lauantai 22. helmikuuta 2020

Tammikuusta helmikuuhun

24.1.
25.1.
29.1.
31.1.
3.2.
Se, kuinka monta vuotta sitten talvisota alkoi, on oikestaan toissijaista.
Tärkeää on se, miten vaikkapa 13-vuotias äitini tai sinun vanhempasi,
isovahempasi tai tuttusi sodan kokivat ja mitä siitä sinulle siirtyi.
  • Pääkirjoitus 10/19 @yliopistolehti . Lähestyn itse 50 vuotta ja isovanhempani olivat alle 20 v. talvisodan aikaan. Ilmeisesti lehteä ei ole tarkoitettu minua paljoa nuoremmille. (Eikä minulle siirretty sodasta mielestäni mitään.)
4.2.
  • Äsh, @museokeskus on laittanut YouTube-kanavansa (lapsiystävälliseen?) tilaan, jossa ei ole kommentteja EIKÄ mahdollisuutta liittää videota soittolistalle. Eli merimiesarkku ei pääse historiakokoelmaani ja varmaan vanhatkin videot pudonneet pois.
10.2.
  • Minkälainen luettelointiprosessi tuottaa tällaisen yhdistelmän aikamääreistä?
12.2.
  • Fiba. Jätin seminaaripaperien lukemisen junamatkalle. Täällä ei voi voi kiroilla ääneen.

perjantai 21. helmikuuta 2020

Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Drifva neidistä?

Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö, mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun tyttären tapainen. [...] Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen vertaistaan. 
Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva.
Näin kirjoittaa Zachris Topelius (Ilmari Jäämaan suomennoksena) Talvi-iltain tarinoissa Drifva-neidistä, jonka kertojaminä sanoo tunteneensa Oulussa. Kertomuksen yksityiskohdat eivät salli todenmukaisuuden arviointia sellaisenaan, mutta Emil Nervander oli varma, että Topeliuksen Drifva-neidin esikuva oli Muhoksen kirkkoherran tytär Karin Frosterus. Tämän tiedon hän esitti kirjoituksessaan Historietter IV lehdessä Hemma och ute 1/1912.

Karin - viralliselta nimeltään Maria Katarina - oli vanhempiensa Karl Jacob Frosteruksen ja Maria Kristina Carpin esikoinen syntyessään vuonna 1811. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa ei ole mitään merkkiä isän sotilasurasta, josta Topelius kirjoittaa pitkähkön pätkän. Topelius myös jättää päähenkilönsä varhain äidittömäksi, mikä ei myöskään pidä paikkaansa Karin Frosteruksen osalta. Mutta ehkä luonnekuvaus sentään.

Nervander jakoi kirjoituksessaan kaksi anekdoottia. Ensimmäisessä Karin oli vieraita huvittaakseen pukeutunut vanhaksi naiseksi, joka halusi muistuttaa Karinin isää tämän vanhoista rakkausjutuista Turussa. Tarinoissa oli ilmeisesti sen verran perää, että isä yritti kuiskauksin saada tytärtä kuriin, mutta tämä ei luopunut roolistaan.

Toisen anekdootin mukaan eräs keuhkotautiin kuolemassa ollut nuori mies oli tunnustanut Karinille rakkauttaan. Perheen kauhuksi Karin myöntyi kosintaan, vaikka ei ollut itse ollenkaan rakastunut. Hän selitti halunneensa tarjota miehelle mahdollisimman onnellisen elämän lopun.

Karinin oman elämän onnellinen vaihe alkoi, kun hän 29-vuotiaana meni naimisiin Johan Fredrik Töhlbergin kanssa. Nervander tuntee heille vain yhden tyttären, eli tässä vaiheessa Topeliuksen kertomus, jossa lapsia on kuusi, on lähempänä totuutta. Ylioppilasmatrikkelien ja verkon sukutaulun perusteella parille syntyi 15.6.1841 Johan, 6.9.1842 kaksoset Fredric & Carolus, 14.8.1844 Edla, 7.2.1847 Fredrik, 5.3.1849 Gustaf ja 19.1.1855 Karin.
Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui kukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku olemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan olla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon — sama äiti, jonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.
— Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?
— Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on heistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.
Aviomiehensä kuoltua elokuussa 1857 ei Karin, Nervanderin mukaan, ollut enää koskaan entisensä. Hän kuoli 54-vuotiaana helmikuussa 1866.

Kuva: Jouluksi 1909

torstai 20. helmikuuta 2020

Viestintäsotaa 1740-luvulla

Eipä ole paljoa uutta auringon alla. Viime vuodet on m.m. Ilkka Remeksen romaaneja lukiessa pelätty, että Venäjä huomaamattomasti vaikuttaa puolustusmahdollisuuksiimme. Gunnar Suolahti kertoo artikkelissaan Mielialoja maassamme 1700-luvun puolivälissä (Aika 15-16/1909) siis tavallaan tuttua tarinaa.
lisalmella pantiin kuulustelu toimeen; kaikellaista kävi siitä selville. 
Marraskuulla, pyhäinmiesten- ja Martinpäivän välillä oli kaksi tuntematonta Repolan miestä tullut Erkki Tuovisen taloon, olivat kyselleet oravannahkoja ostaakseen ja jääneet yöksi; Martinpäivän jälkeisenä päivänä oli tullut kahdeksan laukkuryssää samoissa asioissa; isäntä oli ottanut heidät ystävällisesti vastaan, antanut yösijan ja keittänyt nauriita aamiaiseksi. Samoja reppureita oli kolme käynyt Haapajärven kylässä Elias Pesosen pirtissä. Tulivat illalla ennen Martinpäivän aattoa, olivat yötä, mutta samalla alkoivat jutella ja kauppoja hieroa. 
Kysyivät aluksi miksi sotaväkeä pidetään Rantasalmella. Kun isäntä ei tiennyt mitään vastata, jatkoivat he: "Kun sota tulee, niin olemme me samaa kansaa teidän kanssanne, koska näet meidän valtakuntamme, mahtava kun on, valtaa tämän ja vetää rajan Ruotsia vastaan Kemijokea pitkin." Heidän sotamiehensä pitivät muka jo vahtia rajalla. Ei kannattaisi siis Pesosenkaan pitää sotamiestä ruodullansa eikä hankkia sille varuksia. — Pesonen arveli kuitenkin, että "alamaisten täytyy totella kun kuningas käskee", johon venäläiset antoivat sen neuvon, että ottaisi ensin tarkan selon siitä, miten rauhan käy. — Keskustelu oli talon isossa pirtissä kaiken talonväen kuullen. 
Viisi laukkuryssää oli samoihin aikoihin poikennut Pörjän mökille. Tapansa mukaan kyselivät turkiksia ja pyysivät yösijaa sekä leipää ostaakseen. Kotona oli vain vanha vaari, Juho Kauppinen, jo 78-vuotias, eikä hän uskaltanut ruveta yötä olemaan yksin vieraitten miesten kanssa, erittäinkin kun muisti, että pappi oli kirkossa varottanut kaikenlaisista kulkureista. Ryssät koettivat uskotella, että kyllä heillä passikin on, mutta vanhus oli itsepäinen, selitti, että ei hän kirjoitettua ymmärrä, luettakoot lisalmen kirkonkylän papilla ja nimismiehellä. Nyt suuttuivat laukkuryssät, vakuuttivat, että kyllä vaari mielelläänkin ensi vuonna antaa heille mitä pyytävät, kun tulevat valtaamaan maata Venäjän kruunulle.
Keskustelua jatkui sitten tähän tapaan: 
Kauppinen: "Onhan vaino vienyt minulta ja muiltakin paljo, mutta toivon kumminkin, että taivaan Jumala ei anna meidän kärsiä sellaista, vaan tekee teidän aikeenne tyhjiksi." 
Laukkuryssät: "Ei se ole niinkään varma, niinkauvan kun Venäjän ja Ruotsin raja on riidanalainen ja Venäjä haluaa saada Suomen yhdeksi maaksi oman valtakuntansa kanssa. Mutta täkäläiset asukkaat menettelevät pahasti kun eivät välitä siitä uskollisuudenvalasta, jonka viime vainon aikana tekivät Venäjän keisarille, vaan vannoivat äskettäin uudelleen Ruotsin kuninkaalle ja perintöruhtinaalle." Varottivat vielä Kauppista, ettei huolisi hankkia sotilasta eikä varuksia eikä myöskään sotilastorppaa, vielä vähemmin kehottaisi muita sellaiseen, koska keisari ei kuitenkaan rasita sillä alusmaitaan eikä siis Suomeakaan kun se anastetaan. 
Kauppinen: "Jumala on voimallinen puolustamaan rajaamme sekä tekemään kuninkaamme voitolliseksi kaikkia niitä vastaan, jotka hänen alamaisiansa sortavat; sentähden olen minä ja muut uskolliset alamaiset hänelle valan vannoneet ja jäämme hänelle elämämme loppuun asti uskollisiksi ja annamme hänelle mielellämme sotamiehiä, kun se kuningasta ja isänmaata hyödyttää. 
Silloin laukkuryssät ottivat orsilta muutamia päretikkuja, taittoivat ne kappaleiksi ja sanoivat: "Siinä on teidän kiväärinne, mutta varustuksia ei ole ollenkaan, mitenkäs te sitte rohkenette asettua meidän suurta sotajoukkoamme vastaan, sillä ellei keisarinna kolme vuotta sitte olisi kutsunut takaisin niitä 5,000 miestä, jotka olivat Kuolanlinnassa Suomen valloittamista varten, niin olisitte jo olleet yhtä kansaa meidän kanssamme. Mieti sinä näitä asioita ennenkuin luotat epävarmaan perustukseen ja huonoon turvaan." 
Mutta Kauppinen vastasi varmana asiastaan: "Meidän väkemme saa kyllä kiväärejä ja varuksia kun tarvis tulee, niin ettei sen ole pakko tikuilla tapella; kun luotamme Jumalaan emmekä omaan voimaamme, niin toivon, että Jumala, joka teki kuningas Davidin voitokkaaksi, tekee samallaisen ihmetyön tämän rajaseudun puutetta kärsivien asukkaitten avulla niin että yksi heistä lyö sata ja kaksi 10 sataa." 
Ryssät olivat nyt vain nauraneet ja pilkkailleet, kunnes lähtivät edelleen luvaten käydä Rautalammilla, Viitasaarella ja Pyhäjoella. Palasivat sitte Antinpäivän aikaan ja kehuivat Kauppiselle olleensa yötä Viitasaaren pappilassa, jossa heitä hyvin oli kestitty, vaikka itse nimismies oli tullut heitä puhuttelemaan. — Kun sitte lisalmen pitäjän kirkkoherra, rovasti Helsingius, oli joulun edellä käynyt kinkerimatkoillaan Pörjän mökissä, oli asia tullut puheeksi ja oli rovasti suuttuneena sanonut: "sinun olis pitänyt sylkämän heidän suhuns", joka seudun puhetavan mukaan merkitsi: sinun olisi pitänyt sulkea heidän suunsa. — Laukkuryssäin puheet antoivat aihetta kaikellaisiin huhuihin, jotka levisivät miehestä mieheen pitkin pitäjää, olivatpa monet käyneet nimismies Brunnoulta kysymässä tokko heidän tuli hankkia sotamiehiä tahi maksaa mitään Ruotsin kruunulle koska Venäjän keisarinna valloittaisi maan.  
Kuva Theodor Kittelsenin, Norjan kansalliskirjaston postikortista digitoima

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Pohjoisen nälänhätä 1832-1833


Suotakoon minulle siis totuudella kertoa onnettomasta talvesta vuosina 1832-1833. Pohjoispuolilla Oulun lääniä oli, parempinakin vuosina, petäjäisseka- eli niin kutsuttu survoleipä, jossa oli vähä eloa, syötävänä. Matkustaessani tätä lääniä kuin myös Lapinmaata, tulin näkemään ja muistamaan petäjästä, ruumenista ja olista tehtyä ruokaa. Kun siihen sekoitetaan elojauhoja, on se kyllä vähä parempaa, mutta aivan ilman on se kovin viheliäistä ja maistuu pahalta.

Monta kertaa tulivat vedet silmiini, nähdessäni sellaista sekoitusta, pantuna taikinana tuohi-ropeisiin ja sitte paistettuna uunissa, jolla sitte väki ravitsi itseään ja niitä usein alaistomia, nälkäisiä lapsiaan. Lääkärein avattua kuolleitten ruumiita havaittiin tämmöinen ruoka jääneen sulamattomaksi vatsaan, josta nähtävästi seurasi tauti ja kuolema. Niin todistivat lääkärit ja itsekin näin käyneenkin mainittuina talvina, kun se vahingollinen ja huono ruoka jo syksyllä oli näännyttänyt voimat.

Nälkä eneni, väki alkoi sairastua, ensin vähemmin, sitte joukottain. Koko taloin väet sairastuivat, aivan niinkin tyyni, että monessa paikassa ei ollut tervettä ihmistä, joka olisi voinut hoitaa muita, ja nekin sisällä olevat eläimet kuolivat hoitamattomuuteen.

Enimmästi kärsivät pitäjät olivat Kajaanin kihlakunnassa ja Arkangelin rajalla olevat paikkakunnat kuin myös Sotkamon pitäjäs. Alamaisesta esittelemisestä esivallalle pidettiin kaikellaista mahdollisinta tointa; jyviä, jauhoja, kryyniä laitettiin kiireimmästi, leipiä leivottiin, keittoruokaa toimitettiin, sairashuoneita valmistettiin, lääkäreitä ja sairasten hoitajia otettiin, kaikkia valtakunnan kustannuksella, ei säästetty vaivoja eikä varoja.

Itse matkustin monta kertaa näille paikoille, tutakseni tätä tilaa, ja kuletin muassani kruunun palvelijoita ja lääkäriä kuin myös lääkeitä, joita ilman maksotta annettiin. Usein tunkeusimme moniin onnettomiin majoihin, joissa usein koko perhekunta makasi ympäriinsä lattialla ja penkeillä pahassa hajussa ja nälässä.

Läänin lääkäri sairastui itse ja kuoli, nimismies Sotkamossa samoin; uusi lääkäri tuli, sairastui ja oli kuolemaisillaan. Nyt tuli aivan vaikiaksi saada sairashoitajia, kun jokainen sellainen luultiin tulevan kuoleman omaksi. Eräs jalomielinen koulunopettaja Kajaanissa, joka oli vähä opetellut lääke-oppia, tarjousi hoitoa pitämään sairashuonenissa. Itse olin vähällä tulla kuoleman uhriksi, kuolema oli likellä, josta ainoasti Jumala ja kaksi oppinutta lääkäriä Oulussa pelastivat minun.

Tauti oli muuttunut kuolettavaksi kulkutaudiksi, ja väkeä kuoli niin paljo, että 60, 70, 80, aina 90 ruumista tuotiin joka sunnuntai haudattaa Sotkamon kirkolle. Viimein oli mahdotoin ennättää saada oikeita ruumis-arkkuja, vaan ruumiita koottiin läjihin juuri kuin sotatanterella, ja pantiin suuriin lootihin. Pitäjän 8,000:sta asukkaasta vietiin, jos en väärin muistane, aivan lyhyen ajan sisällä 2000 eli 2500 kirkkomaahan.

Vieläkin kerran : avun pitää tulla ajallaan, jos uusia sellaisia onnettomuuksia tahdotaan karttaa,

Teksti Oulun Wiikko-Sanomia 21.2.1857, johon se oli suomennettu "Helsingin Sanomista"
Kuva Maatalous 7/1928

tiistai 18. helmikuuta 2020

Ekaa kertaa Kansallisarkistoon?


(Inspis FB-keskustelusta. Omasta eka kerrasta pian 25 vuotta, mutta vuoden sisään käyty joissain Kansallisarkiston toimipisteissä (eli entisajan maakunta-arkistoissa) ekaa kertaa tai vuosikymmenen tauon jälkeen. Virallinen versio Kansallisarkiston omalla sivulla Ensi kertaa arkistossa?.)

Helsingin Kansallisarkiston luettelohuoneessa olen aika monta kertaa sivusta kuunnellut päivystäjälle esitettyä monologia, jonka lähtökohtana on lähinnä, että "kai tämä on arkistossa". Toisinaan kysyjä on ollut onnekas ja päivystäjä sekä halukas että osaava ja asiaa on saatu eteenpäin. Suosittelisin itse kuitenkin tämän kaltaisessa tilanteessa sähköpostin lähettämistä etukäteen. Vastausta voi toisinaan joutua odottamaan, mutta kysymys todennäköisemmin päätyy oikeasti tietävän eteen. Puhelukin on parempi idea kuin matkaaminen kaukaa hatarin lähtötiedoin. Ja kaikki mahdolliset lähtötiedot kannattaa siis kerätä JA ottaa arkistoon mukaan.

Päivystäjätiskin takana saattaa olla paljon tietoa, mutta ei aina eikä välttämättä juuri siitä sinulle olennaisesta asiasta. Tämä tarkoittaa tilausvaiheen jälkeen sitä, että apua ei lähtökohtaisesti ole myöskään odotettavissa asiakirjan tai sen käsialan tulkintaan. Näihinkin pitää valmistautua parhaansa mukaan. Sukututkijoiden käyttämiin lähteisiin on oppaita, muihin vähemmän. Sukututkijat myös reippaasti kysyvät toisiltaan neuvoja, fiksuimmillaan juuri etukäteen.

Tehokkaan arkistokäynnin pohja on siis se, että tietää etukäteen mielellään arkistoyksikön tarkkuudella tarpeensa, suuntaa oikeaan arkistotoimipisteeseen sen ollessa auki ja on jopa tehnyt päivän ekat tilaukset Astiassa. On toki arkistoja, joiden käyttäminen edelleen vaatii paperiluetteloita.

Jos tilauksia tekee paikan päällä on hyvä tietää etukäteen paikallinen hakuaikataulu. Joissain toimipisteissä hakuja tehdään kun on yksikin tilaus, mutta toisissa odotetaan kellonlyömiä. Joista myöhästyminen aiheuttaa viivettä omaan työskentelyyn. Ja alussa linkitetyssä FB-keskustelussa mainittiin myös KA:n toimipiste, jossa ei tehdä perjantaisin hakuja ollenkaan.

On myös mahdollista, että kyseinen aineisto on toisessa rakennuksessa ja haku ei onnistu saman työpäivän aikana. (Tai edes samassa kuussa. Mokasin itse äskettäin tekemällä paikan päällä tilauksen, johon en liittänyt spostiosoitettani. Näin ollen minulle ei saatu viestiä siitä, että aineistoa ei hissiremontin takia voida toimittaa vielä aikoihin.)

Nyt meni hirveäksi pelotteluksi, mutta olennaisinta siis selvittää mahdollisimman paljon etukäteen. Yllätyksiä voi tulla aina, mutta eniten ne pännivät ainakin itseäni silloin kun ymmärrän, että erehdys tai ajanhukka olisi ollut vältettävissä.

Kun aineisto on edessäsi, käsittele sitä varoen. Älä sekoita papereita, vaikka niiden järjestyksessä ei tunnu olevan mitään järkeä, sillä sitä voi olla kuitenkin. Älä kirjoita omia muistiinpanojasi arkistoaineistojen päällä, vaan pöydällä. Jälkimmäinen lukee myös Kansallisarkiston sivulla Näin toimit tutkijasalissa. Siinä kerrotaan myös, että "Asiakirjojen kuvauksesta omalla kameralla sovitaan tutkijasalin henkilökunnan kanssa". Edellä linkitetyllä toisella sivulla puolestaan on versio
Sellaisia asiakirjoja, joissa ei ole käyttörajoituksia, voi itse kuvata omalla kameralla. Salaman käyttö ei ole sallittua. Myös asiakirjan kunto tai muoto voi rajoittaa kuvaamista.
Kuvaamiseen ei tarvita erillistä lupaa, mutta toiveesta kuvata asiakirjoja on ilmoitettava tutkijasalin henkilökunnalle aina ennen kuvaamista. Ilmoittamisen yhteydessä selvitetään, onko kuvaamiselle esteitä.
Käytännöissä on eroja. Ainakin kahdessa toimipisteessä on ollut vaatimus kuvaamisesta varsinaisen tutkijasalin ulkopuolisessa paikassa, mikä hidastaa ja vaikeuttaa tekemistä. Mikä lie perusteluna. Muiden tekemä valokuvaus tutkijasalissa häiritsee itseäni vain silloin kun kameraan/kännykkään on jäänyt ääni päälle tai kyse on järkkäristä, jonka mekaanista (?) ääntä ei voi hiljentää. Pienikin ääni pitkänä, mutta hieman epätasaisena sarjana, on nimittäin ärsyttävä.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Suomalaiset kansana 10000 vuotta?

Väsyneenä tekee idioottimaisuuksia. Istuin perjantai-iltana junassa, enkä jaksanut kuin selata sosiaalista mediaa. Facebookissa kiinnitti huomioni Hesarin NYT:n päivitys, joka alkoi "Suomalaiset ovat olleet kansana olemassa useimpien arvioiden mukaan yli 10000 vuotta",
ja turhan vähän aikaa mietittyäni liimasin sen Twitteriin saatteella "Minkä h*lvetin arvioiden mukaan ja mistä suomalaisista siinä tapauksessa puhutaan?" Suurin osa twiitin lukijoista onneksi ymmärsi sen tarkoittamallani tavalla ja kommentoivat "Kuka tuon 10000 v on keksinyt. Ihan tuubaa.", "No ei todellakaan ole, uskomatonta höperehtimistä", "Mitä ihmettä? Idea kansoista syntyi vasta parisataa vuotta sitten."

Nytin päivittäjä oli tietenkin/oletettavasti ajatellut nyky-Suomen varhaisinta tunnettua asutusta jääkauden jälkeen. Sen ajoituksesta ei ole suurempaa kiistaa, mutta en todellakaan muista, että näitä pieniä ryhmiä olisi joku kutsunut Suomen kansaksi. Me tiedämme, että he eivät puhuneet suomensukuisia kieliä ja geneettisestä perimästään on tuskin joukossamme jälkiä ja ainakaan niitä ei voida todentaa. Jos heillä itsellään oli paikkaan sidottu identiteetti, se tuskin kohdistui Suomeen sellaisena kokonaisuutena kuin me sitä ajattelemme.

Esihistorian jatkuessa nyky-Suomen alueella kulttuureja ja kulttuurirajoja tuli ja meni. Yhtenäisempää kulttuuria syntyi (ehkä) saamen ja suomen kielen puhujien muuton jälkeen sekä viimeistään kristinuskon ja ruotsalaisen hallinnon tullessa. Jälkimmäiseen tosin tietenkin liittyi merkittävä muuttoaalto, joka toi toisen kielen ja kulttuuriperinnön rannikollemme. Mutta kuinka kaukana rannikosta tuolloin olisi käytetty monikollista omistusmuotoa?

Valitettavasti emme tiedä esihistoriallisten yhteisöjen identiteeteistä yhtään mitään. Twitter-ketjuun ilmaantui kommentti "Roomalainen Tacitus mainitsi suomalaiset kirjoituksissaan. Siitä voi ottaa heti pohjaksi 2000 vuotta kättelyssä." Hyväksyisikö kirjoittaja otsaansa nytkin tuhansien kilometrien päästä hatarin tiedoin annetun leiman? Käydäänkö haastattelemassa vaikka patagonialaisia lapsia siitä, kuka on suomalainen?

Oman tämänhetkisen käsitykseni mukaan jonkinlainen suomalainen identiteetti on voinut syntyä aikaisintaan kun porukka on tarpeeksi monta kertaa kuullut hallintomiesten vetoavan Ruotsin ja Suomen kuninkaaseen tai vastaaviin ilmaisuihin. Se, oliko kansallista identiteettiä ennen 1800-lukua on varsin railakkaan (suhteessa muuhun historiantutkimuksen keskusteluun) väittelyn aihe, joka herättää siis tunteita muuallakin kuin Twitterissä. Miten erotetaan fiilikset ja yleinen kotiinpäinveto? Ja onko kumpikaan olennainen kansallisuuden tuntomerkki?

Aihetta liipaten viikonlopun aineistoläpikäynnistä Turusta 2.2.1749 Posttidningariin lähetetyn prinssin syntymäpäiväjuhlinnan kuvauksen loppu.
Juhlan aihe oli valtakunnallinen, mutta puheena kustaviaanisen kuningasperheen erityinen merkitys Suomelle. Hämäläisen (osakunnan jäsenen) Molleruksen mielestä oli olemassa suomalaisia, joilla oli yhteisiä tunteita, sillä juhlarunonsa painettiin otsikolla Suomalaisten riemu runo hänen cuningallisen corkeudens sen suuri sucuisen ja suuri waldian herran ja ruhtinan Carlen, corkian syndymän ylitze, joca tapahdui sinä 26 päiwänä syys cuusa, wuonna 1748. Edestuotu Turun yli coulusa sinä 30 päiwänä tammi cuusa 1749 Carle Friedrichi Molleruxelda hämäläiseldä.

Kunhan opintoni "yli koulussa" etenevät, niin ehkä tulen tästäkin asiasta viisaammaksi.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Viikon piispa: Johannes Olavinpoika


Johannes Olavinpojan sinetin malli paljastaa, että isänsä on kuulunut maalliseen rälssiin ja Paavali Juusten tietää Johanneksen olleen syntyisin Paraisten pitäjästä. Joko kotoa tai muuten järjestyi varat peruskoulutukseen Turussa ja, vaikka nyt Uppsalan pieni yliopisto olisi ollut auki, on Johannes lähtenyt Pariisiin. Sen yliopistossa hän suoritti tutkintonsa 8.3.1485 ja 29.3.1486. Tähänkään opiskelu ei loppunut, sillä Johannneksen tiedetään olleen Pariisin yliopiston englantilais-saksalaisen kansakunnan puheenjohtaja 7.4.1487.

Lauri Suurpään tavoin ansioluettelossa on pitkähkö aukko, sillä seuraavaksi tiedetään Johanneksen päässeen Turun tuomiokapitulin kaniikiksi 18.12.1496 mennessä. Johanneksesta ei tullut tuomiorovastia vaan hänet valittiin piispaksi 3.10.1506 arkkipresbyteerin virasta, joka oli tuomiokapitulin alin. Kausi piispana jäi lyhyeksi, sillä Johannes kuoli Kuusistossa 9.6.1510.

Ajan merkittävimmän muiston kuvaa Kyösti Wilkuna seuraavasti.
Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne olivat edellisenä sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja sen saaristossa oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun erilaisia ja ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö, Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.
Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät sotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien ruumisten äärellä.
Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan. Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä. Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia, jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla. Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelen seurassa.
Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heiastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmänvuodilla.
Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli Neitsyt Maarialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi riisuttu pyhä neitsyt Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa seinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjotelleet.
* * * * *
Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia. [...]
Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta tuhkastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilta pelloilta ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se, kun Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu toimeen. Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat toiset tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia. Jokea pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat käynnissä aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien ja lähiseudun talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota talvensuojia kodittomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan joutunut surman omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta joku perheen nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä vuosikausiksi entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni kauhun yönä pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle, pitäen talonpojan elämää metsien suojassa turvallisempana kuin oloa kaupungissa, jota viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti etsiskelivät.
Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Johannes Olavi. Kansallisbiografia
Wikipedia: Johannes Olavinpoika
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia

Kuva Paraisten kirkosta Kyläkirjaston kuvalehti 6/1897

lauantai 15. helmikuuta 2020

Täydennysosia sodista

1) Suomalaisista Amerikan sisällissodassa on ollut puhetta, mutta Suometar 16.12.1865 tarjoaa sodassa olleen Pohjanmaan laivasta karanneen merimiehen kirjoitusta kirjeen muodossa:
Camp 2:nd Mass
Washingthon 22 p. kesäk. 1865. 
Rakkaat vanhemmat, sisaret ja veljet! Pitkän ajan perästä nyt saan lähestyä teitä, joka taitaa ilahuttaa. Surullinen asia sanoa syytä, joka on estänyt kirjoittamasta. — Vuosi aikaa sitten rupesin sotamieheksi toiseen Masset Susset nimisen kaupungin rykmenttiin, jolla ajalla olen saanut marssia läpi eteläpuoleisen osan Pohjois-Amerikaa. Monta kurjuutta olen tavannut, joihin on oma syyni. Vihollisten maalla kaikki kylät ja kaupungit hävitettiin ja poltettiin kiviraunioiksi, pumpuli-pellot sänkättiin ja pumpuleita poltettiin miljoonain taalterein edestä. Kaikki näytti julmuudelta. Sotaa ei tapahtunut usiasti, joka ei ollut toivottava, vaan tarpeeksi olen saanut nähdä ja kärsiä: ei kahta yötä ole yhdellä sialla levätty koskaan, ei kaikesti kokonaista yötäkään; monesti kuolleitten seassa sai syömään ruveta eikä tiennyt koska luodi lusikan eli kupin kädestä kaappasi. Monta on merkittyä päivää, jotka pysyvät muistossa ijankaikkisesti. — Viholliset niin hävitettynä tulivat armon kanssa ja tekivät rauhan, joka sanoma oli iloinen kaikille ; tuhanten suut aukesivat hurraamaan, kanuunia ammuttiin, pyssyjä ja lakkeja ilmaan nakeltiin niinkuin hurjat. Armeija, jossa olin, oli noin 79 tuhannen miehen arvio. Komentaja kenraali Scherman, merkitty kolmella tähdellä: punanen, valkia ja sininen.
Kuva Shermanin marssista merelle,
jossa oli mukana 2nd Regiment Massachusetts Volunteer Infantry.
Wikimedia
Iloinen on sanoa: kohta pääsen irti! Rykmentti tulee ulos palveluksesta ja itsekuki menemään kotiansa. Palkkaa ei ole ollut muuta kuin 16 talarin kuukaudelta — kahdeksan kuun palkka maksettiin eilen — — — — Sanomista olisi paljon ; Jumalan avulla toivon tulla vielä näkyviin kotimaalle. — Jumala olkoon kanssanne ja varjelkoon teitä. Toivottaa H. C." 
Herman Cannelin? Vahvin ehdokas rykmentin sotilasrullasta olettaen, että nimikirjaimet ovat oikein.

2) Ensimmäisen maailmansodan alettua Suomen läpi kulki pakolaisia, joille Rauman satama tarjosi pakotien, kuten joitakin vuosia sitten huomasin. Tuolloin lainasin kahta matkakertomusta, mutta ne eivät tietenkään olleet ainoat. Walter Mansell Merryn kirjassa Two months in Russia; July-September, 1914 (1916)
Our first halt of any duration is at the busy manufacturing town of Tammerfors, which we reach at 2.30, and exchange our northward-bound train for one going west. This place is the Finnish Manchester, delightfully situated on an isthmus between two big lakes, the rapid stream connecting which divides the town into two portions, and provides the power required for its factories. Leav ing this at 3.30, another four hours of uneventful travel, through, at least in its earlier stages, the same characteristic type of scenery, bring us at last in the darkness of a windy, drizzling night to Raumo, the quaint old port from which we are presently to cross the Gulf of Bothnia to Stockholm. Two rival steamers are being sufficiently venturesome in this way to run the gauntlet of the German cruisers, which are believed to be haunting the vicinity of the Aland Islands with a view to a capture, and at the town station our train is boarded by touts representative of both them, who, in terms entirely unintelligible to most of us, endeavour to secure our patronage for their respective vessels.
3) Verkkokeskusteluissa toisinaan kysellään ensimmäisessä maailmansodassa taistelleita suomalaisia ja tein jo vuonna 2010 koosteen, jossa linkitin Valtioneuvoston julkaisemaan Lars Westerlundin selvitykseen Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa : Venäjän, Saksan, Ison-Britannian, Ranskan, Australian, Uuden Seelannin, Etelä-Afrikan, Yhdysvaltain, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän armeijoissa vuosina 1914-22 menehtyneet suomalaiset sekä sotaoloissa surmansa saaneet merimiehet


Näihin nyt täydennyksenä sivusto RussianAnzacs, jolla on osio suomalaisille. Esittelyteksti on suomeksi, joten lainaan:
Tässä luettelossa suomalaisina käsitellään Suomen suuriruhtinaskunnan asukkaita, jotka värväytyivät Australian armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Australian virallisen kannan mukaan he olivat Venäjän alamaisia; venäläisiä suomalaisia. Suomen suuriruhtinaskunnan asukkaat eivät olleet asevelvollisia Venäjän armeijaan ensimmäisessä maailmansodassa, kuten muut miehet keisarikunnassa.
Suurin osa luettelon suomalaisista oli laivoista Australian satamiin kahden sotaa edeltäneen vuosikymmenen sekä sodan aikana jääneitä merimiehiä.
Luettelossa on myös joitakin henkilöitä, joiden suomalaisuus perustuu pelkästään heidän omaan ilmoitukseensa syntymäpaikastaan tai muusta Suomeen yhdistävästä epävarmasta tekijästä. Lisätutkimukset korjaavat ja täydentävät tietoja myös näiltä osin.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Brita Stina ja Taavetit

Loppuvuodesta 1841 sai Suomen sanomalehdissä epätavallisen paljon huomiota Karttulassa tapahtunut. Ensimmäisenä raportin esitti Helsingfors Tidningar 9.10.1841, täydennyksiä ja korjauksia saanut Borgå Tidning 17.11.1841 ja vielä kolmantena version vastaanottanut Helsingfors Morgonblad 9.12.1841. Oikeudessa tapahtumia oli selvitelty 12.11.1841.

Tapahtuneen päähenkilö oli 22-vuotias Brita Stina Karttunen. Hän asui vanhempiensa, jo avioituneen veljensä ja kahden sisarensa kanssa Karttulan Kuivaniemen kylässä. Perheen talous ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Hyvällä ei siis katsottu Brita Stinan kehittyvää suhdetta virstan päässä asuneeseen Taavetti Juhanpoika Kolehmaiseen. Tämä oli joutunut velkojensa vuoksi myymään osuutensa kotitalosta, jossa hän oli sitten Matti-setänsä renkinä. Henrik-veljensä oli tuomittu useaan kertaan varkauksista ja edelleen samassa taloudessa asuva Abel-veli sai sakot karanneen venäläisen matruusin piilottelusta.

Tapahtumien aikaan Taavetti oli jo 30-vuotias ja oli yhdessä Brita Stinan kanssa aikeissa mennä naimisiin. Brita Stinan vanhemmat pistivät vastaan. Joko - kertomusversiosta riippuen - vanhemmat kielsivät aiotun liiton tai Brita Stina alkoi ajatella käytännöllisemmin ja taloudellisemmin. Hän myöntyi toisen miehen kosintaan. Vihkiminen Taavetti Tiirikaisen kanssa sovittiin pidettäväksi 13.9.1841, mutta vasta kolme viikkoa myöhemmin häät, joiden jälkeen yhteiselämä alkaisi.

Näitä odottaessa Brita Stina näki sulhastaan vain harvoin, mutta Taavetti Kolehmaista salassa varsin usein. Pappilaan tullessaan Brita Stina on itkeneen näköinen, mutta vakuutti, ettei häntä oltu avioliittoon pakotettu. Saman päivän makasi Taavetti Kolehmainen työtä tekemättä sanottuaan olevansa kipeä.

Samana iltana huomattiin Kuivaniemen kylän järvessä tyhjä vene. Brita Stinan mielentilasta huolestuneen veljen johdolla järveä aletatiin naarata. Aamulla vedestä nostettiin Brita Stinan ja Taavetti Kolehmaisen ruumiit, jotka oli sidottu yhteen Taavetin vyöllä, joka oli kiinnitetty selkänsä taakse. Brita Stinalla oli yllään samat vaatteet kuin vihkiäisissään.

Oikeus ei katsonut tapausta itsemurhaksi, joten molemmat haudattiin siunattuun maahan, mutta hiljaisesti. Yhteisestä haudastaan sai Zacris Topelius aiheen runoon Grafven i Karttula, joka löytyy kokoelmasta Ljungblommor I. Siitä julkaistiin Arkadia-Töölössä 3/1929 "kalpea käännös", joka päättyy
Tuopa nuori Karttu-kukka
Morsian tuo murheellinen
Valita hän tahtoi viehkee.
Toinen ystävänsä ainut,
Toinen oli hänen sulho,
Mustattu ol' armaan maine.
Tiirikaiselle hän vannoi
Lupauksen varman valan,
Kolehmaiselle hän antoi
Elämänsä, kuolemansa.
Meni pois, ei tullut enää,
Itki kerran eikä enää,
Pakeni kuin kyynelpilvi
Yli seudun kiiruhtaapi
Tieltä heikon tuulahduksen,
Kaikkosi, ei tullut koskaan.
Juho Rissasen piirros lehdestä Ord och bild 1939 

torstai 13. helmikuuta 2020

Rippikirjoituksesta vitsailtua

Alla olevat vitsit avautuivat niin huonosti, että piti oikein Nykysuomen sanakirjasta tarkistaa rippikirjoituksen merkitys: "tilaisuus, jossa otetaan vastaan ilmoittautumisia Herran ehtoolliselle". Huumorin lähde, jota ei ole tainnut kymmeniin vuosiin olla.

"Kenen kirjoissa sinä viimeksi olet ollut?" tiuskasi pappi kirjoitettavalle. "Enkö tuota liene Poutiaisen kirjoissa, koska sieltä eilen otin sillitynnörin velaksi." (Pilke 1/1887)

Pappi: Onko vielä muita kirjoitettavia?
Tyttö: Olihan se vielä Rytteikön kylästä riätäl Puavon tyttö.
— Mistä?
— No sieltä vuan, joss on metän mujerikkoo ja leppävesakkoo, siltä kelekkeeltä päivärinteeltä.
— Houkkako sinä olet?
— Em minä herra pastuor hoekka on. Kottoo lähtiissän söen kaorarieskoo ja puurovaen pohjaan.
— Mutta ainakin sulla on vähän päässä pitämistä.
— Kyllä mullon piässäi pitämistä. Kuus kertoo oun ollunna vihillä, kaekki kuus huntuva ouvat kotona ja tää huiv on piässän seihtemees. (Velikulta 12/1903)

Rippikirjoituksessa. (Kuopiossa.) Pappi kirjoittaa ripille aikovain nimet kirjaansa aakkosjärjestyksessä ja sen vuoksi luettelee aakkoset.
Pastori: Onko ketään V-kirjaimelta?
Seurakuntalainen: On. Vuurmanni pitkänen! (Tuulispää 7/1904)

Sysmäläinen rippikirjoituksessa.
Rovasti: Sysmästäkös ollaan ?
Mies: No mistäs sitte.
Rovasti: Ripillekkös tullaan?
Mies: No mihkäs sitte.
Rovasti: Tuleeko muija mukaan?
Mies: No kukas sitte. (Tuulispää 11/1904)

Rippikirjoituksessa. Kirkkoherra Paksunen epäilee rikkaalla Nukarisella olevan enemmän karjaa kuin mitä on ilmoitettu ja tämän ripille ilmottautuessa päättää kirkkoherra kysyä asian oikeata laitaa, rippivieraana kun hän ei uskaltane valehdella.
Kirkkoherra: Kuuleppas Nukarinen, montako lehmää ja härkää sinulla onkaan?
Nukarinen: Ainoastaan minä ja vaimoni ripille tulevia! (Velikulta 24-25/1905)

Jotakin aivan erityistä sydämellä.
Itse asiassa ei puoluetoveri Jussinkoski liene niitä, jotka sokeasti uskovat pirun ja jumalan päälle.
Syistä, joista syrjäisen on mahdoton tietää ja jotka sitäpaitsi eivät asiaan kuulukaan, tunsi hän viime kevännä tarvetta lähestyä herran armopöytää.
Tämä tarve sattui pitkäksi perjantaiksi. Edellisenä päivänä kävi hän rippikirjoituksessa kirkkoherran kansliassa, kuten muutkin hengelliset vaivaiset. Ja pitkänä perjantaina istui hän vakaasti kirkossa, veisata hujautti virtensä, torkahti saarnan aikana, kuten muutkin, ryyppäsi ryyppynsä ja lähti siivosti tiehensä.
Mutta seuraavana päivänä, lauantaina, ilmestyi hän jälleen rovastin kansliaan. Huolestuneen näköisenä selitti hän, että hänellä oli aikomus huomenna, sunnuntaina, nauttia herran pyhää ehtoollista ja että hän oli tullut tänne sitä varten, että kallis edesottamisensa elämänkirjoihin merkittäisiin.
Pappi tiskinsä takana raappasi korvantaustaansa ja kysyi:
— Mutta ettekö te olleet herranehtoollisella eilen?
— Kyllä minä olin — myönsi toveri Jussinkoski.
— Ja huomenna taasen olisi aikomuksenne nauttia pyhää alttarin sakramenttia?
— Joo, kyllä aikomus on sellainen.
Hetken aikaa näytti sielunpaimenella olevan jauhot suussa, kuten sanotaan. Hän kyhmytteli leukaparran sänkeä, vilkasi toveri Jussinkosken huolestuneeseen naamatauluun ja kysyi sitten osanotolla:
— Mutta onko teillä todellakin jotakin aivan erityistä, joka tuntoanne painaa?
— Joo, kyllä minulla on aivan erityistä — vakuutti toveri Jussinkoski mörkillä muodolla.
— Ja mitähän se olisi? tiedusteli sielunpaimen edelleen.
Puoluetoveri Jussinkoski sanoi:
— Sitä, kun kävivät lemmot tänäaamuna ryöstämässä kirkonveron! (Kurikka 17/1910)

Ei ripilläkäypiä.
Eräässä seurakunnassa papilla oli tapana rippikirjoituksen ohella pitää kirjaa lehmistäkin, koska epäili, että seurakuntalaiset eivät toisi niin monta naulaa voita kuin on lehmiä. Niinpä kysyy eräältä isännältä, joka kirjoitutti itsensä ja kotiin jääneen vaimonsa, että montako teillä olikaan lehmää, johon isäntä vastaa, että vaimoni tietäisi parhaiten niiden kappaleluvun, vaan sen voin minäkin sanoa, että ei niissä ole ripillä käypää yhtään. (Kurikka 13/1914)

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Tornin rakentanut porilainen pappi

Carl Ferdinand Nordlund syntyi samana vuonna kuin Karl Wahlroos kuoli, joten kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) kertomansa tarinat lienevät tuleet tiedokseen vaikuttaessaan aikuisiällään Porissa.
Jan Brandes: Allegorische voorstelling van oorlogsdreiging in Zweden. Rijksmuseum
Wahlroos oli tullut kaupunkiin kirkkoherran apulaiseksi vuonna 1779 ja kuoli vuonna 1820 varapastorina. Nordlund epäilee, että Wahlroosin "pahat elkeet" alkoivat varapastoriksi vuonna 1800 päästyään.
Eräs vaimo tuli pastorin luo otettaksensa "kirkkoon". Kun hän monta kertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä, neuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään pastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.
Vaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella jossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolella ja selitti kumarrellen asiansa.
Pastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka kävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen vaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen tavallinen siunaus,
Tapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman virkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillaan siten, että vaimo laski polvilleen sängyn viereen.
Tämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat sai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei kirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä ei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa. 
Ylenkatse ei rajoittunut kirkottamiseen.
Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin etuhuoneeseen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien korvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: "pastori olis hyvä ja vetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle."
Pastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta kirjoitustuolilleen, otti pienen kolmikulmaisen paperilipun, piirusti siihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sitte talonpojalle lausuen: "tässä on nyt sulle kriipaleita".
Tietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti selitettyään.
Yli 40 vuoden avioliitto päättyi vaimon kuolemaan vuonna 1819 ja "antoi paha pappi maalata ruumisarkun punaiseksi, sillä muka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen. Kovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin kantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita haminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan." Kirkkolaissahan ei tietenkään sanottu arkun väristä mitään.

Wahlroosin kurinpidosta oli vastuussa Ulvilan ja Porin kirkkoherra Fredrik Lebell, joka oli vuodesta 1812 myös lääninrovasti.
Lääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja komilliset, etten saata olla niitä kertomatta. 
Lääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä prelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi heitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua kuin meidän pastorimme.
Tätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti provastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja seuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki provastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat joutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä kautta.
Tämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina siihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman katon alla.
Ensimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti kutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli pidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti soimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun ohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa 12-vuotista poikaa lausuen: pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa avatessaan: "kasvakaa ja lisääntykää", mutta tästä nousee poikanen, joka aikanansa on lausuva: "iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän pelastajanne elää".
Kun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän pahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä ylpeätä ylimystä. Hän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli, eriskummaisen rakennuksen kolmessa kerroksessa, neljä huonetta ensikertaan, kaksi keskimmäiseen ja yhden ylimmäiseen. 
Tätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden W:n torniksi, ja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion. Kun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän rakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella provastin kulkua pihallaan, koska hän ei muuten saanut provastia nähdä. 

tiistai 11. helmikuuta 2020

"Augusta oli hyvännäköinen ja rikas"

Kyläkirjaston kuvalehdissä 6-9/1888 julkaistussa tekstissä Nuoruuden muistelmia nimimerkki J. A. B. jakoi (ainakin mukamas) 90-vuotiaan tätinsä tarinoita. Kokonaisuudessa esitettyjen tietojen perusteella muistelija lienee Korsholman pohjoisen kihlakunnan kruununvouti, sotakamreeri ja kollegiasessori Fredrik Basilierin ja Brita Gustava Schroderuksen tytär Karolina Fredrika (s. 1808). Ainakin tämä oli isänsä kuoleman jälkeen kirjoilla Uudessakaarlepyyssä Johan Turdinin taloudessa (RK 1824-33 s. 7), jossa seuraava pätkä alkaa.
W. Carstensin maalaama
muotokuva 
Augusta Turdinista
vuonna 1827
 on
Uudenkaarlepyyn
museossa.
Tämä kuva
Nykarleby vuer
-sivustolta
Isäni kuoleman jälkeen tulin viettämään moniaita vuosia Uuden Kaarleby'n vähäisessä kaupungissa tukkukauppias T:n perheessä. Hänellä oli tytär, Augusta, ja poika, Kustaa. Augustan kanssa olin melkein yhdenikäinen. Minä olin ikääskuin seurakumppanina hänelle. Tämä A. oli iloinen, oikea silmänräpäyksen lapsi, ajattelematon ja hyväsydäminen. Olipa meillä kaikenlaisia hommia kaunistaa itsiämme. Se puna, jonka terveys lahjoitti kasvoillemme, oli jotaki talonpoikaista ja piti siis saataman pois. Saimme kuulla että etikan juominen kalventaa kasvoja, varsinki jos kolokvinttipillereitä syödään sen ohessa. Tätä keinoa koetettiin niin perusteellisesti, että oli henki lähteä. Ja tietysti oltiin monta päivää jälestäpäin kalpeita ja hoikkia, kunnes oli tarvis uudistaa tuota kelpo keinoa. 
Augusta oli hyvännäköinen ja rikas, eikä hänen siis luonnollisesti tarvinnut kosijoita kaivata. Eräs parooni R., joka usein matkusteli pohjoisessa päin, ollen vesi- ja tie-yhdistyksen päällikkönä, kävi kerran Augustan kodissa, kun tämä veljensä kanssa oli Kyöpenhaminassa. R. oli nainut mies. Rouva oli hieno tavoiltaan, vaikka rumannäköinen. Seinällä kamarissa riippui Augustan kuva, ja parooni osoitti sitä puolisolleen. "Oh! kuinka suloinen!" supisi paroonitar. Samaa lienee parooniki ajatellut. Vuoden kuluttua parooni taas tuli meille — leskimiehenä. Augustalle hän toi lahjoja ja silminnähtävästi hyväili häntä. Puolen vuoden kuluttua hän tuli uudestaan ja, puhuteltuaan ensin Augustan isää, hän kosi Augustaa ja sai häneltä varsin vastahakoisen myöntymisen. Ainoastaan isänsä tähden Augusta sanoi suostuvansa. — Ylkäänsä hän kohteli hyvin tylysti, vaikka tämä, muutoinki erittäin kohtelias kaikkia kohtaan, morsiamelleen osoitti todellista "galanteriaa."
Aivor Cederwallin kuva
vapaaherra Carl Rosenkampffista.
Museoviraston historian kuvakokoelma
HK10000:1301, CC BY 4.0
Tulipa vihdoin häiden aika kohta jälkeen Uuden vuoden. A. kohteli ylkäänsä yhtä tylysti kuin ennen, niin että parooni sanoi minulle hyvin huolellisena: "koettakaa saada Augustaani vähän ystävällisemmäksi minua kohtaan." Mutta minun koetteeni eivät onnistuneet. Augusta uhkasi vihillä sanoa: „Ei", ja minä pelkäsin suuresti uhkauksen käyvän toteen. — Vihillä hän puolittain käänsi selkää yljälleen, mutta vastasi toki myöntävästi. Kun vihkimisen jälkeen parooni mieli istua rouvansa viereen, tämä kielsi sen. Parooni sai aluksi yötä päivää pysyä asianomattomassa etäisyydessä rouvastaan, joka lyhykäisesti lausui miehestään: "en voi häntä suvaita!" Kaikki surkuttelivat tuota kohteliasta aviomiestä ja moittivat Augustaa. "Tuon elähtyneen lesken minun piti saaman", kähisi Augusta, joka oli uneksinut nuorta ja kaunista miestä.
Vuosia kului. Olin Kalajoella, Laurilassa, jonne äitini leskeksi jouduttuaan oli muuttanut, kun sain sanan, päivänä moniahana, tulla kestikievariin. Siellä tapasin Augustan miehensä kanssa. Menimme A:n kanssa yrttitarhaan kävelemään, ja siellä utelin hänen nykyistä tilaansa. Augusta puhkesi ylistämään miehensä jaloutta ja sanoi ei mitenkään voineensa saada parempaa. Sitten läksimme sisälle kahville. Parooni oli sama kohtelias, rakastettava mies kuin ennen. Olipa nyt Augustan käytöski häntä kohtaan erilainen!

maanantai 10. helmikuuta 2020

Almanakkoja observatoriolla

Lauantain ohjelmaksi bongasin FB:stä Helsingin observatoriolta Heikki Ojan pitämän luennon Keskiajan pyhimykset almanakassa. Vasta paikan päällä selvisi, että se liittyi ensi vuoden elokuulle esillä olevaan näyttelyyn Ajasta allakkaan.

Ojan esitys perustui kirjaansa Suomen kansan pyhimyskalenteri, jota en muistaakseni ole ottanut koskaan käteeni. Puheestaan selvisi, että vielä Missaele Aboensiksen aikaan (eli 1500-luvun alkaessa) pyhimyksiä oli suunnilleen yksi joka viikolle. Nimipäiväkalenteriksemme myöhemmin muotoutunut nimi per päivä tiheys on luterilaisuuden ajalta 1600-luvun alusta.

Malli saatiin (jos oikein ymmärsin protestanttisesta) Keski-Euroopasta. Päälähteenä oli Martyrologium Romanum (1584) eli katolisen kirkon virallinen pyhimyslista. Siitä poimittiin tyhjille päiville Ojan mukaan suunnilleen päällimmäinen nimi. Mutta nimiä ilmaantui muualtakin. Ruotsinkieliseen kalenteriin vaikutti saksalainen David Herlitz, joka oli poiminut nimiä ilmeisen innovatiivisesti. Minkähälainen olisi ollut elämäni etunimenä Idea?

Ja Ruotsissa alkoi nimien totinen maallistuminen kuninkaista, joista Kustaa Adolf pääsi almanakkaan jo ennen kuolemaansa.

Kun kerran näyttelyn olemassaolo selvisi ja sisään pääsi Museokortilla, niin jatkoin sinne esityksen jälkeen. Pienessä huoneessa oli ruudulla tietoa, joka jäi lukematta, pienessä vitriinissä almanakkoja ja kalentereita eri ajoilta, riimusauvan kopio ja ylle kuvattu iso vitriini.


Kyltin mukaan tämän vitriinin esineet "havainnollistavat almanakoissa esiintyviä kehoituksia, ilmoituksia ja valistusartikkeleita. Esillä on myös muun muassa vanhoja almanakkoja ja riimusauvoja." En tiedä olisiko puuttunut tieto ollut vitriiniä katsoessa selän takana ruudulla, mutta luontaisemmalta tuntui tarttua A4:sen esineluetteloon. Samaan aikaan huoneessa ollut totesi toverilleen "Tässä on kyllä onnettoman vähän tietoa" ja olin aivan samaa mieltä.

Kun oli nähty ilmiselvästi vaivaa keksimällä esineitä, joilla oli yhteys almanakkateksteihin, niin miksi museokävijälle ei jaettu kyseisiä tekstejä tai lainauksia niistä? Almanakkojen tekstithän ovat keskivertokansalaiselle aivan vieras konsepti. Vaikka eksyisi katsomaan almanakkatoimiston digitoimia almanakkoja ei tulisi viisaammaksi, sillä siellähän näkyvät vain kalenterisivut. Joista - kuten ei myöskään Kansalliskirjastossa käytettävissä olevista mikrokorteista - näy julkaisun alkuperäinen koko. Joka on pieni, kuten alla olevan kuvan yläkulman (pienemmästä) 1700-luvun almanakasta ehkä erottaa.


sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Viikon piispa: Lauri Suurpää

Lauri Mikkelinpoika oli turkulaisena ja porvarin poikana hienoinen poikkeama aiempaan Turun piispojen maalaiseen rälssisarjaan. Mutta edeltäjiensä tapaan hän oli kouluttautunut ulkomailla - avattiinhan Uppsalan yliopisto vasta vuonna 1477. Lauri oli saanut tutkintonsa Pariisissa 13.1.1473 ja 4.5.1474.

Siitä missä hän oli ja mitä hän teki, ennen kuin tuli valituksi Turun tuomiokapituliin ei tunnu kenelläkään olevan tietoa. Vuonna 1489 hänet valittiin tuomiorovastiksi, kun edeltäjästään Maunu Niilonpojasta tuli piispa. Ja Maunun kuoltua hänet itsensä valittiin yksimielisellä äänestyksellä piispaksi 21.3.1500. Hän sai paavin vahvistuksen virkaan 7.8.1500 ja vihkimyksen Uppsalassa 15.8.1501.

Juustenin mukaan "Marian etsikkopäivänä [2.7.] Herran vuonna 1502 herra Sten Sturen sotajoukko piiritti Turun linnaa ja valloitti sen ennen Marian syntymäpäiväjuhlaa [8.9.] linnanpäällikkö Maunu Frillen käsistä." Kyse oli valtionhoitajan ja unionikuninkaan valtataistelusta, jossa turkulaiset olivat vain sivustakatsojia. Lauri Mikkelinpoika oli joutunut sitoutumaan jo edellisenä kesänä Uppsalan arkkipiispan esimerkin mukaisesti Sturen tukijaksi.

Valtapolitiikkaa mielenkiintoisempaa ei Lauri Mikkelinpojan piispakauteen näytä sisältyneen. Hän kuoli 28.9.1506.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Laurentius Michaelis Suurpää. Kansallisbiografia
Wikipedia: Lauri Suurpää

lauantai 8. helmikuuta 2020

Täydennystä koulupoikien ruokaan

Arkistolöydölle koulupoikien ruokataloudesta Loviisassa 1800-luvun alussa löytyi pari täydennystä.

1) Suomen kouluhistoriaa Suomen kuvalehteen 127/1878 kirjoittanut oli lukenut "erään provasti Sackliniuksen elämäkerrassa - hän kävi Oulun koulua lopulla sitä vuosisataa - että hän joskus kokoeli ja paisteli nahkapalasia jo syödyistä kapahau'eista ja kaapiskeli eväsvakkansa laitoja, juoden vettä päälle."

Vuosisadalla tarkoitettiin 1600-lukua ja eräs rovasti ilmeisesti siis Lars Sacklinius.

Turun museokeskus TMM16572:158. CC BY-ND 4.0
2) Carl Ferdinand Nordlund kertoo kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) omasta kouluajastaan Porissa 1830-luvulla. (Olen aiemmin lainannut toisesta kirjastaan kuvauksen saman ajan pallipelistä.)
Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneeseen, jossa 3 à 4 poikaa asuu yhdessä. Kun huoneessa on pienet akunat on se hyvinkin pimeä. Ilma on tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttivat tupakkaa. Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä. 
Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan hankittiin syötäväksi.
Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keitoruokaa, johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä kaikenlaista.
Se oli onnellinen jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain täyttymys pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.
Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan" onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat. 
3) J.A. Bergmanin kertomuksessa Hörrilän Junnun ensi lukukausi - kokoelmassa Kertomuksia (1889) -
Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin Junnu, ei mikään kyynelvieru. 
Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni. "Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy." 
Hän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän puuroon päälleen seisomaan. "Tuota emme syö", hän julisti juhlallisesti. 
Junnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli kaksi vuotta koulua käynyt. 
Kun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä potkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle kävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: "kuka teistä eilen illalla ruuan sotki?" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan kun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan pystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.
"Sinä valhettelet", emäntä äijäsi, "tuo lemmon Kustu sen tehnyt on; mutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa sinäkään." 
Kun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: "taitaapa sinusta tulla mies. Minä kuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut. Mutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan." 

perjantai 7. helmikuuta 2020

Sotavankimme Ranskassa

Bomarsund kirjassa Finland framställdt i teckningar. Kansallisgalleria
Krimin sodassa Ahvenanmaalta Englantiin viedyt sotavangit tulivat minua vastaan 2010. Yleistä tietoa he eivät ole edelleenkään, mutta itseni pääsi yllättämään Tuija Wetterstrandin blogitekstin kommenteissa Ranskaan viedyt sotavangit. Vaikka näköjään esimerkiksi Anders Ramsay toteaa muistelmissaan 
Tämän jälkeen kohdistivat kaikki laivat tulensa päälinnoitusta vastaan, jota linnan päällikkö, kenraali Bodisco urhoollisesti puolusti, mutta täytyi senkin 16 p:nä elokuuta antautua. Sekä hän että eversti Furuhjelm ja noin 2000 mieheen nouseva puolustusväki vietiin laivoihin ja lähetettiin sotavankeina osa Englantiin osa Ranskaan.
Île-d'Aix nykyään.
Pierre Mairé, CC BY-SA 3.0, Wikimedia 
Ranskaan viedyt tuhat vankia sijoitettiin länsirannikon Aixin saarelle (Île-d'Aix). Vain kenraali Bodisco rouvansa ja kahden suomalaisen piikansa kanssa olivat kaupungissa Évreux.

Vankien saapumisesta ja oloista julkaisi Journal des débats 24.9. alunperin lehdessä Courrier de l'Eure julkaistun, Aixin saarella 17.9. päivätyn kirjeen, jossa kerrottiin saarelle tulleen 29 upseeria ja 969 aliupseeria ja sotilasta. Lisäksi tulijoihin kuului 16 naista, joilla kullakin oli kaksi tai kolme alaikäistä lasta hoidettavanaan.

Aihe oli niin kiinnostava, että  28.9. Journal des débats julkaisi samoin lainatun Rochefortissa 20.9. päivätyn kirjeen. Jo 14.10. Helsingfors Tidningar välitti jälkimmäisen sisällön lukijoilleen. Vastaava Suomettaren teksti julkaistiin 20.10.1854
Heitä vartioipi 2 komppaniaa Ranskan henkivarjelusväkeä, ja osa heistä asuvat Lot-nimisessä linnoituksessa, osa muissa rakennuksissa, jotka muinoin valmistettiin arapialaisille vankiloille. Upseerit ja sotamiehet asuvat erikseen erihuoneissa ja heidän oloansa sanotaan hyväksi. Sotamiehillä on hyvät olkipolsterit ja villatäkit. Heidän terveytensä on myös ollut hyvä; syyskuun lopulla oli vaan 12 sairasna, joista 4 varitaudissa ja 8 tappelussa saatuista haavoista. He saavat kaiken tarpeellisen hoidon, mitä puhtaasen ja raittiisen elämään tulee. Ranskalaiset kiittävät myös kaikkia sotamiehiä hyvin siisteiksi. Aamuisella pukevat he päällensä, kaksin aina auttaen toistansa; he peseivät usein ja hoitavat erinomattainkin viiksiänsä suurella huolella. Aivan halullisesti syövät he vehnäleipää, jota heille annetaan yhtä hyvää ja valkoista kuin ranskalaisillenkin sotamiehille. Sitä paitsi saavat he lihan lientä, tuoresta lihaa, palkoja, papuja ja herneitä ruuvaksensa. 
Heitä kiitetään opinhalullisiksi, hiljaisiksi ja kuuliaisiksi. Heillä vapaus käydä ulkona saarella, missä tahtovat, kuin vaan ovat läsnä huudossa aamuin, puolipäivin ja illoin. Nureksimatta toimittavat he sen työn, jota heille annetaan; luultavasti on heistä suuri apu ja hyöty linnoitusten rakentamisessa Aix'in saarella. Upseeriloillensa osoittavat he suuren kunnioituksen. Ranskalaisten tervehtiminen pään nykäyttämisellä on heille hyvin mieleen. Kahvia ja paloviinaa nauttivat he halullisesti. Alussa he eivät tahtoneet saada Venäjän rahaansa säretyksi; nyt heillä on vaan Ranskan rahoja. Heidän vaimonsa ovat käytökseltänsä yhtä kiekailevat kuin vaimoväki Ranskanmaallakin. He käyvät pienissä kengissä, joihin katoaa kaunis, valkosukkainen jalka. Hampaat ovat heillä kauniit ja vallan valkoiset; tukka haalea ja hieno niinkuin silkki. Yhdellä ainoalla, joka on syntyisin Juutalainen, on musta tukka. Lapset omat siistissä vaatteessa ja käyttävät hyvästi. Sotamiehet ovat tyytyväiset olollensa ja elävät niinkuin kumppanit Ranskan sotamiesten kanssa, joiden iloinen ja rehellinen luonto on heille mieluinen, ja jotka ikäskuin taitavat rohvessorit opettavat Pohjan periltä tulleille vieraillensa Ranskankieltä. 
Upseereita kohdellaan myös hyvästi. Ranskan upseerit olivat kutsuneet heitä vieraiksi luoksensa, jossa tilaisuudessa meidän upseeriloilla oli ollut täysi univormu päällä, jota Ranskalaiset sanovat somaksi, vaikka se karvallensa on mustan puhuva. Upseereitamme kiittävät he viisaiksi ja siivoiksi puheissansa; moni heistä osaa hyvästi puhua Ranskankieltä, jota he myös mieluisesti oppivat; he ovat muutenkin näyttäneet halullisiksi oppimaan ja tuntemaan Ranskalaisten tapoja. He nauttivat vähä väkeviä juomia ; Ranskan viini on heille makoisinta. Joka aamu juovat he teetä ja syövät pari tuntia sen perästä aamiaisen. Upseereista ovat usiammat Suomalaisia ja Puolalaisia; Venäläisiä ei ole kuin kolme. Suomen upseereista on erittäin Översti Furuhjelm, Överstiluutnantit Kraushold ja Tamelander, sekä 21 muuta upseeria nimitetty. Ranskalaiset käyvät näitä sotavankeja usiasti katsomassa ikäskuin muita eriskummallisia olentoja Pohjan periltä. 
Marraskuussa Suomessa kerrottin, että vankien päivärahoja oli korotettu ja upseerit saaneet luvan muuttaa mantereelle (Borgå Tidning 15.11.1854). Jälkimmäisen toteutumisesta raportoi Sanomia Turusta 12.12.1854
Franskanmaalla Aix nimisellä luodolla on nyt ainoasti 3 suomalaista upseeria kaptenit von Knorring ja Mörtengren ja luutnantti Borisoff, 3 eli 4 alaupseeria ja noin 30 miestä Suomen tarkampujia. Muut ovat saaneet käskyn muuttaa toisiin paikkoihin. Niin oleskelee Evreux nimisessä kaupungissa genralmajori Bodisco ja kaptenit Tesche ja Angersissa luutnantit Sahlberg ja Winter, Strassburgissa överstiluutnantit Tamelander ja Klingstedt, majori Granberg, kpten Barck, luutnantit Blåfield, Brofelt ja Conradi, Besançonissa översti Furuhjelm, överstluutnantti Kraushold ja luutnantti Aqvilander.
Journal des débats politiques et littéraires kertoi 23.3.1855 Tamelanderin päässeen kotimatkalle vankien vaihdossa .  


Wiborg noteeraa saman 13.4.1855 ja kertoo myös von Knorringin päässeen vanginvaihdolla vapauteen Aixin saarelta.

Kesällä venäläisiä sotavankeja Aixin saarella kävi tervehtimässä ja tarkastamassa ortodoksinen pappi, joka piti jumalanpalveluksen ja jakoi ehtoolisen. Venäläisiä upseereja oli Toursin kaupungissa tuolloin 17. (FAT 12.6.1855)

Suomettaressa 28.9.1855 on uutisena yksi ainoa virke: "Ranskan sotavankeudessa olleita Suomalaisia on näinä päivinä tullut Helsinkiin." Helsingfors Tidningaria 3.9.1855 lainaava Morgonbladet oli jakanut tiedon, että Berliinissä oli 11.8.1855 ollut paluumatkalla 36 sotavankina ollutta venäläistä upseeria. Nimeltä mainittiin Bomarsundissa vangitut eversti Furuhjelm, everstiluutnantti Fredrik Jonas Klingstedt ja majuri Granberg.

Ehkä joskus selviää jotain alempiarvoisista vangeista, vaimoistaan ja lapsistaan. Ja Bodiscon piioista.

torstai 6. helmikuuta 2020

Lapin naiset Englannissa vuonna 1786

Tarina alkaa toukokuussa 1786 Ravensworthin linnasta. Linnaa isännöi 37-vuotias paroni Henry George Liddell, joka oli myöhemmän muistitiedon mukaan hävityn vedon takia lähdössä Lappiin hakemaan Englantiin näytille kaksi naista ja poroja. Yhdessä herrojen Bowes ja Consett kanssa paroni astui 24.5.1786 Shieldsissä kauppalaivaan, joka vei miehet parissa päivässä Göteborgiin. Sieltä jatkettiin maitse Tukholmaan, jossa oltiin 8.6. ja kaupungin katsomisen jälkeen jatkettiin kohti Lappia Uppsalan kautta.

Uppsalan jälkeen yövyttiin Gävlessä 14.6. Seuraava pysähdyspaikka oli Iggesundin ruukki. Täältä englantilaiset löysivät sopivat naiset paluumatkalle, arvatenkin ruukin omistajan avustuksella. Matkan dokumentoinut Matthew Consett kertoo ihmetellen siitä, kuinka helppoa nuoret naiset ja heidän vanhempansakin oli suostutella tuumaan, mutta ei kerro mitään tapahtumien kulusta.

Consett kirjasi naisten nimet "Sigree and Anea". Kiitos ajan ruotsalaisen passibyrokratian ja myöhemmin tehdyn tutkimuksen tiedetään, että he olivat 26- ja 22-vuotiaat sisarukset Anna ja Sigrid Jönsdotter. Heidän isänsä Jöns Andersonin tausta on selvittämättä, mutta eteläisten saamelaisten historiaan perehtynyt Peter Ericson pitää todennäköisenä, että hän oli rannikon saamelainen. Ericson on varma, että Annan ja Sigridin äiti Cicilia Jönsdotter oli saamelainen. Perheelle jäi aikaa valmistella matkaa, sillä englantilaiset jatkoivat matkaa Tornioon. Ainakin piti hakea Njutångerin papilta todistukset.

Keskiyön auringon kokeneet englantilaiset palasivat Iggesundiin 3.7. ja vanhempiensa saattamina Anna ja Sigrid lähtivät ensin kohti Gävleä, jossa piti maaherralta saada passi lailliseen maastalähtöön. Aivan ulkomaalaisten armoille naiset eivät jääneet vaan vedon vaatimia poroja hoitamaan lähti saamelaismies Anders Larsson. Englantilaiset lähtivät kaupungista ennen 8.7. suoritettua passin kirjoitusta eli trio poroineen sai selviytyä kolmessa viikossa Göteborgiin omia teitään.

Englantilaiset saapuivat 29.7. Göteborgiin. Laivansa, jolla saamelaiset ja porot kai myös kuljetettiin, vaikka Consett ei tästä mitään mainitse, joutui odottamaan oikeaa tuulta, kunnes pääsi matkaan 12.8. Tuuli oli sitten todella sopiva ja pian oltiin Englannissa, jossa suunnattiin Ravensworthin linnaan. Sen puistossa Sigrid ja Anna ikuistettiin alla näkyvään kuvaan, joka julkaistiin Consettin matkakertomuksessa.


Consett ei kerro nuorten naisten vaiheista Englannissa juuri mitään. Paitsi, että heitä kävivät katsomassa kaikkien säätyjen ihmiset. Kuinka lähellä tunnelma mahtoi olla myöhempiä ihmiseläintarhoja?

Koko aikaa he eivät olleet aatelisten kotona, sillä 28.8.1786 päivätyssä kirjeessä, joka julkaistiin sanomalehdessä Newcastle Courant 2.9.1786, nimimerkki T. S. kertoo nähneensä naiset tavernassa Newcastlessa. Heitä oli jotenkin mainostettu, sillä T. S. oli mennyt paikan päälle verestämään vanhoja muistoja. Hän kun oli itse ollut elokuussa 1761 paikassa 'Trorian', 150 mailia Torniosta luoteeseen. Nimimerkin takana ollut mies on selvitetty, eikä hän todellisuudessa ollut Lapissa käynyt, mikä selittää kartoilta löytymättömän paikan. Mutta totena voinee ottaa kertomuksensa naisten esiintymisestä ja ehkä myös kirjaamansa laulun säkeistön.
Kymmeniä vuosia myöhemmin runon perusteella Arthur de Capell Brooke julisti naiset saamelaisten sijaan suomalaisiksi. Minun tietoni eteläisestä saamesta 1700-luvulla ovat olemattomat, mutta ensimmäisten säkeiden alusta tulee mieleen ruotsin sanat Och frysen / Så frysen. Mutta Newcastlesta löytyi yllättävän paljon tietoutta Lapista, joten edellä mainittu paikallislehti julkaisi 21.10.1786 kirjeen, jossa moitittiin T. S.:n tekemää käännöstä ja tarjottiin parempaa. Mutta ensimmäinen versio jäi elämään m.m. Consettin kirjaan kopioituna ja oli suosittu vielä kauan sen jälkeen, kun Anna ja Sigrid olivat turvallisesti kotonaan.

Annan ja Sigridin kokemuksesta en tekstihaulla löytänyt tietoa ajan ruotsalaisista sanomalehdistä. Consettin mukaan se ei jäänyt kuitenkaan huomiotta ja paluumatkalla naiset kävivät Tukholmassa tapaamassa kuninkaan veljeä. Mukaansa paronin kustannuksella tehdylle kotimatkalle he olivat saaneet helyjä ja pikkutavaraa sekä 50 puntaa, joka Consettin valuuttamuunnoksen mukaan oli 1250 hopeataalaria tai 3750 kuparitaalaria. Tämä olisi ollut Falunin kaivoksen kirjanpitäjän vuosipalkkaa vastaava summa.

Lähteet:
Kuva

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Nimismies Mantelin ryöstöstä

Viime viikon 1800-luvun verkoston päivillä Nina Hämäläinen puhui uudemman laulun asemasta 1800-luvun varhaisissa kansanrunouskokoelmissa. Kalvollaan olleissa esimerkeissä huomioni kiinnitti Lönnrotin Kanteleessa vuosina 1829-31 julkaisema Nimismies Mantelin ryöstöstä, joka kuullosti tositapahtumaperusteiselta. Melko vaivattomasti muodostuikin hypoteesi, että kyse on Ilomantsin entisenä nimismiehenä 17.5.1803 kuolleesta Johan Mandelista, joka oli Geni-profiilin mukaan nimismiehenä vuodet 1765-1799. Vahvistusta kirjallisuudesta en lähtenyt hakemaan enkä käräjiltä hamettaan nostanutta Markettaa.

Tuli kummat kuun ikuset
Koreassa Koitereessa.
Manteli matala herra, 
Nimismies lihava niska 
Oli ottaja verojen, 
Saattaja savurahojen; 
Ensin ryösti Rytkölässä, 
Sitte Härkölän hävitti; 
Pani turkit tukkusehen, 
Sarkatorvet saalajasi; 
Siitä koki kotihinsa 
Venehellä vettä myöten.
Akat airoille asetti, 
Hienosormet soutamahan; 
Kiinnitti Kivilahelle, 
Souti Juuvan saaren päähän.
Lauri huuhasta tuleepi, 
Härkönen hämyämästä; 
Rakin rannalta tokahti, 
Hyvän herran heinikosta, 
Lehosta leviäturvan.
Noin puhuupi purtsaturpa, 
Savon rakki raskuttaapi: 
"Jo konna kotisi ryöstin, 
Otin entiset elosi."
Lauri varti vastoaapi: 
"Voi sinua Hiien hurtta, 
Savon rakki, sarkatankki, 
Koskas mun kotini ryöstit, 
Otit entiset eloni; 
Jo olen veron vetänyt, 
Kuittini kulettanunna.
Manteli matala herra, 
Nimismies lihavaniska; 
Kohta korvalle sukasi, 
Tuosta tukkahan tuhatti; 
Lauri alle lankiaapi.
Marketta matala vaimo, 
Vaimo kaunis Kaltiatar, 
Jo näki tuhun tulevan, 
Hätäpäivän päälle saavan; 
Otti oksia metästä, 
Haki rannalta hakoja, 
Pani paksun pallehille, 
Liitti liioille lihoille.
Manteli matala herra, 
Nimismies lihavaniska, 
Tunti koskevan kovasti, 
Kipeästi kiusasovan; 
Veti miekkansa tupesta, 
Rappais rauan kiiltaväisen, 
Pisti Marketan mahaan, 
Kaltittaren kaulaluuhun.
Marketta matala vaimo, 
Vaimo kaunis Kaltiatar, 
Eipä västiä valinnut, 
Eikä päätä ennättänyt, 
Tempasi terästä miekan, 
Päällä kylpi kylkiluita,
Selkäsuonia sipeli, 
Mantelin mahalihoja.
Jo ukot unesta nousi, 
Harakat ylös havahti; 
Pian pistihen pihalle, 
Kuuristihen kuulemahan, 
Kallistihen kahtomahan.
"Voi minä polonen poika, 
Voi poika polon alanen !
Mikä lie soan suorittanut, 
Venäläisen viehättänyt 
Minun raukan rantohini, 
Kaivotielleni katalan."
Jussi juoksissa heleepi, 
Harakka hajalla siivin, 
Purstoansa puisteleepi; 
Päästi Mantelin manalta, 
Hyvän herran helvetistä.
Noin puhuupi purtsaturpa, 
Savon rakki raskuttaapi: 
"Äläs huoli, Hiien huora, 
Vielä mä sun sakolle saatan, 
Rapsoan rahan veolle, 
Keräjissä käyessäni."
Marketta matala vaimo, 
Vaimo kaunis Kaltiatar, 
Heti helmansa kohotti, 
Nosti harmahan hameensa, 
Näytti viimeisen vihansa, 
Häpiänsä häilähytti.
Lauri lakihin meneepi 
Aina akkansa keralla, 
Kanssa Kaltiattarensa; 
Huoperinen vanha herra, 
Lakikirjaansa lukeepi, 
Tutkiipi toen perästä: 
Nimismies nimeltä kuullut, 
Vaan ei kuullut kunnialta, 
Pois ois pantava viralta, 
Korjattava kunnialta.
Vaan ei heitä helpon lailla, 
Pani mustaksi paperit, 
Työnti kirjat loitommaksi; 
Tutkia on Turussa herra, 
Hyvä herra Helsingissä; 
Tutki tuomari Turussa, 
Hyvä herra Helsingissä: 
Nimismies nimeltä kuullut, 
Vaan ei kuullut kunnialta, 
Virka viepi helvettihin, 
Piinan paikkahan pahaan, 
Kuolemahan kauhiahan.

tiistai 4. helmikuuta 2020

Inkoon, Karjaan ja Pohjan kirkot matkailukohteina vuosina 1858-1911

Uskalsin viimein tarkistaa viime syksyn avoimen yliopiston kurssin Tutkimusretkiä menneisyyteen modernisoituvassa Suomessa arvosanan. Viitoselta näytti, joten perinteiseen tapaan blogin täytteeksi suoritukseksi kirjoittamani essee.


Yksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen ja myös sen vuosina 1871-1902 tehtyjen taidehistoriallisten tutkimusretkien tavoitteista oli tuoda tietoa muinaismuistoista kansalle.[1] Tiedon jakamisen saattoi toivoa lisäävän kiinnostusta muinaismuistoja kohtaan ja halukkuutta niiden suojeluun. Keskiaikaisten kirkkojen osalta kiinnostus olisi suojelun ohella voinut näkyä kirkkoihin kohdistuneina vierailuina, vierailuista kirjoittamisena ja vierailuihin kehoittamisena. Sitä, missä määrin tällaisesta on merkkejä, tarkastellaan tässä esseessä lähekkäin sijaitsevien Inkoon, Karjaan ja Pohjan kirkkojen kautta. Vuoden 1885 kolmas taidehistoriallinen tutkimusretki kävi Karjaan ja Pohjan kirkoissa. Inkoon kirkossa ei käynyt mikään retkistä.[2] Nykyään ne ovat suosittuja kohteita Helsingistä lähtevillä historia- ja arkeologiaretkillä.

Lähteinä käytetään vuosina 1858-1911 ilmestyneitä kotimaan matkailijoille suunnattuja opaskirjoja, matkustamiseen kannustavia artikkeleja sekä suomalaisten kirjoittamia matkakertomuksia. Opastaminen ja kannustaminen lisääntyivät merkittävästi, kun vuonna 1887 perustettiin Suomen matkailijayhdistys, jonka tavoitteena sääntöjensä mukaan oli “sekä maan omissa asukkaissa että ulkomaalaisissa herättää mieltymystä matkustuksiin tässä maassa ja tehdä ne helpoiksi, laajentaaksensa siten sen luonnon ja kansan tuntemista”.[3]

Matkailjayhdistyksen perustamista edeltävinä vuosikymmeninä opaskirjallisuus on ollut vähäistä. Ensimmäisen Helsingin ulkopuolelle ulottuvan matkaoppaan kirjoitti Gustaf Johan Philip Armfelt, joka oli syntynyt Pariisissa, matkustellut Suomen ulkopuolella ja oli taiteellisesti suuntautunut. Vuonna 1858 ilmestynyt Handbok för resande i Finland esitteli kaikkiaan 250 kohdetta aakkosjärjestyksessä eli paljastamatta niiden välisiä etäisyyksiä ja kulkuyhteyksiä.[4] Näihin kohteisiin kuuluivat Inkoo, Karjaa ja Pohja pitäjinä. Ainoastaan Pohjan tekstissä mainitaan kirkko, jonka Armfelt ilmoittaa olevan harmaakivisen ja todennäköisesti jo 1200-luvulta ja näin ollen maan vanhimpia.[5]

Ilmeistä syytä sille, että juuri Pohjan kirkko mainittiin, ei ole. Kaikki kolme kirkkoa muistuttavat ulkoisesti toisiaan. Karjaan ja Pohjan kirkot on rakennettu ajallisesti lähekkäin 1400-luvun kolmannella neljänneksellä, todennäköisesti ainakin osin samojen tekijöiden käsin. Karjaan kirkko on Pohjaa suurempi ja molempia pienempi Inkoon kirkko on ainakin nykyasussa päädyltään näyttävin. Yhdessäkään näistä kirkoista ei ollut keskiaikaisia seinämaalauksia näkyvillä.[6] Pohjan kirkko erosi kyllä sekä Karjaasta, Inkoosta että monista muista kirkoista lukuisten hautajaisvaakunoidensa ja lasimaalaustensa vuoksi, mutta näitä Armfelt ei maininnut.[7] Sekä Inkoon että Pohjan kirkot olivat lähellä satamia sekä suurta rantatietä ja näin kulkureittien varrella. Karjaan kirkko jäi näitä etäämmälle rantatiestä. Se tuli aiempaa saavutettavammaksi, kun Hyvinkää-Hanko -rata avattiin vuonna 1873.

Armfeltin kirja ei näytä kotimaassa synnyttäneen matkailuinnostusta. Ainakaan läntiselle Uudellemaalle suuntautuneiden retkien raportteja ei sanomalehdistä löydy ennen vuotta 1884. Tuolloin raportoitu, mahdollisesti edellisenä kesänä tehty, matka on alkanut rautateitse Hyvinkäältä.[8] Innokkaasti kuvattiin Mustion ja Fagervikin ruukkeja ja Raaseporissa matkalaiset sivistivät kyytimiestään muinaismuistojen merkityksestä. Matkalaiset poikkesivat useissa kirkoissa, joten Karjaa ja Inkoo lienevät jääneet väliin vain siksi, että reitti ei kulkenut niiden läheltä. Matkalla Fiskarsiin ohitettiin Pohjan kirkko, jossa myös poikettiin, sillä todettiin
Luultavasti on tämä pitäjä perustettu kohta jälkeen kristinopin istuttamista maahamme. Kivikirkon rakennusmuotokin todistaa tätä ja kirkon kuorissa on kivi, jonka alla lepäävät erään katoolisen papin, Simon Nurch'in, maalliset jäännökset. Jos tahdotaan uskoa kirjoitusta kivellä, oli hän lähes 200 vuoden vanha. Hautausmaalla on useoita kauniita hauta patsaita.
Nykyaikaiset kirkon kuvaukset eivät mainitse keskiaikaista hautakiveä vaan usein 1590-luvulta olevan sotaeversti, Suomen käskynhaltija Nils Boijen ja hänen vaimonsa Brita Kristerdotter Hornin hautaa peittäneen ison kalkkikivisen laatan. Siitä milloin se on nostettu lattiasta ja minkä vaiheiden jälkeen päätynyt nykyiselle paikalleen läntisessä eteisessä ei ole käytettävissä tietoa.[9] Taidehistoriallisen retken varsinaiset raportit todennäköisesti paljastavat sen olisiko hautakivi ollut 1880-luvulla nähtävissä.

Vain joitakin kuukausia tämän matkakertomuksen julkaisun jälkeen nimittäin muinaismuistoyhdistyksen neljän miehen retkikunta kävi Karjaan kirkossa, jonka holveissa erottui maalausta kalkkivärin alta, alttarilla lasinsirut kertoivat menneisyyden lasimaalauksesta ja kaksitoista keskiaikaista pyhimyskuvaa olivat tallella.[10] Pohjan kirkosta oli huomattavasti enemmän kerrottavaa julkisuuteen: lukuisat hautajaisvaakunat ja myös aatelisvaakunoita esittävät lasi-ikkunat.[11]

Nervanderin Hufvudstadsbladetissa julkaistuista matkakirjeistä ilmestyi suomeksi tiivistelmä.[12] Karjaan
“vanha, harmaakivistä rakennettu kirkko on yhtäläinen kuin maamme muut yhtäläiset kirkot aikaisemmalta ajalta. Ne ovat kaikki pilareilla jaetut kolmeen laivaan, joista kukin on jaettu pienempiin holveihin. Myöskin tässä kirkossa on ennen ollut kalkkimaalauksia, joita kumminkin nyt peittää kalkkiväri, niin että ainoastaan heikot jäljet osottavat, että kalkkikerroksen alla kuvia on olemassa. Suurimman työn tässä kirkossa antoi tutkijoille se kaunis kokoelma puuhun leikattuja pyhimyskuvia, joita siinä vielä säilytetään.”
Pohjan kirkko sai hieman pidemmän kuvauksen.
“Ulkoa nähden on Pohjan kirkko maamme tavallisten harmaakivikirkkojen kaltainen, vaan sisältä eroo se niistä siten, ettei sillä ole kuin yksi pilaririvi, joka jakaa kirkon ainoastaan kahteen eri levyiseen laivaan. Kirkko on sitäpaitse erittäin pimeä osaksi siitäkin syystä, että alttaritaulu, minkä on aikoinaan maalannut hovimaalari Ekman Turussa, peittää kuori-ikkunan. Muutamissa muissa kirkon ikkunoissa on vielä kolme lasimaalausta kauniissa, koreissa väreissä; ne kuvaavat eräiden aatelissukujen vaakunakilpiä. Kirkossa on muuten varsin paljon aatelisten puuhun leikattuja vaakunoita, jotka, kumma kyllä, jotenkin huolettomasti on sysätty yhteen urkulehterien alle. [...] Parempaa hoitoa ansaitsisivat myöskin kirkon vanhat pyhimyskuvat, joille niinikään olisi sijaa urkulehtereillä. Nyt ajelehtavat ne siellä täällä kelvottomalla tavalla.”
Eli näistä kahdesta kirkosta tämän jälkeen kirjoittavilla olisi ollut käytettävissään edes joitakin tosiasioita. Ekmanin maalaaman alttaritaulun olisi voinut mainita jo Armfelt, sillä hänen laatiessaan opasta taulu oli uusi ja taiteilija Suomessa tunnettu.

Pari vuotta tutkimusretken jälkeen, perustamisvuonnaan, Suomen matkailijayhdistys julkaisi kirjan Matkailu-ohjeita Suomessa. Se tarjosi tietoa sekä kohteista että liikenneyhteyksistä, painottaen jälkimmäisiä.[13] Läntinen Uusimaa sai oman kiertomatkansa, joka alkoi Lohjalta. Sinne pääsi Helsingistä rautateitse Hyvinkään kautta tai höyrylaivoilla, joista saattoi siirtyä hevoskyytiin Kirkkonummen Luomassa, Inkoon Bastubackassa, Tammisaaressa, Pohjan Pohjankurussa tai Hangonniemellä. Bastubacka oli aivan Inkoon kirkon lähellä ja Pohjankurusta näkyi Pohjan kirkko. Vain jälkimmäinen kirkko mainittiin oppaassa.[14]

Ehdotetun kiertomatkan reitti kulki Kiskolta Pohjalle, jossa kirkko ohitettiin matkalla yösijan tarjoavaan Sonabackan kievariin. Matkan jatkuessa sieltä takaisin Lohjalle oli mahdollista käyttää junayhteyttä Karjaan ja Kirkniemen pysäkkien välillä. Junaa odottamaan joutuvalle opas vinkkasi, että “voi käväistä katsastamassa Karjan kirkkoa, joka on 2 ½ kilom. koilliseen päin asemasta pienen Kirkkojärven (Kyrksjön) rannalla”.[15] Reittiehdotusta seurannut siis saattoi nähdä Inkoon kirkon ja Karjaan kirkkoon tutustuminen oli mahdollista, mutta aina ohitettiin Pohjan kirkko, jossa vierailu oli näin ollen helpointa.

Suomen matkailuyhdistyksen seuraavana vuonna julkaisema Matkasuuntia Suomessa (Reseruter i Finland) oli rakenteltaan edeltäjänsä kaltainen, mutta teksteiltään hieman pidempi. Opas lupasi huvimatkan läntiseen osaan Uuttamaata tarjoavan “paljo vaihtelevaisuutta”, johon sisältyi “vanhanaikaiset kirkot naiivillisine seinämaalauksineen”.[16] Kun useimmissa kirkoissa maalaukset olivat edelleen kalkkivärin alla, niitä saattoi nähdä merkittävissä määrin vain Lohjalla.

Kulkuyhteydet eivät olleet vuodessa muuttuneet. Edelleenkään ei Bastubackan yhteydessä mainittu Inkoon kirkkoa vaan ohjattiin jatkamaan matkaa hevoskyydillä Fagervikiin. Lisääntyneeseen tekstiin on mahtunut kahdesta muusta kirkosta minimaaliset kuvaukset. Pohjan “vanhanaikaisessa harmaakivikirkossa" oli “Ekmanin maalaama alttaritaulu ja Olof Gertmanin Tukholmassa kaivertama alttarikuva. Kellot ovat katoliselta ajalta.”[17] Karjaan 1400-luvulle ajoitetussa kirkossa “Saarnastuoli v:lta 1703 ja alttaritaulu, ruotsalaista tekoa saman vuosisadan lopulta, ovat nähtäviä. Sitäpaitsi on siellä Björnramin, Lewenin ja Stålarmin vaakunat.”[18]

Suomalaisen Robert Wilhelm Ekmanin maalaaman alttaritaulun mainitseminen on ymmärrettävää, mutta muuten kuvaukset tuntuvat mielivaltaisilta. Ainakaan sisällöllä ei ole selvää yhteyttä muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkestä julkisesti kerrottuun. Miksi Pohjan kirkonkellot olivat mielenkiintoisempia kuin lasimaalaukset? Kellojen ajoitus saattoi kyllä pitää paikkansa, sillä Markus Hiekkanen mainitsee osana Pohjan kirkon keskiaikaista sisustusta kaksi soittokelloa, jotka olivat 2000-luvun alussa Kansallismuseon perusnäyttelyssä.[19] (Syyskuussa 2019 Kansallismuseon salivahdeilla ei ollut mitään havaintoa kelloista, joita ei myöskään pikaisella käynnillä löytynyt.)

Vaikka rautatie oli paikoin käytössä, oli matkailu maitse edelleen haastavaa. Vaivattomin hupimatkailun muoto läntiselle Uudellemaalle oli siis höyrylaiva, jonka kannelta näki kolmesta kirkosta vain Pohjan Pohjankurussa, jos Inkoossa pysähtyminen osui keskiyöhön.[20]

Matkailuyhdistyksen tekemä työ lienee ainakin osaselitys sille, että sanomalehdissä julkaistiin vuosina 1889-1892 kolme pidempää matkakertomusta läntiseltä Uudeltamaalta, joka ei kuulunut maan suosituimpiin matkailukohteisiin. Eikä sen vetovoima perustunut keskiaikaisiin kirkkoihin. Pohjan kirkon saattoi mainita ilman mitään kuvailevaa sanaa.[21] Muuten monisanaisesti kirjoittanut matkailija ohitti kaikki kolme kirkkoa kuvaillen ainoastaan Pohjan kirkkoa sanalla vanhanaikainen.[22] Karjaalla käynyt ei pitänyt kirkon rakennustyyliä merkittävänä ja oli kiinnostuneempi läheisen teloituspaikan muistosta.[23]

Vähäistä kiinnostusta katoliseen keskiaikaan ja sen kirkkoihin kuvaa myös kevään 1894 uutisointi Emil Nervanderin Inkoon kirkossa tekemästä selvitystyöstä. "Taidehistoriallisessa suhteessa monta merkillistä kalkkimaalausta" oli löytynyt, mutta merkityksellisempi tuntuu olleen "silkkilippu, joka on kuulunut jollekin jalkaväelle ja jossa Ruotsin valtiovaakuna vielä on tallella".[24] Kesän lopulla Hufvudstadsbladet julkaisi Inkoon maalauksista Nervanderin oman artikkelin, joka ei näytä kiinnostaneen suomenkielisiä lehtiä suomentamiseen.[25] Pari vuotta myöhemmin osa Inkoon maalauksista peitettiin ja "ainoastaan toinen kuoriholvi ja se osa kuolontanssia, joka täydellisimmin on jäljellä" jätettiin näkyviin "uudellen maalattuina".[26]

Suomen matkailuliiton kustantamana julkaistiin vuonna 1895 August Ramsayn toimittama Vägvisare i Finland. Praktisk resehandbok.[27] Edeltäjiensä tapaan sen rakenne perustuu reitteihin. Aiemmin käsitellyn painoksen tapaan Pohjan kirkossa oli mainitsemisen arvoista kirkonkellot katoliselta ajalta. Inkoota ei ole kirjassa ollenkaan. Karjaasta mainitaan vain asema.[28] Matkailijoilta ei ilmeisesti enää odotettu valmiutta usean kilometrin huvikävelyyn kirkon nähdäkseen.

Enemmän paikallistietoutta oli Axel Fogelholmilla, joka nimimerkillä -el -el yhdessä nimimerkki C.R.;n kanssa julkaisi kaksi vuotta myöhemmin kirjan Ekenäs, dess historiska minnen och kringliggande sevärdheter. Se kannustaa lähtemään Tammisaaresta Pohjan kirkolle kertoen, että kirkko on katoliselta ajalta, ja että sen lattian alle on haudattu monia Suomen merkittävimpien aatelisten sukujen jäseniä. Muuta mainittavaa kirkossa ei ole. Pidemmällä olevia Karjaata ja Inkoota ei kirjassa ole mukana.[29]

Merkittävä muutos liikenneyhteyksissä tapahtui, kun Karjaalta aukesi rantaradan rautatieyhteys Turkuun vuoden 1899 lopussa ja vuonna 1903 Helsinkiin. Etukäteen oli todettu, että "Junasta voi nähdä Kuusluodon linnan rauniot, Piikkiön, Paimion, Halikon, Uskelan, Perniön, Ylikylän ja Pohjan pitäjäin kirkot."[30] Rautatieasema Pohjankurussa oli lähellä kirkkoa. Inkoossa puolestaan rata kulki kilometrien päässä kirkonkylästä.

Ehkäpä parantuneet kulkuyhteydet innoittivat Suomen matkailijayhdistystä julkaisemaan vuosikirjassaan Karjaasta artikkelin, joka alkaa asemalta. Kyseessä on melko erikoinen matkailunedistys, sillä osa mainituista kohteista oli saavuttamattomissa. Toisin kuin kirkko, jossa mukavan mäntymetsän läpikävelyn jälkeen odotti ikävänä näkynä holvien läpi vedetyt mustat lämmitysputket. Varsinaisessa sisustuksessakaan ei ole suurempaa ihailtavaa: joitakin veistettyjä penkinovia, lehteriin maalatut kuvat ja apostolinkuvin koristeltu saarnastuoli. Alttaritaulun kerrotaan olevan ajan ja kosteuden pilaama. Urkulehterille vievien portaiden alle oli koottu pyhimyksenkuvia ja pietàveistos, sekalaista "kirkkoroinaa" ja kaksi vanhaa heloitettua arkkua, joiden lukot olivat tiukasti kiinni ja avaimet hukassa. Kauneimpana Karjaan puuveistoksista kirjoittaja pitää luonnollista kokoa suurempaa päätä, jonka hän tulkitse esittävän Jupiteria. Se oli tuolloin ilmeisesti kellotapulin ullakolla.[31]

Kun sitten seitsemän vuotta myöhemmin samassa vuosikirjassa julkaistiin teksti Matka läntisen Uudenmaan kulttuuriseutujen kautta, olivat kirkot lähes näkymättömiä tekstissä, kun tarkoituksena oli “saattaa länsi Uudenmaan kauniit kulttuuriseudut matkailijain huomion esineeksi ja näyttää, kuinka paljon mielenkiintoista tapaamme pääkaupungin läheisessä ympäristössäkin”.[32]

Tarkastelun kohteena olevien kolmen kirkon osalta ei siis näy olleen vaikutusta sen paremmin taidehistoriallisen tutkimusretken havainnoilla kuin keskiaikaisten maalausten paljastamisellakaan. Kun tekstien kierrätys on ollut tapana kauan, erikoisimmalta tuntuu se, että matkakirjeiden tarjoamia yksityiskohtia ei hyödynnetty niiden jälkeen julkaistuissa oppaissa.

Kirkkojen kuvailuun ei kiinnitetty huomiota eli niitä ei nähty merkittävinä vierailukohteina, mikä näkyy myös matkakertomuksissa. Kuitenkin 1800-luvulla kirjoitetuissa ulkomaan retkikuvauksissa kirkoilla on erityisesti kaupungeissa keskeinen osa. Eron selittämiseen tarvittaisiin enemmän tutkimusta tai tietoa kuin on ollut tätä esseetä kirjoittaessa käytettävissä.

Matkustusyhteydet eivät ainakaan ole syy näiden kolmen kirkon huomiotta jättämiseen. Erityisesti rantaradan valmistumisen jälkeen olisi voinut kuvitella olla jonkun intresseissä houkutella ryhmiä retkeilemään Karjaan ja Pohjan kirkoille. Mutta tästäkään ei ole merkkejä.

Ehkä kirkot olivat sata vuotta sitten vielä niin tuttuja ympäristöjä, että niissä ei nähty eroja? Tai oltiin niin luterilaisia, että katolisen menneisyyden muistelu ei kiinnostanut? Vaikka aikarajauksen loppupuolella m.m. Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan keskiajallekin sijoittama historiallinen fiktio sai suosiota. Menneisyys siis kiinnosti, kun paketointi tehtiin oikein.

Lähteet

Painetut lähteet

Sanomalehdet viitteiden mukaisesti
[G. P. Armfelt]: Handbok för resande i Finland. 1858
[Axel Fogelholm] -el -el & C. R.: Ekenäs, dess historiska minnen och kringliggande sevärdheter. 1897
E. M.: En utflykt till Karis. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1904. 1904, s. 75-80
Matkailu-ohjeita Suomessa. 1887
Matkasuuntia Suomessa II. 1888
J. Qvist: Matka läntisen Uudenmaan kulttuuriseutujen kautta. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1911, 1911, s. 12-19
August Ramsay: Vägvisare i Finland. Praktisk resehandbok. 1895
Säännöt Suomen Matkailija-yhdistykselle. Keis. Senaatin vahvistamat 14 p:nä Toukok. 1887. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja v. 1887. 1888, s. 1-3
Tutkimuskirjallisuus
Markus Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot. SKST 1117. 2. painos. 2007
Sven Hirn & Erkki Markkanen: Tuhansien järvien maa. Suomen matkailun historia. 1987
Leena Valkeapää: Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Tahiti, Vol 8, nro 1, 2018, ss. 5–27, doi:10.23995/tht.69289.
[1] Valkeapää 2018, s. 8
[2] Valkeapää 2018; Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen tutkijakunnan matkat kesällä 1885. Uusi Suometar 21.8., 27.8.1885
[3] Säännöt Suomen Matkailija-yhdistykselle 1888
[4] Hirn & Markkanen 1987 s. 89-90; Armfelt 1858
[5] Armfelt 1858 s. 42, 48, 71
[6] Hiekkanen 2007, s. 432-439, 454-457
[7] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Fjerde brefwet Hufvudstadsbladet 30.7., 31.7.1885
[8] Kesä muistelmia. Turun lehti 31.1., 2.2., 5.2., 9.2., 12.2., 14.2., 16.2.1884
[9] Hiekkanen 2007, s. 457
[10] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Tredje brefwet. Hufvudstadsbladet 22.7., 23.7.1885
[11] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Fjerde brefwet Hufvudstadsbladet 30.7., 31.7.1885
[12] Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen tutkijakunnan matkat kesällä 1885. Uusi Suometar 21.8., 27.8.1885
[13] Hirn & Markkanen 1987 s. 154, 166
[14] Matkailuohjeita Suomessa. 1887
[15] Matkailuohjeita Suomessa. 1887
[16] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 155
[17] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 161, 171
[18] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 155, 157-158, 161, 171, 173
[19] Hiekkanen 2007 s. 457
[20] Helsingistä sisäsaaristotietä Turkuun. Matkakynäelmä. Uusi Suometar 15.8.1888; Helsingistä Turkuun. Uusi Suometar 10.10.1890
[21] Muistiinpanoja matkoilta Etelä-Suomessa. IV Käynti Fiskarin tehtaalla sekä matka Salon kauppalan kautta Turkuun. Satakunta 26.8.1890
[22] Minnen från en resa i Westra Nyland. II Från Hangö till Fiskars. Wiborgsbladet 25.9, 27.9., 28.9., 29.9., 3.10., 4.10., 5.10.1889; III Fiskars-Antskog-Orijärvi grufva. Wiborgsbladet 12.10.1889; IV Åminnefors-Billnäs-Svartå, Wiborgsbladet 15.10.1889; V Fagervik-Raseborg. Wiborgsbladet 16.10.1889
[23] Ute i Wästerviking. Vandringsminne af Österviking. Västra Nyland 14.6., 17.6., 21.6.1892
[24] Medeltidsmålningar i Ingå kyrka. Hufvudstadsbladet 6.5.1894; Keskiajan maalauksia Inkoon kirkossa. Päivälehti 8.5.1894
[25] E. N[ervander]: Medeltidsdrömbilder i Ingo kyrka. Hufvudstadsbladet 29.7.1894
[26] Taidehistoriallisia tutkimuksia. Uusi Suometar 19.6.1896; Hiekkanen 2007 s. 433-434
[27] Hirn&Markkanen 1987 s. 168
[28] Ramsay 1895 II. B. s. 49
[29] Fogelholm 1897 s. 95-96
[30] Turun-Karjan rata. Suomalainen Wirallinen Lehti 25.10.1898
[31] E. M. 1904
[32] Qvist 1911


Kuvat Wikimedia: Inkoo, Karjaa (Abc10 ;CC BY-SA 3.0), Pohja (Antti Bilund, CC BY-SA 3.0)