Viime vuodet on mietitty entistä enemmän julkisesti tavaroiden järjestämistä. Keskustelu on yhdistynyt puheeseen liiasta tavarasta. Siksi oli mielenkiintoista törmätä opettavaiseen tarinaan Jäykkäpäinen emäntä (*), jossa käänteisellä esimerkillä korostettiin järjestelmällisyyden etuja aikana, jolloin tavaraa oli vielä suhteellisen vähän. On mahdotonta sanoa, kuinka yleistä epäjärjestys oli, mutta kirjoittaja ja toimitus ilmeisesti pitävät kuvattua tilannetta jossain määrin realistisena.
Siihen aikaan kun vielä elin tyttönä vanhempaini kodissa, satuin kerta käymään muutamassa naapuritalossa juuri kuin isäntä tuhni isossa olkiläjässä ja penkoi kaikki oljet hajalle. "Mitä te nyt teettä, naapurin isäntä?" kysyin minä, kun en tiennyt, minkä tähden olkia piti pihalle levitettämän. "Oh, vastasi hän suutuksissaan, minulla olisi heinähanko tarvittava, 3 tiimaa olen sitä jo hakenut ja koko talon ylös alaisin myllästänyt, ehkä se olisi tänne olkein alle joutunut."
Enempätä meillä ei ollut puhetta, vaan minä astuin tupaan, siellä näin lattian täynnä vanhoja, iankaikkisia kenkärajoja ja muita homehtuneita kapineita, joita emäntä keppi kädessä koukkimistaan koukki penkkein ja sänkyin alta esille. "Tupaako aijotta pesemään ruveta?" kysäsin minä taas emännältä. "Eikö mitä, vastasi hän, minä etsin sormustintani (vingerporia); sillä ajalla, kun nyt olen sitä etsinyt, jo kyllä 3 kertaa olisin ommellut, mitä piti, mutta kun en onnetoin saa oikein lankaakaan neulan silmään ilman sormustimetta, niin arvaathan, mitä ommelluksestani tulisi ilman.
Viimein löysi hän sen kuitenkin penkin alta, mutta littiäksi poljettuna, kuin lantti, ettei ollut yrittämistäkään sitä sormeen saada. Samassa tuli piika sisälle ja huusi: "emäntä! missä seula on?" "Siellä se on, mihin sen olet pannut," vastasi emäntä, mutta piika ei tytynyt siihen, vaan intti seulan viimeiseksi emännällä olleen. Sitte läksivät molemmat sitä yksin neuvoin etsimään, ja seula löydettiin viimein luhdin porrasten alta puoli-mädänneenä. Heti jälkeen tuli isäntä kiroten ja pauhaten kelvottomasta rengistänsä, varkaista ja rosvoista, sillä hän ei oikein tietänyt, ketä syyttäisi kadonneesta hangosta, renkiäkö, joka olisi sen korjaamatta heittänyt, eli rosvoja, jotka olisivat sen ehkä varastaa taitaneet. "Kummako se, sanoi emäntä, eihän tässä saa mit' ikänä säilymään, katso'pas seulaa, minkälaiseksi se on mennyt, kun olivat luhdin porrasten alle mahimaan syytäneet." Siitä aljettiin torua piikaa, joka vastasi sanan sanasta ja lausui rengille, joka sattui juuri paraasen kahuun tulemaan: "olisit vähä ennemmin tullut, niin olisit sinäkin saanut kunniasi kuulla, isäntä vast' ikään pääsi sinua kelvottomaksi ja rosvoksi haukkumasta." Enempätä ei tarvittu, niin alkoi renkikin ryskätä ja hälinä kasvoi kasvamistaan, jonka tähden minä kiitin onneani, kun pääsin pois, ja asia jäi ajamatta, jota varten olin sinne lähtenyt.
Semmoisia melskeitä oli siinä talossa harva se päivä, ja useinkin siitä syystä, kun ei mitään pantu paikallensa, vaan kaikki heitettiin kädestä, mihin milloinkin sattui, jonka tähden ei koskaan hakematta löydetty, mitä tarvittiin, eikä usein hakemallakaan. Kun ihmiset hyvin tiesivät, kuinka huolettomasti siinä kaikki pidettiin, niin katosi kyllä monta kalua varkaankin käteen ja niin taisi hangonkin kanssa olla, jota isäntä olkein alta haki; sillä varas tiesi hyvin jo varastaissansa, ettei hänen viemää kapinettansa kukaan kaivannut ennenkun pitkän ajan päästä, ja silloin oli työläs sanoa, oliko se varastettu eli muutoin huolimattomuudesta kadonnut.
Samon mies raukan piti kerran muutama velkakin töiste maksaa, kun ei löytänyt entisen makson kuittia, jonka kyllä tiesi saaneensa, mutta ei muistanut, mihin oli pannut. Lyhykäisesti sanoen: siinä talossa meni kaikki takaperin, ja paljo ei puuttunut, ettei talo kokonansa hävinnyt, vaikka siinä tehtiin työtä ja isäntä oli viinan maistamatoin mies. Suurin syy siihen huonouteen oli se, ettei mitään koskaan pantu paikallensa, jonka tähden aika kului tyhjään kaluja etsiessä ja uusia laittaissa, kun vanhoja ei löydetty, eli ne ilman huolimattomuudesta olivat kelpaamattomiksi tulleet.
Kerran rupesi talon nuorinta lasta yöllä äkisti kouristamaan. Emäntä olisi valkiata ottanut, mutta ei saanutkaan, kun ei muistanut, mihin oli tulitikkukopsan pannut. Hädissään juoksi hän lähimäiseen naapuriin tulitikkuja lainaamaan, mutta ennenkun hän sieltä oli jällen, makasi lapsi hengetöinnä. Kentiesi, jos lapsi pikaisella avulla olisi ehkä voitu pelastaa'kin. Kuinka olisi semmoisen talon käynyt, jos valkia olisi siinä vallalleen pääsnyt? — Tästä nyt, Kaisa rukka, ymmärtänet, minkälaisia häirityksiä siitä tulee, kun joka ainoalla kapineella ei ole oma siansa, johon se aina lasketaan niin pian, kuin sitä on tarvitsemasta päästy: monta kalua tulee turmiolle, ettei enää kelpaa työssä; monta ei löydetä parhaana tarve-aikana; paljo aikaa kuluu etsiessä tyhjään; rosvoilla on parempi tila viedä, mitä tahtovat; riitoja syntyy perheen-jäsenten välillä, kun syyttävät toinen toistansa kaluin viimeiseksi pitämisestä.
(*) Oulun Wiikko-Sanomia 18.6., 26.6. & 3.7.1852
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti