Postinkulku 1800-luvun puolivälissä

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Posti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu, Pietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen virkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia ja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi kärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin sälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän matkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista Helsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä sieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin sisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.

Virastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi kirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei kannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä vaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita kirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai siinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies verkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli tullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin oli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille, sai kysyjä vastaukseksi: »Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.» Ja niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä saapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa yleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi mitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen tuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten vihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan. Mutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin alkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että nykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen postilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies kauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.

Vapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään kirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja kirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata tarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään -- punaisella tavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru -- ja sitten viedä kirjeensä postitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä minkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut. Sangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin vaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan mukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli postimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja Lontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut kirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut postimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: »Sopivat rahat -- minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja», jonka jälkeen sai puikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.

Kulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan sangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui sopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille määräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli lähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa joulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja annettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille -- siten hankkivat postinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia »tienestejä» korkean kruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että »pikkupurot muodostavat suuren joen» ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä itselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että heidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin puheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä -- ei kuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen lempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana sunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi kehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän kantaa yleisesti tunnettua liikanimeä »Posti-Jeesus». Kummanko synninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan sujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut raskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.

Parooni Pahumberg

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Korkeiden esi-isäin, Fersen'ien, De la Gardie'ein ynnä muun suurväen jälkeläisenä (hän varoi viisaasti Haassen suvun mainitsemisen) piti Arthur [Klinckowström] syntyperää yksilön parhaimpana ominaisuutena, joka riitti tuottamaan menestystä maailmassa. Kaiken muun asetti hän toiselle sijalle ja halveksi sellaisia henkilöitä, jotka eivät olleet niin onnellisia, että heillä olisi ollut tuollainen sukuperän omaisuus. Hän oli todellinen »Don Ranudo» suomalaisessa asussa ja joutuikin sentähden usein ivan ja pilkan maalitauluksi.

Kun hän oli kerran sukulaistensa Armfeltien luona Rauhalinnassa, tuli puheeksi korkeat suvut, jotka olivat rappiolle joutuneet. Arthur kiisteli moista mahdollisuutta vastaan, arvellen samalla, että jos todellakin niin olisi käynyt jollekin suvulle, oli myöskin jokaisen aatelismiehen velvollisuus koettaa kohottaa se jälleen oikealle paikalleen yhteiskunnassa. -- »Sellainen ei ole taas mikään helppo tehtävä», puuttui joku puheeseen. »Niinpä esimerkiksi aivan tässä lähellä asuu eräs parooni Pahumberg, joka nykyisin on vain köyhä pitäjänsuutari. Hänen kantaisänsä oli ollut kuuluisa kapteeni Jaakko Johansson Pahumaan talosta, joka Kirkholman tappelussa vuonna 1605 urhoollisuudellaan pelasti koko Ruotsin sotajoukon perikadosta ja jonka Kaarle IX sitten, palkkioksi hänen suurtyöstään, korotti vapaaherraksi nimellä Pahumberg. Mutta ennenkuin hän ennätti tulla sisäänkirjoitetuksi vapaaherralliseen sukuun, kaatui hän sodassa ja hänen jälkeläisensä olivat liian köyhiä voidakseen lunastaa suvun »sisäänottoa», ja niin on koko asia jäänyt sikseen. Pahumaan maatilasta on nyt jälellä vain mökkipahanen, jolla on yhä sama nimi. Sen omistaa tuon suvun viimeinen jälkeläinen, kyläsuutari, ainoana omaisuutenaan, paitsi kuninkaan antamaa arvokirjaa.»

Arthur, joka ei ollut kylliksi selvillä Ruotsin historiasta, otti leikkipuheen täydeksi todeksi, tuli kertomuksesta kerrassaan liikutetuksi ja piti aivan välttämättömänä, että jotain oli heti tehtävä tuon miesparan hyväksi, jota hän tahtoi sitäpaitsi tavata. Sehän kävisikin helposti päinsä, sillä Pahumaa sijaitsi vain penikulman päässä Rauhalinnasta. Päätettiin lähettää lähetti kysymään olisiko mies kotona, ja lähetti palasikin pian, ilmoittaen ett'ei hän tällä kertaa ollut kotosalla, vaan palaa viikon kuluttua. Sillä aikaa kirjoittaa piirteli maisteri Stolpe vanhalle pergamenttiliuskareelle latinankielisen arvokirjan vapaaherra Pahumbergille; kunniakirjan alle piirrettiin Carolus rex. Arvokirja pantiin sitten lihavan G. Philip Armfeltin toiseen kenkään, ja kun se oli siellä tallattavana ollut viikon päivät, oli se jo asiaankuuluvasti ruskea, niin että sitä todellakin voi pitää vanhanaikuisena muinaiskirjana. -- Sitten lähdettiin suutarin luona käymään, jolle sitä ennen jo oli asia selitetty ja hänet opetettu näyttelemään osansa oikein; vanha kunniakirja otettiin esille, sitä katseltiin, tutkittiin ja omalle kielelle tulkittiin. Kun kaikki oli niinkuin olla pitikin, otti Arthur taskustaan suurenlaisen setelirahan ja ojensi sen suutarille hetken tarpeiden tyydyttämiseksi ja lupasi korkeiden suhteittensa ja tuttavuuksiensa avulla pian hankkia hänelle takasin hänen oikean arvonsa. Kukin voi mielessään kuvailla hänen mielenkarvautensa ja noloutensa kun hän sitten sai tietää, että koko juttu olikin ollut pelkkää kujetta.

Vierailulla Fagervikissä ennen vuotta 1853

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Kun Pikkalassa oli muutamia päiviä viivytty, jatkettiin matkaa tavallisesti suoraan Fagervikiin.

Tämä tila oli silloin vielä jakamaton ja olikin se yksi suurimmista maatila-alueista etelä-Suomessa, kerrassaan valtatilus, ulottuen Inkoon, Karjan, Pohjan, Tenholan, Karjalohjan ja Siuntion pitäjiin. Sen alueella sijaitsi kolme rautatehdasta, Fagervik sekä Pinjaisten ja Skogbyn tehtaat; ja tilukseen kuuluvat, silloin vielä haaskaamattomat, metsämaat olivat mahtavat. Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen, jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista tuskin koko maassamme löytynee. Kaikesta huomasi, että varakkaan suvun eri sukupolvet olivat tämän kartanon rakentaneet, sitä hoidelleet ja kaunistaneet. Rehevät, satavuotiset, viileää varjoa suovat jalot puulajit osoittivat selvästi, ett'ei tämä paikka ollut eilisenpäivän lapsia, vaan sivistyksen ijäkäs tyyssija.

Tilan omisti siihen aikaan kamariherra, parooni Fridolf Hisinger, jonka kanssa me olimme sukua sekä isäni että äitiin puolelta. Ja sukulaisuus aiheutti luonnollisesti vierailulla käyntejä.

Vanha parooni oli aikansa tahi ehkäpä paremmin menneen ajan perikuva. Hänen olennossaan oli jotain eristapaista, niin sanoaksemme originellia, nykyajan käsityksen mukaan, mutta se kaikki ilmeni hyvään suuntaan. Ollen ylimyksellinen koko sisäiseen ihmiseensä nähden, tahtoi hän ulkonaisestikin sellaisena esiintyä ja oli sen vuoksi erinomaisen kohtelias, huomaavainen ja palvelevainen jokaista kohtaan, mutta samalla ainakin meidän nuorten mielestä hieman liian kursaileva ja vanhojen seuratapojen kaavoihin pinttynyt. Hänen sanansa olivat aina tarkasti punnittuja, viimeisteltyjä, ja kun vain tilaisuutta sattui, höysti hän puheensa jollakin mairittelevalla kohteliaisuudella tai ranskalaisella sananlaskulla. Me nuoremman sukupolven aikalaiset, jotka emme enää kaikkeen tuollaiseen olleet tottuneet, emme voineet olla joskus nauramatta moisille meiningeille. Seurustelukeskusteluun kuului pääasiallisesti ranskalaisten sukkelain kaskujen ja juttujen kertoeleminen, joita täytyi kärsivällisesti kuunnella, vaikkapa ne oli kuultukin jo useampaan kertaan ennen, sillä »ohjelmisto» ei ollut suuri, se loppui aina pian.

Elämänkatsomukseltaan oli hän sangen vakava ja vielä enemmän vanhoillinen, jopa sellaiseen äärimäisyyteen asti, että hän suurella vastenmielisyydellä katseli kaikkea uutta, jota tänä kehityksen aikana yllinkyllin maailmassa ilmeni. Kun Hangon rata rakennettiin ja se tuli kulkemaan pitkiä matkoja hänen maitansa pitkin, ei hän tahtonut koskaan nähdä koko rautatietä, vielä vähemmin sitä myöten matkustaa. Tuollainen laitos ei sopinut hänen mielestään meidän köyhään, harvaan asuttuun maahamme; se toi mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää ja muodosti jälleen yhden askeleen ihmisten yhdenmukaistumiseen päin. Käydessään säännöllisellä vuosivierailullaan sisarensa ja lankonsa luona Mustiossa täytyi hänen vaunuillaan ajaa rautatiekiskojen yli, mutta silloin ummisti hän aina silmänsä päästäkseen näkemästä tuota uudenaikaista iljetystä. Eikä hän myöskään Helsingissä tahtonut käydä, sillä tuo vanha ylimysherra piti itseään liian hyvänä tungeskelemaan siellä virkamiesten ja kaikenlaisten nousukkaiden seassa; hän piti parempana elää ylhäistä elämää maaruhtinaana suurella maatilallaan, joskin hän siellä oli muusta maailmasta eristettynä.

Päivällisaterian söi hän aina puettuna hännystakkiin, useimmittain ruskeaan ja kiiltonappiseen, kaulassaan valkoinen kaulavaate. Aterian aikana kohotti hän lasinsa jokaiselle läsnäolevalle vieraalle tarkasti harkitussa suku-, arvo- tahi ikäjärjestyksessä -- arvoasteikko, jota me nuoret huviksemme usein ennakolta suunnittelimme. Täytyi olla aina sangen varuillaan, sillä kaiken piti tapahtua asianmukaisten seurustelumenojen mukaan; nykyajan ujostelematonta, ilomielistä mielialaa ja tunnelmaa ei suvaittu.

Hän oli innokas kukkainsuosija ja viljelijä ja niinpä olivatkin Fagervikin puutarhat hänen aikanaan kuuluisat parhaimpina ja milt'ei ainoina laatuaan koko maassa. Hänen puutarhassaan, joka oli järjestetty hyvin mykevälle maa-alueelle, oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin. Mutta ei hän niinkään paljon haaveksinut kukkasten kauneutta kuin niiden harvinaisuutta ja ja muotojen sekä värien eriskummaisuutta ja omituisuutta.

Häntä huvitti tavattomasti kun hän sai kuljettaa vieraansa tuonne lempipaikalleen ja siellä tarkkaan selittää heille muutamien harvinaisten kasvien omituisuuksia. Kun minä olin kasvienkeräämiseen ja tutkimiseen yleensä suuresti mieltynyt, kuuntelin minä mielelläni hänen turhantarkkoja selityksiään ja minä luulen näin osoittamallani huomaavaisuudella voittaneeni hänen suuren suosionsa, jota hän sitten aina »serkkua» kohtaan osoitti -- niin hän minua kutsui. Mutta sattui usein niinkin, että hänen vaivannäkönsä tässä suhteessa kohdistuivat henkilöihin, jotka eivät vähääkään kasvimaailmasta välittäneet, vaan jotka -- pakosta kärsivällisesti kuunneltuaan hänen esityksiään -- esitelmän loputtua seisoivat yhtä tietämättöminä ja tyhminä kuin sen alkaessakin. Hän huomasi usein kuinka kuulijat olivat kärsimättömiä ja kuinka he välinpitämättömyyttään osoittivat ja se häntä suuresti suretti, mutta ei kuitenkaan lannistanut hänen mieltään eikä estänyt häntä seuraavalle vieraalle yhtä juurtajaksaen kuvailemasta rakkaan puutarhansa harvinaisia aarteita.

Itse hän ei kuitenkaan saanut sanottavasti kauneista laitoksistaan nauttia, sillä huonon terveytensä tähden sulkeutui hän huoneisiinsa jo ensimäisten koleiden syksypäivien tultua eikä niistä ulkosalle liikahtanut ennenkuin kesä jälleen täydessä ihanuudessaan kukoisti. Muutamia erikoisia, harvinaisia kasveja vietiin senvuoksi kylmien vuodenaikojen kuluessa hänen huoneustoonsa ikäänkuin tervehdykseksi ihanasta kukkaismaailmasta.

Huomioonottamatta niitä omituisuuksia, jotka hänelle erikoisesti ominaisia olivat, oli hän kuitenkin pohjaltaan todellinen aatelismies ylevine tarkotusperineen, »l'ancien regimen» edustaja, ja sellaisena häntä jokainen kunnioitti ja hänestä kaikki pitivät, jotka häntä lähemmin tunsivat.

***

Ylen elävästä arkistosta löytyy modernimpi näkymä Fagervikiin: Kartanokeitoksia Fagervikissa . Muita kartanoaiheisia pätkiä: Joensuun kartano, Kankaisten kartano, Kartanolinna Malmgård Pernajassa, Suur-Sarvilahden kartanolinna, På Åminne gård , Vännerna på Tervik gård ja Holger Spår på Frugård i Jorois

Tanssiaiset 1850-luvun Helsingissä

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Kuvaamani ajanjakso oli seurusteluelämän kukoistusaika Suomessa ja korkeimmillaan ilmeni seuraelämä siihen aikaan vietetyissä suurissa tanssiaisissa. Maan korkeimmat virkamiehet, jotka sitäpaitsi kantoivatkin erityisiä niin kutsuttuja pöytärahoja tällaisia tarkoituksia varten (pöytärahat on sittemmin yhdistetty heidän tavalliseen palkkaansa) tiesivätkin ja ymmärsivät, että heillä näinollen oli velvollisuus, jonka täyttämisestä he eivät tahtoneet eivätkä voineetkaan vetäytyä pois. Oli niinmuodoin luonnollista, että näiden mahtimiesten -- senaattorien, presidenttien, kenraalien, virastopäälliköiden, sijaiskanslerin, rehtorin y. m. tuli talven kuluessa toimeenpanna yhdet viralliset tanssiaiset paitsi päivällisiä ja yksityisiä pienempiä kutsutilaisuuksia, joita ei otettu tähän lukuun. Kutsu suuriin tanssiaisiin lähetettiin painetulla kortilla vähintäin viikkoa ennen kysymyksessä olevaa tilaisuutta ja kutsuvieraiden luettelo laadittiin valtiokalenterin avulla, joskin tanssitaitoisia kavaljeerejakin ja perheen lähimpään kanssakäymispiiriin kuuluvia sitäpaitsi mukaan kutsuttiin.

Ne nuoret naiset, jotka kuuluivat tähän erikoisoikeutettuun seurapiiriin, voivat siten jo syksyllä hyvissä ajoin laskea kuinka monissa tanssiaisissa he talvikauden aikana tulevat olemaan mukana ja sen mukaan järjestellä pukunsa. Tanssijaissarjan alkoi kenraalikuvernöörinapulaisen Amatus Thessleffin Nikolainpäivänä, 18 päivänä joulukuuta toimeenpanemat tanssiaiset, ja sitten niitä jatkui vähäväliä pitkin koko talvea.

Minun vanhempani toimeenpanivat tanssiaiset aina myöhemmällä talvella. Kutsuttuja oli silloin noin 300 henkeä, eikä heidän tarvinnut pahasti ahdingossa tungeskella meidän tilavassa huoneustossamme, ei varsinkaan senjälkeen kun osa vanhemmasta väestä, sekä rouvia että herroja, oli ennättänyt asettautua pelipöytien ääreen sisushuoneissa. Vieraat oli kello seitsemäksi kutsuttu ja ennen kahdeksaa olivat jo kaikki saapuneet. Salonki oli niin hyvin valaistu kuin siihen aikaan vain mahdollista oli: kristallikruunussa säteili kynttilöitä kolmessa ympyrärivissä ja kaikkien neljän oven päällä oli myöskin tiheät kynttelirivit sytytetty, seinillä paloivat seinälamput, »lampetit». Koko huoneusto säteili valomerenä, kaartinsoittokunta kajautti säveleitä pitkälle seinälle erittäin sitä varten rakennetulta parvekkeelta, tarjoilijoita ja vahtimestareita liehui ylt'ympäriinsä tarjottimillaan tarjoillen teevettä, myöhemmin sitten erilaisia virvoitusjuomia ja mantelimaitoa, rypäleitä ja hedelmiä, jäätelöjä, sokerileivoksia ja makeisia, lämmintä punssia j. n. e., lakkaamatta koko tanssiaisten ajan.

Kun vieraat olivat kaikki kokoontuneet ja tee juotu, kajautti soittokunta poloneesin, jolloin isäni, tarjoten käsivartensa virka-arvojen mukaan ylhäisimmälle daamille, tavallisesti kenraalinrouva Thesleffille, vei hänet kierroksen poloneesissa ja aloitti tanssiaiset. Toiset parit seurasivat heti perässä, järjestettyinä tarkasti virka-arvojen ja arvokkuuden mukaan. Ainoastaan vanhemmat ottivat tähän alkupoloneesiin osaa. Talutettuaan käsivarrellaan daaminsa pari kertaa salin ympäri, jätti kavaljeeri hänet paikalleen kumartaen kohteliaisuussääntöjen mukaisesti ja kiiruhti sitten viemään toista, kunnes kaikki rouvat olivat poloneesikierroksensa tehneet. Tällainen poloneesi, johon ainoastaan vanhemmat herrat kullalla kirjailtuine sotilas- ja virkapukuineen ja välkkyvine rintatähtineen ottivat osaa, näytti todellakin komealta.

Kun poloneesi hetken kuluttua loppui, soitettiin heti valssi ja silloinkos nuorison riveissä eloisuus ja hilpeys hereille heräsi, sillä olivathan he äskeisen poloneesin aikana vain katsojina seisoneet. Niin alkoi sitten oikea karkelo ja seurasi tavallinen tanssiohjelma: valssi, katrilli ja masurkka vuorotellen yhä uudistuen. Polkka oli vielä silloin tuntematon. Katrilleja, joita voitiin yksissä tanssiaisissa kahdeksankin tanssia, oli kolmea lajia, jotka erosivat hieman toisistaan, vuorojensa, liikkeidensä ja silloin vielä käytännössä olleiden piruettipyörähdystensä kautta, nimittäin ranskalainen katrilli, joka oli tavallisin, sitten vielä ruotsalainen ja venäläinen, mutta ylimalkaan olivat ne kaikki hyvin toistensa tapaisia. Kotiljongi, joka kesti usein sangen kauan ja oli hyvin väsyttävä, koska senaikuisen tavan mukaan kaikkien silloin täytyi seista, oli aina nuorten lempitanssi. Siten jatkui karkeloa ja ainoastaan hetkiseksi keskeytti sen illallisruokailu. Usein täytyi panna kruunuun uudet kynttelit, sillä vasta kellon jo lähetessä viittä aamulla läksivät viimeiset vieraat kotiaan kohden.

Vanhemmille, jotka pelipöytien ääressä olivat iltaa viettäneet, tarjottiin illalliset jo kello 11, jonka jälkeen he läksivät pois. Mutta tanssijoukolle katettiin illallispöytä vasta kello 2 yöllä ja oli silloin seisten syötävä. Kuitenkin muistan, että kerran illalliset tarjottiin pieniin pöytiin, joiden kunkin ääressä neljä tahi kuusi henkeä istui, ja täyttivätkin tällaiset pikkupöydät silloin sekä molemmat ruokasalit että salonginkin. Mutta tällainen syöntitapa, joka oli kyllä sangen hauska osanottajille, lienee tuottanut liian paljon vaivaa ja vaati sitäpaitsi tilaa tavattomasti ja vaivaloista tarjoilua, jonkavuoksi siitä tavasta luovuttiinkin. Ruokalajeja tällaisissa tanssiaisillallisissa oli sangen monta ja olivat ne erinomaisen hienoja ja sangen kalliita; eikä pöydältä viinejäkään puuttunut, punasia ja valkoisia ja väkevämpiä. Niin pitkälle kuin suinkin muistan, olivat tällaiset illalliset keittotaiteelliselta kannalta ja kaikinpuolin muutenkin yhtä hyvät ja suuremmoiset kuin nykyjään, ehkäpä vielä paremmatkin, huolimatta kaikenlaisista puheista senaikuisesta yksinkertaisuudesta.

Paitsi edellä kuvaamiani »virallisia» tanssiaisia, toimeenpantiin kodissani vielä pari, ehkäpä kolmekin pienempää tanssitilaisuutta talven kuluessa, jolloin tavallisesti noin sata henkeä oli kutsuttu. Syynä siihen, että meidän kodissamme elämä oli näin virkeää ja vilkasta, oli se, että vanhin sisareni oli silloin täysikasvuinen ja astunut maailman hyörinään; hän oli vanhempiensa lemmikki ja silmäterä, häntä kaikki tahtoivat miellyttää ja hakkailla, häneen huomiota kiinnitettiin ja hänestä yleensä pidettiin.

Talven ohjelmaan kuului vielä suuret, myöskin viralliset päivälliset, jotka tarjottiin korkeammille virkamiehille. Päivällispöytä katettiin suureen salonkiin ja kaartinpataljoonan soittokunta piti huolta musiikkipuolesta.

Markkinat Helsingissä 1850-luvulla

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Kahdet markkinat pidettiin siihen aikaan -- toiset syksyllä, toiset talvella -- palvelusväen ja koulunuorison suureksi iloksi, sillä saivathan koululaiset silloin kaikki »markkinaluvan», vieläpä ehkä muutamia rahakolikoita ostellakseen jotain markkinoilta. Senaatintorin etelä-sivulla seisoivat kauppakopit viervieressä kahdessa rivissä, täynnä sahramirinkelejä, suuria ja pieniä, kalliita ja halvempia joko manteleilla ja korinttimarjoilla höystettyinä tahi sitten ilman höysteitä. Torin laidoille, vastapäätä senaatintaloa ja kirkkoa, olivat kultasepät, turkkurit, satulasepät, läkkisepät, hansikkaantekijät ja muut käsityöläiset sijoittaneet myymäläkojunsa. Niillä seuduin oli liike pienempi, jotavastoin kansanjoukko lainehti rinkelikojujen luokse ja tungeskeli niiden välissä. Kauan siinä kuljeskeltiin, epäröiden ja harkiten minkä noista houkuttelevista kakkusista ostaisi, kunnes valinta viimeinkin tuli tehdyksi ja ostaja ylpeänä ja hilpein mielin läksi kotiaan kohti rinkeli kainalossa. Silloin sitä oli ollut markkinoilla! Kauppatorilla oli toisellainen liike; satama oli täpötäynnä kalastajavenheitä, joissa tingiskeltiin ja maisteltiin silakkapönttöjen sisällyksiä ja mukana tuotuja omenoita, perunoita ja muita saariston tuotteita; torilla oli taas kuorma kuorman vieressä täynnä maalaistavaroita. Kansaa virtaili joukottain kaikkialla kovaäänisesti huudahdellen ja loilotellen; puoli- ja täyshumalaisia talonpoikia ja renkiä ajeli kilpaa täyttä vauhtia katuja pitkin, kehuskellen ja hevosillaan kilpaillen, hoilotellen ja ruoskien hevoskompuroitaan, niin että kaikki jalankulkijat olivat kerrassaan hengenvaarassa. Parvi maalta markkinoille tulleita piikoja, kömpelöitä ja arkoja, tirskisteli ihmetellen ja ihaillen kauppapuotien ikkunoihin, pidellen toisiaan hameenliepeistä kiini, tahi seisoskeli mielitekosillaan katsellen kaikenkaltaisia markkinapöydille levitettyjä korukapistuksia. Kaikkialla kirjavaa, hälisevää kansanelämää ja iloista mielialaa, jota melkoisessa määrässä kansallinen, tulistava elinjuoma oli kohottanut. Nyt on tuollaisten kansanjuhlain viettäminen, kaupunkilaisten iloksi, maalaisten ja rinkelimatamien suureksi suruksi, loppunut.

Talvisessa Helsingissä vuoden 1850 paikkeilla

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Eipä löytyne mitään tässä maailmassa, jolla ei olisi varjopuoliaan, ja erityisesti oli asianlaita näin, mitä kaupungin senaikuiseen valaistukseen tulee, sillä se oli valoa, joka ei loistanut tahi ehkä oikeammin loisti olemattomuudellaan. Tähän niin sanottuun valaistukseen käytettiin öljylamppuja, jotka alinomaa savusivat ja senvuoksi olivat myöskin aina savun vallassa ja likaisia. Lyhdyt, joita oli asetettu katujen kulmauksiin keltaisiksi maalattujen puupylväiden nenään, olivat suuria ja karkeatekoisia, viheriäisiksi maalattuja vehkeitä, joiden yläpäässä nitisi ja natisi tuulikiekko savun johtamista ja vedon lisäämistä varten. Talvinen päivä on pohjolassa lyhyt ja heti kun hämärä laskeutui, kietoi se kaupungin pimeään huntuunsa, josta eroittautui vain näiden katulamppujen himmeät, punaisenvivahtavat, tuskin huomattavat valopilkut pitkien välimatkojen päässä toisistaan, koetellen opastaa tietä niille harvoille, jotka tässä synkeydessä olivat kulkusalla.

Selviytyäkseen ja tullakseen toimeen tuollaisessa pimeässä, oli kaikilla sellaisilla henkilöillä, joilla kerran oli omat ajoneuvot, s. t. s. melkein kaikilla talonomistajilla ja säätyhenkilöillä mukanaan ajoneuvojensa taka-istuimella palvelija, joka piti korkealla ilmassa kaksikynttiläistä lyhtyä, valaisten sillä kuljettavaa vaarallista tietä. Sellaisia, joilla taas ei omia ajoneuvoja ollut, saatteli kutsuista ja teaatterista kotiin neitsyt, joka herrasväkensä edellä kuljetti tuollaista kaksikynttiläistä lyhtyä. Yksinäisillä jalan kulkijoilla oli melkein aina mukanaan käsilyhty.

Ja kun ilta oli joutunut, loppui myöskin heti kaikki tavallinen liike, sillä kaikkialla peitti pimeä silloin tienoot; eikä edes kaupungin keskusosatkaan olisi olleet sen paremmin valaistuja, joll'ei kauppaliikkeiden ikkunoista lankeeva himmeä valojuova olisi jonkun verran kadulle heijastanut. Mutta kun kauppaliikkeetkin jo aikaseen illalla suljettiin, peittyivät nämäkin seudut senjälkeen yön pimeään.

Yleisesti arveltiin ja ajateltiin siihen aikaan, ett'ei turvallisuus kaduilla ollut varma, niinpiankun oli tullut pimeä. Ja senpävuoksi eivät paremmat naiset rohjenneetkaan yksin astua ulos hämärissä. Eikä selvällä päivälläkään pidetty oikein sopivana tahi vaarattomana sellaista, jonkavuoksi heidän jälessään tavallisesti astuikin muutaman askeleen päässä livrépukuinen palvelija. Jos he taas yksin kävelivät, oli hienoille naisille tarjona vaara, etenkin jos he olivat sieviä näöltään, että tuntemattomat herrat tulivat puhuttelemaan heitä, vieläpä saattelemaan pitkät matkat. ...

Kun tuiskut talvella pyryyttivät kaupungin kaduille lumikinoksia, ei niitä ajettu pois niinkuin nykyjään, vaan ainoastaan lumiaura, jonka eteen suuri joukko hevosia oli valjastettu, hujelsi -- ajurien ruoskiaan vingutellessa ja elämöidessä ja poikasten suureksi huviksi -- pitkin katuja, tasoitellen pahimmat kinokset. Lumi jalkakäytäviltä luotiin aivan yksinkertaisesti vain hevoskadulle. Jalkakäytävät olivatkin senvuoksi paljon alempana kuin ajokatu ja kun sattui oikein luminen talvi, jäivät käytävät niin alhaalle, että ne näyttivät ikäänkuin jonkinlaisilta urilta, joista ei kadun toiselle puolelle voinut nähdä. Kuitenkin piti katujen vanhan tavan mukaan olla lumettomat Vapunpäivänä ja silloin kuljetettiinkin pois kaikki loppuhölsä, jota kevätaurinko ja vesisade ei vielä ollut sulattanut.

Helsinkiläisperheen joulu 1830-luvulla

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Vihdoin tuli tuo kärsimättömyydellä odotettu jouluilta. Ei milloinkaan ole minusta päivä tuntunut niin pitkältä kuin silloin; minuutit tuntuivat tunneilta. Jo aikaiseen iltapäivällä olin minä valmiiksipuettu parhaimpaan kolttuuni, joka oli tehty sinisestä sametista ja jossa oli leveä valkoinen pitsikaulus, ja niin odottelin minä sitä suuremmoista hetkeä, jolloin juhla alkaisi. Viimein löikin kello määrätyt kuusi lyöntiä, salin ovi avattiin ja sinne riennettiin sisään.

Siellä seisoi loistava joulukuusi lukuisine pienine kimaltelevine talikynttilöineen ja täynnä omenoita ja makeisia. Kesti kauan ennenkuin hennoi siitä katsettaan irroittaa. -- Pian saapuivat kutsuvieraat, vanha isoäiti ja muut läheisemmät kaupungissa olevat sukulaisemme, jonka jälkeen sitten alkoi teetarjoilu, ja sitäkös sitten tuntui minusta kestävän loppumattomiin.

Kun siitä vihdoinkin oli tullut loppu, aukeni eteisen ovi ja sisään hyppeli joulupukki -- hirvittävän näköinen -- joku palvelijoista pukeutuneena isän nurinkäännettyyn turkkiin, valkopartoineen ja kullattuine sarvineen. Joulupukki juoksi ja harppaili ympäriinsä ihmeellisin keikkailuhyppäyksin, ja sekös minua peloitti niin että hiivin äidin hameen taakse suojaan, enkä sieltä uskaltanut paljon pilkistääkään. Koko ruumiini vapisi kun minut pakotettiin ottamaan joulukuusesta muutamia omenoita tarjotakseni ne joulupukille, sillä minua pelotti, että tuo karvainen otus samalla purra nipistäisi käteen.

Mutta pian tyynnyin minä, sillä sisään kannettiin nyt kolme valtavansuurta vaatevasua, täynnä kaiken kokoisia ja muotoisia kääröjä. Isä alkoi jakaa lahjoja ja luki runot.

Isäni, joka muuten oli sangen totinen ja jolla oli alinomaa työtä ja tointa virkatehtävässään, oli nyt kaikki sellaiset heittänyt syrjään ja uhkui pelkkää iloa, hyvyyttä ja leikillisyyttä, ja hyvin hän osasikin pohjaltaan herttaisen luonteensa ja suuren anteliaisuutensa kautta kylvää iloa ja tyytyväisyyttä ympärilleen, sillä ei yhdenkään siinä joukossa tarvinnut jäädä osattomaksi hänen anteliaista lahjoistaan.

»Kuinka monta olet saanut?» kysyi joku minulta.

»Kolmekymmentäseitsemän!» huudahdin minä ylpeänä.

»Mutta sitten olet sinä varmaan laskenut villakäsineet kahdeksi lahjaksi».

»Eihän toki! oikeita lahjoja kolmekymmentäseitsemän», vastasin minä harmistuneena, kun sitä epäiltiin. Sinä iltana ei minun tarvinnut olla hiljaa, niinkuin tavallisesti, ja kyllä minä tätä vapauttani käytinkin; juoksin yltympäri ja nostin korviavihlovan melun joululahjaksi saamillani rummuilla ja torvilla, joita täytyi koetella. Kukaan ei muistuttanut mistään ja vanha isoäiti riemuitsi koko sydämestään sekä minun että muiden ilosta.

Lyömälleen kello kaksitoista avattiin ovi ruokailuhuoneeseen, jossa syötiin jouluillallinen, illallinen, johon silloin niinkuin tänäpäivänäkin vielä ja luultavasti niin kauan kuin pohjoismainen tapa pysyy muuttumattomana, kuului samat tavanmukaiset ruokalajit: lipeäkala, riisipuuro, siankinkku ja joulutortut. Heti illallisen syötyä alkoivat jäähyväistelyt; vieraat menivät kotiinsa, kynttelit joulukuusesta ja kattoruunusta sammutettiin, kaikki paneutuivat tyytyväisinä ja väsyneinä levolle, ja pimeäksi, hiljaiseksi muuttui jälleen äsken valoa ja iloa uhkuva huoneusto.

Minäkin menin omaan huoneeseeni, vieden mukanani kaikki saamani lahjat, jotka minä sitten järjestelin pienen sänkyni ympärille, jotta ne yölläkin olisivat vieressäni. Mutta pian nukahdin minä unohtaen lahjat ja näin unta että olin metsässä, joka kasvoi pelkkiä joulukuusia tuikkivine kynttilöineen ja jossa kuusien välillä harppaili lukemattomia joulupukkia, kantaen suuria vasuja täynnä kääröjä.

Joulukortin kertomaa

Vanhemmilleni lähetyssä joulukortissa oli sivuhuomautuksena "Turun arkiston mukaan isoisän isoisän isä on Johan Fast, Villiön kylän suutari 1800-luvun alussa." Hyvien internetyhteyksien ääressä on ilo kokeilla lisätietojen hakemista jouluaaton aamun kuluksi. (Lapsena katselin tähän aikaan television tarjontaa)

Johan Fast Villiöstä löytyy näppärästi SSHY:n digitoimista rippikirjoista. Hänen ja vaimonsa syntymäajat ovat selvästi esillä ja Hiskistä löytyy uskottava avioliitto 24.4.1810: Tulkkilasta "Sold. vid f.d. Kongl. Bborgs reg. o. 2dra maj. comp. No: 59 Johan Fast " ja Haistilasta "Skom. dr. Anna Maria Ericsdr".

Johan Fast (s. 24.9.1788 Pori)
Avioliitto 24.4.1810 Kokemäki: Anna Maria Eriksdotter (s. 1792 Kokemäki)
Lapsia:
Johanna s. 12.1.1811
Ester s. 27.9.1813
Majastina s. 16.9.1816
Johan Eric s. 24.8.1818
Carl Enoch s. 17.5.1820
Joseph s. 3.3.1822
Gustaf s. 15.5.1824
Caisa Lisa s. 18.11.1826
Emanuel s. 22.3.1829
Ester s. 2.6.1832

Haistila kiinnostaa aina (?) ja Anna Marian perhe on tunnistettavissa 1808 aloitetusta rippikirjasta ja 1791 rippikirjasta. (Erik myös 1815 rippikirjassa, Eric asui Orjapaadella ja haudattiin sukunimellä Orjelin.)

Erik Mattsson (s. 3.10.1768 k. 6.7.1819 (50 v. 9 kk. 2 pv)
Avioliitto 11.12.1791 : Maria Andersdotter (s. 23.11.1770 )
Lapsia:
Maria s. 8.3.1792
Christina s. 2.2.1796
Eric s. 24.11.1797
Elisabet s. 27.4.1801
Juliana s. 21.1.1804
Gustaf s. 3.4.1807

Maria löytyy piikana Härkälän Haistilasta (RK: 1778-, 1791-), mutta hänen juurensa eivät osu omiini, vaan Hiskin kastetietojen kautta kierrettynä Maria on sotilaan tytär Villiöstä (RK: 1746-, 1752-, 1760-, 1772-)

Anders Grelsson Moliis (s. 29.11.1708 k. 1788 (70v.))
1. Avioliitto: Anna Sigfridsdotter (s. 1698)
2. Avioliitto 8.10.1762 Kokemäki: Anna Marckusdr (s. 16.5.1738)
Lapsia:
Anders k. 1749 (15 v.)
Erik s. 1735
Anna s. 25.1.1765
Maria s. 29.11.1770
Petter s. 5.3.1775 k. 1776

Villiön talojen isäntien nimenä Grels esiintyy, joten hypoteesina voi esittää, että Anders olisi kylän poikia. Mutta puuronkeitto kutsuu nyt...

Tervetullut joululahja

A. Federleyn piirroskuva on julkaistu Land och Stad -lehdessä 24.12.1890 kuvatekstillä "en välkommen julklapp". Sen myötä toivotan kaikille blogini lukijoille sekä heidän läheisilleen juuri sellaista joulunaikaa kuin itse haluavat.

Kansa oli verollepantava...

Juhani Ahon Hellmanin herra -kertomuksessa on herkullinen kuvaus 1800-luvun verotuskäytännöistä.

Taksoituslautakunta istui pitäjäntuvan porstuanpohjakamarissa ja arvosteli ihmisten omaisuutta. Pöytä oli siellä peräikkunan edessä, josta näkyi pappilan laajat pellot ja peltojen perältä kirkko. Pöydän toisessa päässä istui luetteloita tarkastellen puheenjohtaja, entinen ruotuväen kapteeni ja nykyinen maanviljelijä, lasisilmät nenällä ja kynä suussa. Vastapäätä häntä oli vallesmannin paikka. Siinä hän istui, ruunun puolesta läsnäollen, selkä seinään nojaten, oikea kyynäspää pöytää vasten ja samassa kädessä piippu; sillä näin tuttujen miesten kesken ei ollut tupakanpoltto virkapaikassakaan kielletty. Lautamiehet, tätä tointa varten erittäin valitut, istuivat seinävierillä siellä täällä ympäri huonetta. Muutamat heistä polttelivat, toiset istuivat joutilaina siltaan päin kumarissa ja vähänväliä polviensa väliin sylkäisten. Jotkut eivät tehneet sitäkään, istuivathan vain ja katastivat silloin tällöin ulos ikkunasta kartanolle, jossa väkeä liikkui alituista porinaa pitäen. Muuan oli mukavuuttaan hakien kiivennyt istumaan korkeaksi kootulle suntion sängylle, joka hänen alas soluessaan vetäytyi aina kierommaksi, ja peiton alta alkoivat yhä enemmän ammottaa matrassi ja likaiset tyynyt.

--Sitten on Hukkanen, sanoi esimies, lehteä kääntäen.--250:stä oliviime vuonna ... pannaanko samasta nytkin?

--Pannaan vain, sanoi muuan lautamies, päätään nostamatta ja polviensa väliin sylkäisten.

--Kaarnajärven ontermanni tulee sitten ... nro 5 ... onko itse saapuvilla?

--Tokko lie.

--500 oli mennä vuonna...

--Sama välttää nytkin.

--Hyvin välttääkin.

Kertomuksen päähenkilö Hellmannin herra on Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus, 1921, s. 104) mukaan Haapaveden kirkkoherran E. W. Snellmanin veli. Ja Ahon äidin serkku, sillä tämän isä oli Efraim Vilhelm Snellman.

Kunnallisveroja Helsingistä 1886-1907

Siivotessani asuntoni paperipinoja löysin vanhan tulostetun sähköpostin, jossa minulle suositeltiin Helsingin kaupunginarkistosta löytyviä kirjoja Kommunala utskylder för år... Olivat kuulemma helppolukuisia ja voisivat auttaa selvittämään "neiti-ihmisen elinkeinon", jota tuolloin olin tiedustellut.

Tältä pohjalta poikkesin viime viikolla HKA:aan, kun sattui työpäivässä olemaan aukko virka-aikaan. Koska tietoni olivat puutteelliset ja kysymykseni vähän heikosti aseteltu enkä ponnekkaasti pyytänyt päivystäjää paikalle (jossa hän ei siis ollut päivystämässä) alkuun tuhraantui aikaa.

Mutta pienen haparoinnin jälkeen selvisi, että oikea arkistokokonaisuus oli Rahatoimisto ja piti aloittaa kunnallisverojen rekisteristä. Jota pidemmälle en sitten ehtinytkään. Mutta mikrokorteilta käytettävästä rekisteristä ehdin kyllä poimimaan yhtä sukunimeä edustavat henkilöt vuosittain 1886-1907. Tämäkin täydensi jo osoitekalenterien näkymää. Varsinaiset verokirjat ovat päivystäjän mukaan kaupunginosittain, joten niistä voisi mahdollisesti saada myös maantieteellistä tarkennusta.

Rahatoimiston arkistoluetteloon oli kopioitu Helsingin Sanomissa 11.2.1958 julkaistu Helli Suomisen artikkeli Kuinka helsinkiläisiä verotettiin 50 vuotta sitten. Siitä selvisi, että verotus aloitettiin vuonna 1873 annetun asetuksen perusteella. Veroa maksettiin 1) kiinteistötuloista 2) liike- ja ammattituloista sekä 3) palkasta, eläkkeestä yms. tulosta.

Tulojen ilmoittamisvelvollisuutta ei ollut! Taksoituslautakunta määräsi äyrit harkintansa ja eri tavoin hankkimiensa tietojen pohjalta. Mielenkiintoinen duuni Helsingin kokoisessa kaupungissa, jossa henkikirjoitettiin vuonna 1905 93 626 asukasta ja taksoitettiin 14 789.

Joulukortinkuvia

Vuodenajan ja yleisen retroilun merkeissä voi katsella Ruotsin postimuseon sivuilta vanhojen joulukorttien kuvia (ja lukea joulukorttien historiasta) . 50-luvun henkeä huokuva ruotsalainen blogi on kerännyt kasan joulukortteja esille.

Kotimaisia sivuja löytyy tietenkin myös. Nimimerkki Tuulalla on yksi, kaksi ja kolme . "Livenä" kortteja voi Helsingissä käydä katsomassa Töölön kirjastossa 5.12009 asti. Joulukorttien historiaa suomeksi löytyy vantaalaisilta sivuilta.

Sananparsi sukututkijalle sunnuntaiksi (4)

Ihehä sen kun leivän leipoo nii se on kun vehnästä. Tohmajärvi

Itse tehty tutkimus on (jokseenkin) sellainen kuin halusi. Tietää minkälainen työmäärä on siihen uponnut ja tietää millä huolella on tehnyt. Mutta toisaalta ei aina pysty näkemään niitä parantamisen paikkoja...

Vaikkei voi tehhä hyväks, voipha paremmaks. Sakkola


Lähde: Suomen kansan sananparsikirja. Toim. R. E. Nirvi ja Lauri Hakulinen. WSOY 1948

Tapaninpäivän vietto Viipurin läänissä 1880-luvun alussa

"Tahvanan päivänä ollaan jo aamulla aikaisin liikkeessä ja heti puolisen syötyä alkavat joululeikit tanssin ja monenmoisten kummitusten kanssa, jossakin mahtavassa talossa tahi mökissä, missä on viinaa saatavana. Sitte alkaa tulla kosolta kansaa kokoon molemmista sukupuolista vanhemmista ihmisistä aina kävelemään pääsevään lapseen asti.

Joku kynttilä antaa huoneelle puolihämärän valon, soittaja asettuu paikallensa ja alkaa soittaa maan polkkaa, valsia, ryssää, engelskaa, sappua ja muuta mitä osaa, niin kiireesti, että se sitä on pöllyä ja töminätä kuin siinä mennään. Yleinen huuto ja räiske antaa tälle tanssille omituisen – jopa hirvittävän vaikutuksen.

Kuin tällä tavalla on jokuaika tanssittu, niin levätään ja otetaan virvoituksia, jolla ajalla tytöt alkavat niinkutsutun rinkitanssin. Siihen liittyvät pojat ja alkavat oikein huutamalla laulamaan vanhoja siveettömiä rakkauslauluja, joissa kylläki hävyttömät sanat herättävät kuulijoissa imelää naurua, eikä ringissä olevat tytötkään kammoksu semmoisia virsiä, vaan huutavat niitä yhtenä poikain kanssa.

Sitte kuin kyllästytään tämmöiseen, niin alkaa taas tanssin töminä, jota pitkitetään siksi kunnes joku veitikka tulee hullunkurisena ”Joulukummituksena” tanssitupaan. Näin rehmitään koko yö, jonka lisäksi vielä joulupukit kulkevat ympäri tupaa, ruisolista punomalla tehdyt patukat käsissä, joilla hosuvat ja lyövät ketä sattuu. Tapahtuupa usein että heikommat saavat semmoisessa leikissä pahoja vammoja.

Viipurin tienoilla on tapana näissä Joululeikeissä pitää jonkunlaista teateria. Jos joku talonhaltia kyläkunnassa on myöhästynyt kesätöissään: kynnössään, kylvössään, heinäniitossaan tahi elonkorjuussa, niin joku joukosta rupee siksi semmoiseksi isännäksi ja matkii hänen puheensa, liikkeensä ja toimensa semmoiseksi kuin ne itse työssä ovat tapahtuneet. Semmoinen isäntä on sillä kerralla oikein mokomassa muokassa noiden joulupukkien pilkattavana."

Suomalainen Wirallinen Lehti 16.1.1882

(Joulutapoja eri puolelta maata esitellään Elävässä arkistossa:

Vienankarjalaisten joulunviettoa Kuhmossa
Jul på gammaldagsvis i Sydösterbotten
Hämäläinen joulusauna )

Vähemmästä enemmän

Viikko sitten sain siis kylään sukuyhdistyksen "sukukirjan tekemisen opetuslapset" (Anna: kiitos kasvista). Puolentoista tunnin jaaritukseni voi puristaa työohjeeseen: kerätkää valmis materiaali, määritelkää tavoitetila ja jakakaa työt. Hienosäätönä olisi voinut lisätä alkuun tutustumisen muutamiin valmiisiin sukukirjoihin, mutta minulla kun on tapana mennä siitä missä aita on matalin.

Orientoituminen perinteisen sukukirjan ajatteluunkin tuottaa minulle ongelmia. Kuka on artikkelin "arvoinen", ja mitä iloa on isosta nimilistasta? Mutta jos jollekin on iloa niin siitä sitten vaan, tekemään. Tekemättä valmistuu perin vähän.

Mistä puheen ollen, näin vuoden loppun häämöttäessä olen miettinyt ensi vuoden harrastussuunnitelmaa. Olohuoneen isoimmat pinot ovat "Petter Sund" ja "Gustava Adriana Gottlebenin esipolvet". Edellinen houkuttelee kun Flachsenien yhteydessä on joitakin perheenjäseniä ollut esillä. Ja olisi kiva keskittyä yhteen ihmiseen.

Minkä ajatuksen myötä käy selväksi, missä GAG-käsikirjoitus (edelleen) mättää. Siinä on liikaa porukkaa. Unta odotellessa toissailtana hahmottelin potentiaalisen pienemmän ryhmän, jonka avulla a) tutkiminen&kirjoittaminen olisi mielekkäämpää ja b) kokonaisuus olisi lukijalle helpompi hahmottaa. Molemmat oleellisia, mielestäni. Niinpä otsikkonani tänään "Vähemmästä enemmän".

Lisää kalenterin täytettä

Tänä vuonna käynnistynyt 1800-luvun tutkimuksen verkosto järjestää 22.1.–23.1.2009 "1. vuosikonferenssin", jonka teemoina ovat "paikalliset identiteetit, sivistyneistö ja suomalaisuus, teatterihistoria, lääkäri ja kansa, identiteetit ja toiseus, säätyläistön murtuvat säätyrajat, kansalle rakennettu kulttuuri, sivistyneistön ja kansan vuoropuhelu, ulkomaisten vaikutteiden soveltaminen Suomessa, tutkimuksen puitteet, kerrotut identiteetit."

Alustavassa ohjelmassa on minua kiinnostavia aiheita perjantaiaamun sessiossa Sivistyneistön ja kansan vuoropuhelu I; valitettavasti esimieheni työpaikalla on jo varannut samat tunnit ensi kauden tavoitteiden asettamiselle.

Konferenssi on maksuton ja avoin kaikille. Järjestäjät pyytävät kuitenkin ennakkoilmoittautumista osoitteeseen 1800.koordinaattorit@gmail.com 20.1.2009 mennessä.

Digitoituja sukujulkaisuja

MAP-kirkko (mormoonit) Yhdysvalloissa ovat mikrofilmien lisäksi aloittaneet sukukirjojen ja paikallishistorioiden digitoimisen. Omissa kokoelmissaankin heillä on lähes miljoona kirjaa ja tarkoituksena on digitoida materiaalia myös muista kirjastoista (Yhdysvalloissa?). Äskettäin projekti sai valmiiksi 25 000:nnen kirjansa.

Hakua on helpointa käyttää laittamalla hakusana (esimerkiksi sukunimi tai paikkakunta) kenttään "Search All" ja rastittaa sen alta ruutu "Search full text for additional results". Kokeilin itse paikkakunnalla Veteli ja sain tulokseksi kirjan The Fox and Kortesmaki family history : the ascendants and descendants of Marvin Mathew Fox and Lilja Kortesmaki, Vol. 3 (tekijä Fox, Philip Marvin, 1942-) . Se oli kylläkin taitettu muotoon, josta alkuperäistä siirtolaista oli vaikea löytää. Kuortane-haku osui kirjaan The Iloranta and Soukka families in America (tekijä Alanko, May E. (May Elnore Ferguson), 1936-).

Näiden esimerkkien valossa voinee todeta, että sivustolta voi löytää jotain suomalaista tutkimusta hyödyttävää jo tänään ja kun digitointi etenee niin mahdollisuudet paranevat. (Haulla Finland tuli muuten 1182 tulosta - aika hyvin 25 000 kirjasta ?!)

Vierailulla 1700-luvulla

Amerikkalaisen Slate-lehden toimittaja Emily Yoffe on muutaman vuoden ajan kokeillut asioita, joita ihan kaikki eivät tee. Tuoreimman jutun aiheena on työskentely museossa, jossa henkilökunta "tulkitsee" menneisyyden henkilöitä. Yoffesta tehtiin maatilamuseon naapurin rouva.

En muista törmänneeni suomalaisissa museoissa varsinaiseen tulkitsemiseen eli siihen, että pukeutumisen lisäksi käytös ja vastaukset pyritään esittämään menneisyydestä. Yoffen jutun mukaan tämä yleistyi Yhdysvalloissa 1970-luvulla ja nykyään tämän tapaisia museoympäristöjä on yli sata.

Mitä toimittaja sai irti kokemuksestaan? Korsetti ei ollut epämukava vaan sen tuoma ryhdikkyys tuntui historian kapaloilta:

As a historical interpreter at the farm, the foundation of my transformation into an 18th-century woman was the foundation garment called "stays—the fabric and bone device that tied around the upper body. This was not the wasp-waisted, heaving-bosom look of a Scarlett O'Hara corset. Instead the torso in stays becomes almost cylindrical, one's front flattened, one's back held straight. Good posture was a matter of propriety, and both Colonial boys and girls were put in stays. Males were released around age 7, but females spent their lives in them. I expected stays to be a sartorial prison. Instead, I enjoyed them. They made my movements deliberate, my posture impeccable. I felt as if the past was swaddling me.

Vaatetus toi myös siveän olon:

For one of the farm's special events, a Colonial wedding, I acted as a kind of hostess, engaging our 21st-century guests in small talk, encouraging them to dance, and handing out cake. With my conelike bodice, billowing hips, ruffled cap, and no makeup (cosmetics are banned on the farm), I felt it would have been easy to live up to my virtuous name [Chastity Crump].

Ruuanlaitto jätti (yllättävän) vaivattoman vaikutuksen:

At home, I am a despiser of the domestic arts. But I loved the meal preparation at the farm. One morning, Cannon got the fire blazing in the hearth, and I assisted with making slapjacks (pancakes made from dried, hand-pounded corn) using fresh turkey eggs, pease porridge (a split pea soup, and, yes, "pease porridge hot, pease porridge cold" ran incessantly through my head as I stirred), and a salad from the dark greens in the garden. There was not a single modern convenience, yet it all didn't take much longer than a meal Rachael Ray would put together. All the women on the farm came down for the midday meal and we sat outside at a long wooden table, shooing the chickens away. I'm not sure why every simple meal I had there tasted so good. Maybe because it was all raised a few feet from where we ate. Maybe it was the witchy satisfaction of women together stirring their cauldrons.

Konkreettinen työ tuntui hyvältä:

After lunch one day Hughes put me to work making tobacco sticks. These are the humblest of objects—long sticks stripped of their bark and planed straight. They are placed across the rafters of the tobacco house where "hands" of tobacco—10 leaves tied together in bundles—are draped over them to dry. I sat on a "shaving horse," a wooden workbench in which I secured the stick so that it pointed toward me. I then took the drawknife—a blade with handles at each end—and drew it across the stick. ... Yet I kept pulling the knife along the stick and it began to smooth and straighten. I fell into a rhythm and my movements started to become fluid. Making tobacco sticks required an action very similar to that used for the latissimus machine at the gym, a piece of equipment I hated. But as I sat on the shaving horse and pulled, my mind began to quiet. I finished my first stick, and as I stroked its silky finish I felt an inordinate sense of accomplishment. I put in another, and I found the scrape-scrape-scrape of the knife lobotomized the usual chattering in my head. A pair of middle-aged women approaching took me out of my reverie; I surreptitiously looked at the watch I had tucked into my pocket. Forty-five minutes had gone by; it had felt like 10. ... Once humans spent most of their days doing useful things with their hands, and I realized that we were designed to get a deep satisfaction from this. As Hughes put it, "You have the feeling people were supposed to do this kind of work, rather than data entry, which is amazingly horrible."

Alla elävänä kuvana museoelämää CIA:n pääkonttorin vierestä:

Voimasta luettua

Tuoreimmassa Voima-lehdessä (10/2008) arvosteltiin venäläistä tietokonepeliä Talvisota: Icy Hell. Jutun mukaan pelin mukana tulevassa ohjevihkossa kerrotaan, että Neuvostoliitto oli pakotettu vastatoimiin Suomen tykistön ammuttua heidän puolelleen ja että NL yritti viimeiseen asti jatkaa neuvotteluja. Siinä missä Virrankosken Suomen historia 2 sanoo Suomella olleen 250 000 sotilasta vihollisen miljoonaa vastaan, pelin tekijöiden näkemys on 600 000 Suomen ja 450 000 NL:n puolella.

Arvostelun kirjoittaja Pekka Vuorio käsittelee informaatioristiriitaa näin:

Pelivihkosen tarjoama informaatio ensin hymyilyttää, mutta toisella mietintäkerralla se herättää jo ajatuksiakin. Huomaan jostakin syystä luontaisesti ajattelevani, että Virrankosken ja muiden suomalaisten historioitsijoiden esittämät näkemykset olisivat automaattisesti totta, tai ainakin enemmän totta kuin pelin ja epäilemättä miljoonien venäläisten näkemykset.

Mitäpä me suomalaiset, pieni ja katkera kansa, joka hävisi talvisodan lisäksi vielä suuruudenhulluuksissa aloitetun jatkosodankin, olisimme kirjoittelemaan ja kertoilemaan maailmanhistorian tapahtumista.

Taidankin tästä lähtien suhtautua korostuneella lähdekritiikillä ”tietoon” Suomen sotahistoriasta.

Lähdekritiikki on aina tarpeen, mutta eikö kannattaisi ensin ottaa vertailun kohteiksi toisiaan vastaavat tutkimukset. Siis verrata Virrankosken näkemyksiä johonkin 2000-luvulla kirjoitettuun NL-Venäjän historiaan. Eikä ohjevihkoseen, jonka tiedot on voitu poimia vaikkapa 1950-luvulla julkaistusta koulukirjasta?

Uskonnollisia papereita

Yksi lauantaina selaamaani luettelo oli Suomen kirkkohistoriallisen seuran arkiston. Arkisto sisältää luonnollisesti paljon pappien arkistoja, joten jos on törmännyt 1800- tai 1900-luvun pappeihin tutkimuksissaan, luetteloihin kannattaa tutustua. Näin myös jos tietää tai epäilee, jonkun olleen mukana uskonnollisessa toiminnassa.

Esimerkkinä sisällöstä Sakari Loimarannan stipendiaattina keräämä materiaali (vuonna 1908?) Satakunnasta (Signum F42)

Taloll. Johan Vilppulan eli Vanha-Hautamaan pesästä papereita, jonk. 2 kuul. heränneen Mustamon Fiinan kirjettä, Eurajoelta.
Evankelisen postiljooni Wahlströmin kirjoitus saatu kirjoittajalta itseltään.
Papereita Löfmanin muorilta Kiukaisten Panelian Näähän kulmilta.
Juha Taanon kirjoituksia Kiukaisten kappelin kirkolta Kylä-Peron talosta.
Kirjoituksia Euran pitäjän Neittomon kulmalta Mikkolan torpasta.
Kirjoituksia Kauniston torpasta Kiukaisten kappelista Torisevan kulmalta.
Kirjoituksia Myllymaan muorilta Kiukaisten kappelista Näähän kulmalta.
Taanon Juhon kirjoituksia Limnellin muorilta Kiukaisten kirkolta.
Vihtori Jaakkolan 2 runoa ja kirje Panelian Maantilasta.
Kirjeitä Panelian Maantilasta eri henkilöiltä vv. 1894-1907.
Pastori Matti Sjöströmmin kirjeitä Panelian Maantilasta vv. 1897-1900.
Hengell. lauluja Lampolan talon muorilta Nakkilan pitäjästä.
Hengell. kirjoitus Harjavallan pitäjän Hopun talosta. 1829.
Papereita Pekan talosta Euran kirkolla.
Hengell. kirjoitus Käenpesän torpasta Luvian kirkolta 1864.
Kirjoitus Lapin pitäjän Vahalasta. Mahd. Karl Fredrik Jernbergin itsestään kirjoittama.
Vilhelmiina Fagerlundin kirjeitä.
Hartauskirjoitus Euran pitäjän Ruohomaan talosta. 1860-l.
Hartauskirjoitus Anttilan torpasta Nakkilan pitäjän Torisevan kulmalta.
Hartauskirjoitus Nordlundin sisaruksilta Euran Turajärveltä.
Vilhelmiina Söderlundin kirjeitä Siina Roosille Euraan ym. vv. 1890-1898.
Kirjeitä heränneelle puhujalle Juha Vestelinille Kokemäeltä.
Viktor Strandstenin kirjeitä Karkusta vv. 1906-1907.
Jäljennös heränneen puhujan Sakari Torisevan puheesta 1856.
Hartauskirjoitus, saatu Kalle Niemeltä Euran kirkolta.
Lautamies Eljas Heiskasen kirjoituksia Kiukaisten Paneliasta.
Hartauskirjoitus Lapin pitäjän Murtamon kylän Mikkilästä.
Papereita Rauman pappilan vinniltä.

Kalenterit esiin

Tieteiden päivien ja tieteiden yön ohjelmat ovat ilmestyneet. Tieteiden yönä 8.1.2009 näyttää olevan mielenkiintoista kuultavaa ainakin Kansallisarkistossa ja Helsingin Kaupunginmuseossa. Sekä tietenkin Tieteiden talolla.

Ennen sitä ehtii käymään Helsingissä katsomassa Ruiskumestarintaloa (Helsingin kantakaupungin vanhin alkuperäisellä paikallaan säilynyt puutalo) jouluasussa. Auki 21.12 asti päivittäin 11-18 ja 27.12.2008-4.1.2009 11-17. Ilmainen!

Arkistokäynnillä

Lauantaiaamuna kävin vihdoinkin kuvaamassa Pyhänkorvan kartan (yllä). Onneksi olin ajoissa liikenteessä. Muutama minuutti myöhemmin ja olisin joutunut jonottamaan tuntikaupalla kuvaushuoneen vapautumista.

Valokuvauksen jälkeen ei ollut mitään erikoista tekemistä Kansallisarkistolla eikä oikein muuallakaan. Jäin luettelohuoneeseen selailemaan hakemistoja ja seuraamaan tilanteen kehitystä...

... Puhelin soi Kansallisarkiston päivystyspöydällä lauantaiaamuna. Nuori ja komea päivystäjä vastaa reippaasti. Luettelohuoneessa olevat kuulevat puolesta puhelusta että nyt on on jotain vakavaa tekeillä. Vanhemman päivystäjän palatessa pöydän taakse hänelle raportoidaan, että valtakunnallisesti tunnettu tutkija on kertonut huutokaupassa olevan kaupan asiakirjoja, ”jotka eivät voi olla laillisesti yksityisomistuksessa”. Varastettuja? Päivystäjät tutkivat yhdessä huutokauppahuoneen sivustoa. Näyttää epäilyttävältä ja sota-arkistoon liittyvältä. Lauantaiaamu, saadaanko sieltä joku kiinni? Muutama puhelinsoitto ja selviää, että Japanin sotaan liittyvät asiakirjat on arvioitu emigranttien tuomiksi eivätkä ole peräisin suomalaisista arkistoista. Case closed.

Sananparsi sukututkijalle sunnuntaiksi (3)

Paljon olis viäl kirveelki töitä, ja puhutaa höölän ostamisest! Lieto

Ensin perustutkimus ja sitten hionta. Tylsää huomata uhranneensa aikaa oksaan/juuren, joka osoittautuukin tutkimukseen kuulumattomaksi. Tai hakea tietoa vaikeammista paikoista, kun sitä on helpommissakin lähteissä vielä jäljellä.

Lähde: Suomen kansan sananparsikirja. Toim. R. E. Nirvi ja Lauri Hakulinen. WSOY 1948

Sianhoito ennen ja tulevaisuudessa?

Näin joulua odotellessa tulee kinkku mieleen. Vuonna 1890 taidettiin käydä keskustelua eläintenhoidosta, sillä viikkolehti Land och Stad julkaisi 29.10.1890 alla olevan kuvaparin silloisesta sianhoidosta ja tulevaisuuden visiosta. Jälkimmäiseen emme ole päätyneet, kun nykyään korostetaan eläimelle ominaisia oloja eikä "inhimillisiä" olosuhteita.

Historiallisia tilastoja

Seppo Niinioja nosti SukuForumilla esiin ruotsalaisen tilastosivuston Portalen för historisk statistik . Aiheenmukaisilta sivuilta löytyy linkkejä suoraan materiaaliin ja myös kirjallisuusvihjeitä. Suurin osa tilastoista alkaa vuodesta 1800, joten leikkaus Suomen historiaan on melko pieni. Ja päätellen BKT-tilastosta poimitusta väkiluvusta, Suomi on siivottu jopa niiltä muutamilta vuosilta pois:


Mutta Suomen historiasta kiinnostuneille voi olla iloa etusivun rahanarvon muuttajasta keskiajalta nykypäivään. Koska tuotantorakenne on muuttunut täysin tuloksia voi pitää vain suuntaa antavina: minkälainen summa on iso ja minkälainen pieni. Lisää tietoa rahanarvosta löytyy osiosta Finans och monetära förhållanden. Osiossa Jordbruk on linkki Mats Morellin tutkimusraporttiin mittojen kehityksestä 1500-luvulta lähtien. Ilmeisesti vähän muukin kuin heinä aami on tulkinnanvaraista.

Suomalaista tilastoa löytyy luonnollisesti Tilastokeskuksen sivuilta. Historiaa on ainakin väestötilastoissa, joita on tarjolla vuodesta 1750 nykypäivään. Alla on samassa mittakaavassa kuin edellisessä graafissa Suomen väkiluku, jossa Suomen sodan ja samojen vuosien tautiepidemioiden merkitys on selvä:

Perhehistoriaa ja vähän muutakin

Keskiviikkona tapasin äitini töiden jälkeen Hakasalmen huvilassa, jossa oli esillä valokuvia Helsingistä vuosilta 1967-77. Äiti asui samoihin aikoihin Helsingissä, joten kuvissa oli paljon tuttua ja kaikenlaisia mielleyhtymiä ja juttuja tuli mieleen. Koskaan en ollut kuullut, että äitini ystävätär (äitini kyydissään) oli ollut ajaa kolarin Kekkosen auton kanssa.

Pikaisen ruokailun jälkeen kävimme katsomassa ruotsalaisen elokuvan Maria Larssons eviga ögonblick / Ikuistetut hetket. Paljon rankempi kuin oletin, mutta hieno. Tapahtumat sijoittuivat 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin ja mukana oli mm. rankkaa fyysistä työtä, sosialismia ja lanttuja ensimmäisen maailmansodan aikaan. Viinaa ja raittiusliikettä. Elokuvan kertojana on päähenkilön vuonna 1901 syntynyt Maja-tytär. Häntä haastatteli vanhuuden päivinä enonsa pojan tytär Agneta Ulfsäter Troell, joka kirjoitti tarinasta kirjan Att människan levde : Maria Larssons eviga ögonblick. (Agnetan ja Majan välinen sukulaisuussuhde on kerrottu kirjan myyntisivulla.) Ja nyt hänen miehensä on ohjannut siitä sitten elokuvan. Mitään ei olisi ollut ilman iäkkään sukulaisen haastattelua...

Pääsin vihdoin kotiin kahdeksalta ja ovien välissä, johon postini ohjautuu, odotti kirje Ruotsista. Jee! Alingsåsin museon intendentti oli ystävällisesti (montako kertaa olen jo täällä mainostanut ystävällisiä ruotsalaisia? on kyllä niitäkin, jotka eivät vastaa tiedusteluihin) kopionut parikymmentä sivua Alingsåsin paikallishistoriasta Froman-tietoja. Kaukolainanakin kirjaa olisi voinut yrittää saada käsiinsä, mutta muistaakseni sitä on painettu vain 300 kappaletta. Ja Froman kiinnostukseni ei ollut ihan niin syvällistä.

Puntasta sain irti mm. sen, että Ulrika Maria Flachsenin aviomies Jonas Froman oli papin poika, mikä ei Flachsen-kuvioissa olisi pitänyt olla suuri yllätys. Vaikka ilta oli pitkällä, niin otin esiin Flachsenius-kirjan raakileen ja tarkastelin tilannetta. Elän varmasti unelmissa, jos kuvittelen saavani sen valmiiksi "alkuvuodesta". Pääprojektit (Gustava Adriana Gottelebenin esipolvien ja Petter Sundin elämän kirjoittaminen) eivät tule koskaan etenemään, jos tartun jatkuvasti "pieniin", "helppoihin" ja "nopeisiin" harjoituksiin.

Apropoo, minulle soitti sukuyhdistyksen puheenjohtaja tällä viikolla. Kun jäsenet niin kovasti haluaisivat sukukirjan. En oikein ymmärrä mitä tekemistä asialla on minun kanssani, kun en edes kuulu yhdistykseen. Mutta sovin keskustelevani asiasta perjantai-iltana. Tänään menen syömään "jouluateriaa" äidin, mummon ja enon kanssa eli Pyhänkorvan kartan kuvaaminen jää lauantaille niinkuin arvelinkin.

Vakka-surffausta tuloksineen

Viime viikon jonakin toimettomana hetkenä sain päähäni laittaa Arkistolaitoksen Vakka-kantaan hauksi Pyhänkorva, joka on Kokemäenkartanon ohella Knorringien 1800-luvulla omistama tila Kokemäellä. Tiedä häntä, miksi tätä ei ollut tullut tehtyä aikaisemmin...

Tulokseksi sain yhden osuman:

Arkistoyksikkö: sto ad 1304/228 1877 1. Karta öfver belägenheten af Pyhänkorva fors i Kumo socken...upprättad i afseende å ett tillämnat lax och sikfiskeverk.

Kävin maanantaina tilaamassa kartan ja aktin, johon se nimensä puolesta liittyi. Eilen kiirehdin työpäivän jälkeen tarkastamaan tulokset. Aktista selvisi, että lohen- ja siiankalastamoa Pyhänkorvan koskeen ei ollut suunnitellut Knorring vaan kauppias Wessman, joka oli vuokrannut pastori Gråålta Vuolteen säterin kalastusoikeudet - siis joen pohjoisrannalta.

Kartta olisi hyvin voinut rajoittua pelkkään koskeen ja jättää etelärannan eli Pyhänkorvan niemen ulkopuolelleen. Mutta ei! Siinä näkyi lähes kaikki mitä olisin voinut tutkimukseeni ja kirjan kuvitukseksi toivoa. Niemen kärjessä mylly ja tien vieressä olutpryki. Ainoan valituksen puolikkaan voi esittää siitä, että muita rakennuksia ei ole identifioitu, mutta kaikkea ei voi saada.

En myöskään saanut valokuvaa eilen aikaiseksi kun aamulla laiskottelin ja jätin kameran kotiin. Typerää toimintaa sillä tarkoittaa erillistä reissua arkistoon. Kun nyt näyttää siltä, että Knorring tulee jouluksi painokuntoon, niin voisinkohan "joululahjaksi" alkaa tutustumaan Senaatin oikeusosaston papereihin Österholm-löydösten toivossa?

Sotaveteraanilistaus vuodelta 1858

Juha mainitsi eilisessä blogiviestissään, että vuoden 1858 sanomalehdet kertasivat vuoden 1808 sodan tapahtumia sankareineen. Suomen julkiset sanomat otti asiakseen loppuvuodesta julkaista tiedot kaikista tunnetuista elossa olleista veteraaneista erityisesti varmistaakseen, että heidän taloudellisesta hädästään oltaisiin tietoisia. Esimerkkinä anti lehdestä 4.11.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 83:

Till, Pietari, synt. v. 1789; palveli Uudenkaarlepyyn komppaniassa ja useammissa Sandelsin prikaatin isommissa ja vähemmissä sotatoimituksissa, joista muistaa Toivolan ja Iisalmen; haavoitettu; kivuloisena ja voimattomana toimittaa hän suntion virkaa Munsulan kappelissa ja saapi ruunulta 6 rupl. 66 2/3 k. h. vuodessa elakerahaa.
Torn, Heikki, synt. v. 1783; palveli Hartolan komppaniassa ja oli Viaporissa sen antaudessa vihollisille; asuuu Koskenpään tilan mailla lähellä Jyväskylän kaupunkia ja on kovasti huono vanhuuden rasitukselta ja kurjuudelta.
Udd, Heikki Joosepinpoika, synt. 10/10 v. 1777; kuului Viaporin puolustus-väkeen aina sen antaumiseen asti; palveli sitten Ruoveden komppaniassa ja oli Lapuan ja Paljakan tappeluissa, joissa molemmissa sai vähempiä haavoja; näistä parattuansa kävi Nuutin joukon kaikki vaiheet. Suomen uusia rykmenttiä järjestäessä tahtoi Udd vielä koetella sota-elämää, ja otti kolmen vuoden pestin niissä; erottuansa sai lumpun-kokoojan virka-kirjan Tampereen paperi-tehtaasta; jota virkaa toimitti 20 vuotta, mutta sitten myi hevoisensa ja rattaansa, rakensi tuvan ja raivasi maan sen ympärillä kasvavaksi. Kuin voimat pettivät, antoi torpan taloon ja on siitä päivästä asti – kerjännyt ja onkinut. Asuu Teiskon kappelissa.
Wall, Matti Antinpoika, synt. v. 1778; oli Viaporissa sen piiritys-ajan; asuu Marttilan pitäjäässä ja on vaivais-hoitokunnan elätettävänä.
Åhl, Heikki, synt 18/3 v. 1780; kuului Viaporin puolustusväkeen ja oli siinä aina Tornioon ja oli kaikissa sillä matrkalla tapahtuneissa tappeluissa, joista versemmät Kauhajoella, Nummijärvellä ja Mettälässä; asuu Punkalaitumessa ja saapi 5 rupl. 75 kop. vuodessa elakerahaa.

Vaikka listaus ei varmastikaan tavoittanut kaikkia sotaveteraaneja, niin nimiä kertyy jonkin verran. Näinpä lopuista tässä vain nimi, syntymäaika ja suluissa asuinpaikka vuonna 1858:

14.10.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 77: Alm Kustavi, syntynyt v. 1777 (Kurun kappeli); Amb Matti, syntynyt 1786 (Kuortane); And, Johan, synt v. 1779 (Espoo); Bom Eerikki, synt 1776 (Keuruu); Bremer Aukusti (Kemiö); Bäck Kaarle Eerikki, synt. v. 1769 (Närpiö); Böök Iisakki, synt. v. 1787 (Lappväärti); Dahl Iisakki Mikkelinpoika, synt. V. 1778 (Hämeenkyrö); Dansk (Marttinen) (Hirvensalmi); Ehn Matti, synt, v. 1875 (Kuortane); Eek Johan Henrik synt. 1779 (Närpiö); Fager Henrik synt 13/2 v. 1780 (Eurajoki); Fast Eerikki, synt 1785 (Vöyri);
18.10.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 78: Finkenberg Henrik Johan synt 21/1 1776 (Vehmaa); Flink Eerik, synt 18/5 1782 (Eurajoki); From Joseph synt v. 1777 (Kurun kappeli); Glansberg (Laihia); Grön Antti synt. V. 1783 (Espoo); Gyll Henrik synt v. 1789 (Vöyri); Hjelm Simon synt. V. 1782 (Vöyri); Hof (Mustasaari); Hurt Joseph, synt 1785 (Perttilä); Iid (Ollikainen) Aatami (Hirvensalmi);
21.10.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 79:Inn Mikklei synt v. 1783 (Vähäkyrö); Karbin Aatami synt. V. 1794 (Lappväärti); Kling Esaias synt 1781 (Vöyri); Knall (Ripatti) Johan (Hirvensalmi); Krook Kaaprieli synt 1785 (Närpiö); Kron Sakari (Jurva); Kukko Sigrid (Hirvensalmi); Lantz Aaprami synt 1786 (Mustasaari); Lilja Antti synt 1778 (Närpiö); Lindgren Kustavi synt 1790 (Tampere); Lindroos Johan, synt 15/12 1790 (Köyliö); Loo Matti, synt, v. 1784 taikka 1788 (Hämeenkyrö); Lund (Närpiö); Luostarinen (Luo) Aleksanteri, synt v. 1772 (Kuopion kaupunki); Malm Samuel synt 31/1 v. 1777 (Köyliö); Malmqvist Matti synt 1783 (Vöyri); Mertanen Johan synt v. 1768 (Liperi); Mikkonen (Vaana) Johan, synt 1775 (Rantasalmi); Muuri Aaprami (Maalahti); Mynt Johan synt v. 1776 (Keuruu); Nöjd Mikkeli synt 1787 (Lappväärti); Palm Henrik (Vanaja); Parna Elias synt 1776 (Vöyri); Pilt Johan synt 9/10 v. 1783 (Köyliö); Pirttiniemi Eerikki (Ylitornio); Pistol (Nousiainen) Antti (Kiuruvesi); Pitsi (Kiuruvesi); Pitsi Paavo synt 1785 (Laukaa); Plit (Mustasaari); Polviander Karl Kustavi, synt 5/3 v. 1788 (Kurun kappeli); Priski (Frisk?) Antti synt. 19/11 v. 1775 (Vesilahti); Rask Jaakko synt v. 1785 (Raisio); Revell Antti (Savonlinnan kaupunki); Ring Johan synt 1786 (Vähäkyrö);
25.10.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 80:Rosenberg, Elias, synt. 1788 (Tampere); Rosenberg, Matti, synt 26/12 v. 1784 (Köyliö) ; Roth (Heikkinen) Heikki, synt. V. 1789 (Maaningan kappeli, Kuopio); Salin Taavetti, synt. V. 1781 (Hämeenkyrö); Samstén Mikkeli synt. V. 1790 (Yläne); Seklari (Sehlan?) Pietari (Ylitornio); Snygg (Mustasaari); Stolt Eerikki, synt. V. 1783 (Mustasaari); Stolt Johan synt. V. 1782 (Köyliö); Strand Karl Fredrik, synt v. 1785 (Närpiö); Sölfwerarm Otto Vilhelmi, synt. 16/12 v. 1784 (Maalahti); Tjäder Kustavi, synt v. 1780 (Närpiö); Trast Pietari, synt v. 1781 (Närpiö); Turkki (Tapaninen) Heikki (Iisalmi); Wass Matti, synt. 24/10 v, 1789 (Eurajoki); Wester Johan synt. V. 1782 (Närpiö); Wiik Jaakko synt 1/5 v. 1767 (Vehmaa); Öberg Matti Israelinpoika, synt. V. 1785 (Kuortane);
1.11.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 82: Ahl taikka Ahlqvist Kustavi, syntynyt 10/8 v. 1785 (Vihti); Appelberg Samuli synt v. 1776 (Uusikaarlepyy); Barth (Pyhämaa); Bly Elias synt 22/2 v. 1783 (Larsmon kappeli); Bäng (Pyhämaa); Dunder Matti, synt 20/2 v. 1787 (Harjavallan kappeli); Eskolin Heikki synt 1787 (Marttila); Friberg Aaprami synt. 16/11 v. 1782 (Perttilän kappeli); From Jaakko synt. V. 1782 (Munsalan kappeli); Gren Taavetti Antinpoika synt. V. 1781 (Kurikan kappeli); Gyll Antti, synt v. 1774 (Koivulahti; Hjort Kustavi synt 23/11 v. 1776 (Perttilän kappeli); Kortman Heikki Matinpoika synt v. 1791 (Orivesi); Käck Antti, synt v. 1788 (Larsmon kappeli); Lindroos Kaaprieli synt v. 1788 (Marttila); Loo tuomas, synt v. 1784 (Oulun kaupunki); Märd Matti synt 12/10 v. 1778 (Punkalaidun); Rakett Martti synt 1778 (Pirkkala); Roos taikka Ruusi Kustavi, synt v. 1785 (Vihti); Rosenlöv Mikko synt 2/3 v. 1779 (Vihti); Roth Matti, synt v. 1783 (Lappajärvi); Rothqvist Esaias synt. V. 1789 (Orivesi); Salm synt v. 1788 (syntynyt Marttilassa asuu Pietarsaaressa); Stenlund Johan Johanneksenpoika, synt 27/6 v. 1792 (Raisio); Stör Heikki (Soinin kappeli);
25.11.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 89: Artig Johan syntynyt v. 1780 (Säkylän Pyhäjoki); Berg Eerikki, synt. 13/3 v. 1791 (Tammela); Bild Taneli, synt. 28/11 v. 1779 (Vihti); Brand Antti, synt v. 1787 (Huittinen); Dahlman Kustavi Pertteli, synt 1790 (Huittinen); Feldt (Wältti) Heikki, synt v. 1785 (Pielavesi); Fisk Matti, synt v. 1783 (Vampula); Flink Jaakko Matinpoika, synt 24/4 v. 1781 (Tammela); Foks Antti, synt v. 1679 [p.o. 1769?] (Teerijärvi); Forsberg Johan Ferdinand synt 28/8 v. 1783 (Tammela); Fort Heikki, synt v. 1779 (Mynämäki); Fyhr Johan, synt 3/10 v. 1774 taikka, oman tietonsa jälkeen, v. 1769 (Laihian kylä, Kiukaisten kappeli, Euran pitäjä); Grip (Pälkäne); Grå Kustavi (Kauhava); Grå (Laihia); Holm Joonas synt v. 1781 (Kauvatsa); Hult taikka Hultman Tuomas synt 11/9 v. 1779 (Iisalmi); Hårdberg Mikkeli, synt 11/7 v. 1783 (Mynämäki);
29.11.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 90: Jubl Johan simonpoika, synt v. 1777 (Pälkäne); Lamm Heikki synt v. 1788 (Kauvatsa); Malm Samuli, synt. 18/3 v. 1793 (Espoo); Nord Heikki synt 16/7 v. 1783 (Vihti); Panter Matti Matinpoika, synt 11/3 v. 1785 (Sulvan kappeliseurakunta); Pihlgren Heikki (Vehmaa);
2.12.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 91: Roos Johan, synt v. 1785 (Närpiö); Sahlgren Heikki, synt v. 1783 (Vampula); Skarp Johan synt v. 1781 (Lapin pitäjä); Slotte Eerikki (Mustasaari); Slut Matti, synt v. 1785 (Huittinen); Stolt Matti synt 27/12 v. 1782 (Mynämäki); Ström Matti synt v. 1778 (Eura); Söderblad Aatolppi Fredrik, synt v. 1790 (Eura); Twist taikka Tallqwist Heikki Johan synt 10/10 v. 1783 (Vihti); Udd Heikki (Saarijärvi); Walin Martti, synt 16/9 v. 1778 (Kalajoen Alavieskan kappeli); Åhrlund Matti, syny v. 1780 (Huittinen);
20.12.1858 Suomen Julkisia Sanomia no 96: Ahlskog Eerikki, sotamiehenä Ahl synt v. 1790 (Pori); Amper Johan synt 27/3 v. 1786 (Pori); Bahl Akseli, synt v. 1786 (Rauman maaseurakunta); Berg Johan Johanneksenpoika, synt v. 1780 (Laitilan Hinnerjoen kappeli); Berg Matti synt 24/10 v. 1784 (Sääksmäki); Borg Eerikki, synt v. 1785 (Hattula); Bång Iisakki synt v. 1777 (Noormarkku); Friman Aatolvi, synt v. 1784 (Ahlainen); Frost Antti, synt 24/11 v. 1775 (Lemu); Gren Antti synt 1781 (Rauman maaseurakunta); Hartikainen (Läck) Aatami, synt v. 1784 (Juva); Hjelte Eerikki synt 30/3 v. 1782 (Hausjärvi); Hjerp Jaakko eerikinpoika synt 16/7 v. 1774 (Kälviä); Hiller Johan synt 1785 (Kullaa); Holm Johan Laurinpoika, synt v. 1783 (Sääksmäki); Huhli Johan Eerikinpoika synt 18/6 v. 1783 (Ullava); Immonen (Dag) Tuomas, synt v. 1786 (Juva); Kort Johan, synt 17/5 v. 1789 (Savon pitäjä); Krats Eerikki Simonpoika, synt v. 1779 (Janakkala); Leskinen (Pihl) Pietari synt v. 1787 (Juva); Lindgren Johan synt v. 1784 (Laitilan Hinnerjoen kappeli); Lindgren Kustavi, synt 1785 (Porin maaseurakunta); Lisén Emanueli, synt 29/7 v. 1784 (Savon pitäjä); Lönn Antti, synt 31/3 v. 1779 (Savon pitäjä); Nord Mikkeli synt 29/9 v. 1774 (Kälviä); Pamp Eerikki, synt 28/7 v. 1779 (Kälviä); Part Antti synt 28/7 v. 1779 (Sääksmäki); Pard Iisakki, synt 31/5 v. 1791 (Pyhämaa); Pasanen (Sabel) synt v. 1783 (Juva); Passlin Elias Jaakonpoika, synt 20/8 v. 1785 (Alaveteli); Pöntinen (Bark) Jeremias, synt v. 1785 (Juva); Rask Johan synt v. 1784 (Marttilan Karinaisten kappeli); Renvall Kaarle synt 1782 (Ulvila); Roos Pietari, synt 31/10 v. 1792 (Pyhämaa); Rouhiainen (Wid) Jaakko, synt 1783 (Juva); Ryttare Heikki synt v. 1778 (Alatornion Karungin kappeli); Sabel Antti, synt v. 1783 (Porin maaseurakunta); Skön Iisakki, synt 20/11 v. 1783 (Hattula); Skön (Mouhijärven Lavian kappeli); Stark Mikko, synt 17/7 v. 1784 (Hausjärvi); Sten Pietari synt v. 1780 (Nakkila); Ström Hiekki, synt v. 1786 (Marttilan Euran kappeli); Ström Mikkeli, synt 19/1 v. 1786 (Mouhijärvi); Tallbom Eerikki Johanneksenpoika synt v. 1786 (Muonioniska); Tanelinpoika Taneli, sotamiehenä Forsström, synt 1777 (Halinen); Teivonen (Larm) Johan, synt v. 1784 (Juva); Troman Iisakki, synt 3/12 v. 1776 (Savon pitäjä); Tång Jaakonpoika synt v. 1778 (Janakkala); Ulf Heikki, synt 9/6 v. 1785 (Hattula); Wacker Johan, synt v. 1784 (Marttilan Euran kappeli); Wirmolin Kaarle Fredrik, synt 6/7 v. 1784 (Savon pitäjä);

Turvemökki

Otin viikonlopun reissulle lukemiseksi Eero Sissalan kirjan Heikki Helmikangas. Ensimmäiset luvut olivat viehättävää (joskin surkeaa) lapsuuskuvausta, mutta loppu meni sitten selailuksi. Mielenkiintoisin pätkä oli alussa, jossa Heikki kuvaa lapsuudenkotiaan:

Temmesjoen rannalla oli minun kotoni. Ei se ollut mikään rikas, iso talo, oli vaan vähäinen turpeista kyhätty, kurjannäköinen, yksakkunainen hökkeli. Jos minä olisin ollut pienenä suuri ja voimatonna väkevä, olisin minä tehnyt kahden, kolmenkin verran isomman töllin, kuin kotini oli; vaan kun olin pieni ja voimaton, täytyi minun tyytyä siihen, mikä meillä oli. Tölli oli äitini tekemä. Itse oli hän siihen turpeet kiskonut, kappaleen ihmisten ketoja jyrsinyt ja hyvää heinämaata pilannut. Itse oli hän huoneen rautalapiolla salvanut, seipäitä tueksi pannut, oljilla ja tuohilla oli hän sen kattanut, kivistä kiukaan nurkkaan muurannut; lakeistorven oli hän ostanut. Ja oli huone naisen tekemäksi hyvin onnistunut.

Turveesta rakennusaineena en muista lukeneeni kansantieteellisissä teksteissä. Ehkä alueellinen ilmiö? Gutenbergistä löytyy myös Jooseppi Mustakallion runo Karjalassa, jossa rivit:

Turvemökki, olkikatto,
Kansa myöskin ryysyissään!
Näinköhän mä uskon tuota,
Näinköhän mä totta näen?

Google-haku ei tuota paljon kummempaa tietoa. Keskustelupalstalla on joku maininnut ekologisen rakentamisen yhteydessä "Wiikinkityylinen turvemökki. Tuollaisesta oli dokumenttia jokunen aika sitten. Hirsi runko ja pari metriä turvetta päälle. Ompaha lämmin ja polttoainettaki riittää hätävaroiksi." Mutta rakennettiin siis ilmeisesti vielä 1800-luvullakin.

Sananparsi sukututkijalle sunnuntaiksi (2)

Jos kerralla rupejaa liijan suurta munnoo tekemään niin persiiks repijää. Kiihtelysvaara

Sukututkimuksen työtä voi rajata sekä tutkimuskohteen koolla, että käytetyillä lähteillä. Jos aikoo käydä jokaikisen tutkimukseen mukaantulevan ihmisen jokaikisestä lähteestä edessä on ikuisuusprojekti – negatiivisessa mielessä. Yksi asia kerrallaan, oleelliset lähteet ja tutkiminen pysyy mielekkäämpänä.

Lähde: Suomen kansan sananparsikirja. Toim. R. E. Nirvi ja Lauri Hakulinen. WSOY 1948

Uhripuu

Milloin ja miksi ikivanhat tavat katoavat? Satoja vuosia suomalaiset (ja naapurikansamme) uhrasivat joko oman talon puulle tai kylän yhteiselle. Puun juurelle vietiin juotavaa ja syötävää juhlapäivinä. Annettiin ensimmäiset osat viljasta, villoista ja maidosta. Ja osa teurastusverestä.

Tarkemmin sanottuna saajana ei ollut puu tai sen juuret. Kerätyt tarinat viittaavat siihen, että puussa asui tai siihen liittyi haltia. Tämä saattoi edustaa edesmennyttä sukulaista tai talon vanhaa asukasta.

1900-luvun alussa kerätyt tarinat todistavat, että puille uhraamista tapahtui vielä 1800-luvun puolivälissä. Mari Tuohiniemi-Hurme on gradussaan ”Vanhat kun kuol, niin hakkasivat sen puun siitä” Uhripuut ja kansanuskon muutos Suomen modernisoitumisen kuvaajana 1800-luvulla tunnistanut useita tekijöitä selittämään muutosta.

Isojaon myötä vanhat ryhmäkylät hajoitettiin ja yhteisöllisistä tavoista oli helpompi luopua. 1860-luvun nälkävuodet saatettiin kokea jumalallisena rangaistuksena ja näin voitu katsoa tarpeelliseksi luopua ei-kristillisistä tavoista. Koulut ja sanomalehdet toivat virallista sivistystä maaseudulle. Maaseudulta lähdettiin kaupunkeihin.

(Mutta kaupunkilaisellekin ”uhraaminen” on jotenkin luontevaa. Itselläni oli kaksikymppisenä tapana jokaisena syntymäpäivänä varistella kuivuneita kukkia tai (vanhentuneita) elintarvikkeita merenlahteen ja tehdä lupauksia. Ei osoittautunut kovin tehokkaaksi.)

Lisää uhripuu-aiheesta löytyisi varmaankin Ritva Kovalaisen ja Sanna Sepon kirjasta Puiden kansa. Sitä esittelevillä sivuilla on tietoja pyhistä puista.

Esi-isän laskukirja

Vaikka 1600-luvun immeisen mentaliteetti auktoriteettien mukaan on meille niin kovin vieras ja omituinen on terveellistä havaita, että he opettelivat yhteenlaskua melko samaan tapaa kuin 1900-luvun koululaisetkin. Mies osti kaupasta neljä tavaraa, mikä oli loppulasku?

Ylläoleva laskutehtävä on ote ensimmäisestä ruotsinkielisestä matematiikan oppikirjasta, jota esitellään Kuopion kirjaston sivulla, todeten mm.

"Aurelius pyrki tekemään helppotajuisen ja hauskan oppikirjan – siihenhän otsikon sanat medh lustige och sköne exempel förbättrat viittaavat. ”Lystillisyys” hipoo tosin nykylukijan mielestä poliittisen korrektiuden rajoja kirjan lopun ylimääräisessä laskutehtävässä, jossa kapteeni saa tehtäväkseen kuljettaa Venetsiasta Napoliin viisitoista juutalaista ja viisitoista kristittyä matkustajaa; kun nousee myrsky, hänen täytyy heittää joka yhdeksäs matkustaja mereen keventääkseen laivan painolastia. Tehtävänä on sijoittaa matkustajat ympyrään siten, että joka yhdeksäs ei olisi kristitty. "

Kansalliskirjaston Pelasta-kirja hankkeessa on digitoitu heidän hallussaan oleva kappale. Se on kiertänyt koululaisten käsissä 1600-luvulta 1700-luvulle, joten voinen rauhassa kuvitella kouluja käyneiden esi-isienikin samoja tektäviä ratkoneen.

Joululahjoista

“Vanhoja tapoja on aina arvossa pitäminen, mutta varmalla rajoituksella, niin että sellainen tapa mikä menee liiallisuuksiin ja tavalla tai toisella saattaa pahennusta aikaan, on ehdottomasti joko kokonaan hyljättävä tai ainakin rajoitettava. Tuollainen menneiltä ajoilta peritty tapa on myöskin joululahjain antaminen. Se on maahamme ulkoa tullut, sillä kansa ei sitä ole tuntenut, eikä se vieläkään ole sanottavaa jalansijaa varsinaisen kansan keskuudessa saanut, joskin paikoitellen kansankin keskuudessa jo tätä nykyä joululahjoja jaetaan.

Säätyhenkilöt ja herrasperheet sitä vastoin käyttävät joululahjoja liiallisuuteenkin saakka. On tullut ikään kuin kilpailuksi eri perheitten välillä missä enemmin ja paraimpia lahjoja jaetaan. Ei siinä kyllin, että kukin perheenjäsen saisi yhden jopa kaksi lahjaa, joko kalliimpia tai helpompia, varallisuuden mukaan, joka olisi kohtuullista ja vanhan kauniin tavan noudattamista, mutta kun lahjain luku pitää nouseman kymmeniin, niin silloin on tapa muuttunut milt’ei poistettavaksi paheeksi.

Kukaan ei tahdo kalliina joulujuhlana olla toistaan huonompi, vaan koettaa hankkia niin paljon ja niin kallisarvoisia lahjoja kuin mahdollista, huolimatta siitä kannattaako varallisuuden tila sellaista tuhlaamista vai ei. Tosin lahjojen joukossa on paljon vähäpätöistä romuakin, joka ei kyllä maksa paljo, mutta toiselta puolelta on niiden arvokin sellainen, ett’ei niillä mitään tee tai ainakin ovat niin vähäpätöisiä ja mitättömiä, että hyvin voisi tulla ilman niittäkin toimeen ja harvoin kenenkään päähän pällähtäisi sellaisia esineitä muulloin ostaa kuin joulunäyttelyistä joululahjoiksi.

Tällainen menettely on kevytmielistä tuhlaamista, johon ei kukaan, ei edes rikaskaan, ole siveellisesti oikeutettu, mutta köyhän miehen olisi jo taloudelliseltakin kannalta katsoen siitä luovuttava, sillä jos perhe on suuri niin menee joululahjoiksi melkoisia summia, jotka voisi paljon paremmalla tavalla käyttää perheen hyväksi. Ja kieltämätöntä on, että meidänkin köyhässä maassamme tuo kaunis tapa on paheeksi muuttunut.

Jokaisella kauppiaalla täytyy olla joulunäyttely ja niissäkös on kamsua jos jonkin näköistä, niin että oikein silmiä häikäisee ja suuremmaksi osaksi kaikki sellaista ulkomaalaista romua, mutta kyllä kallishintaista, - kukapa nyt joulukiireessä ennättäisi kalleutta arvostella -, ett’eivät kauppiaat niitä muina aikoina edes pidä näkyvillä, sillä niitä ei kukaan kumminkaan ostaisi.“

Laatokka 13.12.1890

(Elävässä arkistossa tarjolla esitelmä Traditionen med gåvor på julen)

Kiertotietä tietoon

Työ päivän jälkeen kipitin Kansalliskirjastoon, jonne olin saanut kaukolainaksi Päivi Aalto-Setälän gradun Kokemäen köyhäinhoito vuosina 1788-1922. Kiireessä en muistanut edes tarkistaa oliko lompakossani kymmentä euroa lunastukseen. Onneksi oli ja jäi vielä 10 senttiä jäljellekin.

Alunperin illan ohjelmana oli Kansallisarkisto, joten selasin gradun tällä kertaa melko rivakasti läpi. Löysin sen mitä etsinkin, eli Herrassööringin yrityksen erottaa maatilansa omaksi vaivaishoitoalueekseen. Kaatui torpparien vastutustukseen eli tästä tulee hyvä lisävalaistus kartanonherran ja torpparien välisistä suhteista kirjaani.

Yllätys gradussa oli maininta Herrassööringin kuulumisesta 1870-luvulla aloitettuun kunnanhallintoon. Ei olisi pitänyt olla yllätys ja siirryttyäni Kansallisarkistoon ja otettuani esille 1950-luvulla julkaistun pitäjähistoriikin sain lisävuosilukuja. Sen kunnalliselämää käsittelevästä luvusta löytyi myös tietoa Knorringin perustamasta oluttehtaasta (josta Kokemäen jouluun kirjoittaessani en löytänyt tietoa kuin vanhoista sanomalehdistä...) ja hänen osuudestaan rautatiehankkeisiin.

Joku kaunis päivä täytynee lukea pitäjähistoriikki ihan oikeasti kannesta kanteen ja tehdä samalla vaikka henkilö- ja asiahakemistokin. Juu...

Työohje: kartanon torppien selvitys

Viikonlopun työrupeamien jälkeen olen vihdoin siinä tila(ntee)ssa, että uskallan kirjata tänne opittuja läksyjä aiheesta

Kartanon torppien selvitys

Aloita kirjallisuusselvityksellä. Vaikka et löytäisi valmista torppaluetteloa on erinomaisen arvokasta tietää mitä muita tiloja kartanon omistajat hallitsivat. Torppia voidaan nimittäin merkitä lähteestä riippuen joko varsinaisen tilan tai kartanon alle. Kun on alusta lähtien täydellinen lista, lähteitä ei tarvitse käydä montaa kertaa läpi.

Ajallinen rajaus. Torpparikausi loppuu hyvin selkeästi, mutta kartanosta riippuen voi olla muitakin rajausperusteita kuten omistajan vaihdos tai iso häätö.

Vain torpparit vai myös lampuodit ja muonatorpparit? Entä muonarengit? Mieti mistä nimikkeistä keräät tietoa ja työn aikana joudut päättämään miten käsittelet asuinpaikkoja sekä henkilöitä, jotka esiintyvät useamman nimekkeen alla.

Arkistotutkimusta. Kirjallisuustutkimuksen lisäksi selvitä onko torppareista/torpista tietoa kartoissa, kartanon arkistossa, paikallisarkistoissa. Jos ulotat tutkimuksesi torpparikauden loppuun, käytettävissäsi on myös (paikkakunnasta riippuen) maataloustiedustelut, tilattoman väestön alakomitean paperit, vuokralautakunnan arkisto sekä torppien luovutukseen liittyvät asiakirjat.

Koska torppien merkinnät rippikirjoissa voivat olla varsin epäselviä, suosittelen aloittamista henkikirjoista, jotka 1800-luvun osalta on mikrofilmattu 5 vuoden välein. Poimi kustakin lista tilojen alle merkityistä torppareista (tarvittaessa myös lampuodeista ja muonatorppareista). Työtä myöhemmin helpottaa, jos torpparin lisäksi kirjoittaa muistiin hänen vaimonsa ja muut aikuisilta perheenjäseniltä näyttävät.

Henkikirjoista poimitut tiedot järjestettynä torpan nimittäin antavat ensimmäisen rungon luettelolle. Sitä on yksinkertaista täydentää Hiskistä, jossa lasten kasteista voi poimia paikannimissä ja t:llä alkavalla ammattinimikkeellä paruskuntia.

Tämän jälkeen voi lähteä rippikirjojen pariin etsimään tarkentavia tietoja kuten syntymäaikoja, sukulaisuususuhteita, muuttoajankohtia yms. Jos kohdeseurakunnan rippikirjat löytyvät SSHY:n sivuilta, kannattaa kullekin torpalle kerätä linkkilista. Näin voi tehdä (lopullisen) tarkistuksen vuosien läpi nopeasti.