiintoinen. Suvun piirissä kiertäneistä materiaaleista oli yksi toimittanut ja julkaissut kirjan. Ingströmin arvostelun ilmestyttyä häneen oli ottanut yhteyttä kaksi suvun jäsentä, jotka olivat tuohtuneita siitä, että yksi nyt rikastuisi suvun häpeällisellä menneisyydellä. Ingström oli lohduttaen todennut, ettei kirja ainakaan rikkautta toisi.

Teksti vedenpaisumuksesta

Olin viime viikolla syyslomalla, jonka aikana piti saada kaikenlaista aikaiseksi. No, avoimen eka oikea tentti tuli sentään istutuksi. Siihen lukemisen sijaan kylläkin kuuntelin läpi BBC:n History of the world in 100 objects jaksot. Tiesin, että olin kuunnellut niitä aika monta jo aikaisemmin (sen sijaan, että olisin lukenut taannoiseen kronologiatenttiin), mutta en muistanut, että olin päässyt jo osan 80 paikkeille. Kertaus on opintojen äiti jne. Ohjelmat ovat niin kivoja, että säästin ne vielä kolmenteenkin kertaan kuunneltaviksi.

Yksi mielenkiintoisimmista jaksoista käsitteli "vedenpaisumustablettia". Siinä kerrottiin miten British museumin läheisessä painotalossa työskennellyt Georg Smith kiinnostui vanhoista kirjoituslaatoista, opetteli lukemaan niitä ja päätyi alan asiantuntijaksi. Vuonna 1872 hän tutki erästä laattaa. Saatuaan sisällöstä selvää hän riisui vaatteensa ja hyppi pitkin huonetta. Kyseessä oli Raamattua vanhempi versio vedenpaisumustarinasta.

Ohjelma esitti tämän löydön ajan raamatunhistoriaa suuresti järkyttävänä. Että New York Times uutisoi asian etusivullaan. Mikä on yksinkertaisesti tarkistettavissa sanomalehden arkistosta. London Timesin juttu päiväyksellä 4.12.1872 oli saatu NYT:n sivulle 20.12.1872. Siinä kerrottiin asiallisesti Smithin pitämästä esitelmästä. NYT:n 27.12.1872 julkaisemassa London Telegraphin jutussa oli kieli värikkäämpää, mutta ihailevaa eikä järkyttynyttä.

Vertailun vuoksi lähdin hakemaan digitoiduista sanomalehdistä uutisen vastaanottoa Suomessa. Ainoa löytämäni uutinen oli Hufvudstadsbladetissa 7.12.1872. Siinä löytöä pidettiin merkittävänä, mutta se suhteutettiin hyvin asiallisesti muihin vedenpaisumustarinan versioihin.

Eli aikalaiset eivät heti hiffanneet, että Raamatun auktoriteetti oli vaarassa? Vai tekikö British Museumin johtaja oman museon esineestä ohjelmassa tärkeämmän kuin se olikaan?

Kirjamessujen annista - fakta ja fiktio

Sirpa Kähkösen ja Mirkka Lappalaisen haastattelussa oli otsikkona fakta ja fiktio. Aiheesta ei tullut mitään kovin uutta esille. Mielenkiintoisin oli Kähkösen maininta siitä, että lukija oli hänen romaaninsa luettuaan todennut, että "vankilaleirit 30-luvullahan olivat keksittyä?". Olisivat voineet olla, kyllä historiallisessa fiktiossa on toisinaan myös täyttä tarua. Mutta kirjoittamaton sääntö tuntuu olevan, että poikkeamat todellisuudesta pidetään mahdollisimman vähässä.

Pääsääntöisesti fiktiolta odotetaan faktojen raameissa pysymistä. Eilen mainitsemassani Lehden artikkelissa todettiin Ulla-Leena Lundbergin Marsipaanisotillan vastaanotot kiteytyneen "aikoinaan hälinään siitä, että talvisodan tapahtumat olivat kronologisesti väärässä järjestyksessä." Haastateltu Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi toteaa "Kun on puhe sodasta, suomalaisilla on realismin pakkomielle. Kaiken pitää olla pilkulleen totta."

Kaiken pitää olla totta myös journalismissa. Tätä korosti Ilkka Malmberg esseessään Nyt puhuu Raimo (HS 27.10.2010):

"Tärkein ero journalistisen tekstin ja kaunokirjallisuuden välillä on tietenkin suhde totuuteen. Journalistisen tekstin on oltava totta, kaunokirjallisuudella ei ole tällaisia vaatimuksia.

Nykyisin kaunokirjallisuudessa on suosittua sekoittaa todellisia henkilöitä ja tapahtumia fiktioon. Journalismissa niin ei voi tehdä. Jos fiktiota - kuten arveluja ja kuvitelmia - on, ne on tehtävä lukijalle selväksi. Ei saa kertoa, mitä henkilö ajatteli, jollei hän ole sitä itse keronut, eikä voi kertoa tapahtumista, joilla ei voi olla silminnäkijöitä - ellei esitä niitä selvästi oletuksina."

Kuullostaa aika tarkalleen historiankirjoituksen ja historiallisen romaanin erolta. Malmberg myöhemmin samassa tekstissä "Tästä ei seuraa, että journalistinen teksti välttämättä tuottaisi totuudellisemman kuvan maailmasta kuin kaunokirjallisuus. Jälkimmäinen voi olla siihen parempi väline." Samaa todisti Kähkönen messuilla Aristoteleen runo-oppiin nojautuen. Historiantutkimuksen johdantokurssin tenttiinluku oli edelleen muistissani, joten teki mieli huomauttaa "kreikkalaiset tarkoittivat sanalla historia oman ajan kuvausta". Mutta pätikö tämä vielä Aristoteleen aikana?

Uusi kurssi ja uusi luennoitsija

HY AY Hhs125 Politiikka ja diplomatia, syksy 2010

Eilen alkoi Helsingin avoimen yliopiston historian perusopinnoissa toinen kurssi. Metsätalon luentosali kakkoseen hyvissä ajoin kerääntyneet ihmiset alkoivat jo ulkonäön puolesta olla tuttuja. Uutta luennoitsijaamme saimme odotella jonkin aikaa, hän ei päivätöistään Porvoosta ehtinyt aivan aikataulussa paikalle.

Ero edelliseen oli selvä. Nyt aloitettiin selittämällä suoritusvaihtoehdot, luentoaikataulut ja -paikat kahvitaukotarjoiluja myöten. Saatiin luennoitsijan puhelinnumerokin, mahdollisten epäselvyyksien selvittämiseksi. Tuli kerrassaan turvallinen olo.

Luentojen sisällöstä selvisi, että keskitytään kylmän sodan aikaan. Jee, taas ajanjakso, joka ei kiinnosta minua hiukkaakaan. Rakenteesta todettiin, että käsittely on enemmän temaattista kuin kronologista. Teemoja lueteltiin ja niistä avattiin 'väestöä'. Lukuisat väkiluvut olisivat ehkä hahmottuneet paremmin visuaalisilla havaintovälineillä kuin luettuna. Mutta ihan mukavasti mies jutteli. Nipoilupuoleni heräsi henkiin vain Suomen 1860-luvun nälänhädän kohdalla. Luennoitsija totesi kuolemien syynä olleen "absoluuttinen ruuan puute", mutta lukemani perusteella kyse oli myös "suhteellisen runsaista kulkutaudeista".

Leppoista jutustelua en taida kovin montaa tuntia kuunnella vaan suorittaa kurssin kirjallisuuteen pohjautuvilla esseillä. Jotka optimistisesti kuvittelen saavani jossain välissä aikaan, muutaman muun proggiksen ohessa.

(Kulttuurihissan johdantokurssin tentti on ensi tiistaina enkä ole lukenut vielä sanaakaan.)