Pajut rahaksi

Limingassa 1851 syntynyt Eero Helin kirjoitti nimellä Eero Sissala vuonna 1887 ilmestyneessä kirjassaan Heikki Helmikangas kuvauksen päähenkilön työnteon aloituksesta isättömänä poikana. Itse hän ei tällainen ollut, mutta uskoisin kuvauksen vastaavan lapsuutensa ajan tapoja.

Olen aiemmin lainannut muistelmaa, jossa poikakin pantiin kehräämään, mutta Sissalan päähenkilö kertoo, että

Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän sanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut kehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta työtä että villoja kehrätä. 

Sopivaa työtä löytyi myöhemmin

Minä puolestani ehdottelin äidilleni, että alkaisin minäkin henkeni eläkkeeksi jotakin tehdä, keventääkseni häneltä elättämisen vaivaa. Mutta äitini sanoi kyllä jaksavansa vielä minua elättää ja huomautti samassa, että olin vasta puolen seitsemättä vuoden vanha. Kyllä vielä tulevaisessa olisi minullakin aikaa ansaita leipäni eikä hänellä ollutkaan semmoista työtä, joka olisi minulle sopinut. Sain siis itse miettiä sopivata työtä ja onneksi sitä olikin. Tulin näet ajatelleeksi, että lähellä mökkiämme kasvoi koivuja ja niissä paljon varpuja. Minä osoitin äidilleni vispilää, jolla hän velliä hämmenti, ja sanoin kyllä jaksavani kuoria vispilävarpuja, jos vaan äiti niitä itse iltaisin sitoisi. Sen piti äitinikin mahdollisena ja hän sanoi: sitä työtä sinä olisit kyllä voinut tehdä jo vuosia ennen, vaan kyllä nytkin vielä on aikaa. Koetahan sitten, lisäsi hän vielä, jos ahkera olet, voit niillä monet kopeikat ansaita. Luvan saatuani ryhdyin työhön. Minä katkoin hyvin paljon koivun varpuja ja kannoin aika taakan kotiin. Mutta kun aloin niitä kuoria, niin ei iloni pysynytkään samalla asteella kuin katkoessa. Lehti oli jo päässyt liian suureksi, se oli jo aikoja sitten jättänyt hiirenkorvan, ja niin muodoin ei kuori enää ollutkaan niin helppo irti saada. Kuitenkin minä kiskoin kuoren irti varvuistani, joista saatiin kappale toistakymmentä vispilää. Olipa silloin syytä olla tyytyväinen, kun työni oli siihenkin määrään myöntynyt, vaikka vaivaakin oli ollut.

Vispilän tekemistä ei sillä kertaa jatkettu, sillä äitini sanoi niiden liian ruskeita tai kellertäviä tulevan, kun ei oltu varpuja kuorittu koivunlehden hiirenkorvan suuruisena ollessa. Sen sijaan esitteli äitini toista työtä. Hänelle oli nimittäin annettu lupa ottaa noita niittyä tukehduttavia roistopajupensaita, kolaaksensa niistä kuoret pois ja polttaaksensa itse pajut. Kuoritut pajut olivat erinomaisen hyviä polttopuita, ja pajun parkin sanoi äiti olevan erittäin kelpaavaa tavaraa karvareille, jotka niistä maksoivat melkoisen hinnan Oulun kaupungissa. Tätäkös puhetta minä hartaasti kuuntelin. Ensi tilaisuudessa lupasin minä ruveta noiden roistopajujen nylkijäksi ja sitten pajunvuota-kauppiaaksi.

Monenkertainen voitto oli minulla mielessäni, tämä uusi yritys edessäni. Mikä erinomainen asia niitylle, että pajupensaat tulisivat pois ja koko suuri niitty tulisi paljaista kukista ja sakeasta heinästä lainehtimaan. Kuvailin mielessäni, kuinka monta heinäsuovaa enemmän nousisi niitylle, kun pajupensaat ovat pois karsitut, kuinka monelta käärmeeltä ja sisiliskolta häviäisi lymypaikat, joten heinän tekijät sitten turvallisesti uskaltaisivat käydä niityllä avojaloin, varustamatta itseänsä pitkävartisilla niittysaappailla, jotka helteisellä kesäsydämellä ovat niin rasittavia. Kun näitä ajatuksiani kertoelin äidilleni, niin en kuitenkaan saanut kannatusta; päin vastoin vastauksen, joka oli vähän harmittavaa viattomalle ilolleni. Hän sanoi näet pajujen kasvavan niin suunnattomassa määrässä, että kun ne tänä vuonna katkotaan juurta myöten kaikki, niin on jo tulevana vuonna samalla paikalla entistä tiheämpi pajupensas ja niitä nuoria pensaita sanottiin suvikuntaisiksi pajuiksi. Niin muodoin oli yhtä mahdoton hävittää pajupensaita, kuin käärmeitäkin. Niillä oli niin luonnollinen sukulaisuus, että jos oli käärmeitä hävittämässä, niin paju sillä aikaa kasvoi, ja jos oli pajuja hävittämässä, niin käärme sillä aikaa kasvoi. Siis kaksi voittamatonta sukukuntaa: käärmeen suku paratiisista lähtenyt, ja pajun suku vedestä ja maasta, jo alusta mailman. Piti kumminkin parastansa koettaa, ja äitini johti minun sakeaan pajukkoon, jommoista en ollut vielä ijässäni nähnyt. Äitinikin unehtui parkin kiskontaan minun kanssani, vaikka tiesin olevan työtä tehtävää Helmikankaan suuressa talossa, mutta olihan se Helmikankaan niitty, jota perkkasimme. Muutoin tuli niittyä tarkoin varoa. Oli Juhannuksen edellä, ja luvatonta oli heinää tallata. Sentähden me astuimmekin niin varovasti, että tuskin jälkiä näkyi siinä mistä olimme vesakkoon tulleet. Kuinka taitava oli tuo äitini heinikossa kulkemaan!

Me kiskoimme päivän, kiskoimme kaksi, ja aina eteenkin päin kiskoimme, ja pensas kaatui pensaan perään ja entisen tihkun pajukon sijaan tuli avara aukea. Me kannoimme taakka taakan perään puolikuivia pajunparkkia kotipihaamme ja asetimme ne kotipihassa paremmin kuivamaan, ja kuta useamman päivän sitä työtä teimme, sen rivakammasti alkoi se käydä. Näin oli meillä tuon suloisen Juhannuksen tullessa jommoinenkin joukko parkkia kiskottuna, ja äitini sanoi kasaa katsellessaan siitä tulevan neljä vahvaa kärryhäkkiä. Mutta millä saada parkit kaupunkiin, kun ei ollut hevosta, eikä kantamista voinut ajatellakaan, siksi oli tie liian pitkä. Tähän kysymykseen en minä tiennyt mitään vastata. Kuitenkin lohdutti äitini minua ja sanoi: kun kerran työ on tehty, niin kyllä maksun saannista Herra itse huolen pitää; kunhan Juhannus ensin on kauniisti vietetty. Ja niin tuli kaikille Juhannusilta, niin rikkaan ja äveriään kuin köyhänkin majaan, ja tuli se meillekin eikä virkkanut pahaa sanaakaan.

Kirkkoherran hautajaiset halullisen silmin

Limingassa 1851 syntynyt Eero Helin kirjoitti nimellä Eero Sissala vuonna 1887 ilmestyneessä kirjassaan Heikki Helmikangas kuvauksen lapsen kokemista kirkkoherran hautajaisista. Kyseessä on tuskin täysi kuvitelma.

Halullisia, jotka tahtoivat tulla saattamaan rovasti-vainajata hänen viimeiseen lepokammioonsa, oli suuri joukko. Niitä olin minäkin äitineni, samoin kuin Vierimän ukko tyttärinensä. Me lähdimme jo varahin, ennenkuin määräkään oli, kirkon kylään ja vieläpä pappilan pihaankin. Kun sinne saavuimme, oli kello kaksi ja vasta neljän lyömältä piti ruumissaaton lähtemän.

Tämä oli juhlallinen tuorstai, jota samanlaista maalainen ani harvoin saapi nähdä. Keskellä pihaa, viherjäin kuusien ympäröimänä lepäsi tuo entinen isäntäni ja rakastettu opettajani, täydessä papin puvussa, komeassa arkussansa. Moni, oikein moni, niin ylhäinen kuin alhainenkin kävi häntä vielä katsomassa, sillä jokainen tiesi, että pian on hän pois näkyvistä ja multa on hänen pian peittävä. Jokainen, joka siinä saapuvilla oli, pyyhki silmiänsä ja muutamain naisten silmät vuosivat niin runsaasti vettä, että heidän täytyi useasti puristaa pois liikaa vettä nenäliinastansa. Mitä he noin kovin itkevät, ajattelin itsekseni, jopa valitin äidillenikin, että paljon itkevät. Minun äitini ei itse ollut suur'itkijöitä, vaikka tippoja hänkin moniaita tiputteli, sitä en kiellä. Äitini vastasi sanoihini:

— He itkevät, kun ei rovasti enään voi saarnata.

— Tottakohan tosiaan sitä itkevät! sanoi Vierimän ukko, joka seisoi meidän vieressämme. Jos asia niin olisi, sitten ei se niin hullusti olisikaan. Sittenpähän vasta kuolleena tuossa heille oikean parannus-saarnan saarnaisikin. Minä pelkään pahoin, että on kaukana siitä, sillä suuri vesi on useinkin paljoa vaille puhdasta.

Nyt alkoi oikein tulvanaan tulla hautajaisvieraita uljailla hevosilla. Niiden joukossa oli Helmikankaan isäntäkin emäntinensä. Pian täyttyi pappilan piha hevosista ja pappilan huoneet vieraista. Kirkossa käskettyin halullisten oli tilan ahtauden tähden astuminen joen rantaan ja niinmuodoin pois pappilan pihasta.

Nyt huomasin minä vasta, mitä tuo sana "halulliset" tarkoitti. Halullisten ja kutsuttujen vierasten välillä oli suuri eroitus. Kutsutut olivat oikeat hautiaisvieraat, vainajan arvoiset, hänen sukulaisensa, toverinsa ja ystävänsä. Sitä vastoin olivat "halulliset" nimetöntä ruuppurahvasta. Ne saivat tulla, jos tahtoivat, mutta sillä ehdolla, että vaan sivulta eli perältä katselivat juhlallisuutta ja aina olivat valmiina siirtymään pois tieltä, noiden kutsuttujen tieltä, vaikkapa sitten jokeen tai maantien ojaan, kuinka sopi ja itse hyväksi näki. Minä puolestani pidin toisella kädelläni kiinni eräästä pienestä kasvavasta puusta alhaalla joen rannassa, toisella äitini kädestä, ja katselin, kuinka alkoi juhlakulku.

Edellä tulee kaksi miestä, päät paljastetut, mustat sauvat kädessä kumpaisellakin. Sauvoissa riippuu mustaa verhoa. Minä katselen tarkemmin noita miehiä ja näen kauluksesta, että ovat pappeja ja vieläpä vanhoja, niinkuin rypyt heidän poskissansa osottaa. He kävelevät erittäin vakavin askelin ja pitävät sauvojansa ylös taivaaseen päin. Mutta askelta pari ovat he sivuitse; mitä nyt tulee? Kohta jäljessä astuu kaksi nuorempaa pappia ja kantavat kumpikin varovasti kämmenillänsä tyynyä. Tyynyistä riippuu nauhoja. Minä en itse tiedä, mitä ne tarkoittavat, ja kysyn äidiltäni, joka niinkuin kokenut vanhallainen ihminen kaikki tietää. Sainkin vastauksen:

— Siinä kannetaan rovasti-vainajan kunnian-merkkejä.

Samassa hekin ovat sivu astuneet.

Nyt kannetaan ruumista paareilla. Paarit ovat peitetyt mustalla vaatteella ja sen päällä on ruumiin-arkku. Mustan vaatteen päällä heiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat. Kaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat seurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset hansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista samanlaista miestä, net ovat varakantajat. Nyt alkaa kellot tapulissa täydellä mahdilla soida ja minä kuulen soittoon vastattavan, juuri kuin olis toisella puolella seurakuntaa toinen torni, jossa soitetaan. Tuon saman huomaa äitinikin ja sanoo:

— Kas, kun Lapinkangas [kangas lähellä Limingan kirkkoa] vastaa soittoon, se tietää ilman muutteita.

Mutta minä en käännä silmiäni hetkeksikään pois saattojoukosta, vaan katselen kahdella silmällä satana silmänä ja näen, kuinka ruustinna kävelee kohta varakantajien perässä huojuen ja pyyhkien silmiänsä. Hänen oikealla puolellansa kävelee hänen poikansa, vasemmalla tyttäret. Heidän peräsään astuu rivissä rinnatusten viisi pappia. Net ovat Limingan pitäjän kaikki viisi kappalaista. Sitten tulee erillänsä toisista yksi vanhanlainen pappi, kappa selässä ja kirja kainalossa. Joku kuiskaa meidän lähellämme: Se on Oulun rovasti. Hänen jälestään astuu vielä suuri joukko pappeja, joita ei kukaan tunne ainoatakaan, net ovat etäisistä seurakunnista. Nyt tulee suuri joukko vallassäätyisiä, miehiä ja naisia, ja sitten heidän perässään vielä suurempi joukko talonpoikaista väkeä, isäntiä ja emäntiä. Viimeiseksi liittyy saattoon pappilan palvelusväki, rengit ja piiat. Niiden joukossa silmäni keksivät vaarinikin.

Jo tulee meidän vuoromme lähteä liikkeelle. Mutta nytpä silmäni suurenevat. Jos mihin katson, on väkeä ihan mustanaan, ja koko tuo ääretön kansan paljous rientää kirkolle. Kun ruumis on ehtinyt kirkkokujan suuhun, lasketaan paarit alas ja kantajat muutetaan. Niin mennään taas eteenpäin ja pian ollaan kirkkomäellä. Nyt avataan kirkon läntinen ovi, kirkosta alkaa veisuu kuulumaan, ruumis kannetaan sisään kirkkoon ja soitto lakkaa. Väkeä on kirkon ympärillä tungokseen asti. Ken suinkin voipi, koettaa päästä sisälle. Minä en tahdo olla miestä huonompi, vedän vielä äitiänikin ja pian olemme kirkossa. Me lähenemme niin paljon, kuin mahdollista, alttaria, vaan emme pääse kuoriinkaan asti, sillä tie on suljettu. Nyt loppuu virsi. Ruumis lepää paareilla alttarin edessä, surusauvain kantajat seisovat ensimmäisten penkkien päissä valtakäytävän kahden puolen ja tuo vanhanlainen pappi kirjoinensa kappoinensa on astunut alttarille. Minä kuulen taas hiljaa kuiskattavan: Oulun rovasti onkin ruumissaarnaa saarnaamassa, ja silloin alkaakin tuo Oulun rovasti alttarilla saarnata.

Hän saarnaa näitten sanojen johdosta: "Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto." Hän saarnaa oikein voimalla, hengessä ja totuudessa, niin että pitäisi sen sanan-voimasta kivienkin itkemän, Mutta minä näen monta olevan kuivin silmin. Kukatiesi net eivät luule kuuluvansa siihen seurakuntaan. Kun saarna on päättynyt, astuu saarnan pitäjä alas alttarilta ja seisahtuu ruumiin-paarien päähän alttarin eteen. Ruumiin-arkku lasketaan alas paareilta permannolle ja nyt kolmasti multaa heittämällä vihkii hän meidän rakastetun rovasti-vainajamme haudan lepoon sekä lukee lopuksi muutamia rukouksia. Sen jälkeen taasen veisataan yksi värssy. Kun se on tehty, alkaa saarnaaja taas ja lukee vainajan elämäkerran. Sitten aletaan jälleen veisata. Veisun aikana nostetaan arkku paareille, peitetään suurella, mustalla vaatteella merkiksi, että hauta on jo siunattu. Ruvetaan kantamaan ruumista ulos kirkosta. Lukkari kulkee nyt edeltä veisaten, ja kun paarit tulevat ovesta ulos, alkaa kellot jälleen soida. Me riennämme hautausmaalle ja ehdimme sen verran nähdä, että hauta on ylt'ympärinsä havuilla koristettu. Siihen rovastimme maallinen maja lasketaan. Nyt sataa kukkakimppuja ja seppeleitä hautaan, mutta vielä lisäksi itsekukin kohdastansa heittää kourallisia multaa hautaan. Kun kaikki ovat heittäneet nämät multaiset jää-hyvästit, pannaan laudoista kokoonkyhätty arkun kuori hautaan, arvatenkin siinä tarkoituksessa, ettei arkku aivan pian pahenisi, ja sitten astuu kaksitoista rotevaa lapiomiestä ja peittää haudan. Kun hauta on täytetty, lakkaa soitto, ja niin on rovasti vainajamme juhlallisesti haudattu. Siunattu olkoon tomunsa, mailmassa mainittakoon maineensa!

Hautajaiset olivat kestäneet kauan ja pitkästä seisomisesta väsyneinä emme äiti ja minä halua katsella kansan hajoamista, vaan käännämme kohta askeleemme kotia päin. Päästyämme maantielle, vielä kerran katsahdamme jälkeemme ja näemme kansaa menevän kaikkialle kuin pilveä.

Luutakauppaa Helsingissä

 Wikipedian perusteella Eero Sissala muutti vuonna 1870 Helsinkiin jossa hän toimi suutarina ja vuodesta 1881 myös nahkakauppiaana. Vuonna 1891 julkaistussa romaanissaan Munkkiniemen Elsa kuvattu luutakauppa voi siis olla todenperäistä, sillä turhahan sellaista yksityiskohtaa olisi ollut kehitellä. Kyseessä on kotikäsityö, josta ei ole ylettömästi tietoa, joten fiktiotakin kannattaa tarkastella.

Ensimmäinen luutakauppias on Elsan äiti:

Munkkiniemen kartanon maalla oli mökki-pahainen. Tuo yksi-akkunainen rakennus, jolla oli aikanaan ollut kunnia seisoa kartanon pellolla ja tehdä riihen virkaa, sai toimittaa vanhoilla päivillään ihmisasunnon ammattia. [...] Töllin asukasta kutsuttiin Leski-Annaksi ja luutamuijaksi. Hän oli Munkkiniemen rengin leski. Hänellä oli viisi-vuotinen Elsa niminen tyttö. Tyttö sinisilmäinen keltatukkainen sai kesäisin seurata äitiänsä metsissä ja vointinsa mukaan auttaa äitiänsä; pääasiassa kumminkin sai hän kulkea retustaa äitinsä hupina.

Pian oppi tyttö tuntemaan tienoot ja seudun metsät ja saaret. Äidillä oli nimittäin oma venhe, jolla mentiin ja käytiin välistä uskomattoman etäällä. Sillä myöskin kuletettiin tavarat Hietalahden rantaan, josta niitä sitten äiti kantoi pitkin kaupunkia. Äidin kera mittaillessa Helsingin katuja oppi pian Elsa tuntemaan kaupungin kadut, talot ja enimmän osan ihmisistä, jotka Helsinkiläisiksi itseänsä kutsuivat.

Mökkiläinen saattoi siis elättää itseään luutia tekemällä. Äidin kuoltua 11-vuotias

Elsa yksin jäätyänsä tuumi mitä hänen nyt olisi tehtävä. Ruoka oli hyvin vähissä ja raha aivan lopussa. Mennäkö Munkkiniemeen, kuten rouva oli käskenyt, vai lähteäkö luutia kaupunkiin viemään, joita oli joku määrä valmiina, kun ei äitinsä viimmeisinä päivinä päässyt niitä kulettamaan. Nyt oli kumminkin äidin hoitaminen loppunut ja Elsalla vapaat kädet mennä minne halutti. 

 

Silloin sitoi Elsa luutanipun, heitti sen selkäänsä ja alkoi astua kaupunkiin. Kevään lämpöinen aurinko puristi hänestä monta hikipisaraa. Niin raskas ei ollut ennen hänelle luutanippu kuin sinä päivänä. Hän ei tahtonut jaksaa kantaa sitä ensinkään ja hän luuli tulevansa aivan sairaaksi. Hän tunnusteli itseänsä oliko hän toden tottakin sairas, vaan kun luudat olivat selästä poissa ei ollut sairauttakaan. [...] Pian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa kiiruhti kaupungista pois.

Seuraavana päivänä 

Kun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan vähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä, kuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen utelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni poika itkien, pieni luutanippu vierellänsä. 

 

"Mistä poika? Mitäs itket?" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella pojan suruun. 

 

"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja minä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä, kun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa, äidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä." [...]

Sitten menivät Matti ja Elsa erääsen kauppapuotiin, jossa rikottiin hopearaha kupariksi, sillä Matti tahtoi antaa Elsalle puolet. Kun siinä tuli puheeksi Matin äidin kurja tila kotona, osti kauppias Matin luudat, maksaen niistä hyvän hinnan, ja antoi vielä pojalle evästä kotimatkalle. 

Ensimmäisissä lukukinkereissä

Limingassa 1851 syntynyt Eero Helin kirjoitti nimellä Eero Sissala vuonna 1887 ilmestyneessä kirjassaan Heikki Helmikangas kuvauksen päähenkilön ensimmäisistä lukukinkereistä. Ehkä omaan kokemukseensa perustuen, ehkä ei, mutta realistisuutta tavoitellen joka tapauksessa.

Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos mökistä, äitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti aika vauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui ihmisiä ei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla ulompana laattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki toisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty keskilaattia eroitti molemmat sukupuolet toisistansa. Tästä järjestyksestä huomattiin vaan se poikkeus, että pienet kumpaistakin sukupuolta saivat olla naisväen puolella, äitiensä luona. Niin minäkin, sillä minä sain äitini ja muorin kanssa sijani uuninurkassa, hiilikoukun vieressä.

Sijani saatua aloin tarkemmin katsella ympärilleni. Pirtin pitkä pöytä oli verhottu suurella valkoisella vaatteella. Se näytti juhlalliselta ja kaikki saapuvilla olevat ihmiset istuivatkin totisena ja aateksivaisen näköisinä, juuri kun aakkoskirjan kukot. Tuskin olikaan muuta huomattavaa, sillä ei pappeja eikä lukkareita näkynyt.

Vähän ajan päästä tuli unilukkari pirttiin kantaen muutamia hirmuisen suuria kirjoja ja kun äitiltäni korvaan kuiskaamalla kysyin, mitä kirjoja ne ovat, sanoi hän niiden olevan kirkonkirjoja. Samassa kun unilukkari sai kirkonkirjat levitetyksi pöydälle, astui kaksi pappiakin nimittäin rovasti ja kappalainen pirttiin ja hiukan myöhemmin tuli vielä kolmaskin pappi. Se oli rovastin apulainen ja häntä seurasi kanttori. Kun rovasti oli asettunut pöydän päähän istumaan ja toiset papit ja lukkarit istuneet pöydän etupuolelle kaarmituoleihin, puhui rovasti istualtansa tähän tapaan:

— Nyt olemme taas kokoontuneet tämänvuotisia kevätlukukinkereitä pitämään, siis aloittakaamme veisaamalla ja lyhyellä rukouksella.

Nyt nousivat kaikki seisomaan ja lukkari aloitti virren: Kriste, valo valkeudest', Isäst', ijankaikkinen, ja koko joukko veisasi hänen perässänsä. Kun oli osa virrestä veisattu, säästettiin siitä viimeinen värsy rukousten jälkeen veisattavaksi. Kun siten toimitus oli alkuun pantu, ruvettiin huutamaan nimiä ja ihmiset astuivat esiin näyttämään lukutaitoansa. Siinä oli hyviä ja huonoja lukijoita sekaisin. Ei vähintäkään arvoeroitusta tehty. Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten, talonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus oli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia. Huudettiinpa sitten Vierimän torpastakin esille väkeä ja muori kävi ensin lukemassa ja tuli pois. Senjälkeen astui Vierimän ukko lukemaan ja Loviisa hänen kanssaan. Kun silloin Loviisa alkoi lukea katkismusta ja luki raamatun lauseetkin, jotka ovat vastausten perässä, niin sanoi Vierimän muori meidän muorille jotenkin kimakalla äänellä:

— Kuule, kuule, naapurin muorikulta, kun meidän Loviisa lukee hienot, karkiat, hienot, karkiat.

Tämä Vierimän muorin puhe kuului hyvinkin pöydän luona istujille ja kerrassaan sanoen ympäri koko huonetta. Rovastikin nosti päätänsä ja sanoi vähän kuin vastaukseksi muorille: Ei saa siellä niin kovasti keskustella, se sekoittaa lukijoita. En tiedä, mitä Vierimän muori tästä rovastin kiellosta ajatteli, mutta ei hän kumminkaan sitten enään mitään puhunut.

Kauan kesti minun odottaa, ennenkun pääsin lukemaan. Ennen ja paljo ennen minua joutui Pirttilän Paavokin lukemaan ja näyttämään, mitä kirjanlehtipuuro vaikuttaa, vaan eivätpä olleet kirjanlehdet vatsassa lukutaitoa laisinkaan parantaneet, päin vastoin oli kova paperin syöminen tehnyt hänen järkensä entistänsä tylsemmäksi. Ainakin kuului rovasti sanovan, että Pirttilän Paavo huononee lukemisessansa vuosi vuodelta. Vedet silmissä astui Paavo pois pöydän luota.

Viimein kun useimmat olivat lukeneet, oli rovasti jo vähällä panna kirkonkirjan kiinni, kun hän jotakin muistaen jätti kirjan vielä auki ja kysyi:

— Onkos vielä lukemattomia?

Silloin astui äitini pöydän luokse taluttaen minua kädestä. Hän vei minut aivan rovastin eteen. Rovasti hieroi vähän silmiänsä ja virkkoi sitten:

— Jaha, Maria Helmikangas, onko se teidän poikanne tämä?

— On, sanoi äitini.

— Joko hänkin osaa lukea? kysyi rovasti.

— Osaa se jo vähän aapiskirjaa ulkoakin lukea, vastasi äitini.

Sitten minä sain lukea itse rovastin edessä sekä sisältä että ulkoa ja meni se mielestäni kaikki oikein. Ja niin kai se meni rovastinkin mielestä, sillä hän antoi minulle pienen kirjan lahjaksi ja kehui minua hyväksi lukijaksi. Sitten luki äiti ja meidän muori ja niiden jälkeen vielä moni muukin, mutta kummaa se oli, ei yksikään enään saanut toruja. Kun vihdoin oli kaikki luetettu, niin alettiin kysellä, jotta nähtäisiin ymmärsivätkö lukijat, mitä olivat lukeneet. Sitä työtä teki rovasti yksinään, kävellen edestakaisin laattialla. Olisin minäkin vastannut, mutta äitini kielsi ja sanoi, etten minä saisi puhua mitään, ja niin minä olin hiljaan ja kuuntelin. Tämän toimituksen päätettyänsä sanoi rovasti:

— Minulla on pari muistutusta tehtävänä, jotka jo useissa muissakin kinkerikunnissa olen esiin tuonut, että nimittäin kristityn tulee kovasti välttää työntekoa pyhäpäivinä, sillä se on sapatin rikkomista ja syntiä. Meidän seurakunnassa unohdetaan usein mitä Jumalan laki siinä asiassa määrää. Erinomattain tehdään sitä siten, että käytetään pyhänä tuulimyllyjä. Kun melkein aina tuulee, niin olisihan aikaa arkipäivinäkin käyttää talon tarvejauhot, ettei tarvitsisi myllyjä pyörittää pyhänä. Toinen paha kohta on se, että viinaa myydään ja juodaan pyhänä, ja silläkin tavalla lakia kierretään, että kun ei nimismiehen tähden uskalleta sitä tehdä keskellä kirkon kylää, niin harjoitetaan viinankaupitsemista syrjäkylissä, kukatiesi siinä luulossa, että se on vähemmin synnillistä. Näitä kahta pääkohtaa ja lukemattomia muita pienempiä kohtia koettakaa painaa mieleenne, rakkaat sanankuulijani!

Sitten veisattiin pieni virren värssy ja luettiin rukous ja niin päättyi toimitus. Mutta ennen kun pois lähdettiin, jaettiin vielä muutamille lapsille ja täysi-aikuisille kirjoja kehoitukseksi ahkeruuteen ja hartaaseen lukemiseen. Senkin tehtyänsä jätti rovasti hyvästi seurakunnalle.

Minäkin läksin pois äitini ja muorini seurassa. Olin sangen iloisella mielellä ja vähän ylpeäkin. Olin iloinen siitä, että olin saanut pienen kirjan lahjaksi ja menestynyt lukemisessa ilman hämmästymättä, ylpeä taasen siitä, että rovasti itse minua oli luettanut; mutta ennen kaikkea olin lapsellinen kun luulin suorittaneeni suurenkin ansiotyön.

P. S. Toinen mahdollisesti aito kinkerikuvaus 1860-luvulta 

Kuva: Pilkkakirves 1909

Turvemökki

Otin viikonlopun reissulle lukemiseksi Eero Sissalan kirjan Heikki Helmikangas. Ensimmäiset luvut olivat viehättävää (joskin surkeaa) lapsuuskuvausta, mutta loppu meni sitten selailuksi. Mielenkiintoisin pätkä oli alussa, jossa Heikki kuvaa lapsuudenkotiaan:

Temmesjoen rannalla oli minun kotoni. Ei se ollut mikään rikas, iso talo, oli vaan vähäinen turpeista kyhätty, kurjannäköinen, yksakkunainen hökkeli. Jos minä olisin ollut pienenä suuri ja voimatonna väkevä, olisin minä tehnyt kahden, kolmenkin verran isomman töllin, kuin kotini oli; vaan kun olin pieni ja voimaton, täytyi minun tyytyä siihen, mikä meillä oli. Tölli oli äitini tekemä. Itse oli hän siihen turpeet kiskonut, kappaleen ihmisten ketoja jyrsinyt ja hyvää heinämaata pilannut. Itse oli hän huoneen rautalapiolla salvanut, seipäitä tueksi pannut, oljilla ja tuohilla oli hän sen kattanut, kivistä kiukaan nurkkaan muurannut; lakeistorven oli hän ostanut. Ja oli huone naisen tekemäksi hyvin onnistunut.

Turpeesta rakennusaineena en muista lukeneeni kansantieteellisissä teksteissä. Ehkä alueellinen ilmiö? Gutenbergistä löytyy myös Jooseppi Mustakallion runo Karjalassa, jossa rivit:

Turvemökki, olkikatto,
Kansa myöskin ryysyissään!
Näinköhän mä uskon tuota,
Näinköhän mä totta näen?

Google-haku ei tuota paljon kummempaa tietoa. Keskustelupalstalla on joku maininnut ekologisen rakentamisen yhteydessä "Wiikinkityylinen turvemökki. Tuollaisesta oli dokumenttia jokunen aika sitten. Hirsi runko ja pari metriä turvetta päälle. Ompaha lämmin ja polttoainettaki riittää hätävaroiksi." Mutta rakennettiin siis ilmeisesti vielä 1800-luvullakin.