Episodi Rauman Wintterin talossa vuonna 1771

Raumalaisen porvarin Erik Winterin Brita-tytär vihittiin 17.1.1765 avioliittoon renki Johan Andelinin kanssa. Ajolähdöstä ei vaikuta olleen kyse, sillä kastettujen listassa parin ensimmäinen lapsi on 10.8.1766 syntynyt Regina, jota seurasi Johan Henric 12.3.1769 ja Eva 2.1.1771. Rippikirjan (1766-1771 s. 106) mukaan perhe eli appiukon talossa, jossa oli toinenkin Winter-niminen porvari.

Kirkonkirjat eivät paljasta tapahtumia Evan syntymän aikoihin. Andelinia epäiltiin moninaisista rikoksista ja hän katsoi parhaimmaksi ratkaisuksi lähteä kaupungista. Tilanne oli niin vakava, että hänet mainittiin Turun lääninkansliassa tukset 18.2.1771 laaditussa kuulutuksessa. Tämän mukaan Andelin oli syntynyt 27 vuotta aikaisemmin Kemiössä. Rauman rippikirjan mukaan syntymäpäivänsä oli 26.3.1738, mitä vastaa täysin Kemiön kastettuihin sukunimettömänä Gunbyn kylässä syntynyt Johan.

Etsintäkuulutuksessa Johania kuvattiin keskimittaiseksi, tummaihoiseksi (magert och swartlätt ansikte) ja -hiuksiseksi (mörkt och kort krusigt hår). Hän puhui sekä suomea että ruotsia. Lähtiessään päällään oli vanha sininen takki (råck), nahkahousut ja saappaat. Mukanaan oli ehkä rykmentin välskäriltä Odenacht saatu todistus mielenvikaisuudesta (bewis, at Andelin som har förtörd upsyn, skal wara rörd til sine sinnen.)

Ja mitä sitten tapahtui? Seuraavassa rippikirjassa (1772-77 s. 105) Johan Andelinin nimi on vedetty yli, mutta hänelle ei ole merkitty muuttoa eikä kuolemaa. Haudattujen listasta selviää kuolema 29.9.1774, mutta ei sen syytä eikä hautauspäivää. Raumalle Andelin oli palannut viimeistään keväällä 1773, sillä 18.1.1774 syntyi ja kastettiin Johanin ja Britan poika Johan Henric. 

Kotiopettajattaren elämää

L. K.:n Suomen naiseen 7/1917 kirjoittaman mukaan "Amanda Julia Weber syntyi helmikuun 16 p:nä 1837 Sakkolan pitäjän Pyhäjärven tilalla, jota hoiti hänen isänsä Georg Fredrik Weber ja jonka omisti parooni Friedrichsen." Sakkolan rippikirjan 1831-46 sivulta 198 selviää, että pehtoori Georg F. Weber oli leskeksi jäätyään tullut Petäjärven hoviin Juvalta vuonna 1833 ja solminut toisen avioliittonsa lokakuussa 1835 ortodoksiuskoisen Anna Kartascheffin kanssa. Ennen Amandaa heille oli syntynyt 6.3.1836 tytär Anna Katarina. Weberin edellisen avioliiton lapsia (Carl Wilhelm s. 1821 ja Fredrik Emanuel s. 1822) ei näy lastenkirjassa (1832-42, s. 211) eikä rippikirjassa. Seuraavassa rippikirjassa Petäjärvellä on toinen pehtoori, mutta perhe oli Sakkolan kirkonkylällä kun kolmas tytär Wilhelmina Blondina kastettiin kesäkuussa 1841.

"Amanda Weberin äiti, Anna Kartascheff, oli jollakin tavoin sukua paroonille ja siitä kai johtui, että tämä toimitti tyttären Pietariin kouluun. Silloisessa »Marian instituutissa» sai hän perusteellisen koulukasvatuksen; 7 vuotta koulua käytyään palasi hän kotiin ja osasi silloin, paitsi muita tietoja, sujuvasti puhua ruotsin-, venäjän-, ranskan- ja saksankieltä sekä lisäksi jonkun verran suomea." Tästä tiedonannosta ei ole mikään vahvistettavissa.

Amandan isä kuoli Mikkelissä 7.5.1854. Amanda toimitti "kastetodistuksensa" Puumalan kirkkoherralle joulukuussa 1856, mutta vasta seuraavana vuonna hänelle saatiin Pietarista todistus ripille pääsystä. Rippikirjaan Amanda merkittiin velipuolensa talouteen Vesiniemen Kiviniemeen (RK 1852-61, s. 708, 1862-71 s. 851, 1872-1879 s. 822). Tämä virallinen totuus eroaa merkittävästi 1917 julkaistusta tekstistä.

Oltuaan kotona ja sukulaistensa luona jonkun vuoden joutui neiti Weber kotiopettajattareksi Valkealan kartanoon, luutnantti Collianderin perheeseen. Tästä ajasta laskee hän varsinaisen koulutyönsä alkaneen. Lähes 20 vuotta hän siellä uskollisena kasvattajana toimi, ollen aivan kuin yksi perheen jäsenistä. Mutta lapset kasvoivat ja tulivat vähitellen aikaihmisiksi ja niin siirtyi »Ama-täti» muualle opetustointansa jatkamaan.

Tai virallisia totuuksia on kaksi? Valkealan pitäjän Valkealan kartanoon tuli Puumalasta muuttokirjalla kotiopettajattareksi vuoden 1860 alussa Amanda Juliana Weber, jolle merkitään rippikirjaan (1863-72, s. 225) syntymävuodeksi 1838. Luutnantti Gustaf Adolf Colliander kuoli 21.9.1866 ja aikuiseksi kasvanut poikansa jo vuonna 1858. Amandan kasvatettavana olivat luutnantin pojanpojat ja hän on hyvinkin voinut olla kartanossa "lähes 20 vuotta", sillä seuraavassakaan rippikirjassa (1873-79 s. 799) ei ole muuttomerkintää.

Sellainen kirjattiin Puumalassa vuonna 1880 (RK 1880-89 s. 796) kun Amanda Weber on 43-vuotiaana muuttanut Karkkuun, jossa hän oli vuoden pappilassa (RK 1873-82, s. 354), kunnes muutti virallisesti Valkealaan.

"Vuodet kuluivat, ikää karttui ja neiti Weberin terveys, joka ei koskaan ollut kehuttava, pakotti hänet lopuksi jättämään rakkaan koulutyönsä nuoremmille voimille. Hän oli saanut periä pienen rahasumman, joka teki hänelle mahdolliseksi asettua Eläintarhan Sairaskotiin vakinaiseksi asukkaaksi, ja siellä hän nyt on pienessä kapeassa huoneessaan elänyt noin 20 vuotta yksinäisenä, melkein kuurona ja ainaisen jäsenkolotuksen vaivaamana. Kaukaisista sukulaisistansa ei hän vuosikausiin ole kuullut mitään ja harvoin tulee joku vieras häntä tervehtimään, tavallisesti joku hänen entisistä oppilaistaan tai niiden lapsia ja lastenlapsia.

Helsingin osoitekalenteri vahvistaa muuton tapahtuneen viimeistään vuonna 1903.

Täydennysosia

1) Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen blogissa julkaistiin Elsa Hietalan teksti Kadonnut metsästyskoira Poku ja koiran arvo 1800-luvulla. Kadonneita eläimiähän oli myös 1700-luvun ilmoituksissa. Oheisessa Bondelyckan-kuvassa talonpojan koiran tiukan ketjun voi ehkä ymmärtää arvon ilmaisuksi? 

2) Kun julkaisin ensimmäisiä lainauksia Carl Fredrik Nordlundin kirjasta Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista kommenteissa kysyttiin verkkosaatavuutta. Sitä ei silloin ollut, mutta nyt on. Paljastettakoon tässä, että kirjan viimeinen luku käsittelee Patrik Österholmia, mitä en valitettavasti tiennyt omaa versiotani kirjoittaessani.

3) Keväällä 2017 julkaisemaani tekstiin Raamatullista arkeologiaa suomalaisen johdolla pitäisi lisätä ukaasi siirtyä lukemaan Timo R. Stewartin tuoretta teosta Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Ylen sivulla on pääkohdat, mutta selaukseni perusteella uskallan suositella itse kirjaakin.

4) Pia Koivunen linkitti Twitteriin MTV3:n jutun Näin puu saadaan näyttämään siltä kuin siihen olisi osunut kranaatti – katso videolta, miten taistelupaikkoja jäljitellään sodanajan kuntoon Ilomantsissa saatteella "Siis mitä mä just luin? Tuhotaan metsää, jotta se näyttäisi sodanaikaiselta". Kun vuonna 2009 yksinäni kiersin Hattuvaaran teemapolun varmasti ajattelin, että tunnelma oli ollut toinen kuin kylttien kuvauksissa, ja ehkä kontrasti koskemattomaan luontoonkin tuli mieleen. Ainakaan en kaivannut lisää lavastusta. 

5) Jyväskylän yliopiston historianopiskelijoiden ainejärjestön Tosine-lehdestä olen vuonna 2009 linkittänyt yhden jutun. Selasin joutessani sittemmin julkaistut numerot verkkoarkistosta. Numerossa 2/2009 kiinnosti Rene Rangan tiivistys HOL-seminaarista, jossa oli opastettu tutkijan uralle:

Nykytutkimuksen kulmakiviä on myös se kuuluisa verkostoituminen. Seminaareissa ja kaikenkarvaisissa kissanristiäisissä tulee käydä haalimassa arvokkaita kontakteja ja kasvattamassa omaa hyvä veli - verkostoa. Tämä onnistuu parhaiten häppää² ottamalla ja keskustelemalla – ei loistavia esitelmiä pitämällä, sillä niitä kukaan ei vuoden päästä enää muista.

Jep. Kokemukseni perusteella esitelmiä pitämättäkin voi luoda asiantuntijaimagon. Mielikuvilla on toisinaan hyvin olematon suhde todellisuuteen.

Numerosta 1/2012 löytyi kaksi inhorealistista kuvausta pienen museon kesätyöläisyydestä. Esimerkkiote:

Niin, museon senaikainen kokoelma olikin vallan kiehtova ja kuvailun arvoinen. Museon edellinen hoitaja oli ollut melkoinen persoona, joka oli mm. myynyt pimeästi aseita museon kokoelmista. Aina välillä asiakkaat kyselivätkin mahdollisuutta ostaa vitriineissä olevia pyssyjä kotiinvietäviksi. Jotkut olisivat myös halunneet antaa alakouluikäisen lastensa kokeilla vähän miltä se tuntuu pitää asetta kädessä ja "tussauttoo ryssää silimien vällii". Tämä ei oikein sopinut omaan museopedagogiseen ideologiaani. (Riikka Muhonen)

Fiktiota ja faktaa 1400-luvun esiäidistäni

Project Gutenbergin kirjoista avasin Jalmari Finnen historiallisen romaanin Rakkaudentarina, joka ei kuulu humoristiseen tuotantoonsa. Silmäilessäni yrittäen saada kiinni ajasta ja henkilöistä nimi Fincke kutitteli muistia ja tarkistin kirjani Brita Maria Sohlbergin esivanhemmat. Olettaen, etten vuonna 2007 tehnyt mokaa, on Finnen päähenkilö Katariina Niilontytär (Tavast) esiäitini. (Kyseisen puolessa vuodessa aatelismatrikkelista yms. kirjallisuudesta väsätyn esipolvitutkimuksen tarkistaminen tai oikeastaan uudelleen tekeminen veisi nykyisellä ymmärrykselläni varmaan pari vuosikymmentä.)

Kuvassa ei ole Niilo Tavast
vaan Maunu Eerikinpojan maanlain
käsikirjoituksen kuvitus vuoden 1430
paikkeilta. UUB

Faktoja on vähän ja Finnellä mielikuvitusta:

Nicolaus Olavinpoika Tavast oli synkkä ja harvapuheinen herra, jonka edessä kaikki vapisivat. Mitä hän määräsi, se oli täytettävä, mitä hän käski, sitä oli toteltava.

Hän oli ollut Hämeenlinnan voutina ja oli pelkoa ja vavistusta levittänyt kaikkialle kautta koko Hämeen, missä hän vain huovijoukkoineen liikkui veroja ottamassa.

Yhtä tyly kuin hän oli kansalle, yhtä tyly hän oli omaisilleenkin, lempeälle vaimolleen ja lapsilleen.

Kun vanha Gödeke Fincke pyysi hänen vanhinta tytärtään aviokseen, niin suostui Nicolaus siihen kysymättä, tiedustelematta, kenelle tytär oli sydämensä antanut.

Ensi kerran uskalsi lempeä Inkeri Yrjänäntytär nuhdella miestään ja pyytää, ettei tämä antaisi tytärtään vanhalle miehelle, mutta tyly oli se vastaus, jonka hän sai.

Ja niin vietettiin häät.

Esimerkki kirjallisuudesta, jota en vuonna 2007 osannut hakea, on nyt verkossakin saatavilla oleva Georg Haggrénin artikkeli Kartanoläänien ketju keskiaikaisessa "Pohjois-Suomessa" (SKAS 3/2004, pdf). Ainakin nyt koen mielenkiintoiseksi siinä mainitun Viljaisten kartanon jakosopimuksen, jossa (edellä mainitun hutkimuksen mukaan esivanhempieni) Elin Filpusdotterin ja Herman Flemingin osuus oli "kartanon kivikellarit ja niiden päällä olleet rakennukset sekä suuri tuparakennus ja uusi luhtiaitta."

Taisivat olla nuo kivikellarit, joihin Finnen tarinassa Fincke vangitsi... 

Tuuliviireistä

A. M. Tallgren kirjoitti Helsingin kaikuun 12/1913 jutun tuuliviireistä. Teksti on varsin lyhyt, mutta sisälsi minulle uutta tietoa. Kun en ole koskaan tuuliviirejä suuremmin ajatellut. Kirjoittajakaan

ei ikinä ennen ollut tullut viirejä tarkanneeksi, on kesäisen matkansa yhteydessä ja jälkeen nähnyt sellaisia sangen useita muotoja monessa pitäjässä. Niinpä m. m. kotipitäjässäni, jossa en lainkaan muistanut minkäänlaisia viirejä nähneeni. Totta kyllä, että nyt olen voinut havaintoja tehdä vain rannikkopitäjissä ja rantakaupungeissa, mutta suurestikaan erehtymättä voinee väittää monenmallisia viirejä löytyvän pitkin maata. 

Ehkä hetken miettimällä olisi tullut mieleen kukonmuotoiset viirit, jotka Tallgren mainitsee ensimmäisenä. Näitä hän oli jo käsitellyt Joulutunnelmassa 1912 artikkelissa Kirkonkukko. 

Ne ovat tavallisimmin kupari- tai rautapellistä tehdyt ja käyvät tuuliviiristä. Toiset ovat plastillisia, esim. Maalahden kirkon vanha puinen kirkonkukko, nyt Seurasaaren museossa Helsingissä, ja Raahen vanhan kirkon tornin huipulla ollut kukko, josta vanhat aina kertoivat, että siihen mahtuisi puoli tynnyriä viljaa. Itse asiassa on ontelo niin pieni, että tuskin kappa ruista siinä saisi sijansa, mutta ontelo siinä kumminkin on. 

Kirkonkukot mitkä ovat pyrstöönsä kiinnitetyllä rautatangolla kiinni, mitkä ruumiinsa läpi tai sivu kulkevassa telineessä. Kiikoisten kirkon kukko näyttää aivan epätoivoisella intohimolla kynsillään takertuneen siihen tankoon kiinni, jonka määrä on estää kukkoa putoamasta maahan, kun taas toiset jotenkin levollisina saavat seisoa viirinä olevan rautalevyn harjalla. 

[...]Toiselta puolen on kirkon tornien kukko sopinut tuuliviiriksi tai harjakoristeeksi maallisiinkin ja se löytyykin jokseenkin yleiseen kauniina tuuliviirinä ainakin Uudellamaalla ja Eteläpohjanmaalla, joissa olen sen muistiin merkinnyt. 

Kukko oli mukana myös toisessa mallissa.

Kuva esittää sangen hauskaa ja omituista viiriä, joka on ostettu Petolahden Ribackan kylästä. Sen malliset ovat yleisiä usean naapurikylänkin alueella. Se esittää rekeä jonka eteen on valjastettu kukko ja jossa istuu takana matkustaja. Etulaudalla istuva ajuri on tässä viirissä, jonka sain ostettua, ruostunut poikki, mutta yleensä on tänmallisissa tuulenosoittajissa aina oleva ajuri ja matkamies. — Tietojen mukaan on näitä viirejä kylässä tehty n. 40 vuoden aikana, ja sellaisia tekee vieläkin seppä Ågren. Ensimäisen oli tehnyt joku Sundblad, joka oli puolet elämätään ollut matkoilla, nimenomaan Turun puolessa ja Paraisilla. En kuitenkaan muista koskaan nähneeni niillä seuduilla viirejä, jotka kuvaavat rekeä, kukko valjaissa. 

Turunkin puolessa ja yleensä Eteläsuomen rannikolla ovat sen sijaan yleisiä viirit, jotka kuvaavat avokitaisia lohikäärmeen päitä. Toinen kuvamme esittää sellaisen Merikarvian ja Sidebyn rajalta, joka seudulla on tehty n. 80 vuotta Honkajärven kestikievaritalon viiriksi. Aikansa palveltuaan oli se saanut väistyä syrjään, mutta sen sijalle oli tehty toinen samanmoinen. 

Tältä kauheakitaiselta ja julmahampaiselta otukselta on kieli katkennut; muissa näkemissäni viireissä se pistää pitkälle suusta kaartuen usein voimakkaasti ylöspäin. Väliin on tuon kielen kärki tehty ongenkoukun tai nuolenpään tapaiseksi.

Yleisempiä ovat ilmeisesti olleet tyylitellymmät lohikäärmeet, joista Tallgrenilla on esimkerkki silloisista Seurasaaren kokoelmista.

 

Finnasta löytyy kaksi varhaisempaa selvää vastinetta.

Vanhakartanon tilalta Ulvilan Pietniemestä.
Satakunnan museo. CC BY 4.0

Seurasaaren ulkomuseo. CC BY 4.0

10. kuukausi jatko-opiskelijana

Tuulispään 33-34/1928 kansikuva

Lokakuussa oli paljon aurinkoisia ja kauniita päiviä. Jokainen saattoi olla viimeinen, joten oli Ihan Pakko lähteä päivänvalolla 3-5 tunnin kävelyretkille. Joiden jälkeen olin niin väsynyt, etten jaksanut juuri mitään.

Tämä ei sanottavasti auttanut seminaaripaperin kirjoittamista, joka oli oma tuskien taipaleensa. Pienemmästä päästä älähdyksiä oli havaita, että Hushållnings Journaliin on osittainen sisällysluettelo (lyhennelmineen!), kun olin käyttänyt tunteja kirjaamalla artikkeleja Kansalliskirjaston Erikoislukusalissa. Jossa olin istunut, sillä mistään ei ollut löytynyt lehteä digitoituna. Ei yhtään mistään... 

... vaikka olin kymmenen vuotta (tai jotain sinne päin) sitten kerännyt Googlen digitoinneista kyseisistä lehdistä setin. Jonka olin sittemmin unohtanut ja löysin nyt puhtaasti sattumalta lokakuun alussa. "Aamun naurut "ei saatana" -saatteella", kuten FB:hen päivitin.

Kirjoittamista olisi pitänyt auttaa Opinahjon väikkärinkirjoituskurssi pienryhmineen. Mutta sen pääopetukseksi on tähän mennessä osoittautunut, että eri humanistisilla aloilla kirjoitetaan aivan eri tavoilla. Toisten tekstit näyttivät silmissäni ongelmallisilta ja kilteistä, mutta huolestuneista kommenteistaan päätellen he näkivät omat näytteeni vielä kamalampina. Ei omiaan kohentamaan itseluottamusta.

Taivaan kiitos itseluottamuksen rippeitä oli omasta takaa vielä tähän puristukseen. Seminaaripaperi, joka esittää yhtä väikkärin alalukua, oli lähes loppuun asti alimittainen ja täysin palasina. Usko olisi voinut loppua, mutta ei. Vielä. Sain aikaiseksi omasta mielestäni melkein loogisen tekstin ja palautin sen aikataulussa. Valmiina ihan mihin tahansa palautteeseen. Kun olin väännön jälkeen käytännöllisesti katsoen sokea omalle tekstilleni, kaikki palaute tulisi olemaan yllättävää.

Ja tällä palautteella tekstit pitäisi seuraavina vuosina saada historiantutkimuksen akateemiseksi kirjoittamiseksi. Tarkkojen tunnusmerkkien sijaan tekstilajin määrittely näyttää olevan samalla linjalla kuin amerikkalaisen tuomarin lausunto pornografiasta: "I know it when I see it".  Kimmo Svinhufvud:

Sosiaalistumisen malli (engl. socialization or acculturation) puolestaan tarkoittaa oppiainekohtaisen kulttuurin vähittäistä omaksumista. Tässä mallissa kirjoittamisen opetus on suurelta osin implisiittistä, toisin sanoen sitä ei juuri ole.

Opiskelija omaksuu vähitellen hänen alalleen, oppiaineelleen ja ainelaitokselleen tyypillisen tavan kirjoittaa. Hän alkaa vähitellen hahmottaa, miten tapana on toimia ja mitä arvostetaan. Käytännössä oppiminen tapahtuu tekstien lukemisen ja havainnoimisen kautta, mutta luonnollisesti toisinaan opiskelija saa vaikkapa opinnäytettään tehdessään tai tutkimushankkeeseen osallistuessaan ohjausta ja ohjeita.

Vastaava kirjoittamisen tai laajemmin viestinnän tai käyttäytymisen oppiminen tapahtuu ihmiselämän kuluessa useaan kertaan. Rajattuna käytännön esimerkkinä voi käyttää esimerkiksi Twitteriä, jossa aloittelijat ovat olleet usein kysymysmerkkinä: miten ja mitä tänne on tarkoitus kirjoittaa? Paikalle jäävät (ja kirjoittavat) omaksuvat sekä itselleen että kuplalleen sopivat aiheet ja ilmaisutavat.

Ja samalla tavalla - kuvittelen - tutkimieni Inrikes Tidningarin lukijoiden ensin ihmetelleen sitä, mitä lehteen sopi kirjoittaa. Vuosien kuluessa lehden sisällöstä tuli yhä yhdenmukaisempaa ja yksipuolisempaa. Sosiaalisen vuorovaikutuksen prosessissa kulttuuria muokatiin ja se omaksuttiin eli sosiaalistuttiin. Kuullostaa aika tyylikkäältä, mutta valitettavan yhteiskuntatieteelliseltä. Saisikohan tällaista ilmaisua käyttää historian väitöskirjassa?

Muistopuhe vainajalle talonpojalle

Kajaanin seudulta lähetetty ja Mehiläisessä 9/1836 julkaistu. Vainajan iän, lapsien ja lehmien määrän perusteella hänet voisi mahdollisesti tunnistaa, mutta teksti on lukemisen arvoinen joka tapauksessa.

Tämä vainaja, joka nyt ensikerran kuolemallansa pani kyynelet vuotamaan ja murehen liikkeelle, on yheksänkymmentä vuotta ollut ihmiskunnan ja erittäinki läheläistensä ilona ja onnistajana. Isästänsä, joka myös hänki aikoinansa oli kiitettävä talonpoika, oppi hän jo pienestä kyntämään ja kirvestä käyttämään. Hänen jälkiänsä käveli hän pitkin vakoa, ennenkun hyväsesti vielä taisi yhestä vaosta toiseen omin voiminensa astua. Paremmin vahvistuttaa sano hän isällensä: "levätkää, kyllä minä menen." 

Ja siitä ajasta asti on aurinko nostessansa joka aamu nähnyt hänen työssä, kyntämässä, kylvämässä ja niittämässä. Uutta peltoa on hän tehnyt 120 tynnyrin alaa ja niittyä siksi, että talossa nyt talven yli elätetään 70 lypsylehmää, vaikkei häntä ennen voitu pitää, kun vaivon viisitoista. Nuo kauniit koivut, tuomet ja muut puut tuolla ihanassa laksossa, joien varjossa usein istutta lastenne keskellä, kaikki ovat ne hänen istuttamansa. Ei häntä ajanut ahneus työlle, vaan hän piti tekeliäisyyen ihmisen suurimmana onnena, työttömyyen suurimmana onnettomuutena. Hänellä oli tapana sanoa: "Jumala on käskenyt ihmisen työlle ja työtä tehessä palvelemma ja kunnioitamma Jumalata."

Jumala siunasi hänen avionsa seitsemällä pojalla ja viiellä tyttärellä, jotka kaikki hän pienestä alkain totutti Jumalanpelkoin ja opetti ymmärtäviksi, uutteroiksi ja töiseviksi ihmisiksi. Pojillensa hankki hän taitavia, siviöitä, Jumalata pelkääväisiä emäntiä ja piti huolen tyttäristänsä, että heki joutuivat hyviin naimisiin lähellä asuvilla, viinanjuomattomilla, toimellisilla miehillä. Sama huoli oli hänellä lastensaki lapsista ja kaikki tieättä te, kuinka hän näissä huolissansa menesty; taikka onko kestänä heistä mitään pahaa mainittu? 

Syyttömissä ilovietteissä oli runot ja kantele hänen rakkahimmana huvituksenansa. Kauneita runoja lauleli hän aina mielellään, mutta riettoja, siivottomia loruja hän ei voinut kuulla toistenkan laulavan. Mielellään haasteli hän myös lystillisiä tarinoita ja satuja, mutta riitasia, panettelevaisia puheita vihasi hän kovasti. Pyhää Raamattua rakasti hän yli kaikkein muien hengellisten kirjain ja sitälähin Virsikirjaa ja Katekismusta. Kun välistä häneltä kysyttiin, mitä hän muista hengellisistä kirjoista piti, vastasi hän: "minulla on Raamatussa ollut tähän asti tarpeeksi lukemista, etten ole vielä ennättänyt toisiin yhtyä." Kuitenki oli hän eläissäan seitsemän kertaa läpi Biblian lukenut.

Missä apua tarvittiin, siellä oli hän ensimmäisiä, taikka onko kukan kuullut hänen kylmäkiskosesti avuntarvitsevia kohtelevan? Onko hän ollut myöntymätön mihinkän neuvoon, josta toivoi parempata etua syntymäpitäjällensä eli koko maalle? Eikö hän aina köyhinä aikoina myönyt helpompaan eloa, kun muut, joilta ei ostettukan, niinkauan kun hänellä löytyi. 

Te oletta nähneet hänen semmoisenaki, kun hän vanhemmilla päivillään oli, koska hänen jalkansa ei enää kyenneet pitkille taipaleille. Kuitenki jalkaili hän lähellisellä ympäristöllä ja, itse ajallansa paljo nähnyt ja kokenut, anto neuvoja sekä omasille että vieraillenki nuoremmille työmiehille. Hänen kaheksankymmenenmuotinen muistonsa oli paras almanakka säienvaiheista, kylvynteoista ja muista senlaisista. Hän tiesi, mitä muut eivät tienneet, muisti mitä muut olivat unohtaneet. Usein istu hän iltasilla kuutamella ulkona ja tapahtui sillon toisinaan, kun olisi joku ylhäsempi olento hänelle joita kuita tulevista asioista korvaan kuiskannut. Niin tuli hän usein ulkoa huoneesen ja sano: "huomena pitää sihen työhön ruveta" (jonka hän keralla nimitti), vaikka koko työstä ei sitä ennen ollut mitään mainittu eli ajateltu. Ja aina nähtiin jälkeenpäin, että sama työ oli varsin tarpeellinen. Niin tuli hän myös viimmeisellä illallansa ennen kuolemata ulkoa tupaan ja lausu nämät merkilliset sanat: "Lapseni! minä lähen nyt sen luoksi, josta kaikki olemma kotosin. Voi jos aina täällä ajassa olisin voinut häntä oikein kunnioittaa ja hänen käskynsä pitää! Epäilemättä olen useinki erehtynyt ja ollut hänelle kuulematon. Kuitenki toivon, että hän on minun tykönsä ottava. Huomen aamuna ette enää nää minua elossa, mutta leikatkaa pelto päivällä ja hautakaa sitte minä illalla."

Nyt oletta leikanneet peltonne ja lähettä hautamaan häntä, jota teiän, niinkun nyt lepoonsa seuratta, aina pitäisi elämässä seurata. Vaan vielä kerran, ennenkun lasketta hänen maanpoveen, katsokaa hänen valkiata päätänsä, leppiätä muotoansa ja tuota suloista suuta, josta lassa kuulitta niin monta huvittavaista satua ja sekä kasvaessa että vanhempana saitta niin monta hyövyllistä oppia. Silmäilkää vielä noita kouriaki, jotka niin kauvan ja uutterasti ovat uskollisesti työssä vääntäneet.

Kuva "Webster's calendar, or, The Albany, Columbia, Montgomery, and Washington almanack, for the year of our Lord ..." (1784)