Tietokirjaraatia katsomassa ja kuuntelemassa

Ehdin työpäivän jälkeen Tieteiden talolle kuuntelemaan vihoviimeisiä Tietokirja.fi-tapahtuman osia. Sarjatulta-kirjan tekijöiden Ville Hännisen ja Jussi Karjalaisen haastattelusta ei jäänyt paljon muistiinpanoja, mutta ajatus kuvien kontekstualisoinnista tekijöiden elämää myöden. Kun kerran tekstinkin. Tarpeellista, mutta työlästä, luulisin.

Huonetta vaihtaessa törmäsin Ihan Oikeaan Historiantutkijaan, jonka tunnen vuosien takaa ja rupattelimme hetken. Hän sanoi arvostavansa (tavallaan) tätä blogia ja päiväni kirkastui oitis.

Tapahtuman finaali oli perinteinen tietokirjaraati, jota itse en ollut aiemmin nähnyt. Raadissa istuivat Tuija Brax, Heikki Haapavaara, Anna-Stina Nykänen ja Heimo Holopainen.

Ei ihme, että formaattia on käytetty vuodesta toiseen. Oli virkistävää kuulla tietokirjoista lyhyitä näkemyksiä, jotka eivät välttämättä olleet ylistyksiä. Useista kirjoista näkemykset menivät täysin ristiin, kuin entisajan Levyraadissakin.

Enemmän olisi toki saanut irti, jos olisi itsekin lukenut samoja kirjoja. Ainoa, josta minulla oli käsitystä oli Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkaopas keskiajan Suomeen. Brax piti sitä onnistuneena nimenomaan elämyksellisyyden suhteen. Purjehtijana hän oli eri mieltä Hauensuolen roolista 1400-luvun rannikolla ja piti kirjan kuvausta tästä virheellisenä. Haapavaara piti kirjan "virheenä" elämän nurjien puolien poissaoloa. Hän kehui kuvitusta, joka toi mieleen vanhanaikaiset koulutaulut, ja suositteli luettavaksi ääneen lapsille.

Nykänen ei etsinyt virheitä, mutta oli jäänyt miettimään miten vaikutti elämään se, että ihmiset olivat nykyaikaisen pitkiä mutta pienijalkaisempia. Holopainen piti preesensin antamasta säväyksestä, mutta olisi kaivannut syvyyttä ajan ihmisten päiden sisältä. Ymmärsi toki, että moinen olisi mennyt fiktion puolelle.

Matkaopas sai kolme nelosta kuten myös Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin (lähi)historiallinen kirja Valonkantajat. Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. Mutta neljäs arvosana sille oli kakkonen ja matkaoppaalle vitonen, joten Matkaopas keskiajan Suomeen voitti kisan.

Tulossa avoin verkkokurssi: Johdatus kulttuuriperinnön tutkimiseen

Parin viikon kuluttua kuvan (Hilkka Finnen kynänjälkeä kirjasta Kylän lapset) tyttönen voisi olla ahertamassa ulkosalla tablettinsa kanssa Helsingin yliopiston verkkokurssia Johdatus kulttuuriperinnön tutkimiseen. Se toteutetaan nyt alkavan lukuvuoden aikana neljä kertaa ja nämä

Mooc toteutukset ovat kaikille avoimia ja maksuttomia – mukaan voi tulla innostuksesta ja mielenkiinnosta. Opiskelijalla on mahdollisuus suorittaa maksutta ja ilmoittautumatta osatehtävät. Lopputehtävän tekeminen ja siten jakson suorittaminen edellyttää ilmoittautumista (ja opintomaksun maksamista) jaksolle. 

Päivämäärät ja muu lisätieto verkossa ja kurssi aikanaan Helsingin Yliopiston MOOC-ympäristössä. (MOOC on lyhenne sanoista Massive Open Online Course ja tarkoittaa suurelle joukolle avointa verkkokurssia.)

Ja kun kulttuuriperinnöstä on puhe, niin palautetaan mieleen kesän julkistukset

• ELÄVÄ PERINTÖ! Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Suunnitelma kansallisesta toimeenpanosta. (PDF)
• Anna Kanerva ja Ritva Mitchell (toim.) 2015. Elävä aineeton kulttuuriperintö. Hankkeen loppuraportti. Cuporen verkkojulkaisuja 28. ISBN 978-952-5573-56-5, ISSN 1796-9263. (PDF)

Ja yksi opinnäytelinkki sanalla kulttuuriperintö oli myös tallessa

• Karasvaara, Maija: Kulttuuriperintö kulttuuripoliittisissa visioissa : etnologinen tutkimus kulttuuriperinnöstä ministeriöiden poliittisissa teksteissä

Kesäkkeen oudot sanat

Salme Aavan (oik. Sadeniemi) kirjassa Kesäke eletään välirauhan kesää, jota ei varjosta tulevat uhat vaan edellisen vammat. Suosittelen ja mahdollisia lukijoita varten otan nyt selvää parista itselleni tuntemattomasta sanasta.

1. Juonelle merkittävästi tapahtumapaikkakunnan kartano "oli fideikomissi".

- Mikä se sellainen on? kysyi Tiina
- Sellainen kartano, jota ei saanut myydä suvusta pois. Se meni aina perintönä vanhimmalle pojalle, selitti Henrik

Englannissahan tällainen järjestely koski monia kartanoista vuosisatojen ajan. Minulle tuli yllätyksenä, että näitä on ollut Suomessa tai Ruotsissa. Mutta ruotsinkielinen Wikipedia todistaa, että tälläinen sitova määräys on voitu tehdä ja sellainen on edelleen voimassa 24 tilalla. (Project Runebergin digitoima Nils Segerstrålen tutkielma Svenska fideikommiss "luonnollisestikin" kattaa vain nykyisen Ruotsin alueen.) Ja suomenkielinen Wikipedia kertoo aiheesta suomenkielisellä otsikolla sääntöperintötila ja listaa aika monta kartanoa.

2. Kesäke sisälsi juhannuksen kuvausta. Siirtolaistyttö Karjalasta kertoo perheensä perinteisestä juhannusruuasta: "Meillä oli aina munavoita ja piirakoita ja kalossinpohjajuustoa, kun isä on hämäläinen." Juustoa hän kuvasi kysyttäessä: "Sellaista, johon tarvitaan lyöppiä. Se narskuu hampaissa kuin kalossinpohja". Lyöppi oli jotain, jota sai ostettua kirkolta eli kirkonkylästä.

Lyöppi tuottaa verkkohaussa lupaavimman osuman Sari Karjalaisen opinnäytteessä Aladobista tirripaistiin : Suomalaista perinneruokaa. Lisätietoa siitä tulee kuitenkin vain vähän:

Hämeen maakuntaruokia ovat puljonki ja pasteija, rosolli, imelletty perunalaatikko, piimäjuusto, lyöppijuusto, sahti sekä kotikalja (Kolmonen 1988, 193).

Esiin Nykysuomen sanakirja, jonka mukaan lyöppijuusto on juoksutinjuusto. Kirkolta lähdettiin ostamaan juoksutinta?

Päiväkahvit Leineperin ruukilla

Aamusumun jälkeen aurinko alkoi paistaa lauantaina Kokemäellä ja mieleni teki vielä yhdelle kesäretkelle. Ehdotin siis autonkuljettajalleni päiväkahveja Leineperin ruukilla Kullaalla (nyk. osa Ulvilaa).

Luulisin siellä joskus aiemmin olleeni, mutta mielikuvani paikan rakennuskannasta oli ainakin aivan väärä. Eli olin kovasti yllättynyt isoista rakennuksista, joista kuvan etualalla 1860-luvulla rakennettu paja, jossa jalostettiin taustalla näkyvästä "masuunista saatu takkirauta taontakelpoiseksi [???]raudaksi"

Kysymysmerkit johtuvat opastustaulun tahrasta. Masuunista olisin mielelläni lukenut myös vastaavaa taulua, mutta vaikka rakennusta kiersin joka puolelta en moista löytänyt.

Ruukilla oli käynnissä markkinapäivä, jonka osana esiteltiin hiilenpolttoa. Ruukin tarpeisiin aikanaan periaatteessa samalla tavalla, mutta käytännössä toisin.

Markkinatouhun yhteydessä oli auki "seppä Sacklénin mökki". Tämä yhdistetään Kullaan kotiseutu- ja museoyhdistyksen sivulla ruukin valloneihin, mutta sisustus on 1920-luvulta, jolloin ruukki ei enää toiminut. Mistä lienee vuoden 1928 sveitsiläinen sanomalehti Kullaalle päätynyt?

Ruukkialueesta on tehty hieno useamman neliömetrin kokoinen pienoismalli, joka olisi ollut varmasti antoisa osaavan selostuksen kanssa. Omatoimisesti pystyin paikantamaan masuunin ja pajan.

Ruukin alueella oli myös pääsymaksullinen museo, johon (yllätys!) EN mennyt sisälle. Kaarlo Kangasniemestä en ollut koskaan kuullutkaan ja kahden euron säästämiseksi jään edelleen tietämättömäksi. Kyseisessä museossa

käy vuosittain kymmeniä tuhansia vierailijoita ympäri maailmaa ihastelemassa ja ihmettelemässä paikan vanhanaikaista idylliä. Pienessä kahden huoneen ja keittiön mökissä asuivat Kangasniemen vanhemmat ja yksitoista lasta. Esillä ovat alkuperäiset huonekalut ja sisustus.

Nauttittuamme kahvit 1860-luvulta peräisin olevassa ruukin yhteisleipomossa tai tarkemmin sanottuna sen pihassa, jossa kuulin pari sanaa bussilastin ostamaa opastusta, lähdimme tarkastamaan Kullaan kirkkoa.

Ja toteamassa, ettei sen vieressä oleva esinemuseo sattunut olemaan auki. Museokäynnittömäksi jäi tämä retki.

Venetsialaiset maailmalla ja Suomessa

Keskikesällä Ruotsin radion Vetenskapsradio Forum käsitteli kansanperinnettä. Ensimmäisessä jaksossa vilahti venetsialaiset eli sikäläisittäin lyshelg Suomesta omaksuttuna kesäkauden lopetuksena. Mutta mistä juhla loppujen lopuksi on peräisin?

Varhaisin Venetsian ulkopuolinen löytämäni venetsialainen juhla, johon liittyy vesi ja valot, on Gallican digitoima lehtikuva Annecy-järvellä keisarilliselle parille järjestetystä juhlasta, ilmeisesti vuonna 1860 (vrt kansikuva).

Helsingfors Dagblad julkaisi 27.8.1874 jutun, jossa kuvattiin Ruotsin Mälaren-järvellä värillisillä lyhdyillä koristettuja kesähuviloita ja paatteja. Tämä oli "en "venetiansk" fest, såsom främlingarne utryckte sig." Seuraavana kesänä Helsingissä järjestetyssä juhlassa puistossa oli "monivärinen venetsialaisvalaistus" eli yhteys veteen puuttui (Hufvudstadsbladet 12.9.1875). Pyynikillä venetsialaisvalaistus yhdistettiin "vesi-ilotulitukseen" (Tampereen Sanomat 18.10.1879).

Ainakin valaistus oli osana "venetsialaisia öitä", joita sanottiin olevan monissa Euroopan kaupungeissa (Helsingfors Dagblad 1.10.1875, Östra Finland 29.6.1881, Östra Finland 25.7.1881). Ranskassa venetsialainen juhla oli osa kansallispäivän juhlintaa Boulognen metsässä, Seinellä tai Vincennesin metsässä (Helsingfors Dagblad 21.7.1880, Helsingfors Dagblad 23.7.1882, Wasa Tidning 27.7.1883, Åbo Tidning 19.7.1884, Finlands Allmänna Tidning 20.7.1885). Belgian 50-vuotispäiviin liittyi venetsialaisöitä ja -juhlia (Åbo Underrättelser 27.7.1880, Helsingfors Dagblad 23.8.1880).

Näihin mainintoihin ei sisälly siis mitään kuvausta juhlasta. Finlands Allmänna Tidning julkaisi 17.8.1880 fiktiivisen tarinan, jossa venetsialaisessa juhlassa paateilla oli lamppuja eli tämä oli tunnettu määritelmä

Helsingin Hesperian puistossa järjestettiin 11.9.1884 venetsialainen juhla, jonka ilmoituksessa (Helsingfors Dagblad 10.9.1884) ei mainita vettä, mutta kuvauksessa (Hufvudstadsbladet 11.9.1884) todetaan ilotulitukseen liittyvän venetsialainen juhla nimenomaan vesillä.

Jokin vuosi tämän jälkeen ovat Lauttasaaren ja sitä ympäröivien pikkusaarien kesäasukkaat aloittaneet perinteen, jossa venetsialainen juhla päätti kesäkauden. Lehdessä Lördagsqvällen kirjoitetaan 23.8.1890 että tapa "under de närmast föregående åren äfven varit vanligt".

Vuoden 1890 ohjelmassa oli sään salliessa nostaa lippu salkoon Grisen-saarella kello 2 iltapäivällä. Juhlaan osallistuvat kokoontuivat samalle saarelle kello kuudelta illalla, jolloin musiikki soi ja kalliolla sai tanssia. Valot saarella ja huviloilla syttyivät kello 8 illalla ja valaistuilla paateilla seilattiin kulkuueena pitkin selkää. Kello 9 ilotulitettiin useilla huviloilla.

Tämä lähellä nykyistä oleva juhla toteutui ainakin seuraavina vuosina samantapaisena (Lördagsqvällen 22.8.1891, 27.8.1892).

Kokkolassa ajoitetaan venetsialaisten synty 1800-luvun loppupuolelle. Ennen vai jälkeen Helsingin?

Ruotsalainen näyttelijä Länsi-Suomessa 1839 (Roos 1/7)

Kuvan (Wikipediasta) mies on ruotsalainen näyttelijä Johan Petter Roos. Hän oli päälle viisikymmentä vuotta vanha, kun muistelmansa Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871) ilmestyivät. Niihin sisältyy niin herkullista aineistoa Suomesta, että päätin julkaista niistä sarjan näin sunnuntaisin.

Ensimmäistä kertaa Roos tuli Turkuun 21-vuotiaana kesällä 1839. Hänet oli palkattu näyttelijäksi C. W. Westerlundin seurueeseen.

Turkuun saapumisessa hän muistelmissaan korostaa venäläisten sotilaiden näkyvyyttä. Jo laivalta hän erotti näiden harmaat takit punaisine kauluksineen. Myös tullivirkamiesten tummanvihreät virkapuvut olivat jääneet muistiinsa ja näiden päähinemallia hän inhosi tästä saapumishetkestä alkaen.

Roos sai jo seuraavana päivänä kirjeen Westerlundilta, joka oli seurueineen Uudessakaupungissa, jonne kävi nyt Roosin tie. Turussa hän oli pärjännyt ruotsilla, jota paikalliset puhuivat laulavalla murteella ("en viss sjungande brytning"), mutta melko hyvin ("en ganska god svenska"). Mutta Turun ja Uudenkaupungin välisellä suomenkielisellä aluella hän joutui turvautumaan hollipaikoilla elekieleen.

Seurue oli jo lähdössä Uudestakaupungista kohti Raumaa, mutta Roos ehti havainnoida kaupunkia ulkoisesti:

Nystad var hemskt att skåda. Denna, liksom flere af Finlands städer, hade under de sista decennierna undergått en härjande vådeld, och var nu försedd med mycket breda, icke stenlagda gator, låga envåningshus, några stycken i hvart qvarter, och alldeles folktom hvart man gick. 

Hän siis kiinnitti huomiota leveisiin katuihin, kiveämättömiin katuihin, mataliin yksikerroksisiin taloihin, joita oli vain muutamia kussakin korttelissa. Eikä missään ihmisiä. Sen sijaan Raumassa saattoi melkein kuvitella olevansa ruotsalaisessa pikkukaupungissa: "Smala, stenlagda gator, gladlynta ansigten i hvarje fönster, qvinnor af alla åldrar, som knypplade spetsar."

Raumalla seurue esitti saksasta käännettyä näytelmää "Erik XIV och Johan III eller Catarina Jagellonica, hertiginna af Finland". Koska Raumalla ei ollut kirjapainoa, esitystä markkinoitiin käsinkirjoitetuin julistein. Teatterina toimi jollain pihalla oleva vaunuvaja. Yleisö istui niin lähellä näyttelijöitä, että he olisivat Roosin mukaan voineet käyttää samaa nuuskarasiaa. Näyttämöä rajasi reunallaan oleva lankku.

Tukholmaan tasoon tottunut Roos oli pettynyt seurueen esitykseen, jossa hänellä itsellään ei ollut roolia. Erityisesti häntä häiritsi tukholmalaisten näyttelijöiden puheeseen Suomessa tarttunut nuotti eikä Tukholmaa eteläisempikään murre sopinut korvilleen.

Raumalaisia esitykset eivät kiinnostaneet, joten heti ensi-illassa kerrottiin seuraavan esityksen olevan viimeinen. Jatkettiin Poriin, jossa esitystilana oli puisen seuratalon suuri tanssisalonki. Porilaisetkaan eivät rynnänneet katsomoon, sillä Westerlund oli ollut kaupungissa varsin äskettäin. Tuolloin seurueeseensa kuului näyttelijä Sjöberg, josta tuli porilaisten suuri suosikki. Läksiäislahjaksi kaupunkilaiset olivat keränneet hänelle pussillisen hopearuplia. Harkitsemattomasti tämä heitettiin häntä kohti ja pussi osui Sjöbergin kasvoihin. Porilaiset pelkäsivät jo tappaneensa lemmikkinsä, mutta ei sentään.

Sitten seurue yritti esityksiä Turussa, mutta sielläkään eivät vetäneet väkeä kuin erityistoimin. Yksi näistä oli paikallisen sokerileipuri Stålsköldin päästäminen lavalle, entiseen ammattiinsa näyttelijänä. Vihoviimeiseksi pidettiin teatteriesityksen sijaan naamiastanssiaiset 29.11.1839. (Tätä mainostettiin ainakin Åbo Tidningarissa 27.11.1839.)

Westerlund aikoi järjestää toisetkin naamiaiset halvemmalla sisäänpääsyhinnalla, mutta maaherra pani tälle topin ja ilmotti, että seurueen pitäisi oitis lähteä Turusta.

Sibeliuksesta lapsille

Tämä vuosi on monen miehen juhlavuosi, mutta lastenkirjallisuuden perusteella yksi on yli muiden. Sibelius.

Ensimmäisenä sain kirjastosta lainaksi Katri Kirkkopellon kirjoittaman ja kuvittaman kirjan Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa. Sen mukana on CD-levy, jossa on niitä Sibeliuksen kappaleita, joiden nimet minäkin tunnistan. Takatekstin mukaan kirja on nimenomaan tehyty 150-juhlavuoden kunniaksi.

Kirjan muoto on perinteisen kuvakirjan. Vähäisellä tekstillä ja isoilla kuvilla kerrotaan Sibeliuksen (todellisen?) lapsenlapsen päivä Ainolassa. Ensin kävelyllä luonnossa papan kanssa ja sitten kuuntelemassa Aino-mummon selostus papan elämästä. Hajuton ja mauton minun näkökulmastani, mutta joku pastellisävyistä pitävä voi ihastua?

Paula Norosen Supermarsu ja jääräpää Janne oli aivan toista tyyliä. Supermarsu eli Emilia on seikkaillut monessa aikaisemmassa kirjassa, joita en ole nähnyt enkä lukenut, ja tällä kertaa joutuu ilmeisesti ensimmäistä kertaa aikamatkalle. Ainolassapa tietenkin.

Emilia tovereineen päätyy vuoteen, jolloin Jean Sibelius oli heidän ikäisensä eli 11-vuotias. Seuraa niin vauhdikkaita käänteitä kuin 1800-luvun kärryillä saadaan aikaan ja lopussa kaikki on hyvin. Kirja on tarkoitettu noin kymmenvuotiaille eli en kuulu kohderyhmään, mutta lukeminen sujui vaivatta. Historiaa kirjaan oli upotettu melko vähän, mutta sopivasti. Lapsista on varmaan (?) kiva (?!) saada kuulla, että marsut olivat ennen vanhaan merimiesten ravintovara.

Eniten pidin Tapani Baggen kirjoittamasta ja Salla Savolaisen kuvittamasta kirjasta Hämeenlinnan Janne. Kuinka Jannesata tuli Jean Sibelius. Paikallishistoria fokuksessa Jean Sibeliuksen nuoruuden vuosista kertoi hänen oma kaikkitietävä kertojaäänensä, jossa paikoitellen kuulsi läpi tietty omahyväisyys. Kunkin aukeaman tietolaatikoista sai halutessaan syvempää tietoa ja Savolaisen kuvat olivat hauskoja ja kuitenkin sopivan uskollisia historialle.