Kapinaviikot Eirassa

Tarttuminen Tuomas Hopun uutuuteen herätti mielenkiinnon Helsinkiin keväällä 1918. Lainasin kirjastosta Laura Kolben ja Samu Nyströmin kirjan Helsinki 1918, jossa kuvattiin lopputaistoa edeltäviäkin kuukausia. Mutta kaikkein hienointa olisi löytää talohistoriikkini kohteessa kirjoitettu päiväkirja. Tai edes näköetäisyydellä...

Jossa asui lempikirjoittajani Juhani Aho. Joka kirjoitti muistiinpanoja kevään viikkoina. Ja julkaisi ne kirjoina Hajamietteitä kapinaviikoilta I, II ja III, jotka Kansalliskirjasto on digitoinut. Ei jää paljon valitettavaa.

Tosin selailuluku kertoo, että Aho kirjoittaa enimmäkseen laajemmista kuvioista kuin lähiympäristön arjesta. Teksti ei ole yksioikoista ja tarjonnee mielenkiintoisen näkymän sisällisotaamme.

Paikallishistoriallisestikin mukana oli helmiä, kuten venäläisten laivojen tahallinen räjäytys:

Oli kokoontunut yhä enemmän väkeä kadulle meidän talomme edustalle, josta on vapaa näköala merelle yli Ursinin kallioiden ja uimahuoneiden. Ehkä ne tietävät jotain siitä, mitä on tekeillä. Lähden alas. Rappuja laskeutuessani heilahtaa yhtäkkiä koko talo, ovet lyövät loukkua ja samassa kuuluu kova pamaus. Kun pääsen ulos, seisoo suuri musta savupatsas sillä kohdalla, missä vedenalaiset olivat. Kun pilvi on häipynyt, on kaksi laivaa kadonnut. Seisomme siinä ja kiikaroimme ja odotamme, että toistenkin on käyvä samoin. Välähtää, pamahtaa niin, että tuntuu ruumiissakin, seuraa musta savupilvi, se haihtuu ja jälellä on vain kaksi laivaa. Pian kai nekin menee samaa tietä.

Niko Lipsasen oheisessa kuvassa (CC BY-NC-SA 2.0) Juhani Ahon patsas katselee samalle meren selälle.

Huhtikuun 13. päivä Aho kirjoitti

Tuli tieto, että saksalaiset ovat saapuneet meidän kaupunginosaamme ja sijoittuneet Eiran puistikkoon. Menin sinne klo 11. Heitä oli siellä pienempi komennuskunta täydessä kenttäasussa, rautakypäreissään, selkärepuissaan, kivääreineen, kupeella riippuvine lyhyine pistimineen. Kaikki rotevia, miellyttäviä miehiä, käytös joka miehellä arvokasta ja sivistynyttä kuin upseerilla. Mikä ero heidän ja venäläisten sotamiesten välillä! Siinä nyt oli »länsi». Puhtaita, parta ajettu. Ei jälkeäkään väsymyksestä, vaikka ovat tulleet rientomarssissa monta peninkulmaa päivässä, maanneet ulkona, valvoneet suurimman osan vuorokaudesta. Itsetietoisia, arvokkaita, hiukan alentuvaisia heidän ympärillään töllisteleville, mutta vastaten aina kohteliaasti ja ystävällisesti lukemattomiin — ja useimmittain samanlaisiin — heille tehtyihin kysymyksiin. Arvokkuus pysyy voileipääkin purressa. Heillä nähtävästi on aikamoinen nälkä, mutta he syövät hitaasti ja hillitysti. He ovat kaikesta päättäen valioväkeä. Tuollainen mies täysissä tamineissaan on taideteos lajiaan. He tuovat mieleeni roomalaisia veistoksia, varsinkin jotkut päät kypäreineen, joka on miehen kasvoja kaunistava päähine. Se on maailmanvalloittajarotua. Näyttää kuin heillä itselläänkin olisi tietoisuus siitä.

Gallialaisesti

Luin kouluaikoina viisi vuotta ranskaa ja rehellisesti sanottuna olen unohtanut suurimman osan. Kahdessakymmenessä vuodessa kun ehtii tehdä senkin. Tietenkin sääli, m.m. siksi että yksi hauskimmista digitoidun materiaalin paikoista Euroopassa on Gallica. Sen Facebook-sivulla on kivoja nostoja, jotka mukavalla tavalla mainostavat monipuolista sisältöä. Digitaalisista arkistoista kun voi löytää vaikka paperinukkeja, ks. yllä. Tai karttoja, kuten Golfe de Finlande tai Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavastnus. Tirée de celles d'Andr[é] Buroe[us] et de Isaac Massa, josta näyte alla.
Gallican käyttöliittymän kielen voi vaihtaa englanniksi, mutta digitoidut tekstit ovat enimmäksen ranskaksi. Hauilla Finlande ja finnois löytyy paaljoon juttua, esimerkiksi

• Révélations sur la Russie ou L'empereur Nicolas et son Empire en 1844. [Volume 3] / par un résident anglais ; ouvrage traduit... par M. Noblet... ; et annoté par M. Cyprien Robert,...
• Louis-Antoine Léouzon Le Duc: Souvenirs et impressions de voyage dans les pays du Nord de l'Europe, Suède, Finlande, Danemark, Russie (2e édition) 1896

Tietenkin digitoituja ranskankielisiä tekstejä on muuallakin, virtuaaliseen kirjahyllyyni olin löytänyt juttuja Project Gutenbergista.

Palaten Gallicaan Noémie Dondel Du Faouëdic kirjoittaa kirjassaan Voyages loin de ma chambre. T. 2 maailmannäyttelystä Pariisissa vuonna 1889. Suomen paviljonkia kuvataan sivulla 311 m.m. sanoin "Toute cette contree présente un cachet bien étrange. Tout s'y empreigne d'un charme mélancolique, d'une douceur idéale." Eli oudolta ja melankoliseslta näytti suomalainen tyyli ranskalaisin silmin. Kyläkirjaston kuvalehti antaa ymmärtää, että siinä olisi kuva tästä Suomen osastosta, mutta en löydä sivuiltaan kuin Eiffel-tornin ja konesalin.

Tuosta maailmannäyttelystä on paljon sanomalehtikirjoituksia ja kävipä paikalla Juhani Ahokin. Hänen kokoelmassaan Muistelmia ja matkakuvia on kirjoitukset "Matkalta Pariisiin v. 1889" ja "Muutamia kuvia Pariisin maailmannäyttelystä v. 1889". Miten mestarimme kuvasi maamerkkiä, joka silloin oli täysin uusi?

Silmä ei saa enää kulkea omia teitään. Se on kokonaan nähtävänsä vallassa, joka johtaa sitä väkisin minne tahtoo. Hetkeksi kaatuu syrjään kahden puolen kaikki muu ja Eiffeltorni tempaa mukaansa vastustamattomalla voimalla ylös korkeuteen, jonne se puhaltautuu kuin suunnattoman suuri yksinäinen korpikuusi keskellä viljavata vainiota. Miljoonia silmiä se on samalla tavalla vaatinut sanomaan sille ensimmäisen tervehdyksen näyttelyyn tullessa. Vaikka se on vähintäänkin vielä puolen kilometrin päässä siitä, missä katsoja seisoo, näyttää siltä kuin olisi se tuossa aivan katsojan edessä. Kaikki muu jää pieneksi ja matalaksi sen alle ja korkeimmat rakennukset ovat ison matkaa alapuolella sen alimmaista kaarta.

Vasta sitten kun tämä itsevaltias on mielestään tarpeeksi vanginnut huomiosi, sallii se silmän siirtyä juuremmalle.

Toisen käden retkiraportti Tuusulanjärven rannalta

Lekuri kirjoitti minulle tiistaiaamuna kolmen päivän sairasvapaan viime viikolta venyneen virustaudin parantamiseksi. Ei siis ollut sopivaa lähteä jo maksamalleni Kirjalliselle bussiretkelle Tuusulanjärven Aholaan keskiviikkona. Mutta kun äitini oli tulossa juuri keskiviikkona pääkaupunkiin ja äitienpäivälahjukset ostamatta niin lähetin hänet istumaan paikalleni. Hän ystävällisesti kertoi minulle näkemästään ja kokemastaan.

Äitini aloitti raporttinsa ilmoittamalla, että Tuusulaan körötettiin. Oikeaan suuntaan siis. Matkalla oli kerrottu "jotain Juhani Ahosta". Rantatielle päästyä bussissa istujat tunsivat rakennukset paremmin kuin retken kaksi vetäjää. Hyvä kun joku tietää.

Ahola oli osoittautunut pettymykseksi. Tavallinen kaksikerroksinen talo, ei Halosenniemen tapaista kansallisromantiikkaa. Sisällä oli tutustumista kolmen huoneen verran. Niiden vitriineissä Vennyn luonnoksia ja Juhanin kalastustarvikkeita. Lisäksi nähtävillä kolme Vennyn taulua ja ainakin yksi Ahojen aikainen pöytä, jonka aitoutta todisti valokuva. Paikalla olleen oppaan äitini arvioi asiantuntevaksi, mutta tämä ei puolta tuntia enempää kuitenkaan ollut puhunut

Aholaan tutustuminen oli alkuperäisen ohjelman ainoa sisältö ja aikaa matkoineen oli varattu neljä tuntia!? Muistutus itselle: ei ikinä enää Helsingin työväenopiston kirjallisia retkiä. Olisi pitänyt uskoa jo Aleksis Kivi-reissun jälkeen.

Pihalla seisoessa äidilleni oli selvinnyt, että vieressä oli Järvenpään kotitalousoppilaitos, jossa isotätini (äidilleni anopin sisko) oli aikanaan opiskellut. Oppilaita oli asunut Aholan yläkerrassa. Tylsäkin talo paranee sukuyhteyksistä!

Aikataulun täytteeksi ryhmä vietiin sitten Onnelaan kahveille. Kahvit olivat hyvät ja Impivaara-rakennuksessa Eino Leino -perinnehuone, jossa oli kuvia ja "rekvisiittaa". Leino oli asunut Onnelassa vuosina 1923-24. Äidilleni oli retken kohokohta täällä toisen retken vetäjän lausuma Leinon runo. Hyvä, että oli jotain positiivista koettu.

Valtiopäivätanssiaiset 1892 ja 1885

Yllä ja alla olevat kuvat esittävät tunnelmia valtiopäivien tanssiaisista Turun lehdestä 15.3.1892. Juhani Aho raportoi samasta tilaisuudesta vuonna 1885:

Tyven suvanto kulettaa nyt teidän kirjeenvaihtajaanne eteenpäin. Hän voi katsella ympärilleen ja tarkastella rantoja. Hän on tehnyt muistiinpanoja teidän varallenne. Jos haluttaa seurata, niin voi hän näytellä yhtä ja toista. Nyt kävelee hän jo niinkuin vanha tuttava talossa. Valo ei häikäise hänen silmiään eikä lattiat luistata jalkaa.

Vastaanottohuoneesta vaeltaa vierasten virta keisarillisen linnan sisäisiin suojiin. Ne ovat jokainen eri tavalla sisustetut. Kaikkien permantoja peittävät pehmoset matot, kaikkien seinillä on tauluja taulujen, peiliä peilien vieressä. Lattiasta lakeen kasvavat kukkaset tekevät muutamista huoneista etelämaisen metsikön. Silmään sattuu yhtaikaa niin paljon loistoa ja komeutta, ettei se saa yksityiskohtia toisistaan eroitetuksi. Seinät ja sillat, laet ja lattiat, olkapoletit ja alastomat olkapäät, kalahtelevat miekat ja heilahtelevat viuhkat, ruotsi, suomi ja venäjä, kaikki ne sulavat semmoiseen sekasortoon, ett´eivät näkimet eivätkä kuulimet saa niistä mitään kokonaista kuvaa aivoihin istutetuksi.

Eikä tuo vievä virta anna kauvan yhdessä huoneessa virkailla. Se työntää edellään yhä uusia katseltavia kohti. Parin-, kolmen-, neljän huoneen läpi kulettaa se pitkänpuoleiseen soikulaan saliin. Siinä on seisauspaikka, sillä siinä tarjotaan virvokkeita. Pitkin seiniä on asetettu pöytiä. Yhden päällä on lasisilla tarjottimilla hedelmiä ja makeisia. Teetä tarjotaan toisella seinämällä, kolmannella virvoittavia vesiä. Kun väkeä tulvaa yhtämittaa tähän huoneeseen, ja kun suurin osa hetkeksi siihen seisattuu, syntyy siinä ennen pitkää tukehduttava tungos. Minua litistetään milloin tähditettyä soturin rintaa vastaan, milloin kiilaa minua kylkeen kovan turnyyrin saparo. Sujuvana kuin sisilisko pujottautuu kainaloni alatse hienovartaloinen neitonen. Hän, hänen sisarensa, äitinsä ja kaikki tuttavansa ovat uimapukuihin puetut. He eivät tosin ole aivan alastomat, mutta /melkein/.

Valtiopäivien avajaiset 1894 ja 1888

Yllä on Turun lehden 3.3.1894 kuvallinen esitys valtiopäivien avajaisista. Säädyt siirtymässä kirkosta keisarilliseen linnaan. Juhani Aho raportoi vastaavasta tilaisuuden vaiheesta vuonna 1888:

Sillä juuri kun kello on ryhtynyt yhtätoista lyömään, syöksee mustasta kidasta punaista kielekettä myöten ulos rappusille senaatt… ei, vahtimestari, ja antaa kädellään merkin sille punapartaiselle sotaherralle. Sotaherra oikasekse, sanoo muutamia venäläisiä sanoja ja fanfaari ryöpsähtää kaartilaisten torvien suista. Sen soidessa astuu ulos rappusille (vahtimestarien ja heidän naistensa muodostaman käytävän keskitse) eräs herra. Päällä on hänellä turkki, päässä kolmikulmainen lakki ja kädessä kirja.

Hän avaa kirjan, rupeaa siitä lukemaan ja valtiopäiväin juhlallinen avatuksi julistaminen on alkanut.

Sitä ei kuitenkaan tiedä siitä, mitä hän siinä sanoo, vaan se pitää arvata siitä, että hän siinä seisoo. Hän puhuu niin hiljaisella äänellä, että en ainakaan minä voi vielä tällä hetkelläkään varmasti vakuuttaa, julistiko hän valtiopäivät avatuiksi vai sulkiko hän jo ne samalla. Sen tietävät ainoataan vahtimestarit ja heidän naisensa.

Molemmilla kielillä kuului hän lukeneen H. Keis. Majesteettinsa valtiopäiväkutsumuksen ja molemmat kielet olivat silloin täydellisessä tasa-arvossa ainakin siihen nähden, että molempia kuului yhtä /vähän/. Kerrotaan hänen samassa myöskin antaneen alhaalla seisoville valtiosäädyille kehoituksen, että määrätyillä paikoilla ilmoittaisivat itsensä nimenkirjoitusta ja valtakirjainsa esille antamista varten. Mutta umpipohjukkaan siinä joutuisivat maan säädyt, jos eivät muusta ilmoituksesta tietäisi.

Samalla tavalla on sama mies aina ennenkin kuuluttanut valtiopäivät avatuiksi. Saattaa sanoa, ett'ei valtiopäiviä meillä ole moneen aikaan kuultu avattavan. Auvenneet ne nyt kuitenkin ovat.

Valtiopäivät 1882 & 1888

Yllä maamarsalkka ja puhemiehet vuoden 1882 valtiopäiviltä esitettynä sanomalehdessä Kansan Ystävä 25.2.1882. Talonpoikassäädyn tuolloinen puhemies C. J. Slotte mainitaan myös kuusi vuotta myöhemmin Juhani Ahon raportissa talonpoikaissäädyn istunnosta, jota tuolloin pidettiin Ateneumin rakennuksessa. Ote:

Mutta yhtäkkiä kuuluu kolme koputusta puhemiehen pöydän pintaan. Hän on kiivennyt paikoilleen ja istuutunut sihteerin viereen. Ryhmät hajoavat ja kukin kiiruhtaa paikoilleen.

»Puhemiesneuvosta», alkaa tavallisesti herra Slotte, »on ollut koolla ja meerennyt istuntoja pidetteveksi tulevalla viikolla tiistaina ja lauvantaina.—Talmanskonfiransen ha' haft sammanträde o'bistämt att plena ska' hållas i nästa vikka tisdag och lördag.»

Heti kohta sen jälkeen alkaa sihteeri lukea viime istunnon pöytäkirjaa: »Ote talonpoikaissäädyn pöytäkirjasta, joka tehtiin valtiopäivillä Helsingissä, helmikuun 20 päivänä 1888 j.n.e.» Mutta pöytäkirjan lukemista ei tavallisesti kukaan kuuntele. Säädyn jäsenet hommaavat joko pulpettinsa kanssa tai selailevat niitä uusia mietintöjä, joita vahtimestari parhaallaan jakelee kunkin eteen. Levottomimmat, niinkuin esimerkiksi herra Castrén, saattavat jo tehdä pieniä matkustuksia lattialla ja istuinten välisillä käytävillä.

»Onko seedyllä miteen muistuttamista ylösluettua pöytekirjaa vastaan?»

Sääty murahtaa jotain ja puhemies vahvistaa vasaran lyönnillä murahduksen hyväksymiseksi.

Sittenkun se on tehty, antaa sihteeri puhemiehelle käteen jonkun paperin.

»Esiteten ennen pöydelle pantu taalousvaaliokunnan mietintö (se ja se siitä ja siitä asiasta)… fyridragas föryt bordlagda äkonomäj- ytskottes bitänkande» (j.n.e.)

Mietinnössä esitetty asia saattaa olla hyvinkin vähäpätöinen. Tiedetään, että se on yhdellä vasaran iskulla päätetty kaikissa muissa säädyissä. Eikä ole kuulunut ääniä siitä, että asiasta olisi tässäkään säädyssä erimieliä. Toivotaan sentähden ainakin kuulijain lehterillä, että ei synny keskustelua, ei ainakaan pitkää, ja että pian päästään johonkin toiseen paljoa hauskempaan asiaan.

Polkupyöriä

"Talvi kului kuin sairaudessa, itsetiedottomassa horrostilassa niinkuin karhulla, eikä siitä näyttänyt alkavan loppua tullakaan. Kun hän heräsi asemaansa ymmärtämään ja näki yhä vaan lunta satavan, pui hän nyrkkiä taivaalle ja kiroili kinoksia Helsingin kaduilla, jotka eivät muuta kuin kohosivat.

Mutta vihdoin lakkaa lumen tulo, vihdoin alkaa pistää paljasta katua esiin… Jo laskiaisesta on hänen pyöränsä seisonut pumputtuna ja voideltuna hänen huoneessaan. Jo viikkoa ennen kuin ajurit ottivat rattaansa esiin, nähtiin hänet hepoaan rääkkäämässä yökylmän kovettamilla kaduilla.

Hän ajaa nyt varmasti ja vakavasti, ei horju eikä kaadu, näennäisesti tyynenä ja arvokkaana. Mutta verissä palaa kuume, silmissä outo tuli, hänellä on joku paha mielessä. Hän miettii lähteäkseen polkupyöräretkelle ympäri Suomen, ei tyydy enää Helsinkiin ja sen ympäristöihin.

Varmaankin tulette hänet vielä näkemään, milloin siellä, milloin täällä. Jos tyynenä kesäisenä yönä käyskelette maantien viertä ja kuuntelette käen kukuntaa tai lahorastaan laulua… jos korvaanne sattuu sähisevä ääni… jos sieltä karkaa esiin, sieramet suurina, suu auki, silmät kuin vihasta veripunaisina joku outo olento… vapiskaa häntä, varokaa itseänne, hypätkää ravin taa, se on hän… hän voi purra teitä ohi mennessänne… hänen raivonsa voi tarttua teihinkin!"

Näin kirjoitti Juhani Aho kokoelmassaan Sanomalehtimiesajoiltani. Kirjoitus oli julkaistu alunperin vuonna 1898. Vielä vuonna 1914 polkupyöräily vaati Helsingissä erityiset määräykset, jotka oli otettu käyttöön 1895.

Huhtikuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutussa kerrottiin polkupyörähistorian harrastajien yhdistyksen Vanhat Velot kirjahankkeesta: kotimaisten polkupyörämerkkien esittely. Luettelo toistaiseksi löytyneistä on yhdistyksen verkkosivuilla ja jos jollain on tietoa niistä tai muista merkeistä niin yhdistyksen puuhahenkilöt varmaankin arvostavat yhteydenottoja.

Heränneitä ja muuta uskonnollisuutta

Juhani Aho havainnoi herättäjäpäiviä Pohjanmaalla:

"Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, oli määrä kokoontua varsinaiseen juhlaan. Se pidettiin Sinninmäen talossa, noin puolitoista peninkulmaa kirkolta nevojen takana. Tie sinne kulki kilometrittäin yhtenä suorana viivana ja niin pitkältä kuin silmä kantoi oli hevosta hevosen takana ja jalkaväkeä tie täynnä, yhä sankemmissa ryhmissä, kuta lähemmä kokouspaikkaa tultiin. Oli polkupyöräilijöitäkin körttitakissa ja kurpposkengissä. Tuntui kuin ei maailmassa olisi muuta kansaa ollutkaan kuin tätä herännyttä. Tuli herroja vastaan, joitain valtion virkamiehiä. Saivat ajaa syrjään ja odottaa, silmässä kummasteleva katse, vaikkakin huulilla yritys yleenkatseelliseen hymyyn. Toiset olivat ajat nyt, toiset yli puoli vuosisataa sitten, kun noiden isät kulettivat näiden poikia käräjissä korkean esivallan käskystä."

Koko juttu kirjassa Sanomalehtimiesajoiltani.

Pukeutumisesta puhutaan myös Päivi Räsäsen gradussa Koreuden ryysyt ja valkeat vaatteet : Pukeutumisnormit Lars Levi Laestadiuksen saarnoissa vuosilta 1845-1860

Lestadiolaisuudesta myös Mauri Kinnusen väitöskirjassa Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939. Ja Anna Koiviston opinnäytteessä Öst- och västlæstadianismen.

Alla puolestaan Tyko Sallisen näkemys Hihhuleista, painettuna Pieneen tietosanakirjaan.

Köyhät ja vaivaiset

Kuva Kuopion seudulta vuodelta 1872.

Lastussaan Orjamarkkinoilla Juhani Aho kuvaa vaivaishuutokauppaa Kuopiossa vuonna 1886

»Mikä melu täällä on?» kysyin suotta muutamalta mieheltä, astuessani huutokauppahuoneen etehiseen.

»Orjamarkkinathan täällä on», sain vastaukseksi.

»Vieläkö toimitusta kestää?»

»Hullut jo myötiin ja langettavatautisia parhaillaan kaupitaan», sain vastaukseksi.

Avasin oven ja menin siitä »kirkkoon». [Kuopion kunnanhuone oli siihen aikaan muutettu kirkoksi.] Mutta kirkko ei kirkolta näyttänyt. Oven suusta aina kuoriin saakka oli lattia ihmisiä täynnä. Mikä penkeissä istui, mikä seisoi keskikäytävällä toinen toisessaan kiinni. Tunkeusin siinä niin pitkälle kuin pääsin ja aloin tarkastella ympärillä olevia.

Heti kohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita, silmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli tiellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt tulla saapuville, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä kannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä, vaan oli hän heittäytynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään välittävän, tylsinä ja alakuloisina he vain tuijottivat eteensä. Toiset taas seisoivat kiihottunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät palavina, seuraten toimituksen menoa.

Liisa Immosen gradu Käsityksiä köyhyydesta Kuusjärven kunnassa 1875-1922 sivuaa aihetta. Kuin myös Jaana Virolaisen gradu Elätteeltä köyhäintaloon. Vammaisten huolto Orivedellä 1895-1917 ja Riikka Loivan gradu Kansa huoltoon. Einar Böökin ja muiden 1920- ja 1930-lukujen sosiaalipoliittisten toimijoiden perustelut huoltolaeille. Ja Jari Mäkelän gradu Houruinhoitoasetuksesta mielenterveyslakiin. Mielisairaanhoidon ja erityisesti tahdosta riippumattoman hoidon lainsäädännön muutokset vuosina 1840-1991.
Kati Jalkasen gradu Kuopion Haminalahden kylän väestö ja sen elinpiiri vuosina 1850-1920 kertonee muustakin kuin köyhistä. Jutta Jalkasen gradu Pikkukaupungin parempi väki : Elisabet Järnefelt ja sivistyneistönaisten sosiaaliset verkostot Kuopiossa 1884-1888 luultavasti samoin. (Alla Kuopion metropoli vuonna 1845. )

Hiihtämisestä maaliskuussa 1899

Kuva kirjasta Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi

Juhani Ahon tekstit kokoelmassa Katajainen kansani (josta kannattaa lukua alkusanat! "Ei ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet...") taitavat kaikki olla vertauskuvia tuolloisesta poliittisesta tilanteesta. Suuri adressi oli kerätty edellisessä kuussa ja viejät olivat Pietarissa maaliskuussa. Mutta kuitenkin muistutukseksi siitä, että Suomessa talvi ei ole maaliskuussa ohi otteita otsikon Miten lumen valta voitettiin alta:

Ei muisteta täällä aikoihin olleen niin paljon lunta ja niin korkeita kinoksia kuin tänä talvena. Se sama lumimyrsky, joka tämän kuun 18 p:nä katkaisi paluumatkan suurelta Suomen lähetystöltä, on riehunut täälläkin maan sydämessä vielä hurjemmalla raivolla ja vielä suuremmalla voimalla kuin Etelä-Suomessa. Kaupungit ja kylät näyttävät siperialaisilta jurttakyliltä, joista savu nousee katoilta kuin lumimättäiden keskestä. Pikkumökit ovat niin ummen peitossa, että on täytynyt ruveta kaivamaan tunneleita ovien ja ikkunoiden eteen. Kujat ja solat ovat lunta niin kukkuranaan, että aidanseipäitä tuskin näkyy. Jäillä on tie kuin korkea harju. Jokainen vastaantulija on epäluuloa herättävä vihollinen, joka uhkaa kaataa kumoon reet ja hevoset.

... Vähitellen alettiin kuitenkin tointua ja tuumailla, mitä olisi tehtävä. Lyhyt hetki ajateltiin sitä ja luotettiin siihen, että kai viranomaiset pitävät huolta siitä, että ainakin valtatiet tulevat kuljettavaan kuntoon. Niidenhän on asia katsoa, että ne, jotka ovat ottaneet teiden aukipidon urakalle, tekevät velvollisuutensa. Siellä täällä ovat lumireet olleetkin liikkeessä, mutta liukuneet kovien kinosten yli niihin juuri ollenkaan uppoamatta, jättäen pehmeämmillä paikoilla vain pieniä töyräitä kuin heikkoja vastalauseita lumen valtaa vastaan. Lapioihin, jotka ovat tehoisat aseet suurten tuiskujen jälkeen ja jotka tekevät ihmeitä silloin, kun Suomen valtion rautateiden veturiauratkaan eivät mitään voi, eivät viranomaiset ole käskeneet tarttua, vaikka heillä vanhain asetusten mukaan siihen olisi ollut oikeus--lienevätkö sen sitten tehneet näiden hankihirviöitten pelosta vaiko säälistä kansaa kohtaan, säästääkseen sitä uusista rasituksista. Sentähden seisovat kinokset täällä yhä yhtä korkeina kuin ennenkin ja saanevat, ainakin mitä virallisiin toimenpiteisiin tulee, seistä siinä siksi, kunnes Herran päivä ne kerran sulattaa.

...Vaikka hiihtäminen viime aikoina on ollut suuresti vähenemässä, paikoitellen melkein unohduksissa, teitten kunnossapito kun on vuosi vuodelta parantunut, on täällä kuitenkin joka talossa ollut sukset, jopa kahdetkin. Joskaan niitä ei tavallisina talvina ole yleisemmin tarvittu, ovat talojen vanhukset niitä kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa huolellisesti hoitaneet ja joka kesä tervailleet, sillä eihän koskaan voi olla varma siitä, milloin taas läpipääsemättömän lumen sataa ja milloin näitä taikakaluja tarvitaan.

Ja nyt otettiin ne kuin orrelta alas, ja ihmeellinen oli se vaikutus, minkä ne tekivät. Nuo nietokset, joita oli luultu murtumattomiksi muureiksi, muuttuivat yht'äkkiä kaiken yhteyden nöyriksi välittäjiksi ulkomaailman kanssa. Ne muuttuivat siksi sillaksi, jota myöten ihmiset keveästi kuin tuulen kantamina liukuivat toistensa luo.

Kansa oli verollepantava...

Juhani Ahon Hellmanin herra -kertomuksessa on herkullinen kuvaus 1800-luvun verotuskäytännöistä.

Taksoituslautakunta istui pitäjäntuvan porstuanpohjakamarissa ja arvosteli ihmisten omaisuutta. Pöytä oli siellä peräikkunan edessä, josta näkyi pappilan laajat pellot ja peltojen perältä kirkko. Pöydän toisessa päässä istui luetteloita tarkastellen puheenjohtaja, entinen ruotuväen kapteeni ja nykyinen maanviljelijä, lasisilmät nenällä ja kynä suussa. Vastapäätä häntä oli vallesmannin paikka. Siinä hän istui, ruunun puolesta läsnäollen, selkä seinään nojaten, oikea kyynäspää pöytää vasten ja samassa kädessä piippu; sillä näin tuttujen miesten kesken ei ollut tupakanpoltto virkapaikassakaan kielletty. Lautamiehet, tätä tointa varten erittäin valitut, istuivat seinävierillä siellä täällä ympäri huonetta. Muutamat heistä polttelivat, toiset istuivat joutilaina siltaan päin kumarissa ja vähänväliä polviensa väliin sylkäisten. Jotkut eivät tehneet sitäkään, istuivathan vain ja katastivat silloin tällöin ulos ikkunasta kartanolle, jossa väkeä liikkui alituista porinaa pitäen. Muuan oli mukavuuttaan hakien kiivennyt istumaan korkeaksi kootulle suntion sängylle, joka hänen alas soluessaan vetäytyi aina kierommaksi, ja peiton alta alkoivat yhä enemmän ammottaa matrassi ja likaiset tyynyt.

--Sitten on Hukkanen, sanoi esimies, lehteä kääntäen.--250:stä oliviime vuonna ... pannaanko samasta nytkin?

--Pannaan vain, sanoi muuan lautamies, päätään nostamatta ja polviensa väliin sylkäisten.

--Kaarnajärven ontermanni tulee sitten ... nro 5 ... onko itse saapuvilla?

--Tokko lie.

--500 oli mennä vuonna...

--Sama välttää nytkin.

--Hyvin välttääkin.

Kertomuksen päähenkilö Hellmannin herra on Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus, 1921, s. 104) mukaan Haapaveden kirkkoherran E. W. Snellmanin veli. Ja Ahon äidin serkku, sillä tämän isä oli Efraim Vilhelm Snellman.