Hermostuin etnografisessa museossa

Perjantainen museokierrokseni Tukholmassa jatkui Sjöhistoriskasta Etnografiskaan (aivan kuten 2011). Edellisestä käynnistä muistin erityisesti Beninin aarteet, jotka olivat edelleen herättämässä keskustelua siitä kenelle kulttuuriperintö kuuluu.

Mahdollisesti Magasinet-osa oli uudempi? Kokoelmakeskusta muistuttaen siinä on esillä runsaasti esineitä, joiden tiedot ovat verkossa. Olisi ollut kiva kierrellä ja katsella, mutta kello.

Ja varsinainen syyni tulla tähän museoon tällä matkalla oli vaihtuva näyttely Playground, jonka "poliittisuus" oli käsittääkseni osa viime syksyistä keskustelua

Ruotsissa museolla voi olla agenda. Hyvä vai huono juttu? (Tämän aamun Svenska dagbladet) pic.twitter.com/5E2QecwaW4

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) September 29, 2016

ja nostettiin Helsingin Sanomissakin esille taannoin. Luvassa normeja ja niiden kyseenalaistusta.

Vartaloihanne, ihon väri, sukupuoli-identiteetti, ... blaa-blaa oli fiilis alakertaa kiertäessäni. Näyttely jatkui yläkerran perusnäyttelyn lomaan pystetyillä tauluilla, joiden piti (?) olla kyseenalaistuksia. Minusta nämäkin näyttivät itsestään selvyyksiltä ja näyttelyn loppuarvosanaksi oli muodostumassa "mitään sanomaton".

Kunnes viimeiseksi (!) tulin shamanistista uskontoa esittelevän vitriinin. Teksti sen luo pystytetyssä taulussa alkoi

Människor med funktionsnedsättningar har sedan länge varit utanför och inte kunnat delta i olika aktiviteter i samhället. En människa som inte klarade av vissa strapatser lämnades kvar, ibland att dö.

Eli väitettiin, että (ilmeisesti) maailmanlaajuisena normina "jo kauan" ihmisten historiassa on ollut toimintarajoitteisten ihmisten jättäminen yhteiskunnan ulkopuolelle ja toisinaan kuolemaan kyvyttömyyteensä.

Hengitin syvään ja vedin samalla herneen nenään - syvälle. Alakerrassa oli  todettu, että normit ovat erilaisia eri yhteisöissä ja muuttuvat ajan myötä. Blaa-blaa -kamaa, mutta nyt näyttelyn käsikirjoittaja oli vastakkainasettelua luodakseen esittänyt yksinkertaistuksen, jota en voinut hyväksyä. Tietämykseni on rajallinen, mutta joskus olen kuullut arkeologisista löydöistä, joiden luut todistivat rampautuneen elämisestä ja hoidosta pitkään tapaturman jälkeen. Ja Jenni Kuulialan keskiaikaa käsittelevän väitöskirjan tiivistelmä päättyy lauseeseen "Fyysinen poikkeavuus itsessään ei kuitenkaan johtanut lapsen hyljeksimiseen tai irrallisuuteen perheestään tai yhteisöstään, vaan he toimivat sen osana mahdollisuuksiensa mukaan." Ja tänne blogiin kerämäni maininnat menneisyyden vammaisista eivät myöskään todista normatiivisesta yhteiskunnan ulkopuolisuudesta.

Olettaen nämä tosiasioiksi on täysin harhaanjohtavaa esittää, että shamanismi muodosti vammaiset-jätettiin-aina-sivuun -normiin ikäänkuin ainoan (?!) poikkeuksen, sillä shamaaneina toimivat toisinaan mielenvikaiset. (Äskettäin opin Silvia Tomáškován luennosta Wayward Shamans: The Prehistory of an Idea, että Siperian shamanismista on loppujen lopuksi minimaalisesti luotettavaa tietoa, eli en tätä mielenvikaisuuttakaan niele, mutta jätetään se sivuseikaksi.)

Jätin museon laatikkoon palautteen kehnolla ruotsillani ja täynnä kiukkua marssin kohti päivän viimeistä museota.