maanantai 18. kesäkuuta 2012

Historiaa bussipysäkillä

Toukokuun alussa työmatkaani kuuluvan bussipysäkin kohdalla ilmestyi iso monttu ja kävelymatkani piteni Kampista Ruoholahteen. Uudessa paikassa ajatukseni kääntyivät menneisyyteen.

Yhtenä aamuna bussia odottaessani nimittäin näin kun vastapäisen toimistotalon vieressä nostoauton kori läheni katonreunaa ja ymmärsin, että he olivat irroittamassa Nokia-kylttiä. Kyseinen rakennus valmistui toukokuussa 1999. Tämän muistan siksi, että oli ensimmäinen varsinainen työvuoteni ja muiden tutkimuskeskuslaisten kanssa muutin Lauttasaaresta Ruoholahteen. Sain oman huoneen (oi aikoja, oi tapoja) ja ikkunasta katselin, kun ostoskeskuksen torni nousi kerros kerrokselta.

Hieman kauempaa olin maisemaa katsellut 90-luvun alusta alkaen, jolloin muutin Espooseen. Helsinkiin oli aina välillä asiaa ja linja-auto kurvasi Länsiväylältä Ruoholahteen samaan tapaan kuin nykyäänkin. Mutta alkuaikoina rakennusten sijaan näkymässä oli konttivarasto jonkinlaisena Jätkäsaaren jatkeena. Vähitellen se hävisi ja nykyiset asuinkorttelit hahmoittuivat.

Bussipysäkin puolella oli Lepakko, jonka levottomuuksia katselin Kokemäellä tv-uutisista. Rakennus oli paikallaan kun muutin pääkaupunkiseudulle, mutta sisäpuolelle minulla ei ollut koskaan asiaa. Muistaakseni olin kuitenkin surullinen nähdessäni talon purkamisen. Minkä tahansa kulttuurihistorian katoaminen surettaa.

Kuukauden verran bussipysäkkiä käytettyäni juolahti mieleeni muistikuva lepakkoteoksesta. Ja siinähän se oli, ihan silmien edessä, vaikkakin hieman likaisessa lasikuutiossa. Laattansa mukaan Jouni Kuusimäen teos, joka oli ollut Lepakon Ison salin ovella

Konkreettinen ja autenttinen muisto menneisyydestä. Pitäisi pitää silmät useammin auki. Muistolaattaa vielä lainaten: AINA APATIAA VASTAAN!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Kohdattua

Kuvasarja lehdestä Joulupukki 1912 /I.

Hannu Salmi jäljitti Hollywoodiin lähtenyttä suomalaista ja lupasi jatkoa. Innostuin itsekin kontribuoimaan, näkyy kommenteista.

Jussi Jalonen jakoi Kaartinvääpeli Knapsbergin tarinan.

Ilona Kemppainen kysyi uudessa blogissaan Mistä puhumme kun puhumme vaikenemisesta?

Löysin nyt vasta Twitterissä seuraamani Johannan blogin, jossa hän oli viime kesänä tarkastellut Arkistolaitoksen digitoimia karttoja.

Kari Hintsala esitteli turkulaisen asuinalueen muinaismuistorykelmän. Kari Rydman mietti pyhien paikkojen kohtelua. Tapani Valkonen kirjoitti entisajan savolaisesta ahkeruudesta.

Eva Ahl-Waris kertoi på svenska onnekkaasta sattumasta tutkimuksen lomassa.

Vesa Sisättö jakoi tosiasioita menneiden aikojen ruokavaliosta. Uppsalassa vieraileva on päättänyt tehdä gradunsa alkoholijuomista 1500-luvun Suomessa.Hänen toisessa blogissaan on tekstejä historiallisesta ruuasta.

Reija Satokangas osallistui Lahden kansanopiston ja Historian Ystäväin Liiton yhteiseen perinteikkääseen kesäseminaariin:
Mutta siis, siellä syödessäni väistämättä kuulin, kuinka kesäseminaarikonkarit (neljättä ja seitsemättä kertaa täällä), jotka olivat siis jo tänään olleet kuuntelemassa ensimmäisen päivän luentoja, kommentoivat esitelmöitsijöitä ja heidän tapaansa puhua ja argumentoida. En oikein voinut mennä väliin sanomaan, että älkää hyvät ihmiset mitään puhuko, minun hukini on huomenna aamuyhdeksältä…


Medievalist.net referoi in English Kirsi Salosen artikkelin katolisen ajan pappien vanhuusvuosista.

Tuoreessa Kansalliskirjasto-lehdessä esiteltiin kirjaston arkiston mielenkiintoisia valokuvia ja pergamenttien konservointia. Länsiväylässä raportti Mankbyn kaivauksilta.

Suometar-blogissa puhtaaksikirjoitettuna sanomalehtiteksti tapauksesta Korkeakoskella Kymin pitäjässä heinäkuussa 1796.

Dick Harrison kirjoitti sukujuurien kultaajista på svenska.

Digihist-blogissa muistutettiin ruotsalaisten historialehtien verkkosivujen annista på svenska. 

Venäläisen historian blogissa analysoitiin in English Neuvostoliiton ulkomaille(siis myös Suomeen) lähettämää propagandamateriaalia.

Äskettäin on ilmestynyt Kristiina Vuoren historiallinen romaani Näkijän tytär, jonka syntymistä taisin seurata eräässä blogissa. Kirjan on jo lukenut Kirsi Hietanen ja Mari A. oli tavannut kirjailijan, kuin myös Amma.

Tuula Levo luki Helena Ruuskan kirjan Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu. Oi mutsi mutsi esitteli Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirjan. Sara luki Kaari Utrion Viipurin kaunottaren. Timo Hännikäinen luki konekiväärin historiasta. Tommi Melender oli lukenut eriskummallisen romaanin Himmlerin aivoista. Amma luki Carolly Ericksonin romaanin Minä, Marie Antoinette ja totesi
Eläytyminen Marie Antoinetten ajatuksiin on sinänsä ihan onnistunutta, mutta paikoitellen kirjailijan mopo lähtee käsistä historiallisten totuuksien muuntelussa (lähinnä viittaan Marie Antoinetten epäuskottavaan Ruotsin matkaan).

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Herneen nenään veto

No niin. On sitten meikäläisen hutkimuksista saatu sukulaisten kesken paha mieli aikaiseksi. Neljä vuotta sitten uskalsin - mielestäni perustellusti - väittää, että Fredrik Gabriel Hedbergin esi-isä ei ole (ainakaan todistetusti) Kokemäen Haistilan Härkälästä. Yrjö Kotivuori on ylioppilasmatrikkelissaan (tätä kirjoittaessa) kanssani samalla linjalla: todistetusti Härkälästä lähtenyt ja sinne palannut Hinrik Hidberg on eri mies kuin tuntemattomasta Kokemäen talosta aikanaan Veteliin päätynyt Henrik Hidberg, myöh Hedberg, joka muiden tutkimuksiin luottaen on F. G. Hedbergin esi-isä.

Mutta viis meikäläisen perusteluista, kun elossa oleva sukulaiseni oli jossain tuoreesta F. G. Hedberg-opuksesta lukenut, että Härkälästä. Että kun on tuore kirja, jonka on joku oikea ihminen tehnyt, niin onhan se satakymmenen kertaa meikäläisen todisteluja olennaisempi asia. Tätä tuli minulle selittämään. Ja minun olisi ilmeisesti pitänyt tulla uuteen uskoon, että vot. Mutta en tullut.

Yritin vaihtaa puheenaihetta mainiten yhteiset sukujuuremme Härkälässä ja koko konsepti tuli keskustelukumppanille kuin uutisena. Eli ei ole tähän päivään mennessä lukenut vuonna 2007 julkaisemaani kirjaa, jota sentään viitsi yhden kappaleen ostaa.

Osoitti sentään sen verran kiinnostusta, että kysyi "mitä kautta"? Selitin, että Herttolan. Mutta kun Kokemäellä kasvanut ihminen ei ollut moisesta paikasta koskaan kuullut, niin eihän sellaista sitten ole olemassa. Kysyi samassa pöydässä istuvalta mummoltani, että onko hän koskaan sellaisesta paikasta kuullut. Missä vaiheessa minulla oli herne siinä määrin syvällä nenässä, että kyyneleet tulivat silmiin. Onneksi tilaisuus oli loppumassa.

Äsh, pitää keskittyä positiiviseen. Saman tilaisuuden alkutervehdyksissä esittäydyin eräälle 9-vuotiaalle isänsä pikkuserkkuna ja kyseinen isä eli pikkuserkkuni jatkoi selitystä sanoen "se, joka on kirjoittanut sen kirjan". Kiva kuulla, ihan oikeasti.




Myötäjäisarpajaisvoittajia 1796

Elisabet Clar Saloisista (Inrikes tidningar 15.1.1796)
Beata Mikontytär Kalvolasta (Inrikes tidningar 29.4.1796)
Beata Gabrielintytär Vanajasta (Inrikes tidningar 10.6.1796)
Anna Juhantytär Skarf Laihialta, Beata Jöranintytär Hämeenlinnasta (Inrikes tidningar 23.9.1796)
Maria Kristina Juhantytär Pyhtäältä (Inrikes tidningar 4.11.1796)
Margareta Henrikintytär Torvinen Kemistä, Hedvig Mikontytär Taivassalosta (Inrikes tidningar 25.11.1796)

Professionaali historiatietoisuus

Jatkan eilen mainitsemastani John Toshin kirjan The pursuit of history ensimmäisestä luvusta, jossa yhteisöllisen muistin vastakohdaksi hahmoteltiin hyvän historiatietoisuuden ominaisuuksia. Tähänastisen kurssitukseni ja lukemukseni varassa kyse ei ollut täysin uudesta asiasta, mutta juuri tätä kolmijakoa en muista nähneeni aiemmin.

Ensimmäinen historiatietoisuuden periaate on tunnistaa nykyajan ero menneisyydestä. Sekä materiaaliset tekijät että mentaaliset kuten arvot, prioriteetit, pelot ja toiveet. Ei siis saa ajattelematta olettaa, että menneisyyden ihmiset käyttäytyivät ja ajattelivat niinkuin me. Ei saa sortua anakronismeihin.

Yksi tapa pitää ajallinen etäisyys mielessä on klimpittää vuosia aikakausiksi. Tällä on omat ongelmansa.

Toinen historiatietoisuuden tukipilari on konteksti. Tarkasteltavaa asiaa ei saa irrottaa ajastaan ja ympäristöstään, vaan ottaa kaikki ymmärrykselle oleellinen mukaan. Historiaa ei voi esittää yksinkertaisena tapahtumien sarjana. Tosh toteaa tämän olevan vaativa standardi, joka vaatii huomattavan määrän tietoa. Täten usein erottaa ammattilaisen harrastelijasta. (Kyllä, täysin järkeenkäypä erotteluperuste. Täytyy piirtää rasti seinään.)

Kolmas perustavaa laatua oleva piirre on historian prosessien tunnistaminen. Tapahtumien väliset suhteet luovat lisämerkityksiä. Mikään ei pysy samanlaisena ja on tarkasteltava muutosta, vaikka se olisi hidaskin.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Historiatietoisuuden vinoumat

Reduktio-pinon kansikuvattomista kirjoista John Toshin The pursuit of history osoittautui  - ainakin ensimmäisen lukunsa osalta - tietotasolleni soveltuvaksi lukemiseksi. Tosh aloitti vetämällä raja-aitaa yksilöllisen/yhteisöllisen muistin ja kurinalaisemman historian käsittelyn välille.

Muistaminen on inhimilliselle elämälle olennaista. Ilman muistia emme opi, emmekä pysty soveltamaan oppimaamme. Ilman muistia ei ole identiteettiä, yksilöllä eikä yhteisöllä.

Kaikkea ei voi muistaa, muistettava valikoituu ja sitä valikoidaan tarkoitushakuisesti. Toshin sanoin yhteisö tarvitsee menneisyydestä kuvan, joka selittää tai oikeuttaa nykytilanteen. Menneisyydestä haetaan lohdutusta tai inspiraatiota. Siitä halutaan yhtenäinen kuva, johon voi uskoa ja jota ei ole tarpeen tarkemmin tutkia.

Tosh nostaa esiin kolme yhteisöllistä muistia erityisesti vinouttavaa tekijää, joista ensimmäinen on perinteen kunnioittaminen. Samojen muotojen noudattaminen on omiaan luomaan yhteisöllisyyttä. Mutta jos perinteiden seuraamista ei toisinaan kyseenalaisteta, voivat yhteiskunnan todelliset muutokset jäädä pimentoon. Kaikki on kuin ennenkin.

Mutta eikös ennen kaikki ollut paremmin? Jos yhteiskunta muuttuu niin nopeasti tai voimakkaasti, ettei sitä voi olla huomaamatta, syntyy nostalgiaa. Tähän Tosh nivoo kulttuuriperinnön säilytyksen ja esityksen, joka niin kovin usein kohdistuu elämän aurinkoisiin kohtiin. Menneestä jätetään varjoisat osat pois, siitä tehdään yksinkertainen ja mukava pakopaikka modernin elämän ongelmista.

Kolmas Toshin vinoumista on edistysusko, jonka silmin kaikki menneisyyden muutokset ovat vieneet "parempaan" ja sama kehitys jatkuu tulevaisuudessakin. Menneestä tulee näin primitiivinen aika, jossa ei ole paljoakaan tarkastelemisen arvoista.

Näistä kolmesta kohdasta tuli mieleen taannoin testaamani historiatietoisuus-lomakkeen kysymykset, joilla ainakin mitattiin edistysuskoa. Jota minulla ei muistaakseni ollut.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Kaiverrettuja kallioita

Viime sunnuntaina pysyin kotikaupungissani ja auringonpaisteen houkuttelemana kiertelin Helsingin eteläisiä rantoja. Eiranrannan täysin rakennetusta puistosta tuli loppujen lopuksi ihan kiva, mutta aina välillä on tullut mieleen, että miten niille kalliokaiverruksille myllerryksessä kävi. Kerroin kaiverruksista täällä huhtikuussa 2009 ja stickerHelsinki-nimimerkin Flickr-kuvasetti vuodelta 2006 on onneksi vielä olemassa. En itse niitä koskaan kaikkia löytänyt paikan päältä, joten en osaa sanoa ovatko edelleen olemassa.

Kyseessä ei ole uniikki ilmiö Helsingissä. Tämä selvisi eilisestä Hesarista, jossa Lauttasaaren rannalta löytyi
Silajenkov, Setsov ja Lebedev. Nimien perässä on lyhenteitä. Vuosiluvuista on hankala saada varmuudella selvää.
Ohikulkijan mukaan tässä oli kyseessä ryhmä Helsingin akateemisen gymnasiumin oppilaita. Lähistöllä on myös "ankkurilla ja vuosiluvulla 1854 varustettu nimi Fleege sekä kuva ratsastavista sotilaista" ja arvoituksellinen hieroglyfisarja, joka aukeaa nimeksi Sederholm.

Lisäksi jutussa poikettiin Laajasalon edustalla olevaan Pitkäluodon saareen, jossa on niinkin selkeitä tekstejä kuin "C.G.L. den 9 juli 1877" ja "C. L. Hilse den 29 Juni 1862".

Vastaavia luulisi löytyvän toisistakin sotilas- ja koulukaupungeista. Tunnetuimmassa historiallisen ajan kalliosta eli Aavasaksasta kerroin blogissa myöskin huhtikuussa 2009. Alla oleva kuva paikasta on Kyläkirjaston kuvalehdestä 6/1882.