Apua vuonna 1799 saaneita (2/2)

Ihan jokaisesta hyväntekeväisyyttä keränneestä ei irtoa yhtä paljon juttua kuin Maria Elisabeth Bäckman o.s. Hirnistä. Tammisaaren postikonttoriin lähetettiin varoja rälssipehtoori Johan Sannforsille, mutta en löydä Åbo Tidningarista tai Inrikes Tidningarista tekstiä, joka näihin olisi inspiroinut. 

Pirkkalan kirkkoherra Martin Tolpo oli saanut rahalähetyksiä perustuen Inrikes Tidningarissa 28.11.1798 julkaistuun anomukseensa. Siinä hän esitteli nimettömänä aatelissukuisen upseerin lesken, jolla oli turvaton poika. Voimansa oli vienyt sairaus ja suru. Lahjoituksista raportoidessaan hän oli maininnut lesken nimeksi  J. E. von Konow. Nimikirjaimiin sopii Hiskin kasteista Karkun Mäenkylässä 29.1.1786 syntynyt Carl Johan, jonka isä oli kapteeni Johan Petter Rosling ja äiti  Jeanna Elisabeth von Konow.

Adelsvapenin sukutaulu ei tunne Johanna Elisabetin kuolinaikaa ja hämäävästi Johan Petter Roslingin hautausmerkinnässä kesäkuussa 1795 häntä väitetään leskeksi. Ehkä on muistettu vain Roslingin aikaisempi avioliitto? Johanna Elisabet von Konow löytyy uskottavasti elävänä Suoniemen rippikirjasta 1797-1802 Kauniaisten torpien sivun alakulmasta, josta poikansa ottaa ja lähtee Turkuun. 

Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon mukaan Kauniainen siirtyi Johanna Elisabetin isän kuoltua 15.12.1797 Johanna Elisabetin veljelle. Sukutaulun mukaan muitakin sisaruksia oli elossa, mutta silti piti kerätä rahaa tuntemattomilta pitkin valtakuntaa?! Sillä aateluus valvoittaa?

(Minäkään en onnistunut löytämään Johanna Elisabetin kuolinaikaa.) 

Seuraavina listalla ovat neidot Margareta ja Maria Elisabet Ullberg, joille keräsi rahaa Paattisten kappalainen Arvid Paulin. Paulinin kirjoittama vetoomus ilmestyi Åbo Tidningarissa 27.5.1799 ja Inrikes Tidningarissa 22.10.1799. Siinä kerrottiin, että 11. toukokuuta Hajalan rusthollissa Halkiossa syttyneessä tulipalossa edesmenneen pehtoori Ludvig Ullbergin noin 60-vuotiaat tyttäret olivat menettäneet kotinsa lisäksi suurimman osan irtaimistoaan ja ruokavarastonsa. Koska he olivat naimattomia naisia, rahansa olivat holhoojansa päätösvallan alla ja tämä päätti siirtää koko 250 riikintaalerin summan velkojille. Oikeudenkäynnin lopputulosta odottaessa naiset olivat tarttuneet (ainakin kuvainnollisesti) kerjuusauvaan. Jo 18.6.1799 Paulin oli saanut 2 riikintaaleria ja 32 killinkiä sisarusten hyväksi (ÅT 25.6.1799). Seuraavan raportin mukaan 15.7.1799 mennessä oli vastaanotettu 6 riikintaaleria lisää (ÅT 22.7.1799). 

Haku Halikon haudattuihin kertoo, että sisarten isä haudattiin 73-vuotiaana 1779. Sisaret kuolivat neljän päivän väliajalla tammikuussa 1815 keuhkovaivaan. Tulipalon aikaan elossa oli ainakin papiksi päässyt veljenpoika ja myös Hajalassa asunut veli.

Listan loppuna on sairas maanmittari Thermen, jolle rahaa keräsi Z. Cygnaeus Hämeenlinnassa.  Cygnaeus on poikkeuksellisesti (ja ehkä fiksusti) kohdistanut Inrikes Tidningarissa 20.2.1799 julkaistun avunpyynnön Jacob Therménin entisille opiskelutovereille Vesteråsin koulussa ja lukiossa selä Uppsalan kuninkaallisessa akatemiassa. mies oli tullut Suomeen aluksi kotiopettajaksi ja työskennellyt maanmittaajana kunnes sai "pohjoisen spitaalin" eli elefanttitaudin. Työkyvystään riippui vaimonsa ja poikansa. Kaiken päälle tuli vielä tulipalo.

Jacob Thermén oli avioitunut Hauhossa 2.5.1784 neito Anna Sophia Hasperin kanssa. Heidän Kalannin Sundholmassa 24.2.1790 syntynyt poikansa sai nimen Carl Dettlof. Therménin hautausmerkintää en onnistunut löytämään, mutta Anna Sophia oli leski kuolleessaan 65-vuotiaana Hämeenlinnassa 20.3.1821. Heidän poikansa kuoli kauppaneuvoksena 16.5.1843. 

Kaarina Maununtyttären vaunujen kohtalo

Betty Elfvingin (1837-1923) tallentamaa muistitieoa, joka julkaistiin Uudessa Aurassa 26.10.1913. Vaunut olivat 1500-luvulla Ruotsissa harvinaisia, joten todennäköisesti vähintäänkin ajoitus tarinassa on puppua, mutta jaetaan vaihteeksi sellaistakin.

Muuan toinen muistomerkki samoilta ajoilta oli vielä viime vuosisadan alkupuolella tallella Kuljun kartanossa Karkussa. Kartanon omisti siihen aikaan paroni Mellin.

 

Kaarina Maununtyttären hautareliefi
Wikimedia

Lienee tarkoitettu vapaaherra Karl Reinhold Melliniä, ellei isäänsä.

Hänellä oli hallussaan Katariina Maununtyttären vaunut. Ne olivat ulkoa keltaiset ja sisältä vuoratut sinisellä silkillä, johon tietysti ajan hammas oli jättänyt pahoja jälkiään. Ovessa oli Ruotsin vaakuna: kolme kullattua kruunua.

Paroni säilytti vaunua kuin pyhäinjäännöstä, mutta kun sitä ei voinut pitää muiden ajoneuvojen joukossa oli se siirretty vanhan tallin vinnille, joka talli piti hävitettävän antaakseen tilaa uudelle navetalle. Sinä kesänä, jolloin rakennus oli purettava lähti parooni vähäksi aikaa matkalle; kun hän palaisi alotettaisiin työt. Vouti päätti kuitenkin ilahuttaa isäntäänsä hävittämällä tallirakennuksen hänen poissaollessaan, jotta heti isännän tultua voitaisiin käydä uuteen käsiksi. Kun parooni palasi oli tallin kohdalla tyhjä sija. Vouti tuli säteillen mielihyvästä isäntää vastaan kertomaan kepposestaan. 

Entä vaunut? Missä ne ovat? kysyi isäntä. 

Vaunurojut, niin, ne oli hakattu polttopuiksi vinneillä ajelehtimasta. 

Monen monta meidän historiamme vanhoista muistomerkeistä on kulkeutunut Ruotsin museoihin. Täällä kotona taas ovat varmaan enimmät saaneet vaeltaa samaa tietä kuin nämä kuninkaalliset vaunut.

P. S. Aiemmat Efving-tekstit 

• Turun linnan irtaimisto keisarin käsissä?
• Muistitietoa Turun tuomiokirkosta

Vänrikki Stoolin suosiot ja Karkun Maijat

Tyyni Tuulio pakinoi Runebergin päiväksi 1927 (Tuulian pakinoita. 1931) Vänrikki Stoolin tuolloisesta uudesta, suuresta kansansuosiosta "kaikkein nuorimmankin yleisön keskuudessa. Olemme tietysti olleet katsomassa filmiä. Ja meidät on vallannut suuri isänmaallisuus."

Tuulion oma kosketus runoihin oli syntynyt, kun isosiskonsa toi kaupungista kotiin suomenkielisen painoksen.

"Tämä pieni kovakantinen koulukirja, jossa jo oli koulukäytön merkkejä, vaikutti tulisoihdun tavoin sortovuosien aikaiseen, heräävään isänmaallisuuteemme ja kohotti sen suoranaiseksi paatokseksi. Vänrikki Stoolin sankarit tulivat tutuiksi ja läheisiksi kuin omaiset. Ja oli tapaus, kun päästiin vieraisille paikkaan, missä oli Edelfeltin kuvittama painos Vänrikki Stoolia.  

Pienestä koulukirjasta kiisteltiin sen kesän aikana. Syksyllä oli ikävää, kun iso sisar vei sen taas mukanaan koulukaupunkiin. Navetta-Maijakin pyysi kerran kirjoittamaan hänelle "muistoksi" Torpan-tytön. Silloin oli suomalainen painos jo poissa. Navetta-Maija väitti kivenkovaan, että "kun äites kerran osaa ruottia, niin kyllä se voi sanoa sen sulle siitä ruottalaisesta kirjasta suomeksi". Työläs oli opettaa Navetta-Maijalle runousopin alkeita!"

Sama tarina on Tuulion muistelmakirjassa Lapsuuden maa (1966), jossa Navetta-Maija eli Maija Kreeta Esala (s. 1867) kuvaillaan tarkemminkin. Loppulauseena: "Hyviäkin puolia Maijassa varmasti oli."

Upein Karkun Maijoista Tuulion muistoissa oli Koulu-Maija eli Maria Kaarlentytär Leppänen (s. 1833), joka oli opettanut "ennen kansakoulun, ennen virallisen kiertokoulunkin aikoja". Hänestä Tuulio kertoo muun muassa:

Maijalla oli muuan ominaisuus tai sanoisinko tapa, joka teki hänestä eräänlaisen tragiikan muusan: hän huokasi yhtä päätä, ei hiljaa ja salaa, vaan melkein kohisemalla. "Minkätähden Maija aina huokaa", joku kysyi häneltä. "Kun Sanassakin sanotahan että eläkää aina huokauksissa", oli vastaus.

Kuvituksesta kiitokset project Runebergille.

Gallén-Kallelan eksoottinen esi-isä

Helmi Krohn kertoo kirjassaan Kun suuret olivat pieniä. Lapsuudenmuistoja taiteilijoittemme ja kirjailijoittemme elämästä (3 p. 1949)

"Äitinsä puolelta Akseli Gallén peri osittain vierasta, ulkomaalaista verta. Taru tietää näet kertoa, että hänen äitinsä äidin isoisä oli varastettu, ranskaa puhuva lapsi, joka mustalaisseurueen kanssa saapui Puolasta Ruotsiin. Rosendalin linnan puutarhuri Rosendal otti hänet kasvatikseen ja antoi hänelle oman nimensä. Joko hän tai hänen poikansa muutti sitten Suomeen asumaan."

Kuullostaa tarinalta, joka kaipaa jonkinlaista lähdekritiikkiä. Krohn ei kerro mistä mietää mitä tietää, mutta ainakin saman tekstin mukaan AGK tunsi mummonsa:

"Oli kuitenkin muuan paikka, jossa hänen aika oli hyvä olla, nimittäin Karkussa äidiäidin luona. Vanha mummo oli virkeä ja iloinen, reipas ja päättäväinen vanhus, jonka silmät olivat kirkkaan siniset ja tukka lumivalkoinen. [...] Hänen luonaan poika sai kuulla myös monta ihmeellistä juttua vanhoilta, menneiltä ajoilta, kun mummo oli ollut nuori ja hänen lumivalkoinen tukkansa kullankeltainen."

Verkkolähteet Kansallisbiografiaa myöden tuntevat AGK:n äidin: Anna Mathilda Wahlroos. Äidinäiti Justina Rosendahl (s 15.6.1804 Hämeenlinna) löytyy sukutaulusta. Kasteen mukaan vanhemmat "hand.man Carl Rosendahl" ja "Anna Aurin 31". Sisaruksia syntynyt 1800-1806.

SukuForumin ketjusta, jossa kysyttiin toisen miehen perään, selviää, että "Carl Rosendahl oli syntynyt Taivassalossa 1766 ja hänen isänsä kuoli 1777". Kastettujen luettelossa tosiaan on 7.4.1766 syntynyt Carl, jonka isä on "Träg. m. Michel Rosendahl" kylästä Viianen. Hänelle ja vaimolleen Hedvig Jöransdotter on syntynyt lapsia 1752-1772.

Näköjään Viiasten kartano toimii nykyään museona. Kun kerran kartanokulttuuriin 1700-luvulla päädyttiin, on Mikaelin tulo Ruotsin puolelta järkeen käypää. Eri asia sitten onko sukunimensä Rosendahlin linnasta ja äidinkielensä ranska.

P.S. Viiaisten kartano osoittautui kohteeksi, josta olisi luullut löytävänsä verkosta runsaasti tietoa, mutta ei.
P. S. 2 Vaaleahiuksinen tyttö kukon kanssa on AGK:n maalaus vuodelta 1886 (Wikipaintings. Jos valokuvaus tehty Suomessa kuva ei ole tekijänoikeusvapaa. Pahoittelen mahdollista loukkausta, lähettäkää lasku postissa.)

Karkun Femia ei miestä kaivannut

Tukholmalaisessa oikeudessa käsiteltiin 22.8.1635 erään Erik Raamin naisasioita. Erik oli naimaton mies, mutta oli maannut vuotta aiemmin kahden naisen kanssa niin, että seurauksena oli molemmille lapsi.

Oikeus kysyi, oliko Erik valmis menemään jomman kumman naisen kanssa naimisiin. Hän vastasi ei.

Ruotsalaissyntyisen naisen lapsi oli kuollut ja nainen halusi vain itselleen kirkotuksen. Karkussa syntynyt Femia Klemetintytär pyysi eloon jääneelle lapselleen elatusta, mutta ei halunnut olla missään tekemisissä tämän isän kanssa.

Oikeuden päätöksessä ei kerrota naisten pyyntöjen kohtalosta. Erik tuomittiin 80 Tukholman markan sakkoon, joka olisi naimisiinmenolla puolittunut, mutta kun ei, niin ei.


(Femia lienee Eufemian lyhennys. Harvinaisia nimiä molemmat.)

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv, Del XXIII 1635 (2009) s. 306
Kuva Peter Sillén SHMM

Onnistunut vierailu 1500-luvulle

Kirjamessuohjelman selaus tuotti tänäkin vuonna kirjastovarauksia nimikkeistä, jotka olivat jääneet uutuuslistoilla huomaamatta. Yksi näistä oli Paula Moilasen Vallan varjoissa. Se osoittautui jatko-osaksi jo lukemalleni kirjalle Herttuan hovissa, joka oli selkeästi lapsille suunnattu. Sama päähenkilö oli nyt Vallan varjoissa teini-ikäinen, joten hahmotin kirjan lukiessani nuortenkirjaksi. Takakannen mukaan kuitenkin "kohderyhmänä ovat aikuisten lisäksi myös nuoret".

Herttuan hovissa oltiin otsikon mukaisesti Juhana-herttuan Turun hovissa. Kokonaisuus oli tuolloin hieman oppikirjan omainen ja nyt maaseudulla Kaarina Hannuntyttären taloudessa Pirkkalassa ja Kangasalalla oli päästy selkeämmin kerronnallisuuteen. Historian tapahtumat ovat tekstissä kuitenkin selkeänä runkona. Jonkun makuun ehkä liiankin selkeänä.

Kirjailija itse toteaa:

Historiallisten kirjojen kirjoittajan työ on hyvin hidasta, koska tutkittavaa on paljon. Pitää olla tarpeeksi tietoa ennen kuin mielikuvitus lähtee lentoon, ja jokaisessa lauseessa pitää asioiden olla oikein. Työ on kuitenkin niin palkitsevaa, ettei edes kymmenen sentin paksuiset pitäjänhistoriat ole sammuttaneet kirjoittajan innostusta.

Itse en ole suuremmin Kaarina Hannuntyttären kohtaloa miettinyt enkä pystynyt hahmottamaan mitkä kirjan tapahtumat olivat keksittyjä. Eikä se suuremmin haitannut, kun luotin siihen, että suuret linjat olivat kohdallaan. Eli heittäydyin draamaan ja eläydyin pikkupiian näkökulmalla vallanvaihdon sivuvaikutuksiin. Mukana oli myös rakkautta ja rikoskin. Suosittelen luettavaksi kaikenikäisille.

Mutta jos on niin tiukkapipo, ettei kelpaa niin sopii lukea sitten vaikka Johan Jakob Nordströmin Bidrag till den Svenska Samhälls-Författningens Historia: efter de äldre Lagarne till sednare hälften af sjuttonde seklet del 1 (1839) & del 2 (1840). Tuskin se pahemmin vanhentunut on.

Palaten Moilasen kirjaan, tarina kävi Karkussakin, jonka kunniaksi alla maisema Karkusta Suomen kuvalehdestä 19/1894.

Tavanomainen retkiraportti, osa 2/2

Sunnuntain ensimmäinen kohde oli Äetsän Riihimäki, jonka Museoviraston kylttikin lupasi olevan rautakautinen kalmisto. Todellisuudessa paikalta oli tutkittu yksi röykkiö, jonka sisältö oli enimmäkseen keskiajalta. Tähän pettymykseen verrattuna Roisamalan Ristimäki oli mielenkiintoisempi. Siellä tuijoitimme rautakautista kiviröykkiötä, joka oli oikeasti hauta.

Karkun Pyhän Maarian kirkolla kaivoin esiin oikean kameran kännykän sijaan, sillä toivo sukukirjan "Kokemäen Gottelebenien esipolvet" valmistumisesta elää edelleen. Keskiaikainen kastemalja kelvannee kuvitukseksi samoin kuin ulkokuvat eli siinä on jo ainakin kaksi sivua sisältöä! Kirkon sisällä meitä opasti paikallinen opas niin mallikkaasti, että tajusin hahmottaa Luukkaan kappelin jäännökset. Sen sisällä pappisesi-isäni ovat valmistautuneet jumalanpalveluksen pitoon.

Opastuksesta selvisi myös, että sekä Pyhän Maarian kirkossa että läheisessä Pyhän Olavin kirkossa oli viime sidan aikana Kansallisarkiston materiaaleja evakossa. Eräs ryhmämme jäsen oli äidiltään laatikoista kuullut, mutta ei päässyt hänelle enää totuutta kertomaan. Jotain eksoottisempaa ajatusta oli niihin oli ilmeisesti ehditty liittää.

Sitten suuntasimme juuri Pyhän Olavin kirkolle, jossa olin käynyt viimeksi viime vuonna. Otin lisää ulkokuvia samaista edellä mainittua kirjaa varten, siltä varalta, että viime vuotiset ovat joutuneet hukkaan. Muistaakseni otin viime kerrallakin järviotoksen. Maisema ansaitsi useammankin ja paremman kuvaajan ottamana.

Lounasta syötiin Urjalalassa Metsälinnan kartanossa, joka oli Honkolan kartanonrouvaa varten 1928 rakennettu piilopirtti/kesämökki eikä mikään ihan-oikea-kartano. Komea rakennus kuitenkin. Sieltä lähtiessä melkein näimme Väinö Linnan synnyinkodin rauniot. Pysähdyimme kuitenkin vasta Urjalan vanhalla sakastilla.
Sen sisällä on mystinen maalaus, joka esittää miekka heiluttavaa pipopäistä miestä, jonka vasemmassa kädessä oli kuusijalkainen otus. Paikallisekspertti puhui kuusijalkaisesta hirvestä ja shamaanisista näyistä. Minusta kyseessä oli hummeri, mutta en saanut kannatusta näkemykselleni.

Sakastilta jatkoimme pellolle, jonka keskeltä löytyi päivän pakolliset kuppikivet (Häihälä). Sateisessa ja kylmässä säässä nautin niistä täsmälleen yhtä vähän kuin päivän kivikautisesta asuinpaikasta (Palomäki).
Viimeisenä kohteena pysähdyimme Hakoisten linnavuorella, jolle olen kerran kiivennyt kauniilla säällä. Kivipinnoilla liukastelu ei innostanut, joten jäin kuivattelemaan lenkkareita linja-autoon.