Ruotsalainen näyttelijä Länsi-Suomessa 1839 (Roos 1/7)

Kuvan (Wikipediasta) mies on ruotsalainen näyttelijä Johan Petter Roos. Hän oli päälle viisikymmentä vuotta vanha, kun muistelmansa Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871) ilmestyivät. Niihin sisältyy niin herkullista aineistoa Suomesta, että päätin julkaista niistä sarjan näin sunnuntaisin.

Ensimmäistä kertaa Roos tuli Turkuun 21-vuotiaana kesällä 1839. Hänet oli palkattu näyttelijäksi C. W. Westerlundin seurueeseen.

Turkuun saapumisessa hän muistelmissaan korostaa venäläisten sotilaiden näkyvyyttä. Jo laivalta hän erotti näiden harmaat takit punaisine kauluksineen. Myös tullivirkamiesten tummanvihreät virkapuvut olivat jääneet muistiinsa ja näiden päähinemallia hän inhosi tästä saapumishetkestä alkaen.

Roos sai jo seuraavana päivänä kirjeen Westerlundilta, joka oli seurueineen Uudessakaupungissa, jonne kävi nyt Roosin tie. Turussa hän oli pärjännyt ruotsilla, jota paikalliset puhuivat laulavalla murteella ("en viss sjungande brytning"), mutta melko hyvin ("en ganska god svenska"). Mutta Turun ja Uudenkaupungin välisellä suomenkielisellä aluella hän joutui turvautumaan hollipaikoilla elekieleen.

Seurue oli jo lähdössä Uudestakaupungista kohti Raumaa, mutta Roos ehti havainnoida kaupunkia ulkoisesti:

Nystad var hemskt att skåda. Denna, liksom flere af Finlands städer, hade under de sista decennierna undergått en härjande vådeld, och var nu försedd med mycket breda, icke stenlagda gator, låga envåningshus, några stycken i hvart qvarter, och alldeles folktom hvart man gick. 

Hän siis kiinnitti huomiota leveisiin katuihin, kiveämättömiin katuihin, mataliin yksikerroksisiin taloihin, joita oli vain muutamia kussakin korttelissa. Eikä missään ihmisiä. Sen sijaan Raumassa saattoi melkein kuvitella olevansa ruotsalaisessa pikkukaupungissa: "Smala, stenlagda gator, gladlynta ansigten i hvarje fönster, qvinnor af alla åldrar, som knypplade spetsar."

Raumalla seurue esitti saksasta käännettyä näytelmää "Erik XIV och Johan III eller Catarina Jagellonica, hertiginna af Finland". Koska Raumalla ei ollut kirjapainoa, esitystä markkinoitiin käsinkirjoitetuin julistein. Teatterina toimi jollain pihalla oleva vaunuvaja. Yleisö istui niin lähellä näyttelijöitä, että he olisivat Roosin mukaan voineet käyttää samaa nuuskarasiaa. Näyttämöä rajasi reunallaan oleva lankku.

Tukholmaan tasoon tottunut Roos oli pettynyt seurueen esitykseen, jossa hänellä itsellään ei ollut roolia. Erityisesti häntä häiritsi tukholmalaisten näyttelijöiden puheeseen Suomessa tarttunut nuotti eikä Tukholmaa eteläisempikään murre sopinut korvilleen.

Raumalaisia esitykset eivät kiinnostaneet, joten heti ensi-illassa kerrottiin seuraavan esityksen olevan viimeinen. Jatkettiin Poriin, jossa esitystilana oli puisen seuratalon suuri tanssisalonki. Porilaisetkaan eivät rynnänneet katsomoon, sillä Westerlund oli ollut kaupungissa varsin äskettäin. Tuolloin seurueeseensa kuului näyttelijä Sjöberg, josta tuli porilaisten suuri suosikki. Läksiäislahjaksi kaupunkilaiset olivat keränneet hänelle pussillisen hopearuplia. Harkitsemattomasti tämä heitettiin häntä kohti ja pussi osui Sjöbergin kasvoihin. Porilaiset pelkäsivät jo tappaneensa lemmikkinsä, mutta ei sentään.

Sitten seurue yritti esityksiä Turussa, mutta sielläkään eivät vetäneet väkeä kuin erityistoimin. Yksi näistä oli paikallisen sokerileipuri Stålsköldin päästäminen lavalle, entiseen ammattiinsa näyttelijänä. Vihoviimeiseksi pidettiin teatteriesityksen sijaan naamiastanssiaiset 29.11.1839. (Tätä mainostettiin ainakin Åbo Tidningarissa 27.11.1839.)

Westerlund aikoi järjestää toisetkin naamiaiset halvemmalla sisäänpääsyhinnalla, mutta maaherra pani tälle topin ja ilmotti, että seurueen pitäisi oitis lähteä Turusta.