Kirjamessujen annista - fakta ja fiktio

Sirpa Kähkösen ja Mirkka Lappalaisen haastattelussa oli otsikkona fakta ja fiktio. Aiheesta ei tullut mitään kovin uutta esille. Mielenkiintoisin oli Kähkösen maininta siitä, että lukija oli hänen romaaninsa luettuaan todennut, että "vankilaleirit 30-luvullahan olivat keksittyä?". Olisivat voineet olla, kyllä historiallisessa fiktiossa on toisinaan myös täyttä tarua. Mutta kirjoittamaton sääntö tuntuu olevan, että poikkeamat todellisuudesta pidetään mahdollisimman vähässä.

Pääsääntöisesti fiktiolta odotetaan faktojen raameissa pysymistä. Eilen mainitsemassani Lehden artikkelissa todettiin Ulla-Leena Lundbergin Marsipaanisotillan vastaanotot kiteytyneen "aikoinaan hälinään siitä, että talvisodan tapahtumat olivat kronologisesti väärässä järjestyksessä." Haastateltu Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi toteaa "Kun on puhe sodasta, suomalaisilla on realismin pakkomielle. Kaiken pitää olla pilkulleen totta."

Kaiken pitää olla totta myös journalismissa. Tätä korosti Ilkka Malmberg esseessään Nyt puhuu Raimo (HS 27.10.2010):

"Tärkein ero journalistisen tekstin ja kaunokirjallisuuden välillä on tietenkin suhde totuuteen. Journalistisen tekstin on oltava totta, kaunokirjallisuudella ei ole tällaisia vaatimuksia.

Nykyisin kaunokirjallisuudessa on suosittua sekoittaa todellisia henkilöitä ja tapahtumia fiktioon. Journalismissa niin ei voi tehdä. Jos fiktiota - kuten arveluja ja kuvitelmia - on, ne on tehtävä lukijalle selväksi. Ei saa kertoa, mitä henkilö ajatteli, jollei hän ole sitä itse keronut, eikä voi kertoa tapahtumista, joilla ei voi olla silminnäkijöitä - ellei esitä niitä selvästi oletuksina."

Kuullostaa aika tarkalleen historiankirjoituksen ja historiallisen romaanin erolta. Malmberg myöhemmin samassa tekstissä "Tästä ei seuraa, että journalistinen teksti välttämättä tuottaisi totuudellisemman kuvan maailmasta kuin kaunokirjallisuus. Jälkimmäinen voi olla siihen parempi väline." Samaa todisti Kähkönen messuilla Aristoteleen runo-oppiin nojautuen. Historiantutkimuksen johdantokurssin tenttiinluku oli edelleen muistissani, joten teki mieli huomauttaa "kreikkalaiset tarkoittivat sanalla historia oman ajan kuvausta". Mutta pätikö tämä vielä Aristoteleen aikana?