Tulipalo Kokkolassa 1760 ja linkkiretki Pohjanmaalle

Inrikes tidningar julkaisi 9.2.1761 Kokkolasta 16.1. lähetyn kirjeen. Paikkakunnalla oli tapahtunut ikävä onnettomuus. Seurakunnan lukkari, 75-vuotias Math. Rasmus kuoli lukkarin asuintalon palaessa. Mainio mies oli kivimäistä muokannut itselleen pellot ja kivistä tehnyt muurit peltojensa ja joidenkin niittyjensä ympärille. Ja kivistä muurannut karjasuojat.

Hiskin perusteella lukkari kuoli Kokkolan maaseurakunnassa 16.10.1760, kuolinsyynään "wådig händelse".

Kokkolasta puheenolleen...

• Kaupungin arkeologinen inventointi on ladattavissa ja luettavissa Museoviraston sivulta.
• Yleisradion uutisissa kerrottiin paikallishistorian harrastajien ja K.H.Renlundin museon yhteistyöstä. Positiivista. Keski-Pohjanmaan museoiden verkkosivuilla artikkeleita kulttuuriperinnöstä.
• Vanhoja valokuvia Kokkolasta
  
• Kokkolan kirjaston sivulla Annikki Wiirilinnan kirjoituksia. Ja kotiseututietokanta.
  
• Porstuakirjastoissa on luettavaa Kokkolan lisäksi Seinäjoen ja Vaasan ympäristöstä.

Siirryttyäni yleisemmin Pohjanmaahan...

• KirjastoVirma
• Pohjanmaan historiallisen seuran sivuilla ainakin Miilu-lehden sisällysluetteloita.
• Pohjanmaan henkilöhistoriaa
• Ericus Cajanus: Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer Cronoby sokn uti Österbotn (1755)
• Sirkku Piispanen: Kansanomainen moraali. Tutkimus savolaisista ja pohjalaisista uskomustarinoista
• Tiina Hemminki: Ilmajoen ja Nordmalingin talonpoikien varallisuuden ja luottosuhteiden vertailu perukirjojen mukaan vuosina 1796-1830
• Juha Maijala: Maaseutuyhteisön kriisi : 1930-luvun pula ja pakkohuutokaupat paikallisena ilmiönä Kalajokilaaksossa
• Kalajoen Helanderit. Maankuulut messinkivalurit ja heidän tuotantonsa
• Vanha Plassi
• Timo Qvist: Kulttuurimatkailukohteena Plassi - Kalajoen vanha kaupunki
• Vanha Kälviä
• Z.S. Folktro och plägseder i mellersta Österbotten
  
• Nimellään paikka löydetään Pohjanmaallakin. Nimistöt ja nimistöntutkimus.
• Eija Puskala: Jurvan nikkariperinne : huonekalunvalmistuksen kehitys 1800- ja 1900-luvulla Jurvassa
• Ylivieskan asutus 460 vuotta. Ylivieskan sukututkijoiden selvityksiä ylivieskalaisten talojen historiasta
  
• Pauliina Pakaslahti: "Wapautta, valoa ja sivistystä kansallemme" : nuorisoseuran sivistystoiminta Ala-Temmeksellä autonomian viimeisinä vuosikymmeninä
• Vuokko Keto: Vainajan ulosveisuu Perhonjokilaaksossa : tutkimus tavan historiasta, merkityksestä ja siihen liittyvistä rooleista
• Kalevi Lämsä: Jonas Lagus (1798–1857) kasvattajana ja opettajana ? — "En siksi, että olisin opettajanne..."
• Joukkahainen
  
• Etelä-Pohjanmaan kartta 1550-60 [Kartta-aineisto] : kokoilemia muinaistutkinnon alalta / julkaissut J. R. Aspelin.

Alla vuonna 1889 kilpapurjehduksessa pärjännyt luotsivene Vaasan saaristosta. Kuva sanomalehdestä Land och Stad 19.2.1890.

Historian käyttöä ja väärinkäyttöä

Akateemisesta kirjakaupasta tarttui mukaan (kassan kautta) Margaret Macmillanin kirja The uses and abuses of history. Tuli luettua lähes heti, teksti kulki ja liikkui yleistajuisella tasolla.

Yksi Macmillanin luvuista käsitteli historian käyttöä lohdutuksena. Kiitos historioitsijoiden työn menneisyys näyttää silmissämme järjestetyltä ja yksiselitteiseltä. Tämä yksinkertaisuus vaikuttaa paljon mukavammalta kuin oman aikamme epävarmuus ja monimuotoisuus. Historiaan voi paeta nykyisyyttä. Historiasta löytyy selviä sankareita, joita oma aikamme ei tunnu tarjoavan. Uskonnon sijaan historia näyttää mikä on hyvää ja pahaa, hyveitä ja paheita.

Tällaista näkemystä historiasta voivat politiikot käyttää hyväkseen. Voimme palata historiaan, jos vain... Kristillisdemokraattien vaalikampanja hyppää mieleen. Macmillan esittelee myös monia esimerkkejä siitä, miten historiasta on haettu tukea päätöksenteolle. Oikean vertailukohdan valinta on kriittistä ja vaikeaa.

Macmillan kirjoittaa tietenkin myös historian käyttämisestä identiteetin ja kansallistunteen muodostamisessa. Ja siitä miten historialla syyllistetään toisia. Miten kiistellään siitä kuka saa kirjoittaa historian, kenen ymmärrys on oikein.

Hyviä pointteja, joten kirja mahdutetaan kirjahyllyyn divarikassin sijaan.

Arkistokäynnin sivuantia

Viime viikkoisella arkistokäynnillä istuin luettelohuoneessa kun Georg Haggren palautti materiaalia ja huomatessaan tutun Kansallisarkiston työntekijän kutsui innostuneena tämän katsomaan jotain yksityiskohtaa käsissään pitämässä sidoksessa. Kuulin jotain pergamenteista ja 1600-luvusta. Kansallisarkiston edustaja totesi hieman kuuluvammalla äänellä, että KA:ssa on edelleen yksi pergamentti vaikka muut on luovutettu Kansalliskirjaston kokoelmaan. Pergamenttejahan on saatu talteen kirjankansista, joissa niitä kierrätettiin Kustaa Vaasan aikana.

Miesten poistuttua en malttanut olla tarkastamasta, mistä oli kyse. Kamerakin oli mukana. (Mutta valaistus aika olematon, kuvasta pääteltynä.)

Ahaa, sidoksen sisäkanteen oli liimattu latinankielisen kirjan painoarkkeja. Voisivat amatöörin silmin olla 1600-lukua tai 1700-lukua. Edelliseen viittasi kirjan otsikko:

Eikös 1600-luvun tuomiokirjat ole kaikki mikrofilmattu? Lähes tulkoon digitoitukin? Ja Arkistolaitoksen strategian 2015 mukaan laitoksen toimintaa ohjaaviin keskeisiin arvoihin kuuluu tasapuolisuus? "Arkistolaitos palvelee tasapuolisesti kaikkia käyttäjiään." (Arkistolaitoksen strategia 2015 s. 9)

Kyseinen opus oli painettuna jaossa päivystäjän tiskin kulmalla. Löytynee myös verkkosivuiltaan. En ole vielä päässyt alkua pidemmälle, sulattelen vasta visiota:

Arkistolaitos on asiakirjatiedon elinkaarihallinnan merkittävin kansallinen asiantuntijaorganisaatio, osa tutkimuksen infrastruktuuria sekä tietopalvelulaitos, joka ottaa kansainvälistyvän toimintaympäristön huomioon toiminnassaan.

Vähän viileetä

Lokakuun alkupuolella törmäsin lehden Finnish American Reporter sivuille, joilla luvattiin ilmainen ilmoitus lehteen. Piti tietenkin kokeilla ja lähettämisen jälkeen huomasin SukuHakurissa "Pöllövaarin" saaneen moisesta positiivisia tuloksia.

Itse sain aluksi kaksi yleistä avunpyyntöä pyytämieni tietojen sijaan. Mutta eilen aamulla kolahti sähköiseen postilaatikkoon viesti otsikolla "Kokemäki genealogy". Selkeällä suomenkielellä siinä kerrottiin Kokemäeltä lähteneestä siirtolaispojasta, joka sai vanhempansakin houkuteltua Michiganiin. Kaikki henkilöt olivat minulla jo tiedossa, mutta en ollut saanut heitä yhdistettyä, joten olin kerrassaan tyytyväinen. Vaikka viestin lähettäjä (siirtolaisen pojanpoika) ei ollut pyytänyt lisätietoja (joita lupasin ilmoituksessani kiitokseksi toimittaa) katselin rippikirjoja ja laitoin kiitos-viestiin jotain löytöjä.

Vasta viestin lähetettyäni työnsin vastaanottajan nimen Googleen. Eka osuma oli Wikipediasta, jonka mukaan tiedonantajani tuomittiin 1960-luvulla Neuvostoliitossa vakoilusta. Mikä on "vähän viileetä", korvissani kuuluu historian siipien havinaa... Juttu Time Magazinessa kertoo tapahtumista vuoden 1961 näkökulmasta ja siinä mainitaan sujuva suomenkieli, josta voin nyt siis henkilökohtaisestikin todistaa.

Painetun sanan voima

Hakuni ovat heittäneet minut useamman kerran Kullervo Kalervonpojan blogiin, mutta sen ideologisen painotuksen takia olen useimmiten jättänyt tuloksen katsomatta, puhumattakaan tänne linkityksestä. Mutta nyt oli aika loistava juttu: On osoitus suomalaisten vaientamisesta ja oikeuden saamattomuudesta, että Jaakko Teitin valitusluettelo, joka koottiin 1555–1557, painettiin kirjaksi vasta 1894.

Painettiin kirjaksi siksi, että on hyödyllinen lähde Suomen oloista ajalta, josta kirjallista aineistoa on suhteellisen vähän. Alkuperäiset paperit oli siihen asti pysyneet tallessa. Päättelyssä hienoinen aukko, mielestäni.

Teitti, joka toimi sekä kuningas Kustaan että Erik XIV:n sihteerinä (Wikipedian mukaan), kirjoitti kaikenlaista mielenkiintoista ylös ja niinpä verkkohaku hänen nimellään tuottaa monipuolisia tuloksia. Mutta ei sanaakaan siitä mitä valitusluettelon toimittamisesta seurasi valittajille. Oliko hyötyä vai haittaa? Aukko 1500-luvun tietämyksessäni, joka onkin aika pitsiä. Siis enimmäkseen reikää.

Kansan ääntä kuvan kanssa

Kävi säkä eilen illalla. Istuskelin katsomassa vanhoja tv-ohjelmia DVD:ltä ja siinä ohessa lueskelin kännykästä rss-syötteitä... "tänään toisenlaista amerikkalaista historiaa käsittelevä dokumenttielokuva The People Speak" Täh? Tänään-tänään? Varmaan mennyt jo? Eikun Andorrassa kuudelta ja nyt on vähän vajaa puoli. Hopi-hopi kuteet päälle ja kävellen kakkosvaihteella Fredaa pohjoiseen. Ehdin aivan erinomaisesti ja sain lipun Yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaalin Lens Politican (josta en ollut kuullut sanaakaan) päätöselokuvaan.

Elokuva The People Speak osoittautui live-esiintymisistä kootuksi, lähtökohtana Howard Zinnin kirja The People's History of United States. Kuuluisat (ja hyvät) esiintyjät lukivat (enimmäkseen) todellisten ihmisten sanomisia tai kirjoituksia. Minusta esiin ei tullut mitään kovin erikoista. Kokonaisuutena OK (lukuunottamatta erittäin häiritsevää äänen ja kuvan epäsynkkaa).

Mutta jäi jotenkin "hassu" maku suuhun. Tekijöiden edustajien jälkikeskustelusta selvisi, että kyse oli tietoisesti tiettyjen liikkeiden näkökulmasta. Zinn oli ollut epäobjektiivisuudessaan kirjassaan eksplisiittinen. Kotiin kävellessä mietin asiaa lisää ja totesin, että minua oli häirinnyt juuri se, että filmissä oli näkökulma, mutta sitä ei sanottu ääneen. Ja sen hahmottamista vaikeutti yhteneväisyys oman maailmankuvani kanssa. Festariesitteen mukaan "Elokuva on herkullinen kavalkadi vankkumattomien demokratian puolustajien puheita ja lyriikkaa."

Keskustelussa tuli ilmi, että filmi oli esitetty viime vuonna Yhdysvalloissa History Channelillä eikä ollut herättänyt suurempaa kritiikkiä. Ristiriitaisimmiksi aiheiksi tekijät totesivat alkuasukaskansojen käsittelyn ja toisen maailmansodan kritisoinnin, joista ei edelleenkään saisi puhua.

Elokuvan tekstit ja esitykset tuntuivat hyvin amerikkalaisilta, joten aloin miettiä mitä suomalaisesta versiosta tulisi. Suuntaa antaa Werstaan Työväentalo-osuus, jossa menneisyyttä herätettiin myös henkiin nykyajan ihmisen äänellä ja vanhoilla teksteillä.

Amerikkalaista vastaava ohjelma on äskettäin esitetty Isossa-Britanniassa ja tekijöiden mukaan muuallakin (Australia mainittiin) tekeillä. Kysyin, miten näissä edetään, kun ei ole kirjaa pohjana. Oli kuulemma aloittettu alkuperäisdokumenteista, joista asiantuntijoiden ja aktivistien valinnan perusteella noin 10% päätyi ohjelmaan. Kuullosti epäilyttävältä ja mieleen tuli äskettäin lukemani kirjan otsikko "The uses and abuses of history". Kuka päättää kuka on äänessä? Aina joku.

Kerääntynyttä

Lempparitaiteilijani piirroksesta ote, peräisin BibliOdysseyn blogista. Saksilaisia ovat, mutta mieshenkilö kävisi kyllä suomalaisestakin?

Jorma Piirainen raportoi sukukirjakurssilta ja mietti nimien normalisointia.

Neulakon Elina pääsi kokeilemaan pystykangaspuita ja oli muutenkin tyytyväinen Euran Nauravan lohikäärmeen antiin.

Pikkumuseon haasteissa julkaistiin perusteellinen esitys valokuvien luetteloinnista.

Turun Tilda suositteli Suomen historiasta kertovia elokuvia. Karusellimaan Annis sai Koivusalon elokuvista näkemystä historiasta.

Kari Hintsala kirjoitti ja linkitti Matias Kettilmundinpojasta.

Kari Kotiranta kirjoitti otsikolla Voiko tietokoneiden historiasta oppia?

Oman elämänsä herra? esitteli Kustaa Paturin tekstiä.

Juha Vuorela oli kertonut Katajanokan tapahtumista 1850-luvun puolivälissä. Ja Kainuun pitkistä miehistä.

Afureko-blogissa Sinuhesta kirjana ja kuunnelmana.

Tuomo Kesäläinen otti Jukka Niemisen kirjaan Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta asiallisemman otteen kuin minä FB-kaverieni kanssa.

Otto Aura on miettinyt aikarajojen rikkomista historiantutkimisessa.

Ja miten kirjoitetaan historiallista romaania? Minna Kristiina reagoi käsikirjoituksensa saamaan palautteeseen:

Hyperventilaatiokohtaus. Fantasiaromaanista historiallinen romaani. Okey dokey. Joo-o, ihan pikkujuttu. Tehdään. Hulluna googlettamaan 1200-luvun Suomea. Kirjakaupassa visa vinkumaan. Lähdeteoksien parissa muutama yö. Ja siitä sitten vain muokkaamaan fantasiamaailma todelliseen. Hei, täähän on hauskaa!