Digipöhinää

1) British Library julkaisi joulukuun lopulla Flickrissä miljoona tekijänoikeusvapaata kuvaa. Ne on revitty digitoiduista kirjoista automaagisesti, ovat laadultaan sen mukaisia eivätkä vielä sisällä juuri mitään metadataa. Ja silti ihmiset (mukaanlukien minä) innostuivat selaamaan niitä ja etsimään helmiä. Ja kirjasto sai positiivista julkisuutta ja saa sitä lisää kun joukkoistus metadatan keruuseen aikaanaan alkaa.

Esimerkkikuva kirjasta 'Round about the Islands: or sunny spots near home ... Frontispiece and vignette by G. Du Maurier'.

Tietoteknisesti lahjakas voisi tehdä saman Kansalliskirjaston digitoimille aikakaus- ja sanomalehdille.

2) Englannissa koulu on joukkoistanut vanhojen luokkavalokuviensa henkilöiden tunnistuksen. Yksinkertaista ja fiksua. Ellei huolehdi ylenmääräisesti yksityisyydestä ja henkilötietolainsäädännöstä.

3) Slate esitteli 5 lempparidigiarkistoaan vuodelta 2013. Erikoisin Suomen näkökulmasta oli pienen kaupungin 1900-luvulla otettuja pidätysvalokuvia esittelevä blogi.

4) Tuoreimpia uutisia Lontoon suunnalta on joukkoistus, jolla poimitaan ensimmäisen maailmansodan sotapäiväkirjoista henkilönimiä. Koska sodan sotilaita koskevat arkistot tuhoutuivat pääosaltaan seuravassa sodassa tähän löytyy varmasti tekijöitä. Lisätietoa arkiston sivulta.

5) Suomen merkittävin henkilötietokantaprojekti eli HisKi melkein lähti uudelleen käyntiin tammikuussa. Mutta SSS:n toiminnanjohtaja toimi heti seuraavana päivänä, joten se siitä sitten. Lisäys 9:12. Ks. kommentti. Lisäksi olisin voinut tarkemmin verrata päivämääriä tässä ja tässä.

6) Viime viikolla Jyrki Ilva twiittaili, että "Suomalainen asiasanasto- ja ontologiapalvelu Finto aloittanut toimintansa". Esa-Pekka Keskitalo tiedotti samalla kanavalla työryhmästä paikkatiedon pysyvien tunnisteiden kehittämiseksi. Miten otetaan huomioon paikkatiedon muuttuva luokittelu?

7) Susanna Ånäs käynnistelee Wikimedian puitteissa pohjoismaisia karttakuvioita, joiden tavoitteesta en vielä ole selvillä, mutta seuraan mielenkiinnolla.

8) Useampi on herännyt miettimään FB:hen kerätyn materiaalin kohtaloa. Samuli Isola pääkirjoituksessan Kotikylä taskussa ja Jessica Parland-von Esseen blogikirjoituksessaan Facebookproblemet. (Yleisemmin, Pekka Rahko ja Katoavien aineistojen ongelma)

P. S. Kotimaasta lisäksi:

• Palola, Petra: Digitaalisen arkiston käyttöönottoprosessin onnistuminen toimittajan näkökulmasta Ylessä 
• Koivuaho, Sari : Arkistointi digitaalisella aikakaudella : mitä muutoksia ja ongelmia elektroniset tallenteet tuovat pitkäaikaiseen arkistointiin? 
• Romppanen, Mirja: Digitaalisten asiakirjojen pitkäaikaissäilytys: tutkimus-ja kehittämisprojektien lähestymistapojen vertailu.  
• Häggblom, Lars Mathias: Databasarkivering: En kontroll av metoder för långtidsarkivering av databaser
• Kupiainen, Martti: Väri digitaaliarkistoissa
• Raitanen, Ismo: "Etsikäät hywää ja älläät pahaa." Tiedonhakumenetelmien tuloksellisuuden vertailu merkkivirheitä sisältävässä historiallisessa sanomalehtikokoelmassa

Sukututkimuksesta kysyttyä ja vastattua

Suomi24:ssä on sukututkimukselle palsta, jota käyn välillä katsomassa ja olen joskus jotain kirjoittanutkin. (Yksi harvoja paikkoja, joissa en esiinny omalla nimelläni.) Pitkäaikaisena harrastajana on terveellistä saada käsitystä aloittelijoiden huolista. (Avutonta kysyjää kuvaamassa kirjan London Lyrics kuva. British Library, Flickr)

Päällimmäisenä on tätä kirjoittaessani kysely isän löytämisestä vuodelta 2012. Näitä on surullista lukea. Joskus olen saanut sukututkimuksen harrastamisen mainitessani mukamas vitsikkään kysymyksen "ai, haet isääsi vai", joka ei naurata yhtään, kun tuntee oikeasti piilotettuja juuria etsiviä.

"Olisi kiva tietää enemmän suvustani :)" Ahaa. Olisiko niin kivaa, että jaksaisi tehdä itse jotain? No, tässä tapauksessa on saanut yksityisviestinä "jotakin asiaa koskevaa". Ihmeitä tapahtuu. "Onko suku  ollut tutkimuksen kohteena kenelläkään?" on myös saanut hämmästyttävän paljon vastauksia. Kymmenen vuoden aikana.

Seuraava sukutietoa kaipaava on jo etsinyt tietoa, mutta epätietoinen siitä "Miksi tätä edemmäs ei voida mennä? Liittyykö se nimenomaan juuri tuohon ruotsalaisperäisyyteen?". Todennäköisesti vastaus kysymykseen on lähteiden puute tai puuttellinen läpikäynti. Palstalal vastaajat ovat innostuneet DNA:n mahdollisuuksista.

Tietä Lutikkavaaraan hakeva on saanut asiallisesti linkin Karjalan karttoihin ja henkikirjakin on etsitty valmiiksi esille.

Onko hiskin täydentäminen lopetettu? Jokseenkin ainoita paikkoja, joissa Hiskistä voi keskustella vapaasti. Joukossa tietäjiä ja tietämättömiä.

Miten lisämateriaalia "tylsästä suvusta" on itsellenikin (taas) ajankohtainen kysymys. Vastauksissa ei mitään erityisempää uutta.

"Ainahan voi käydä läpi uudelleen noita rippikirjan perheitä ja lukea rivien välistä miten elämä on sujunut. Pienellä mielikuvituksella saat perheet "elämään""

"Vanhoista sanomalehdistä saattaa yllättävästi löytyä jotain tietoa."

"No mä olen lohduttautunut sillä, että esim. lapsimäärästä ja lasten kuolleisuudesta ja kuolinsyistä saa riittävää draamaa keräiltyä. Myös uudet puolisot ja sinun, minun ja yhteiset lapset ovat tuottaneet päänvaivaa. Muuttojenkin taustalta monesti paljastuu yhtä sun toista, ainakin syitä voi arvailla nälkävuosista vararikkoihin ja seikkailunhaluun. Kyllä arkistojen ihmisillä on ollut monesti aika värikäs elämä. Ainakin omaan elämääni verrattuna.
Samalla olen hankkinut tietoa ihan yleisesti alueen historiasta. Tautiepidemioista ja nälkävuosista ainakin monesti kerrotaan ja nehän tuovat väriä ja faktaa omien sukulaistenkin kohtaloihin."

Syvepää analyysiä (?) vaativa kysymys Kuinka monessa perinnettä palavassa suvussa on tapahtunut degeneraatio ja debilisaatio vuosien saatossa ja hapatus on syönet suvun hedelmät? menee yli hilseeni.

Hammarbergien selvittäminen on ollut suosittu aihe, johon muistaakseni itsekin yritin kontribuoida. Julkkis ja sukunimi on houkutteleva yhdistelmä.

Sitten "Omasta isoisästäni tiedän sukunimen, paikkakunnan jonne haudattu, kuolinvuoden ja mitä on tehnyt työkseen.". Kun olen tuntenut 75% omista isovanhemmistani henkilökohtaisesti, tämä lähtökohta tuntuu oudolta, mutta ei ole ainoa vastaava verkon palstoilla nähty. Tällaiseen ei auta verkkoartikkelien huitaisut Hiskin käytöstä vaan perustiedot on etsittävä aivan muualta. Kysyjä on saanut asiallisia neuvoja itse keksimänsä hautausmaaharhailun tilalle:

"Tilaa hautauspaikkakunnalta seurakunnalta sukuselvitys. Isoisän perukirjan voit hankkia kuolinpaikkakunnan käräjäoikeudesta. [...] Mummon perukirjasta voi käydä ilmi myös isoisän tiedot. Pyydä perukirjat kaikkine liitteineen. Jos käy hyvä tuuri niissä on mukana sukuselvitykset. "

"Miksi nimi muuttui siten, ettei se liity lainkaan alkuperäiseen sukunimeen? Liittyykö nimeen jokin järjestö tai jokin muu historia, tietääköhän kukaan?" Taas mennään. Kysyjä itse on miettinyt nyt jo 7 vuotta. Menneisyyden ihmisen ajatuksia vaan ei saa kiinni mistään.

Miksi äiti on 1930-1940 luvulla "muuttanut" lastensa kanssa ympäri Suomea virkatodistusten perusteella, vaikka todellisuudessa lapset ovat olleet aivan muulla ilman äitiänsä?? Erinomainen muistutus siitä, että virkatodistusten perusteella 1900-luvun ihmisten todellisia muuttoja voi olla mahdoton tavoittaa. Väestörekisterissä on kyllä kaikki viralliset osoitemuutokset eli 1970-luvulta alkaen voisi olla paremmat lähtökohdat?

Dokumenttielokuvista

Yli kymmenen vuotta sitten muutin Helsinkiin ja puolen vuoden välein olen tutkinut Orionin ohjelmaa aikomuksena aloittaa näytöksissä käyminen. Kerta toisensa jälkeen on jäänyt tekemättä, vaikka toisinaan olen jopa merkinnyt mahdollisuuksia kalenteriin. Toisinaan olen huomannut kiinnostavan elokuvan, kun on jo ollut myöhäistä.

Näin kävi kun osuin Shockpoint Orion -blogiin, joka onnistui esittelemään käynnissä olevaa Stranger than fiction -elokuvasarjaa vetävästi.

Miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Jos Stranger Than Fiction -esityssarjan dokumenttielokuvat eivät ole ensisijaisesti asiaohjelmia joita katsotaan informaation saamiseksi, millä mielellä niitä tulisi lähestyä? Taiteena, viihteenä vai “läpällä”?

Dokumenttielokuvat ovat vaikeampia kuin tietokirjat. Orionin sijaan käyn harjoittelemassa lähiviikkoina niiden ymmärtämistä DocPoint-festareilla. Sielläkin jää kiinnostavin pätkä eli Himmlerin kanteleensoittaja näkemättä aikatauluristiriidan takia. 

Dokumenttielokuvien ero tietokirjoihin hahmottuu hyvin AMK-töiden otsikoista. Niitä on kirjoitettu myös tietotekstien tekemisestä, mutta aivan toisenlaisin nimekkein. (Vanha pitkä lista tarjoaa vertailumateriaalia ja sisältää pari dokumenttielokuviinkin liittyvää linkkiä.)

• Pihlman, Olga: TOTUUS SELLAISENA KUIN MINÄ SEN NÄEN : Miten tein käsikirjoituksen Uudet majakanvartijat -dokumenttielokuvaan?
• Paaso, Ilkka: Subjektiivinen totuus : Dokumenttielokuvan kuvasuunnitteluprosessi 
• Leppänen, Janne: Esitys todellisuudesta : dokumenttielokuvan syntyprosessi
• Kenttä, Juhani: Historiaa uudelleen rakentamassa. : Dramatisoidun dokumentin käsikirjoittaminen opiskelijaprojektina
• Myllärinen, Emmi: Todellisuuden illuusion rikkomista? : Kuvituskuva henkilödokumenttielokuvassa 
• Degerlund, Toni: Fiktiota vai faktaa : dokumenttielokuvan rajat ja eri genrejen sekoittaminen keskenään 
• Makkonen, Joonas: Tuoreempia tarinoita : Lajityyppien sekoittamisella katsojaa yllättämään 
• Suorsa, Birgitta: Draaman kaarta etsimässä : tapaustutkimus dokumenttielokuvasta
• Bahmanpour, Sara: Tarina vai tyyli? : poeettisen dokumentin traditio ja kerrontarakenne
• Mäki-Kala, Linda: Henkilöhaastattelu dokumenttielokuvassa ja aikakauslehdessä : Erot ja yhtäläisyydet
• Kaunisto, Jenni: Aitoutta etsimässä : Realismin illuusio elokuvassa 
• Murto, Saara Helene: Ohjaaja kameran edessä ja takana : henkilökohtaisen dokumenttielokuvan erityispiirteitä
• Pyykkönen, Laura: Tositarina omasta elämästä : Subjektiivisen dokumenttielokuvan tekoprosessi 
• Lindfors, Olli: Historiallisen lyhytelokuvan ohjaamisesta : Kuinka ohjata onnistunut elokuva?
• Mäkelä, Katriina:  Henkilökuvadokumentin alun rakentaminen 
• Huru, Aleksi: Henkilökuvadokumentin rakentaminen
• Silvola, Joonas: Kuvaajana dokumenttielokuvassa : Toimivan haastattelukuvan kuvaus
• Mäkelä, Marianne: Dokumenttielokuvaan kuvatun digitaalisen raakamateriaalin arkistointi : tuotantoyhtiön näkökulmasta 
• Pasanen, Tuukka: Dokumenttielokuvan nousu 2000-luvulla : kuinka dokumenttielokuvasta tuli populaaria?
• Kurri, Mikko:  Pienen budjetin vaikutus dokumenttielokuvaan
• Kivenheimo, Taavi: Ääniä ympäriltä : näennäisdokumentaarinen found footage -elokuva ja sen ääni-ilmaisu
• Sammalniemi, Gretta-Garoliina: Vuosi ohjaajana : Arktiset tulet -dokumenttielokuva 
• Anttila, Anna: Kauniita kuvia järkikullan jättömailta : Mielisairauden ilmaiseminen elokuvassa kuvallisin ja äänellisin keinoin 
• Ollila, Matti: Uskottavaa dokumenttielokuvaa rakentamassa : Tarkastelun kohteena dokumentaarinen Shoot me! -elokuva
• Harjajärvi, Teemu: Fiktiivisen todellista : Fiktiivisen dokumentin Elämä kuin elokuvaa värimäärittely 
• Rahkola, Nina: Tiiviisti yhdestä suusta : Tutkimus kertojan käytön merkityksestä dokumenttielokuvassa 
• Kujala, Elisa: Dokumentin tarina luodaan editissä 
• Lönn, Lauri: Musiikin kerronnallinen rooli dokumenttielokuvissa : mitä katsojalle halutaan musiikillisella kerronnalla välittää? 
• Pohtala, Jenni: Sisälle tekijän psyykeeseen : miten henkilökohtaiset tv-dokumentit ja henkilökohtaiset dokumenttielokuvat eroavat toisistaan? 
• Laakkonen, Viivi: Luonnollinen päähenkilö : Kuinka päähenkilön luonnollisuus voidaan säilyttää dokumenttielokuvassa? 
• Mäntymaa, Eero: Uuden Dokumentarismin Kynnyksellä : Internet dokumenttielokuvan ensisijaisena julkaisualustana 
• Viikari, Nicholas: VAIKUTTAMISEN KEINOT DOKUMENTTIELOKUVAN TEOSSA : Tarkastelun kohteena Kaatopaikaton Suomi -dokumentti 
• Kataja, Suvi Tuuli: Käsikirjoitettua todellisuutta - menetelmiä vai mystiikkaa? 
• Tervo, Taina: Sisältö on kunkku! : miten myydä dokumenttielokuvaideansa tuotantoyhtiölle?
• Onttonen, Hanna: Ohjaajan ja päähenkilön suhde dokumenttielokuvan teossa : mitkä normit suhteelle tulisi asettaa? 
• Syrjänen, Petra: Eettinen näkökulma radiodokumentissa : Tekijän vastuu ja valinnat 
• Alenius, Arsi: Johdettavana on ihmisen mielikuvitus : Kuunnelmallisten elementtien hyödyntäminen Yle Radio 1:n historiasarjassa
• Saikkonen, Tero: Fakta fiktioksi : Kuinka toimia dramatisoidussa elokuvassa pääkuvaajana

Helsingin historiaa kuuntelemassa, kolme kertaa

16.1.2014, Seppo Aalto, Vironniemen Helsinki 1640–1721: Hankala alku. Kanneltalo, 15 kuulijaa

Aalto on loppusuoralla Helsingin historian seuraavan osan kirjoittamisessa. Se tulee ulottumaan ainoan helsinkiläisesi-isäni aikaan, joten lähdin tietenkin kuuntelemaan ennakkotietoja. Tällä ensimmäisellä kerralla hädin tuskin pääsimme Vironniemelle ja kävimme läpi useita välivaiheita. Kuten Helsingin kaavoituksen Sörnäisiin, josta FB-sivu Helsinki suunnittelee äskettäin tarjosi oheisen kuvan.

Kaupungille on tietenkin olennaista kauppa ja mielenkiintoista oli kuulla Aallon rinnastus Neuvostoliittoon tiukkojen määräyksien tosiasiallisesta ohittamisesta. Kuin myös hyvin varovainen kuvaus kaupungin kielisuhteista 1600-luvulla.

21.1.2014, Ossian Enqvist, Töölön historiaa: Töölö 1700-luvulla. Töölön kirjasto, noin 100 kuulijaa

Etukäteistiedot Enqvistin vetovoimasta pitivät paikkansa ja sain olla tyytyväinen aikaiseen saapumiseeni. Luentosarjasta oli vuorossa Töölö 1700-luvulla, johon tutustuimme kronologisesti ja oheiseen vuoden 1777 karttaan tukeutuen. (Tämäkin tiedosto kaapattu edellä mainitulta FB-sivulta).

Alun selostus Helsingin vaiheista Suuren Pohjan sodan aikana oli minulle niin tuttua ja kaukana Töölöstä, että keskittymiseni herpaantui. Havahduin kun tajusin, että puhuttiin hattujen sodan ajan puolustuslinjasta Hesperiankatujen kohdalla ja tykeistä Apollonkadun kukkulalla. Ainesta teemakävelyyn? Enqvist oli saanut Livrustkammaresta kuvan venäläisten joukkojen johtajan panssarista. Mitä muuta hänen tutkimisensa on, ei selvinnyt.

Värikkäintä kerrontaa syntyi Töölön kaivohuoneesta/terveyslähteestä ja myös nykyisen Töölönkadun ja Linnankoskenkadun risteyksessä sijainnut mestauspaikka kiinnosti yleisöä. Enqvistin mukaan mestausmiekka (!) tallella?

23.1.2014, Seppo Aalto, Vironniemen Helsinki 1640–1721: Valtapeli tervakaupungissa. Kanneltalo, 17 kuulijaa

Aalto yritti kertoa noin 40 vuoden kv-kauppapolitiikan ja helsinkiläisten keskinäiset kismat yhdellä kerralla ja osittain edellisen kerran asioita kerraten. Tervakomppania(t) tuli(vat) viimeistään nyt tutuksi ja palautti(vat) kivasti mieleen viime viikolla aloittamani Coursera-kurssin The Modern World: Global History since 1760 ekan luennon, jossa selitettiin ajan talouspolitiikkaa. (Kurssin annista varmaan aikanaan täällä lisää.)

Minulle uusi aspekti Helsingin historiaan oli runsas muutto Ruotsista 1650-luvulla. Aikanaan näiden muuttajien lapsista tuli paljasjalkaisempia helsinkiläisiä. Dynamiikkaa.

Länsi-Uudenmaan ruukit ovat Aallon tulkinnan mukaan harrastaneet merkittävässä määrin maakauppaa 1600-luvulla ja omalta osaltaan heikentäneet Helsingin taloudellisia mahdollisuuksia. Ruukkien taloudellinen merkitys tuli esiin kun pari vuotta sitten väänsin esseetä Kuisman tiiliskivestä. Jäi mielikuva, että ilmiö kuului vasta 1700-luvulle, korjattakoon.

Hollantilaiset olivat voimakkaasti esillä, joten Amsterdamissa mietitty kysymys paikallisista lähteistä palasi mieleeni. Joten kävin session lopuksi kysymässä oliko Aallolla tietoa niitä hyödyntäneestä tutkimuksesta. Ei ollut, joten vaikuttaa todennäköiseltä, ettei sitä ole. 

Kadonneet isoäidin sedät

Sampsa Heinonen mainosti Twitterissä sivustoa Multicultural Canada. Ilman suurempia odotuksia kävin syöttämässä sinne hakusanaksi Hohenthal. Yllätyksekseni sain pari hakutulosta ja yhdellä oli oikeaa merkitystä. Suhteessa yleiseen tiedottomuuteeni mummoni sedistä, jotka lähtivät Atlantin yli.

Tilanne nyt. Ivar Hohenthal

• 18.12.1901 Saapuminen St John, New Brunswick, Canada (Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956, Ancestry.com)
• 1910 väestönlaskenta Frontier, Uinta, Wyoming, USA (1910 United States Federal Census, Ancestry.com)
• 1918 kutsuntakortti Ashtabula, Ohio (World War I Draft Registration Cards, 1917-1918, Ancestry.com)
• Maaliskuu 1924 aikoo naimisiin Fitchburg, Massachusetts (The Fitchburg Sentinel 19.3.1924)

Perhetarinoiden mukaan Ivar päätyi Karjalaan, mutta mitään kirjallista todistetta tästä ei ole löytynyt.

Pikkuveli Yrjö Hohenthal

• 24.9.1904 saapuminen (New York Passenger Lists, 1820-1957, Ancestry.com)
• 1918 kutsuntakortti Coos, Oregon; veljensä kutsuntakortin perusteella Marshfield, Oregon (World War I Draft Registration Cards, 1917-1918, Ancestry.com)
• 1926 Webster's Corner's, British Columbia (Vapaus 17.12.1926, Multicultural Canada)

Tuo viimeinen piste oli siis se uusi, jonka tarjosi Yrjön halukkuus toivottaa

Mihin mies on sitten tämän jälkeen kadonnut? Muita osumia ei sivusto tarjonnut, mutta kylläkin paljasti vapputervehdyksen alta, että eräs Emil Hohenthal vaikutti keväällä 1927 Port Arthurissa (Vapaus 25.4.1927) ja hänelle lähetetty kirje oli samassa paikassa vuotta myöhemmin (Vapaus 26.9.1928).

Missä/mikä on Webster's Corner's, British Columbia? Kummituskaupunki, johon muutti suomalaisia, ja, josta on digitoitu valokuvia. Ellei "All rights reserved", tässä olisi vielä koristuksena esimerkiksi suomalaista miesvoimistelua.

Artikkeliassosiaatioita

Toinen (siitä ensimmäisestä eilen) kesällä ostamani ruotsalainen lehti oli BBC Historia i Fokus 5/2013. Epäilin etukäteen, että siinä on enimmäkseen englantilaisesta emolehdestä käännettyjä juttuja, enkä ollut kaukana totuudesta.

Yleiskiinnostavin oli pääjuttu ensimmäisen maailmansodan syttymissyistä. Mutta samasta aiheesta olin kesällä kuunnellut mainion Margaret MacMillanin esityksen Oxford Universityn sivustolta. Brittinäkökulmaa sotaan avasi hienosti BBC:n 1913: The Year Before. Sittemmin verkkoon on tullut myös Dan Carlinin Hardcore historyn omaleimainen katsaus Blueprint for Armageddon I, jonka jatko-osaa odotellaan eri puolilla maailmaa innolla.

Eurooppalaisella tasolla BBC:n lehdessä oltiin myös keskiaikaista turismia eli pyhiinvaellusmatkoja käsiteltäessä. Jokaisessa (näkemässäni) numerossa on myös matkaopas tietyn paikan menneisyyteen, joka tuo hieman kevennystä loppusivuille.

Sinänsä juttujen laadussa ei ollut valittamista. Esimerkiksi kulutusrajoituksia käsittelevä artikkeli perustui selvästi korkeatasoiseen tutkimukseen. Mutta populaarissa lehdessä keskittyminen Saksan tilanteeseen ilman lukijoiden kotimaan käytäntöihin viittaamista? Vastaavaahan oli täällä Pohjolassakin. Samoin lyhyt artikkeli naisista hiilikaivosten työntekijöinä 1800-luvulla sai ajattelemaan Falunin kaivoksissa 1600-luvulla raataneita naisia.

Popularismissa siis mielestäni puutteita, mutta kun tarkoituksenani oli laittaa lehti kiertoon tämän katsauksen kirjoittamisen jälkeen, päädyinkin laittamaan sen hyllyyn pitkäaikaissäilytykseen. Luettavaa riittää. Melkein 10,90 euron hinnan veroisesti.

Populär Historia on sentään hieman edullisempi ja sorruin näköjään ostamaan kesän jälkeen sen numeron 11/2013. (Pitäisi mennä Arbiksen kirjastoon lukemaan, mutta jää tekemättä.)  Siinä oli Pertti Kavénin artikkeli Brickor i politiskt spel suomalaisista sotalapsista Ruotsissa. Aihe on minulle vieras ja opin uutta. Toinen Suomeen liittyvä juttu oli arvostelu Jakob Jakobssonin ja Anna Guttorpin kirjasta Johan Henrik Frisenheim - karolinen som aldrig gav upp. Mies oli maaherrana itäisimmissä lääneissämme.

Kuva kirjasta "A Canterbury Pilgrimage, ridden, written, and illustrated by J. and E. R. P", British Libraryn digitoimana ja Flickriin lataamana.

Ota kuva, älä näytä kenellekkään... jaa kuitenkin?

Ulkomailta rantautui tänään Suomeen kampanja, jossa otetaan museossa meitsie ja jaetaan.

Tänään on #MuseumSelfie -päivä! Ota itsestäsi kuva museossa ja jaa se eteenpäin. (Aivan loistava idea, Museoliitto suosittelee.)
— Museoliitto (@museoliitto) January 22, 2014

Niin siis "jaetaan". Ei siis pidetä itsellä ja katsella vain peiton alla, mikä on pääsääntöisesti museoiden vaatimus, jos kuvaamisen sallivat. Tässä menee taas yksinkertaisen ihmisen pää sekaisin. Minä en saa ottaa valokuvaa omaehtoisesti museossa ja laittaa sitä blogiini. Mutta jos saan erikseen sosiaalisessa mediassa kehoituksen ja laitan pärstäni mukaan otokseen, niin sitten tällainen museopromo on OK. Vaikka museo esiintyisi huomattavasti nätimpänä kuvassa, jos naamani ei olisi mukana.

Noin niinkuin teoriassa. Tänään on nimittäin Kansallisarkiston ilta-aukioloaika, joten kampanja ei pysty houkuttelemaan minua museoon. Mutta suosittelisin, että museot (ainakin Turun) miettisivät mikä ero (jos mikään) on julkaisulla / julkaisulla netissä / jakamisella sosiaalisessa mediassa. Ja millä on arvoa, jonka perään kannattaa katsoa.

Tänään 22.1. on #museumselfie -päivä! Mene museoon, ota itsestäsi kuva ja tviittaa @museokeskus. Luvataan RT parhaat otokset!
— Turun museokeskus (@museokeskus) January 22, 2014

@museokeskus Eli teidän museoissanne otettuja valokuvia saa käyttää muuhunkin kuin "omaan käyttöön" ilman erillistä lupaa? Twiittinne=lupa?
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) January 22, 2014

@K_KM_K Tässä tapauksessa kuvat tulisi kuvaajan omalle twitter-tilille ja museon twitteriin, eikö vain?
— Turun museokeskus (@museokeskus) January 22, 2014

@museokeskus Minulle on useammassa museossa sanottu, että blogiin laitto vaatii lupaa ja samassa internetissä Twitterkin on.
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) January 22, 2014