Hattuvaarasta terveisiä

Viime viikonloppuna tein taas retken Suomen historiaan, tällä kertaa vuoteen 1944. Keväällä Kokemäellä käydessä huomasin mummon Sotaveteraani-lehdestä ilmoituksen "Ilomantsin Hattuvaaran taistelun muistopäivät". Innostuin kovasti eikä mummo (isän puolelta) ymmärtänyt mitään ennenkuin rauhotuin selittämään, että vaari (äidin puolelta) oli ollut paikan päällä. Kyseinen viikonloppu oli onneksi kalenterissani auki ja äitinikin päätti lähteä matkaan, jonka ohjelmasta meillä oli varsin kevyet tiedot.

Ilmoitin meidät ilmoituksessa tarjottuun ilmaiseen kuljetukseen Lahdesta Ilomantsiin, vaikka ajattelin sen olevan ensisijaisesti veteraaneille järjestetty. Kun Lahden linja-autoasemalle kaarsi armeijan bussi selvisi, että se oli pääasiassa täynnä tilaisuuden järjestelyihin osallistuvia. Seitsemän tuntia Suomen maisemia mennen tullen.

Hattuvaarassa majoituimme ja lähdimme sitten tutustumaan Taistelijan taloon, jossa oli näyttelyä ulkona ja sisällä. Olin älynnyt ottaa mukaan kolme prujua vaarin sotamuistelmia siltä varalta, että niille löytyisi kiinnostuneita lukijoita. Ensimmäisestä sain vaihtarina julkaisun HRR Ilomantsista Karhumäkeen 1941 ja Ratsumieskillan Joensuun eskadroonan tuoreen kirjan Jalustintuntumalla Karjalan laulumailla. Kahdesta muusta sain kiitokseksi innostuneen vastaanoton.

Iltajuhlan aloituksen jälkeen lähdin kevyessä sateessa kävelemään Taistelijan taipaleen, selostustauluin varustetun 1,7 kilometrin polun. Huolella laaditut tekstit eivät saaneet minulta ansaitsemaansa huomiota, sillä hyttyset löysivät nopeasti metsän ainoan ihmisen.

Sunnuntaiaamuna kieppasin majoituksen ja Taistelijan talon välillä museotilan pihaan. Sitä ja kylän tsasounaa en valitettavasti päässyt katsomaan sisäpuolelta.






Aamiaisen jälkeen väki kokoontui pihalle lipunnostoon ja aamuhartauteen. Paikalla olevista 12 veteraanista otettiin ryhmäkuva. Näiden jälkeen lähdettiin kiertämään muistomerkkejä. Kassalla oli myynnissä laatikollinen kukkakimppuja ja ajattelin meidän sopivan joukkoon paremmin jos molemmilla on sellaiset mukana. Mutta taisimme olla ainoat ei-viralliset laskijat. Valitsin 1/HRR:n muistomerkin, sillä sen kohdalla käydystä taistelusta vaarini Erkki Ilmavalta, joka työskenteli esikunnassa, kertoi:

... Minä lähdin siitä sinne Hattuvaaraan niin oli hyvin mieleenpainuva näky minulla siinä lepikossa, minkä läpi tie Hattuvaaraan meni. Ehkä tässä oli parin tunnin aikaväli siihen teenjuontiin tai ainakin reilu tunti. Siinä oli jo pinottu suomalaisia kaatuneita siihen tienvarteen ja niitä ei ollut ihan vähänkään ja se oli vähän outoa kun päällimmäisenä oli tämä vänrikki Julkunen siinä toisessa kasassa.

No siitä alkoi sitten tämä Ilomantsin taistelujen sarja. Venäläiset lyötiin sitten meikäläisten voimin takaisin siitä Hattuvaarasta. Ja siinä oli aika paljon naisia, naissotilaita, venäläisillä. Niitä oli siinä pellon, risuaidan vieressä muun muassa ja kun meidän Hämeen ratsurykmentin 1. eskadroonan päällikkö luutnantti, siviilissä insinööri, Niskanen meni siitä hyökkäyksellä, vastahyökkäyksellä eteenpäin, niin yksi naissotilas ampui häntä, sotilas, jonka piti olla kaatunut ja kaatuneitten kasassa siellä ja Niskasesta tuli pysyvästi sotainvaliidi. Hänen toinen kämmenensä viottui erittäin pahoin.

Jokaisella muistomerkillä sotilaiden lippuvartio marssi paikalle ja veteraani laski kukkaset muutaman sanan sanoen. Tätä ei estänyt edes reipas sade, joka alkoi toisen muistomerkin jälkeen. Kokemus oli vaikuttava.