perjantai 30. lokakuuta 2020

"Humaliston Tarzanista" tuolisuunnittelijaksi

Yrjö Daniel Lampila syntyi 23.4.1901. Noin kymmenvuotiaana hän hakeutui Taka-Töölöön perustetun urheiluseuran Vesan painiharjoituksiin Töölön työväenyhdistyksen huoneistoon. Siellä häneen tutustunut Ade muisteli Poikien urheilulehdessä 12/1928, että

Ulkonaisesti ei tuossa miehenalussa ollut muuta silmäänpistävää kuin että tallella näkyi olevan ainakin kaikki kylkiluut. Mutta Yrjöpä oli jo silloin — sanan täydessä merkityksessä — mato miehekseen. Ei vänkälläkään vääntynyt tuo hintelä nulikka harteilleen, vaan kiemurteli pahimmistakin pinteistä irti. Niin alkoi tuttavuutemme, sillä täytyihän toki sellaisen käärmeihmisen herättää "respektiä" 10-vuotiaiden jalossa seurassa. Meille pojille paini oli tietysti vain sivuseikka, sillä suurin osa painimatolla vietetystä ajasta kului jos jonkinnäköisiin hyppyihin. Siinä missä muut jäivät puoleen volttiin, pystyi Yrjö kokonaiseen.

Mutta sillä ikäkaudella harrastettiin tietysti muutakin "voimailua". Humaliston kaupunginpuoleisessa päässä asui n.s. kaaliryssiä ja milloin ei miekkaa heilutettu heidän turnipsiensa ja kaalinpäidensä menoksi — mikä sota tavallisesti päättyi häpeälliseen karkumatkaan ryssäin takaa-ajamina — järkytti pientä yhteiskuntaamme suomen- ja ruotsinkielisten poikain sisällissodat. Mainittakoon, että hienoimmat ja nerokkaimmin konstruoidut varustukset, kuten jouset ja peltisistä karamellipurkeista valmistetut haarniskat, olivat "made in Lampila". Yrjö-pojalla ei ollut peukalo keskellä kämmentä. Mutta yhtä nokkelasti hän saattoi vaihtaa aseseppyytensä runoseppyyden. Mitä muinoin Tyrtaios oli spartalaisille, sitä oli Yrjö Taneli meille. Hänen runosuontaan saimme kiittää kuolemattomasta marssilaulustamme, jonka toisenkin kerran kajahdutimme ilmoille, kun oli karkaistava luontoamme "viikinkien" tai muiden vihollisemme kivisadetta vastaan. Tämä Porin marssin nuotilla laulamamme sotamarssi oli yhtä lyhyt kuin jylhän ytimekäs:

Poojat —
klinkka, klankka, klung
ja viihollista, viihollista 
pum, pum, pum!

Eräitä sen ajan poikain harrastuksia oli "alppikiipeily", s.o. kapuilu ylös jyrkimpiäkin kallioseinämiä, mutta myös ja ennen kaikkea puissakiipeily. Nykypäiväin ennätysmies Tarzan olisi joukossamme ehkä jotenkuten pärjännyt puusta toiseen heittäytymisessä, mutta jos olisi tullut kyseeseen kiivetä puussa korkeutta, niin varmasti hän olisi ollut Humaliston puolessa viimeisiä. Meidän ennätysmiehemme — tietysti Yrjö Tanelin — silloisessa "kunnossaan" saavuttamat jalansijat eivät enää olleet oikeita oksia, vaan varpuja, joista olisi voinut tehdä hyvänpuoleisen vispilän. 

Kun Vesa silloin tällöin torkahti, piti harrastuksiamme vireillä Hippodromsirkus, jota vastapäätä Lampilalla oli onni asua yhteen aikaan. Sirkuksessa nähdyt japanilaiset ja kiinalaiset akrobaatit ja ekvilibristit muodostuivat miesihanteiksemme. Olimme ylpeitä siitä, että kuuluimme mongolilaiseen rotuun. Nyt on tämän haaveemme rotututkimus armotta murskannut väittäessään, että olemmekin n.s. itäbalttilaisia ellei suorastaan viikinkien esi-isiä. Joka tapauksessa mamma Lampilan pyykkinaruista teimme monimutkaisen trapetsilaitteen, mutta Yrjö Taneli ei ennättänyt taittaa niskaansa, kun heiluvan rekin "järjestelmämme" sitä ennen "prakasi". Löysimme sentään korvauksen silloisesta Bjällbon uimahuoneesta, jonka katolta kokeilimme ensimmäisiä vaatimattomia volttejamme. Näimmepä kerran "Urssalla" itsensä Sireniuksenkin, jonka "gaidzickit" jäivät askarruttamaan mieltämme.

Ja näin päästiin lähemmäksi syytä, miksi Yrjö Lampila oli sopiva jutun aihe urheilulehteen vuonna 1928. Kuten englanninkieliseen Wikipediaan generoidulta sivulta voidaan lukea, hän edusti Suomea 10 metrin uimahypyssä kesäolympialaisissa 1928 Amsterdamissa. Muuhunkin menestykseen oli aineksia, ainakin ihailevan Aden mukaan.

Lampilan taiteilijatuttaviin kuuluu m.m. Aksel Gallen-Kallela ja vähällä oli, että Yrjö olisi antautunut suuren mestarin oppilaaksi. Yrjön kuvaamataiteellisista lahjoista puhuvat m.m. hänen komeat metallipakotustyönsä. Tanssija Vuorisolalle — joka on yhtä perso kroolin kuin volttien harrastaja — Lampila on opettanut "hyppykiekkoja". Eräs toinen balettimestari kuvasi hänelle niitä loistavia afäärimahdollisuuksia, jos Yrjö poika antautuisi tanssitaiteilijaksi. Maailmassa on lukemattomia tanssijattaria, mutta vain ani harvoja hyviä miestanssijoita.

Myöhempään elämäänsä liittyy edellisestä ainakin metallityö. Verkkohaut paljasti Yhdysvalloissa patentoidun tuolin, jolle hakivat patenttia 1930-luvun alussa Yrjö Daniel Lampila ja Ahti Ilmari Lampila. Ahti ja muutama muu Lampila ilmoitti vuoden 1928 osoitekalenteriin saman osoitteen kuin Oy Veljekset Lampila, jonka mainoskuva on selvästi samaa sarjaa kuin patenttipiirros, jonka tuoli löytyy esitteen kolmannelta sivulta. Yrityksen tuotantoa löytyy verkosta niin museoiden kuin nimekkäiden huutokauppiaiden sivuilta, mutta yrityksen historiasta tai Lampiloiden perheestä en onnistunut löytämään valmista tietoa. 

Levysepät Urho A. Lampila ja Karl J. Lampila muuttivat vuoden 1911 paikkeilla Humalistoon Läntisen Viertotien varrelle, mikä sopii Aden kertomukseen, mutta ei paljasta sitä, oliko jompi kumpi Yrjön isä. Oy Veljekset Lampila ilmestyi vuonna 1920 osoitteenaan Läntinen Viertotie 28, mikä on tarpeeksi lähellä Humalistoa ja Hippodromea (eli nykyistä kisahallia) sopiakseen sekä kertomukseen, että aiempiin levyseppiin. Varsinkin kun protestilistassa 1924 yhtiömiehinä mainitaan Kaarlo Johannes Lampila ja Urho Armas Lampila. Sotavankikortiston mukaan Kaarlo Johannes oli sisällissodan aikaan perheetön, joten ainakaan hän ei ole ollut Yrjön isä.

Yrjö Daniel Lampila kuoli lokakuussa 1963 ja haudattiin Malmille.

torstai 29. lokakuuta 2020

Mamselli Perander

Mehiläisessä julkaistiin tammikuussa 1859 "lähetetty" tarina Rintasolki, joka oli "Martti Klaudiuksen mukaan -ia. a. lta." ja "Ilolla ilmoittaa Mehiläisen toimitus tämän suomennoksen olevan suomalaisuutta rakastavalta mamselilta. Todella on tämä ensimmäinen kirjallinen teos suomeksi suomalaiselta rouvas ihmiseltä." Mamselli vai rouva? Ja minkä niminen?

Kotuksen varhaisnykysuomen korpukseen on löytynyt Mehiläisen vuosikerran hakemisto, jonka mukaan mukaelman oli tehnyt Mamseli Sohwia Lowisa Perander. Tämä oli aloittanut elämänsä 27.12.1824 Liperissä rovasti Niklas Johan Peranderin tyttärenä. Isä kuoli helmikuussa 1831, joten ei yllätä, että Sofia Lovisa Peranderin jälkien seuraaminen rippikirjoista on työlästä.

Rintasoljen mukailun aikaan 25-vuotias Sofia Lovisa Perander asui Porvoossa, jonne hän oli muuttanut vuonna 1854 Helsingistä. Porvoossa rippikirjaa tulkiten Perander asui yhdessä veljensä lesken kanssa (Porvoo RK 1848-1857 s. 282). Porvooseen muutti myöhemmin myös äitinsä ja sisarensa Karolina Amalia. Äidin kuoleman jälkeen sisaret ottivat muuttokirjan Karjalohjalle vuonna 1861. Siellä he asettuivat rippikirjassa Pellin tilalle Härjänvatsan kylässä. Samalla tilalla asuivat myös kolmannen sisaren kaksi tytärtä, jotka olivat myös muuttaneet Porvoosta vuonna 1861. (Porvoo RK 1858-67 s. 550, Karjalohja RK 1859-65 s. 24)

Aarne Anttilan Lönnrot-elämäkerrasta selviää muuton syy:
Isä oli määrännyt tyttöjen hoitajaksi vaimovainajansa sisaren, neiti Amalia Peranderin ja holhoojaksi Elias Lönnrotin. Pesässä oli varoja runsaanlaisesti. Ingman oli lausunut toivomuksen, että osa niistä sijoitettaisiin maatilaan, jossa myös Lönnrotin tyttärillä olisi osuus. Saamiensa ohjeiden mukaan Lönnrot kuulusteli sopivaa maatilaa ja osti vihdoin kauniin Pellin talon Lohjanjärven rannalta, jonne oli noin penikulman matka Nikulta. Maanviljelyksestä huolehti vuokraaja, mutta syksyllä 1867 tämä ei katovuoden pelossa uskaltanut uudistaa sopimusta, ja Lönnrotin oli vähäksi aikaa otettava Peili omaan hoitoonsa. Holhokkien muut varat olivat sijoitettuina kymmenelle eri taholle; niistä huolehtiminen, korkojen perintä ja holhoustilit aiheuttivat paljon vaivaa. Useasti oli Lönnrotin tehtävä matkoja Peiliin, ja useasti olivat holhokit myös hänen kodissaan vieraina.
Sofia Lovisa jäi Suomeen, kun isosiskonsa Karolina Amalia vei sisarentyttäret kouluttautumaan Dresdeniin syksyllä 1870.

Ennen kuolemaansa heinäkuussa 1868 Lönnrotin vaimo toivoi, että "kodin hoitajaksi ja tyttöjen kasvattajaksi hänen kuolemansa jälkeen otettaisiin kuopiolainen neiti Sofi Louise Perander [...] Sofi Louise Perander oli monessa suhteessa rouva Lönnrotin tapainen: ahkera ja käytännöllinen talousihminen ja vakavasti uskonnollinen. Hän ei suosinut evankelista suuntaa, johon Ida Lönnrot kallistui, ja näin eivät heidän välinsä olleet parhaat. Neiti Perander hoiti Elias Lönnrotin kodin emännyttä kahdeksan vuotta, 1869-1876. Hän opetti tyttärille taloustehtäviä ja ranskan kielen alkeita.". Mutta taloudessa oli myös varsinainen kotiopettajatar.

Sofia Lovisa Perander on haudattu Sammatin kirkkomaalle samoin kuin veljensä Henrik Gottlieb Perander.

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Tervakaupan teko

Talvinen näkymä Kristiinankaupunkiin

Kristiinankaupungissa ilmestyneessä sanomalehdessä Ahti julkaistiin vuonna 1878 jatkokertomus (*) Ensikerran kaupungissa, jossa nimimerkki D kertoo 11-vuotiaan näkökulmasta rekikelillä tehdystä tervanmyyntimatkasta "kolmenkymmenen peninkulman" päässä olevaan kaupunkiin, joka ilmiselvästi on ollut joku Pohjanmaan ruotsinkielinen rannikkokaupungeista. En mene vannomaan, että kyse on silkasta lapsuusmuistelmasta, mutta siltä se vaikuttaa ja varmasti tarkoitus on ollut esitää realistinen kuva elämästä 10-20 vuotta aiemmin. Eli tällaista saattoi olla kaupanteko
Samassa, kun minä vielä mietteissäni ummoskelin, juoksi meitä vastaan etu-kaupungista joukko suurempia ja pienempiä miehiä, joista jokainen huusi: "Tulkaa meille! Tulkaa N. N:lle" ja kaikellaisia kummallisia nimiä sanottiin niin paljo, ett'en ainakaan minä saanut selvää, mihin oli mentävä. Sen tiesivät vaan isommat miehet sanoa.
Tässä hölyssä tulemme yhä likemmäksi terva-tarhaa, johon tervakuormat olivat purettavat. Lähellä sitä puhuivat miehet muutaman herramaisen miehen kanssa, joka heti kelpo sukkeluudella veti kuormaimme jokaisen tynnyrin päähän muutamia latinalaisia kirjaimia ja muita koukeroita. Miesten liikkeistä näin minä heti, että kauppa oli tehty.
Vaikka jo olimme esi-raitilla oli kuitenki vielä kotvanen matka siihen missä kuormamme olivat purettavat. Tällä välillä oli kahden puolen tietä joukottaisin työ-miehiä lankkuja puhdistamassa ynnä muuta yhtä ja toista tekemässä sekä paljo muitaki miehiä, joilla tuskin oli mitään tekemistä. Tässäpäs oli rähinää ja riitaa. Muutamassaki paikassa tappeli suurella innolla pari kolme miestä, joita meidän joukon miehet sanoivat hurreiksi. Juuri kun me menimme ohitse pakeni heistä muutama kai omalle puolelleen ja huusi sieltä piiluaan heiluttaen: "Kom hit bara — här ska' ni få (Suom. Tulkaa tänne vaan — täällä saatte.) Minä säikähdin ; sillä puheesta, josta en mitään ymmärtänyt, kuulin vaan sanat: — här ska' ni få, lausuttavan erinomaisen uhkaavalla äänellä. Ja tuosta elämästä päättäen päätin minä näiden olevan niitä niinsanottuja katu-koiria, jotka nyt hirveästi uhotellen vaativat minulta noita kummallisia "härkä-kannuja", huutaen: "härk kannui poik", jonka minä hädissäni luulin aivan varmaan olevan saman kun: "härkä kannuja poika". Hevoset menivät menojaan ja minä kuormani perässä. Miehet tietysti jäivät paikalleen ja uhkauksen kauhu hälveni minultaki. Mutta sykkivällä sydämellä olin kuitenki peloissani, koska saattanee tulla samasta asiasta joku uusi ja ehkä vieläki kovempi vaatimus — ja mitä sitte teen? 
Näin tulimme tervatarhalle. Täällä, kun kuormia juuri ruvettiin purkamaan, tuli luoksemme muuan herrasmainen mies ja lupasi tervoista 5 kopeekkaa enemmän kun se, joka tynnyrimme jo oli merkinnyt. Miehet lupasivat tervansa hänelle. Edelliset merkit raapittiin tynnyrien päästä pois ja kuormia ruvettiin purkamaan hänen määräämäänsä riviin. Samassa tuli paikalle se edellinenki ostaja ja nyt syntyi näiden kahden välillä kamala kinastus ja herjaus-haukunta ruotsiksi ja suomeksi, josta meidänki joukon miehet saivat osansa. Tämä kiistely meni aina pitemmälle ja pitemmälle niin, että miehet viimmein lupasivat kuormansa edelliselle. Kun toinen kiivaasti vastusteli, niin intaantui edellinen niin hirveästi, että veti vastustajaansa paksulla mittapuulla korvalliselle niin, että se tupertui maahan ja hädisteli vielä meidänki miehiä samalla kepillä uhotellen: »Här ska ni få" Minä taas jouduin härkä-kannuistani uuteen pulaan. Tästä menosta nousi tietysti hirveä melu ja väkeä kaikkialta haaroilta riensi paikalle, kuin vareksia haaskalle. Pyörtynyttä käännettiin, väännettiin ja tarkastettiin tuokio, kunnes se viimmein virkosi ja nousi seisomaan voihkuen ja uhaten vetää vastustajansa oikeuteen. En tiedä kuinka sitte lienee muuten käynyt, mutta lyöjä sai tervamme, kuten oli puhetki, ja lyöty lähti matkaansa yhä vieläki lailla uhotellen. 
Tervat tarkastettiin ja me ajoimme kaupunkiin. Ilta hämärti jo jotakuinki kun me riensimme kaupungin kumisemaa toria ja katua ihmeen muhkeain rakennusten välitse maja-paikkaamme.[...]
Kaikki muut olivat jo ulkona asioillansa, kun minä aikojani heräsin. Tuokion aikaa istuin minä majatuvan rahilla odotellen, josko kukaan tulisi takaisin. Silloin tuli isäni ja muutamia muitaki miehiä tupaan. He olivat olleet ulkona hevosia hoitamassa sekä käyneet jo torilla ynnä muissa paikoissa katselemassa ja tilaamassa tarvittavia ostoksiaan. Rahoja ei oltu vielä saatu. - Hetkisen puhelivat miehet kaupungin hinnoista ja päättelivät mistä mitäki ostettaisiin. Näitä tuumaillessaan avasi isäni vakan kannen ja, käskein minua seuraansa, rupesi syömään. Syödessämme tuli taas ulkoa muutamia miehiä, jotka ilmottivat, että rahain saantiin oli käsketty. Atria päätettiin hätä hätää ja joukko, johon minunki käskettiin yhtyä, läksi rahain ja murusten saannille. 
Kävimme yli pihan ja tulimme toimioon, jossa asiat olivat suoritettavat. Täällä istui muuan hieno herra, jota kumarrettiin ja puhuteltiin "handesmanniksi," "puukhollariksi," "komessoraadiksi," "asessooriksi," "roodmanniksi," "konsulliksi" ynnä muiksi, miksi kukin vaan taisi ja uskalsi. Tämä kaikki kävi joko pelosta tahi toivosta, että tuo arvoisa herra saataisiin todellaki maksamaan kuormista se hinta, joka eilen oli tuolla tervatarhan kiista-kentällä luvattu. Minä yksin seisoin ovipielessä sangen suijaa ja ääneti. — Liput, jotka oli tervatarhalla saatu, näytettiin tuolle kunnian herralle ja hän maksoiki joka miehelle kaikki aivan kiistelemättä. Tämä oli hyvä kyllä, mutta nyt alkoi kaupanpäällisten ja ryyppyjen kerjuu. Ryyppyjä ei jaeltu, vaan sen sijaan antoi herra miehille puolentuopin rommi-pullon ja käski heidän keskenään sopia siitä. Muiden murujen jako kävi säännöllisemmin. Meitä käskettiin kauppioon ja siellä nuoret leikilliset poi'at jakelivat pilkkaa puhuen meille kulleki pienen kartuusin, savi piipun, vähän rusinoita y. m. Jokainen kuormantuoja, olkoon suurempi tahi pienempi, sai yhtäpaljon. 
(*) 01.03.1878 Ahti no 116.03.1878 Ahti no 206.04.1878 Ahti no 504.05.1878 Ahti no 911.05.1878 Ahti no 1022.06.1878 Ahti no 1603.08.1878 Ahti no 2224.08.1878 Ahti no 2519.10.1878 Ahti 30.11.1878 Ahti no 3907.12.1878 Ahti no 4014.12.1878 Ahti 21.12.1878 Ahti no 4228.12.1878 Ahti no 43

tiistai 27. lokakuuta 2020

Torpparin pojasta kauppiaaksi

Herman Santala syntyi Isossakyrössä 14.1.1861, vanhempinaan torppari Johan Johansson Santala ja Greta Henriksdotter Tuuralan Tuurasta. Oman kertomuksensa mukaan:
Aikaisemman lapsuuteni ajan sain viettää syntymäkodissani nauttien vanhempieni hellää hoitoa, jotka uutisviljelijöinä, kolkon korven raatajina, saivat useinkin kokea hyisen hallan ankaruutta. Vuonna 1869 sain minäkin ensi kerran — olin silloin 8 vuoden vanha — tuta elämän huolia. Oli herttainen heinäkuun aamu, kun minä unesta herättyäni näin vanhempani vesissä silmin ja raskasmielisinä keskustelevan keskenään. Utelin osaaottavaisesti syytä heidän suruunsa ja sain tietää, että halla, harmaapartainen ukko, oli yöllä vienyt kaiken viljan pelloista ja että nälkä oli edessämme.
Katkeran mielen valtaamana riensin ulos omin silmin näkemään, mitä oli tapahtunut ja huomasin miten vielä iltasella kauniisti kukoistavat perunanvarret olivat kokonaan mustat, ja niiden kukkaset alasvaipuneet, ikäänkuin olisivat nöyrästi kumartuen jättäneet hyvästiä. Saman kohtalon oli viljapeltokin saanut. Senkin kauniit tähkäpäät olivat vaalenneet ja surullisen näköisinä alas vaipuneet.
Nyt tajusin syyn vanhempieni suruun ja raskain mielin mietin minäkin elämämme kohtaloa. Vanhempaini uutteralla työllä ja toimella saimme kuitenkin sen verran ravintoa kokoon, ettei tarvinnut mennä mieroa kiertämään, eikä kukaan perheenjäsenistä liioin nälkään kuollut, vaikkakin ravintona oli pettu ja muu luonnoton riista. 12 vuotiaana täytyi minun ensi kerran mennä vieraan palvelukseen.
Oltuani kolme suvea karjanpaimenena, pääsin 15 vuoden vanhana palvelukseen erääseen taloon, jossa saavutin isäntäväkeni suosion ja sain opetella isäntäni johdolla talossa tarvittavia käsitöitä, joka taito siihen aikaan oli ihan välttämätöin renkimiehelle. 17 vuoden vanhana olin ensikerran hutikassa ja sitten monta kertaa myöhemminkin, vaikka aina pidin itseni kohtuullisena, enkä oikeastaan ollutkaan mieltynyt noihin juomiin. Samana kevännä kun Suomen jalo suuriruhtinas murhattiin, muutin minä Helsinkiin, koettelin täällä kaikellaisia töitä, olin muun muassa muuraustyössä, missä sellainen laki vallitsi, että tulokkaan s. o. »nahkapojan» aina piti hankkia tuopin viinaa, n. s. »härkäkannut», vanhoille työmiehille.
Jonkun ajan perästä sain työtä kauppias Vavulinilla, jonka luona olin koko 13 vuotta. Siellä ollessani tutustuin vaimooni, ja kun perhettä rupesi lisääntymään, heräsi minussa halu saada oma katto pääni päälle, jonka tähden ryhdyin rakennustoimeen vasta-alkavassa Hermannin kaupungissa. Sinne sitte muutinkin v. 1895 ja alotin pienen kauppaliikkeen. Ja nyt, kun olin vapaa toisen palveluksesta, sain tilaisuutta ottaa hiukan osaa kursseihinkin. Niinpä olin v. 1896 mukana kansanopistokursseissa, joissa sain uutta elämän innostusta, niitten etevien opettajien sanoista, jotka meille sydämmen lämmöllä puhuivat. Vasta nyt heräsin itsetajuntaan ja tunsin kansalaisvelvollisuuteni. Seuraavana kesänä otin myös osaa yliopistollisiin lomakursseihin, joissa sain uutta vakaumusta elämälleni.
Tämä teksti julkaistiin Santalan muistokirjoituksena Kylväjässä 41/1914. Esipuheessa ei muuta elämäänsä selitetä kovi yksityiskohtaisesti. Santala oli perustamassa raittiusyhdistystä nimeltä Toimela, hän oli "jäsenenä Helsingin raittiusyhdistysten yhteistoimikunnassa ja Helsingin raittiuspiirin toimikunnassa. Sörnäisten työväenyhdistyksessä ja yleensä Sörnäisten kansankodin harrastuksissa hän aikanaan puuhasi ensimmäisten mukana."

Osoitekalenterissa vuonna 1896 Herman Santala omisti Hermannin 6. korttelin osoitenumeron 1. Vuoden 1902 osoitekalenterissa on kartta, josta näkyy, että Hermannin tori oli samassa korttelissa ja koko alue käytännössä kiinni Sörnäisten vankilan muurissa.

maanantai 26. lokakuuta 2020

Syysmyrsky etelärannikolla 1752

Loviisassa oli koettu myrsky 21.-22. lokakuuta, mutta sen jälkeen oli tyyntä ja kaupungin viereinen merenlahti oli alkanut jäätyä. Mutta viiden maissa illalla 24. lokakuuta nousi lounastuuli, joka puhalsi aamuyhteen ja puuskia oli tämänkin jälkeen. Tuuli nosti meriveden 2-2,5 metriä tavallisen tason yläpuolelle.

Vesi nousi taloihin, joista asukkaita pelastettiin ikkunoidenkin kautta. Kukaan ei menehtynyt, mutta kotieläimiä kuoli. Luonnollisesti laiturit ja satamarakenteet tuhoutuivat ja rannassa olleet pikkualukset eivät säilyneet vaurioitta.

Sama tuuli iski myös Helsinkiin, jossa ihmisiä pelastettiin soutuveneisiin, joilla kuljettiin katuja pitkin. Kaduille oli veden mukana tullut laiturin osia ja aluksia. Täälläkään ihmisiä ei kuollut, mutta suojiinsa jääneitä eläimiä menehtyi. Ranta-aitoissa säilytetyt tavarat kärsivät, juuri valmistuneet tuulimyllyt lensivät kumoon ja niin edelleen.

Myrskyn vaikutus on riippunut rannan muodoista, mutta lienee vaikuttanut näiden kaupunkien välilläkin. Mutta vain niistä on tietoja sillä Posttidningar julkaisi 5.11.1752 kaupungeista lähetetyt raportit tapahtuneesta.
Sääilmiö pääsi myös kansainvälisiin uutisiin eli oli osa Pariisiin Tukholmasta lähetettyä raporttia, joka julkaistiin Gazettessa 16.12.1752. Teksti ajoittaa myrskyt 5. marraskuuta, mutta kirjoittaja lienee poiminut edellä esitetyn sanomalehden päivämäärän erehdyksessä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Kuninkaan mitalin ansainnut Juho Juhonpoika

Kannuksen Petäjän talossa 20.8.1709 syntynyt poika vietiin kaksi päivää myöhemmin kasteelle. Vanhemmilleen oli jo syntynyt kaksi tytärtä ja sukututkijan keräämä lapsisarja piteni lähes rauhan aikaan asti.

Juho oli siis vain 15-vuotias solmiessaan avioliiton 2.10.1726 eikä ehtinyt täyttää 16 vuotta ennen esikoispojan syntymää 12.6.1727. Lapsia syntyi lisää lähes vuosittain, mutta monet kuolivat sylivauvoina.

Vuonna 1738 Juhon isän vielä eläessä Petäjän tila jaettiin kahteen osaan. Juhoa pari vuotta nuorempi Jaakko sai toisen puolen ja Juho toisen. Juho otti isännyyden tosissaan rakentaen omalle puolelleen kahdeksan uutta rakennusta ("laga hus"), mutta päätti vuonna 1744, etteivät maat riittäneet kahden talouden elannoksi. Isä oli kuollut vuonna 1740, mikä teki lähdöstä helpompaa. Maista Juho sai veljeltään jonkilaisen rahallisen korvauksen.

Uusi koti oli Polven talo Ylivirran kylässä. Juho uudisti rakennukset ja laittoi pellot kuntoon. Myöhemmän kertomuksen mukaan apunaan oli vain yksi renki, mutta vanhin poikansa oli muuton aikaan 15-vuotias eli työkykyinen. Työllä ei voitu voittaa suon vieressä sijaitsevien peltojen hallanarkuutta, joten Juho päätti vuonna 1759 eli 50-vuotiaana aloittaa alusta aiemmin viljelemättömällä maalla Lestijoen rannoilla Hirvikosken läheisyydessä. Hän toivoi maita ympäröivien kivisten mäkien suojaavan hallalta.

Maaliskuuhun 1762 mennessä uudistilalle syntyi Juhon ja kahden poikansa voimin

Eli lyhyesti sanoen rakensivat paljon ja raivasivat paljon. Eikä tuossakaan kaikki, vaan talvisin takoivat suomalmista kirveitä, lapioita, viikatteita ynnä muuta, jotka vaihdettiin savolaiseen viljaan, kun uudisviljelyksen tuotto ei riittänyt 12-päiselle taloudelle. Ainoa ulkopuolinen apu toimintaan oli Hirvikosken myllyä käyttäneiden naapureiden päivätyöt. Vaimollaan oli hoidettavana 10 lehmää ja eläinsuojassa oli myös kolme hevosta ja pienempiä eläimiä. 

Tämä kaikki kerrottiin koko valtakunnalle Inrikes Tidningarissa 27.1.1763. Elämäkertaa ja saavutuslistausta ei oltu tehty sanomalehteä varten vaan se oli todennäköisesti lähetetty kamarikollegiolle, jotta Hirvikosken työ saisi palkintonsa.

Näin kävikin ja tämä saatiin lukea Inrikes Tidningarista 23.6.1766. Kamarikollegiossa oli edellisessä heinäkuussa päivätty kirjelmä, jolla Juho kahden poikansa kanssa sai uudistilaansa perintöoikeuden ja 50 vuoden verovapauden. Lisäksi Juho sai kuninkaan maanviljelyn edistämiseksi antaman mitalin, joka maaherran piti luovuttaa rahvaan läsnäollessa joko käräjillä tai maaverontarkistuksessa. Tämä toteutui tammikuussa 1766 Pyhäjoen käräjillä, jonne suostuntaveron määräämistä varten oli tullut edustajia kauempaakin. Juho oli niin sairaana, että häntä edusti poikansa Heikki.

Juho kuoli 21.3.1766.

lauantai 24. lokakuuta 2020

Kokemäen Vuolteesta ja kartanon määritelmästä

Uuden Aatelin historia Suomessa kirjan sivulta 312 löysin 1700-luvun kohdalta Petri Karosen tekstistä kartanon määritelmän, jota ajattelin testata Kokemäen tiloihin laajemmin, mutta eksyin Vuolteen historiaan. Kuten olen aiemmin todennut, kasvoin Vuolteen entisillä pelloilla, joista vanhempieni kuoleman jälkeen omistinkin muutaman kuukauden ajan palan. Vuolteen omistushistoriaa 1800-luvulla olen selvitellyt, mutta mitä tapahtui sitä ennen? Ja oliko Vuoltee 1700-luvulla kartano?

Tuomaan sinetti. DF 1671
Seppo Suvannon Satakunnan henkilötiedoston mukaan Vuolteen todennäköinen ensimmäinen omistaja oli Tuomas Pietarinpoika, joka oli Ala-Satakunnan kihlakunnantuomarina ainakin vuosina 1420-37. Hänen leskensä Lucia mainitaan vuonna 1442. Lähes samanlaista sinettikuvaa kuin Tuomas käytti vuosina 1482-1511 Matti Filpuksenpoika, joka kirjoitti nimensä perään "af Wltis" ja kutsuu Vuolletta kartanokseen. Kun tuomarinviroilla oli taipumusta siirtyä maaomistusten tapaan suvuissa Matti voisi hyvinkin olla Tuomaan pojanpoika. Matti oli Ala-Satakunnan tuomari ainakin vuosina 1497-1511 ja samassa toimessa oli vuosina 1469-83 Filpus Tuomaanpoika, joka sopisi patronyymienkin puolesta välisukupolveksi.

Vaimokseen Matti sai (Jully Ramsayn mukaan) Sääksmäen Jutikkalasta Klaus Bitzin Katariina-tyttären. Matin kuoltua Vuoltee siirtyi tyttärelleen, joka peri myös Jutikkalan. Tyttären aviomies oli rälssisukuinen Erik Sluk. Häntä syytettiin vuonna 1526  rahvaan yllyttämisestä kuningas Kustaa Vaasaa vastaan ja juuri ennen strategista maasta lähtöä hän myi Vuolteen sukulaiselleen Erik Flemingille. 

Flemingin maaomaisuuksissa yksi Vuoltee ei paljoa merkinnyt ja hän myi tilan vuonna 1542 edellisten omistajien tyttärelle Kaarinalle ja tämän miehelle Henrik Jönsinpojalle, joka kuului Mynämäen Aarlahden rälssisukuun. Henrik kirjoitti vuonna 1563 nimensä perään "till Voltis" eli Vuoltee oli parin pääpaikka, jossa he todennäköisesti asuivatkin merkittäviä aikajaksoja. Asettuminen uudelle paikkakunnalle ei sujunut ristiriidoitta, sillä naapurikylä Villiön yksi isäntä kutsui Henrikiä varkaaksi ja sai tästä herjauksesta 40 markan sakon talvikäräjillä 1567. 

Kaarinan ja Henrikin poika Hartvig Henrikinpoika on saanut Georg Haggrénin kirjoittaman artikkelin Kansallisbiografiaan. Ingressin tiivistyksenä: "Vuolteen herra Hartvig Henrikinpoika oli 1590-luvulla Suomen aatelin johtavia henkilöitä. Hän kuului sotapäällystöön ja marski Klaus Flemingin lähipiiriin. Kun Kaarle-herttua oli syksyllä 1599 valloittanut kuningas Sigismundin kannattajien hallussa olleen Suomen, hän mestautti vihamiehenään pitämänsä Hartvig Henrikinpojan." 

Johtavuus ei riitä merkittävyyteen aatelin historiassa, sillä en löydä Hartvigia uutuuskirjan nimihakemistosta. Oli elämällään sitten merkitystä tai ei, sen dokumentoidut vaiheet eivät liity Kokemäkeen. Haggrénin artikkelin loppu kuitenkin tarjoaa seuraavan palan omistusketjua: "hänen oma sisarenpoikansa, vouti Augustin Larsinpoika vangitsi hänet ja toimitti Kaarle-herttualle; palkkioksi Augustin sai Hartvigin maaomaisuuden".

Vuolteen maihin kuului kaukaa Ulvilasta osa Lattomerta. Niilo J. Avellan artikkelissaan Entisen Ulvilan pitäjän maatilat III (Satakunta. Kotiseutututkimuksia 5) ei ole täysin varma Vuolteen omistuskulusta, mutta paremman puutteessa todettakoon hänen tietäneen, että Augustinin omistus jatkui ainakin vuoteen 1609. Seuraavat vuosikymmenet ovat hämäriä ja varmemmalta näyttää vasta vuosi 1631, jolloin Vuoltee kuului Nils Assersson Mannersköldille, jonka vaimon Katarina Böcklerin äiti Kaarina Eerikintytär oli syntynyt Mynämäen Aarlahdessa eli linkittyy aiempiin omistajiin. Mannersköldin intressit olivat kaukana Kokemäeltä, joten Vuolteella häntä oheisessa (SBL:n tarjoamassa) komeudessaan tuskin nähtiin. 

Mannersköld luovutti Avellanin tiedon mukaan Vuolteen Katarina-tyttärelleen 17.9.1640. Toinen, varmaankin Lindströmin Kokemäki-historiikkin nojaava esitys, kertoo, että Katarinan aviomies eversti Patrik Ogilvie osti tuolloin Vuolteen. (Ogilvien elämäkerta on koottu tietokantaan The Scotland, Scandinavia and Northern European Biographical Database.) Tämän ajan Vuolteen lampuotivoutia olen vuosia sitten selvitellyt ja tuolloin epäillyt, etteivät Ogilvie vaimoineen suuremmin Kokemäellä vaikuttaneet.

Vuoltee siirtyi seuraavaksi heidän Margaretha-tyttärelleen. Aviomiehensä everstiluutnantti Henrik Sassin kohdalla Ramsay ei ole Vuolteeta maininnut ollenkaan. Käytettävissä oli kivinen päärakennus Perniön Mälkkilässä, joten tuskin tämäkään pari Kokemäellä viihtyi. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli vahvistaa Avellanin version, jossa Vuoltee (ett lijtet Sätherij ben:dt Woltis) on siirtynyt 1680-luvun alkuun mennessä armeijauraa tehneelle Henrik-pojalle, joka lienee kuollut isonvihan alkuvuosina.

Avellanin mukaan Henrikin veljen leski Anna Magdalena Boije af Gennäs lahjoitti Vuolteen 12.3.1726 vävylleen luutnantti Otto Kristoffer Schulmanille, joka puolestaan myi sen eteenpäin jo 24.3.1726 Kokemäen kirkkoherra Johan Polvianderille. Tämän leski Margaretha Paulina esiintyy Vuolteen haltijana vuoden 1738 säterilistauksessa (KA 7515:2344), jolloin rakennuskanta ei ollut kovin kummoinen (försvarligen bebyggt). Tilanne on sama vuonna 1740 (KA 7522:1175v). 

Margaretha Paulina myi Vuolteen 23.5.1750 Huittisten kirkkoherra Nils Idmanille, joka lunasti tilalle perintöoikeuden 5.12.1757. Idman luonnollisesti asui Huittisissa, mikä merkittiin saman vuoden säterilistaukseen (KA 7564a:1048v), jossa Vuoltee on passelisti rakennettu (passabell bygd). Arvosteluasteikkoa en ole tullut koskaan selvittäneeksi, mutta suhteellisesti Vuoltee ei ainakaan ole Kokemäen loistokkain, sillä Kokemäenkartanossa oli varsinainen päärakennus, Rudanko yhdessä Vitikkalan kanssa on hyvin (väl) rakennettu, Säpilä tulkinnasta riippuen soreasti tai niukasti (nätt) rakennettu. Vuonna 1754 (KA 7583:1921) on Kokemäenkartanon päärakennus todettu puutteelliseksi ja muista päärakennuksen eli tavallista talonpoikaistaloa komeamman pytingin puuttuvan kokonaan.

Avellanin mukaan Idman myi Vuolteen vuoden 1770 paikkeilla Kokemäenkartanon tuolloiselle herralle Frans Henrik von Knorringille. Hän vaimoineen myi Vuolteen 9.2.1782 pojalleen, joka myi sen 10.6.1793 porilaiselle maaviskaali Georg Fredrik Mustelinille.

Näiden tietojen valossa Vuoltee oli minusta kiistatta kartano 1500-luvulla. Karosen edellä mainitut kriteerit 1700-luvulle ovat, että kartanon pitää täyttää vähintään neljä seuraavasta kuudesta ehdosta

  1. "omistaja edusti eliittiryhmiä, mutta hänen ei silti välttämättä tarvinnut olla aatelinen"
  2. "tila oli maaverosta vapaa, tavallisimmin säteri eli asumakartano"
  3. "tilalla tuli olla joko veronsa kartanoon maksavia talollisia ja/tai omia torppareita"
  4. "työvoiman valvonnasta vastasi erillinen tehtävään nimetty vouti tai muu omistajan palkkaama etumies"
  5. "päärakennus oli huomattavasti näyttävämpi kuin suurehko talonpoikaistalo ja sen eri huoneiden väliset hierarkiat olivat selkeärajaiset ja sieltä löytyi muitakin vastaavia statuksesta kertovia merkkejä"
  6. "kokonaisuuteen kuului puutarha tai puisto"
Kohdat 5 ja 6 eivät täyty, joten turha tarkistaa muita. Ja turha käydä yksityiskohtaisesti läpi Kokemäen muita ehdokkaita, kun verifikaattien tietojen nojalla ainoastaan Kokemäenkartanolla on mahdollisuudet menestyä. 

P. S. Aiempia nipotuksiani kartanoksi kutsutuista (Lauttasaaren "kartanossa", Puotilan kartanomuotoisella tilalla) voisi tarkistaa uutta kriteeristöä vasten. 

perjantai 23. lokakuuta 2020

Villa Jonasberg Apollonmäellä

Mikropaikallishistoriani kohteella olevalla Taipaleen tontilla ei ole ollut muuta arkkitehtoonisesti mielenkiintoista kuin entinen panimo. Eikä parane valittaa, sillä sehän oli erinomaisen komea, mutta olisihan kiva, jos joku tontin huviloistakin olisi näyttänyt huvilalta. Niinkuin toisella puolella teurastamon/köyhäintalontietä sijainnut Villa Jonasberg, josta kaupunginmuseolla on tämä Signe Branderin kuva vuodelta 1912. 

HKM. CC BY 4.0

Rakennuksen sijainti on harvinaisen selvä, sillä Ivan Timiriasewin toisesta kulmasta ottamassa kuvassa näkyy taustalla Töölönkatu 9, joka puolestaan melkein näkyy ikkunastani.

HKM. CC BY 4.0

Kaupunginarkiston digitoinneista olen äskettäin saanut tarkoituksetta auki tarkkoja rakennuspiirrustuksia, mutta nyt kun olisi "todellinen tarve" eteen avautuu vain vanha tuttu pakattu pdf-muoto, josta luulen tunnistavani rakennuksen, mutta sen rakennuspiirrustusten ajoitusta on turha tirkistellä.

Erikoinen muoto sopii siihen, että huvila Jonasberg ilmaantuu sanomalehtiin keväällä 1872 W. Majewskin pyörittämänä kahvila-ravintolana (esim. Helsingfors Dagblad 7.4.1872). Tarkoitus lienee ollut houkutella osa Hesperianpuistoon matkanneista asiakkaiksi. Klaus Castrénin Genokseen kirjoittaman artikkelin mukaan tämä Wladislaus Majewski oli lähtöisin Varsovan kuvernementista ja päätyi Suomeen keisarillisen Venäjän armeijan mukana vuoden 1850 paikkeilla. Hän meni naimisiin  Helsingissä marraskuussa 1856 Vanajalla syntyneen Johanna Mikaelintyttären kanssa ja jäi kaupunkiin erottuaan armeijasta Krimin sodan jälkeen. Pyöritettyään jonkinlaista buffettia Arkadia-teatterissa vuodet 1869-71 hän sai senaatissa käyneen valituksensa kautta oikeudet ravintolan pitoon maaliskuussa 1872. Tähän tarkoitukseen hän vuokrasi Villa Jonasbergin, jonka 19.2.1872 hyväksytyt  Jonasbergin muutos- ja lisärakennuspiirrokset ovat ehkä kuvassa. 

Majewski kuoli jo kesällä 1873, mutta leskensä jatkoi ravintolatoimintaa. Hän myi Jonasbergin hallintaoikeuden rakennuksineen puuseppä Erikssonille 7000 markasta (Hbl 5.10.1876). Alue, jota kauppa koski on vaikeasti määriteltävissä, sillä Jonasberg nimi näyttää tarkoittaneen (ainakin välillä) koko Bergan huvila-aluetta, jolla oli useampia rakennuksia. Puuseppä Eriksson ilmoitti asuvansa Jonasberg 2:ssa osoitekalentereissa 1880-luvun loppuun ja asuinrakennuksensa tunnettiin nimellä "Erikssonska villan" ainakin konkurssihuutokauppansa yhteydessä (Nya Pressen 22.4.1890). Vuoden 1906 vaalialuekartassa Berga 2:n erikoinen muoto sopisi valokuvan rakennukseen varsin hyvin.

Alla olevassa kuvassa näkyy Bergan tavallisempaa rakennuskantaa. Etualalla on kaupunginmuseon mukaan Berga 7 eli erikoisen mallinen huvila jää oikealle kädelle. Taustalla häämöttää Taipaleen puolen tuotantorakennus.

Siggne Brander. HKM. CC BY 4.0

Sitä, minne ensimmäisten valokuvien huvila piiloutuu Branderin Kansallismuseon tornissa ottamassa panoraamassa, eivät yksiuloitteiset aivoni ymmärrä. Ehkä joku ystävällinen kertoo kommenttikentässä. 

Se, mitä huvilalle lopulta tapahtui, on selvää. Hufvudstadsbladetin uutispalassa 20.1.1926 kerrottiin, että Apollokadulla sijainnutta vanhaa puutaloa originelleine nurkkineen ja ulkorakennuksineen uhkasi purkaminen. Toimittaja ei osannut kertoa rakennuksen ikää, mutta tiesi, että sitä oli jo 1870-luvulla pidetty vanhana. Koska 1872 päivättyjä piirroksia kutsutaan muutospiirroksiksi, joku rakennus paikalla oli jo tätä ennen.

torstai 22. lokakuuta 2020

Hannu Muhoksesta osasi laskea

J.A. Bergmanin kokoelmasta Kertomuksia (1889) 1800-luvun puolivälissä eläneestä miehestä:
Että nerot eivät synny ainoastaan mahtavien mukavissa majoissa, vaan ehkä yhtä usein talonpoikien ja työmiesten alhaisissa asunnoissa, on tosiasia jota ei kukaan ajattelevainen kiellä. Ja kuitenkin kului kuusi vuosikymmentä tällä vuosisadalla, ennenkuin johtavien mieliala maassamme mukaantui siihen ettäs rahvaalleki tarjottiin opetusta sen omalla kielellä. Sitä ennen moni hyvinki etevillä luonnonlahjoilla varustettu rahvaan lapsi eli aikansa maaseutujen hengellisessä puolihämärässä, useinki joutuen, sielunlahjojen kehkeytymiseen kun ei ollut tilaisuutta, harhateille ja haaksirikkoon. 
Näiden opin puutteessa kuihtuneiden nerojen joukkoon on luettava myös hän, jonka, nimi on kertomuksemme otsakirjoituksena. Erinomaisilla luonnonlahjoilla Varustettu, hän ei kuitenkaan joutunut mihinkään sanottavaan haaksirikkoon; elelihän ikänsä jotenki ylönkatsoen itseään — niinkuin usein on saiturien laita. 
Äyri-Hannulla (mikä hänen oikea sukunimensä oli lienevät harvat hänen aikalaisistaan tienneet) oli nimittäin sammumaton raha-ansion himo ("auri sacra fames"). Tämä himo oli hänelle hankkinut nimenki, sillä äyriä eli pennejä hän koetti kokoilla kaikin tavoin, joskus tavalla, jota ei miehuulliseksi voi sanoa, niinkuin kohta tulemme näkemään. 
Hannulla oli erinomainen taipumus matematiikaan. Päälaskussa hän oli semmoinen päälle-päsmäri että hän aivan pani hämilleen lukeneetki miehet, jotka pännä kädessä laskivat samaa lukua, kuin hän laski päässä. 
Hannu oli kotosin Muhoksen pitäjästä kaakkoispuolella Oulua. Aika tavasta hän kävi Oulussa, jossa hän sai rahaa, tupakkaa ja väkeviä, sillä hän ei ollut mikään poikkeus tuosta usein lausutusta sananparresta "kaikki nerot ryyppäävät." 
Muutamana kesäpäivänä Hannu astuskeli Oulun katuloita kirkon seudussa. Niinkuin tavallisesti oli hänellä kirves vasemmalla käsivarrella, jota hän piti koukussa. Poikanulikoita hyppeli hänen ympärillään, ilvehtien ja huutaen: Juostaanko kilpaa. Saat 10 penniä, jos otat minun kiinni. Aj, aj, Hannu äijää! "Syöpikö pässi pähkinöitä?" huusi muuan ja kökötti pienen kiven Hannulle. — Tämä alkoi suuttua ja parvi pölähti syrjemmäksi. — Nyt muuan poika sanoi Hannulle: "saat 10 penniä jos juokset kahden nurkan välin edestakaisin 3 minuutissa." — Hannu lähti heti juoksemaan, pojat hurraamaan ja läähöttäen hän palasi perimään palkkansa. Vaan nyt syntyi intos. "Sinä et juossut kolmessa minuutissa" väitti hän joka oli luvannut. "Häpeä!" huusi muuan roikale, "anna heti Hannulle 10 penniä." Pojan täytyi myöntyä ja Hannu läksi, saatuaan rahan, mutisten astumaan eteenpäin. Pojat erkanivat nyt hänestä ja jäivät katsomaan kun kaksi koiraa tappeli. 
Muutamassa talossa akkuna oli auki. Puhetta kuului sisältä ja tupakansavun haju haiskahti niin makealle Hannun sieramiin. Oikein sikaarin haju! Hannu rykäsi eli oikeammin ähkyi. Tämä ääni oli hyvin tunnettu kaikille, jotka vähänkään olivat olleet tekemisissä hänen kanssaan. Kohta ilmausi pää akkunaan, "Kas, Hannupa siellä astuu! No, tuleppa sisälle. Täällä on herroja, jotka räknäyttävät sinua."
Hannu kuuli mielellään sillä korvalla, astui portista sisään ja seisoi kohta isohkossa kamarissa, jossa kolme herraa istui pöydän ääressä. 
"Nyt saat osoittaa taitoasi" alotti talon isäntä. "Tuossa istuu kruununvouti. Hän on oikea räkninkimies, oikein kruunun puolesta. Hän tahtoo kuulustella taitoasi ja jos osaat suorittaa tehtäväsi, niin penniä tulet perimään." 
Tämä puhe oli Hannua varsin mieleen. 
"Minä tahdon" alotti kruununvouti "laskea samat luvut paperille, jottas varmaan voin tietoasi arvostella." 
Talon herra asetti paperia ja kynän kruununvoudin eteen. Tämä puhui nyt näin: "Oulusta Kempeleesen, H:n taloon, on 13 virstaa. Montako ohranjyvää voidaan pitkinpuolten asettaa tälle pituudelle, jos joka jyvä on 1/3 tekotuumaa pitkä?" 
Hannu rykäsi (eli ähkyi), laski kirveensä ja lakkinsa lattialle, rupesi supisemaan ja pani kämmeniensä syrjillä merkit sormiin, ranteisin, kyynäspään kohdalle, käsivarsiin, vyötärystään, pohkioihin, polviin j.n.e. Nämä merkit olivat kymmenlukujen, satojen, tuhansien j.n.e muistoonpanoja. Sitten kun kaikki viivat olivat vedetyt hän kysyi: "onko herra jo laskenut?" 
"Aikoja sitten" kruununvouti vastasi. "Mitä olet saanut, Hannu?"
"Miljoona kuusisataa kahdeksankymmentäneljätuhatta kahdeksan sataa jyvää" Hannu vastasi vakavasti ja oikasi ruumistaan.
"Katso peijakasta", kruununvouti mörähti. "Sinä lasket kuin hevonen! Totta maar! Mutta nyt pannaan pahempaa eteen. Minä olen 50 vuoden vanha. Montako sekuntia olen elänyt?"
"Minä vuonna olette syntyneet? 1814, 1815 tai 1816? Nyt kirjoitetaan 1865 ja 50 vuotias voi olla syntynyt jonaki noista kolmesta vuodesta."
"Minä tarkoitan", sanoi kruununvouti ettäs lasket montako sekuntia on 50 vuodessa. Minä täytin 2 päivää sitten 50 vuotta. 
Hannu ähkyi ja impesi taas mutisemaan ja merkkejään tekemään. Aikaa kului ja kruununvouti vihdoin laski pännän pöydälle ja sytytti uuden sikaarin, katsellen odottavaisesti Hannuun. Tämä vaan teki merkkejään, supisi eikä katsonut herroihin. Vihdoin hän sanoi: "nyt on lasku valmis." Hannu lausui nyt hyvin pitkän luvun. 
Vouti silmäili paperiaan, hymähti ja sanoi: "Minä arvasin sen! Olet väärin laskenut." 
Hannu säpsähti. Vouti nyt lisäsi: "Ei ole kummakaan. Lasku on pitkä kuin nälkä-vuosi eikä sitä voi päässään suorittaa kukaan kuolevainen, sen voin sinulle vakuuttaa."
"Tuliko herralle kuinka paljoa vähempi?" Hannu kysäsi nolosti.
Kruununvouti lausui paperista laskunsa, lisäten: "tämä on oikein laskettu, sen tiedän, koska itse olen sen laskenut."
"Antakaapa vähän vielä koetan", Hannu virkkoi.
"Hyvin mielelläni sen suon", virkkoi kruununvouti.
"Kirjoittakaa ensi saantini paperille" pyysi Hannu. 
Vouti kirjoitti sen ja Hannu taas alkoi laskea. Hetkiä kului. Vihdoin Hannu sanoi: "En saa sitä sen paremmaksi."
Kohta lisäsi Hannu: "ottihan herra karkausvuodetki lukuun? Ne ovat hiukan pitempiä tunneissaki ja viidessä kymmenessä vuodessa." —
"Karkausvuodet!" kruununvouti soperteli punastuen. — "Hm! Minä tahdon katsoa!" 
Nyt oli kruununvoudin vuoro ruveta laskemaan. Numeroita tipahteli tipotihjään paperille. Vielä pari minuutia. Lasku oli valmis! Kruununvouti hyökäsi tuolilta, astui Hannun eteen ja huusi: "oletko sinä ihmine?" 
Tähän vaatimattomaan kysymykseen ei Hannu arvannut aluksi mitään vastata. Hänen hämmästyksensä muuttui kuitenkin suurimmaksi, kun vouti avasi toista korttelia pitkän, viheriän silkkipörssinsä ja laski kiiltävän markan rahan Hannun kouraan. 
Talon herra astui myös toiseen huoneesen ja toi sieltä juomalasilla väkevää, jonka Hannu pitemmittä mutkitta kaasi kuivaan kurkkuunsa. Vieläpä antoi herra Hannulle sikaarinpäitä poskeen pantaviksi. 
H. otti kirveensä ja lakkinsa lattialta, kumarsi herroille ja meni varsin tyytyväisenä tästäki paikasta, jättäen jälkeensä ihmettelyn erinomaisesta laskupäästään. 
"Totta maar!" kruununvouti ihmetteli, Hannun ulos mentyä, pannessaan sokuria kuuman veden sekaan, jota juuri oli sisään tuotu. "Semmoista päätä en ole koskaan tavannut. Tiesi mikä mies hänestä olisi tullut, jos hän olisi saanut koulua käydä!" 
Mutta Hannu astuskeli kevein askelin pienoiseen taloon Kajaanin tullissa, jossa hän sai yösijan. Vielä maatessaan hän otti tuon uuden hopeamarkan esille, käänteli ja katseli sitä. Oli juuri silloin (1865) uusi rahakanta saatu maahamme. 
Tämän tapauksen jälkeen kadotamme nyt Hannun näköpiiristämme. Hän eleli edelleen halon hakkuulla y.m. kirvestyöllä. Kirves oli hänen milt'ei alinomainen seurakumppaninsa. 
Olipa muuan synkkä syyspäivä, kun Hannu saapui Ouluun työansiota hakemaan. N.k. salmessa hän sai jotakin tehtävää tervahovin läheisyydessä. Oli sateinen syysilta ja vaikka paikoittain löytyi hiukan valoa salmen rannoilla, oli kuitenki kulku liukasta möljää pitkin varsin vaarallinen, erittäinki jos oli menijällä mitään "ohran jyvää" silmässä. Josko tosiaan Hannun laita oli näin, siitä ei ole selkoa; pääasia on että hän astuskeli ijankaikkisuuden kupeella sinä iltana ja — luiskahti Vellamon uhriksi. Häntä kaivattiin seuraavana päivänä ja luultiin ensin kaupunkiin menneeksi, vaan kun ei häntä alkanut näkyä ei kuulua työssä, niin arveltiin, vihdoin hänen surman suuhun suistuneen. Kun hän löydettiin, oli hänellä kirves uskollisesti litistetty vasemman käden kyynäspään kohdalta koukistuneen käsivarren sujumassa. 
Kerrotaan hänellä säilyssä löydetyn melkoinen summa rahaa. Moni ei isosti perustanut hänen kuolemastaan, vaan meille se tuntuu surulliselta samoinkuin koko hänen elämänsä juoksu. Nerollaan hän niitti ylönkatsetta ja olkoonpa niin, että syy oliki hänen oma, niin hän kuitenki toteutti tuon tunnetun lauseen: "jumalat, jo lausuit vanhat, katehet on lahjoistaan." 
Lieneekö Hannulla ollut vaimoa tai lapsia, jotka olisivat häntä ehkä surreet, siitä ei näiden rivien piirtäjällä ole varmaa tietoa. Jos jonkulaisen johtopäätöksen voisi tehdä jostaki himmeästä muistosta, että hän olisi ollut naimaton, ei siis moni lie hänen pois menoaan mieleensä pannut muuta kuin hetkeksi. Naimattomuus muutoinki sopisi miehen luonteesen.

Kuva kirjasta "Her Portrait, or Phillida's Fortunes. A story told ... with pen and pencil ... With ... illustrations by G. A. Storey" (1893)

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Presidentin kouluvuodet

MLL:n lehdestä Uutta kylvöä 1922

Kaarlo Juhana Stählberg oli luokan primus koko kouluajan, kuten eräs hänen tovereistansa Oulun suomalaisessa lyseossa, Santeri Ivalo, on kertonut. Eikä siinä kyllin, vaan hän suoriutui kahdeksasta luokasta seitsemässä vuodessa siirtymällä kuudennelta luokalta suoraan kahdeksannelle säilyen silti yhä primuksena.
 
Samoinkuin useat muut niistä suunnilleen neljästäkymmenestä pojasta, jotka syyskuun 1 päivänä 1877 otettiin mainittuun kouluun, olivat veljekset Fredrik ja Kaarlo Juhana Ståhlberg papin poikia maaseudulta. Isä oli kuollut, ja äiti oli muuttanut neljän alaikäisen lapsensa kanssa Ouluun, missä hän vuokrasi vaatimattoman asunnon vanhemman ja
hienompana pidetyn ruotsalaisen lyseon talon piharakennuksesta.
 
Heinätorin parvi, johon Stählbergkin tuli kuulumaan, sai kulkea kouluun pitemmän matkan kuin mitkään muut luokan pojat. Sattui kuitenkin usein, että toistenkin parvien jäsenet sopivat hänen kanssaan kohtauksesta Heinätorin kulmassa saadakseen kuulla hänen selittävän semmoisia tehtäviä, joista eivät olleet itse onnistuneet saamaan selkoa.
 
Siten hän tuli jo alaluokilla keskeiseen asemaan toverien joukossa. Kun sitten tuli konventtiaika, oli hän itseoikeutettu johtaja. Hän toimi puheenjohtajana, piti esitelmiä, loimitti konventin lehteä, kirjoitti suorasanaista tekstiä ja runoa yhtä etevästi. Runot koottiin sitten pieneen kirjaan, joka sai runollisen nimen »Toivon tähti». Tämä pieni, painokirjaimin hienosti kirjoitettu kirja ei valitettavasti ole säilynyt, vaikka tulipalo ei ole sitä hävittänyt. Kerrotaan, että eräs ahdasmielinen myöhempi konventtisukupolvi havaitsi runot jotenkin sopimattomiksi ja sentähden ne hävitti.
 
Ei ollut harvinaista, että Stählbergin koulun pojat joutuivat pieniin kahakkoihin ruotsalaisen lyseon oppilaitten kanssa. Niihin ei tuleva presidentti kuitenkaan liene ottanut osaa, enempää kuin mihinkään rajumpiin urotöihin yleensä. Hänen luonnonlaatunsa oli aivan toisenlainen. Hän luki ja mietti. Hänen mieltänsä askarrutti m. m. isänmaan tulevaisuuden ongelma. Ainakin hän käsitteli tätä aihetta useita kertoja niissä intomielisissä puheissa, joita hän valmistautumatta piti Merikosken sillalle tehdyillä huviretkillä, joille pojat yleensä lähtivät lauantaikonventin jälkeen.
 
On väitetty, että Stählberg on kylmä ja umpimielinen. Hän oli semmoinen tavallaan jo kouluaikana. Mutta myös vain tavallaan. Kuinka hehkuvasti ja lämpimästi hän pitikään esim. noita tilapäispuheitansa, toteaa hänen ihaileva luokkatoverinsa, joka toisten nuorten kuulijoitten kanssa sai Merikosken sillalla herättäviä virikkeitä koko elämää varten.

tiistai 20. lokakuuta 2020

Pappilan kansliassa

Ihastuksessani pappien ahneuteen maksukeräyksessä ja seurakuntalaisten huonoon käytökseen jumalanpalveluksissa on minulta päässyt unohtumaan pappien työn ja vastuun monipuolisuus. Tähän heräsin selatessani Artur Siegbergin (Alku Siikaniemi) kirjaa Vuoden ovat vierineet. Kulttuurikuvia 1870-luvulta. Siegberg syntyi 1862, joten Kirvun pappilassa vuosikymmenen loppupuolella :
Kansliassa saimme myös nähdä vakavia ja hauskoja kohtauksia, kun pitäjäläiset saapuivat pappilaan asioille. Milloin sinne tuli vanha riitelevä aviopari, joka kertoi kaikki epäsovun salaiset ja julkiset syyt papillensa, meidän kuunnellessamme ovenraosta hyvinkin naurettavia episodeja; toisella kertaa joku renkimies ja piikatyttö ilmoittautuivat vihille, kun morsiamelle oli ennen aikojaan syntynyt lapsi, josta hän vaati sulhasta tilille. Taikka joku vanha ämmä kielevässä lausunnossa kertoi kotikylän juoruja siinä tarkoituksessa, että pääsemällä papin suosioon saisi siitä joitaikin etuja, esim. lievän kohtelun pelätyissä kylänluvuissa taikka papin puoltosanan, kun pitäjän jyväaitasta oli annettava jyväosuuksia köyhille ja vaivaisille. (s. 79)
Pidempi ja värikkäämpi kuvaus on Pekka Pietarinpojan kertomus Päivä provastin kansliassa, joka julkaistiin Savo-karjalaisen osakunnan albumissa Koitar 4 (1885). Ote:
Jopa kopisi porstuassa taas ja ovi loksahti auki eikä siitä tulija saanut ennen hyvää päivää sanotuksi, kun sai oven kiini pysymään, joka aina loksahti auki niinkuin se tavallisesti teki. Provasti ei väsynyt sanomasta jokaiselle että „painaa vaan sitä, niin kyllä se pysyy".
„Minä tulin semmoiselle asialle että jos herra rovasti ois hyvä että meillä ois nyt semmoinen tarvis että minä tarvitseisin sukurikesteriä", sanoi tullut talonisäntä hiljaisen kähisevällä äänellä ja pää vähä kallellaan, seisoen hajalla säärin ja sarkatakki auki.
Tällä lailla se näkvi seisovan kauvan aikaa, kun provasti kirjoitti sukuluetteloa etsien useista vanhoista pölyttyneistä kirjoista nimiä ja vuosilukuja. Vielä sittenkin näki kyökkikammarin ovelta sen siinä uskollisesti seisovan, kun oli ennättänyt käydä siellä ja täällä ja vielä vähiin muuallakin ja tulla montakin kertaa takaisin ja nähdä aina sen uudestaan. Ja ruustinna sanoi siellä että mikähän asiamies se on.
Kuva: Heimo Aspelin, Tuulispää 46/1913

maanantai 19. lokakuuta 2020

Turun linnasta joulukuussa 1770 ja kesäkuussa 1771 karanneet

Jos on vankiloita, on vankikarkureita. Turun linnan vankilassa kolme miestä mursi muurin 29.12.1770 ja lähti liikkeelle. Tilanne huomattiin varmasti varsin nopeasti, mutta karkureita ei heti tavoitettu. Lääninkansliassa muotoiltiin tammikuun alussa etsintäkuulutus, joka painettuna jaettiin läänin pitäjiin ja arvatenkin luettiin saarnastuoleista saman kuun aikana.
Kuulutuksessa ei ollut kuvia eikä palkkiosummia kuten villissä lännessä. Ensimmäinen karkuri oli taposta syytetty 40-vuotias Matts Härkä, joka oli kotoisin Lohjalta. Hänen kerrottiin olevan pitkän puoleinen ja tummahiuksinen. Päällänsä oli lampaantaljoista tehty sisäturkki, jonka päällinen oli vaaleansinistä sarssia, nahkahousut, valkoiset villasukat ja kengät. Varkaudesta syytetyt Michel Kjellberg ja Stephan Hallonius eivät välttämättä olleet Suomesta kotoisin, sillä edellinen oli tykistön käsityöläinen ja jälkimmäinen pursimies eikä kummankaan kohdalla mainita kotipaikkaa. 

Lisäksi oli Suomessa karkuteillä Juvan Vuorenmaan kylästä Grels Kaukoinen, joka oli maannut äitipuolensa ja taivutellut tämän tappamaan sikiön. Grels oli vähän päälle kaksikymppinen, keskimittainen ja vaaleahiuksinen. Liikkeelle lähtiessään hänellä oli vaaleanharmaa sarkainen takki (råck), pellavaiset housut, päässään valkoinen neulottu villamyssy ja jaloissaan tuohiset kengät.

Vuorenmaassa 22.2.1748 ja 15.1.1753 Grels Kaukoset ovat oikeaa ikäluokkaa. Aikaisemmin syntynyt menetti äitinsä 6-vuotiaana. Puuttuvan rippikirjan ja vieraan pitäjän puitteissa en lähde arvailemaan pidemmälle.

Tarkemmin määreittelemättömällä tavalla Turun linnasta pääsi 1.6.1771 kello 7 aamulla karkuun lapsenmurhasta syytetty Sophia Thomasdotter. Hän oli kotoisin Vesilahdelta. Keskikokoinen, vaaleilla kasvoilla rokonarpia. Päällään oli raidallinen röijy ja hame (en randig Tröja och kjortel), jonka päällä palttinainen huivi (hwit lärfts halsduk) ja päässään valkoinen kyssy (hwit Nåpkins Mössa). Jalkansa olivat paljaat (utan skor och strumpor). Peräänsä laadittiin etsintäkuulutus 4.6.1771.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Kosintakirje

Fyren 35/1902

Ote Juho Reijosen tarinasta Kaaperin kosinta (Kertoelmia ja kuvauksia)

Kaaperi punastui hiukkasen eikä kyennyt puhumaan mitään. Sillä välin silmäilin minä noita nuhrautuneita papereita saadakseni jotakin johtoa kirjeelle. Sitä en niistä kuitenkaan saanut, sillä paperit olivat täpösen täynnä lauseita: "korkeasti kunnijoidettava Anna-Leena; hellästi rakas Anna-Leena; sangen siiveä tyttö" ja muuta semmoista, mutta sitä pitemmälle ei Kaaperi ollut kyhäyksissään päässytkään.

Viimeinkin otin eteeni arkin postipaperia ja kynän käteeni aikoen kirjoittaa sanasta sanaan, mitä Kaaperi käskisi. "Aletaanpas nyt", sanoin minä.

Ihmeen rohkeasti ja selvästi sanoikin Kaaperi: "pannaan nyt aluksi vain: hyvä Anna-Leena!"

"Hyvä, se on kirjoitettu", sanoin minä.

"Kirjoittakaa sitte: isä — joko se on paperilla — isä oli Kajaanin markkinoilta tullessaan ollut teillä yötä ja nähnyt sinun leipovan. Sanoi hän haastelleensakin kanssasi. Kotiin tultuaan hän sitte kertoi äidille niin jotta minäkin sen kuulin: 'on tuolla Maanselän Mäkelässä leveälanteinen tyttö, hyvin roima työihminen, eikä ole tuhma puheissaankaan. Siinä olisi meidän Kaaperille emäntää parahiksi.'

"Näinköhän tämä nyt kuuluu asiaan?" rohkenin minä muistuttaa.

"Kyllä se kuuluu", vakuutti Kaaperi, "sillä tavallahan se alkoi koko juttu. Niin — 'emäntää parahiksi', sanoi isä. Minä ajattelin, mitähän jos olisi koettaa kosia ja päätin lähteä käymään sinun luonasi, kuin vaan ohranärtteet saataisiin puiduiksi."

"Mutta eihän tähän tällä keinoin tule rakkaudesta mitään", keskeytin minä taas.

"Älköön, vaan niin siihen pitäisi minun mielestäni kirjoittaa. — Puinti-aikana juolahti kuitenkin mieleeni, ett'ei siitä tule sen valmiimpaa, jos minä luoksesi tulisinkin. Sinä näet jo olet viides tyttö, johon minä olen silmäni iskenyt, vaan kun olen milloin naisten kanssa suutasuuksin joutunut, ei minulla ole ollut sanaa suuhun tulevaa, kun on niin kaino luonto minulle luotu. Siksipä päätinkin kirjoittaa sinulle, käyköön sitte syteen tahi saveen."

"Ei hyvä Kaaperi; ei tästä nyt kunnon kalua tule; ei edes mainita mitään noista muista morsiamista", keskeytin minä, sillä en olisi Kaaperin suonut tulevan naurun alaiseksi.

"Kyllä niistä pitää mainita, ett'ei hän saa sanoa minun itseänsä pettäneen", toimitti Kaaperi.

"Mutta ethän sinä ole muille tytöille puhunut aikeistasi ollenkaan, mikä petos siinä sitte olisi?" lausuin minä.

"Vaikka kohta, mutta olenhan minä kumminkin jo ajatellut muitakin", sanoi Kaaperi ja pyysi innokkaasti minun vain pitkittämään. Minä kirjoitin siis, niinkuin hän edeltäpäin saneli.

"Koko kevätkorvan juoksin sitte kauppamiehestä paperia arkin toisensa perästä. Sunnuntaipäivät kaikki tuhertelin niitä täyteen, kirjoittaen mitä mieleeni juohtui, mutta kun olen koulunkäymätön, niin en päässyt hurskaasen alkuunkaan. Nyt kuitenkin rupesi toisen talon maisteri minulle tätä kirjettä kirjoittamaan ja sen tähden sinä sen nyt viimeinkin saat käsiisi."

Taaskin tein minä tingan, sillä ei laisinkaan tehnyt mieleni tulla näkyviin moisessa tekeleessä. Kaaperipa ei kumminkaan suostunut jättämään minua kirjeestänsä pois ja minun täytyi panna sanat paperille. Olkani takaa seurasi hän sitte tarkasti kynän liikettä ja vakavana jatkoi sanelemistaan.

"Jos nyt tuumaan suostut, niin laita itsesi Juhanuksena meidän pitäjään kirkolle, äläkä tullessasi epäile yhtään. Silloinhan sieltä teidän puolelta tulee muitakin meidän kirkkoon, niin mistäs ne ihmiset arvaisivat, mikä sinulla oikeastaan on mielessä. — Samalla tielläsi saat nähdä meidän talonkin ja voithan tulla meille yöksikin, niin isä näyttää sinut minulle, ett'en tarvitse ventovierailta ruveta sinua kyselemään."

"No Herran nimessä, etkö sinä ole vielä häntä nähnytkään?" kysäsin minä hämmästyneenä.

"En; missäpäs minä olisin hänet nähnyt", vastasi Kaaperi tyynesti.

Yhteen jatkoon alkoi hän sitte taas sanella kirjettä.

"Muutoin lähetän paljo terveisiä ja tahdon jo edeltäpäin näillä riveillä ilmoittaa, että meillä on kaksi hevosta, ruuna ja tamma. Lehmiä on kytkyessä kaikkiansa seitsemän päätä, kuusi lypsävää, yksi maho, härkä ja hieho. Lampaita oli talvella neljä emää ja keväällä tappoi susi uuhen. Sikoja taas on kaksi —"

"Eiköhän heitetä niitä pois", kiehitin minä väliin.

"Minkätähden?" kysyi Kaaperi, "kaksihan meillä on aikuista naskia ja porsaita montako lieneekään; niistä hän saa tiedon äidiltä."

"Pannaan sitte kissa kanssa", esittelin minä koettaen pysyä vakavana.

"Mitäs joutavia", tuumaili Kaaperi myhäillen, "vaan kanoista sanotaan, jotta niitä hän itse saa hankkia, jos tahtoo."

Se kirjoitettiin. Vielä lueteltiin kunkin pellon suuruus ynnä kylvyjen määrä ja vielä sekin, että karjanlaidun niinkuin niittykin on hyvä, kalavesi jommoinenkin, "eikä talolla ole rossan vertaa velkaa kellekään."

Sitte luuli Kaaperi kirjeessä jo olevan kaikki, "mitä siinä tarvitsee ollakin." Kun minä huomautin, ettei hän itsestään vielä ollut maininnut paljo mitään, käski hän vielä lisäämään olevansa viinaan menemätön ja Jaakon päivänä täyttävänsä seitsemänkolmatta.

Kirje luettiin ja hyvillä mielin arveli Kaaperi: "no nyt siitä ei pitäisi enää puuttua mitään ja ihme olisi, jos asia ei tulisi junkaan."

"Mutta eikös siihen pidä toki panna joku sana rakkaudestakin?" sanoin minä.

"Olisikohan panna siitäkin; — vaan kuinkas siitä sanottaisiin?" arveli Kaaperi miettiväisesti.

Minä esittelin mitä koreimpia sanoja suinkin muistin. Kun ne eivät kelvanneet, käänsin koetteeksi pari hellää paikkaa Kallistastakin. Kaaperi vain yhä pudisteli päätänsä arvellen: "eihän Anna-Leena sitä ymmärtäisi enempää kuin minäkään."

Kehotin siis hänen itsensä miettimään jotakin kaunista. Kaaperi muuttui hyvin totisen näköiseksi, kynsi korvansa taustaa ja mutisteli suutansa tuokioisen aikaa. Viimein kirkastuivat kuitenkin hänen kasvonsa ja hän lausui hartaasti:

"Kirjoittakaa sitte näinikään: jos Jumala on niin sallinut, että meistä pariskunta tulee, niin lupaan minä rakastaa sinua koko ikäni sekä myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin Jumalan sana huoneentaulussa käskee."

lauantai 17. lokakuuta 2020

Tiedonjanoinen Fiina

Naisten äänessä 15/1914 esiteltiin huomiota ansaitsevana kansannaisena Kauhavan alakylässä Yli-Pernaan tilalla vuonna 1848 syntyneen Fiinan, joka kirkonkirjoissa oli Justiina. Lapsuudenkoti oli myytävä nälkävuosien aikaan. Lapsuudestaan asti Fiinan tuntenut jutun kirjoittaja A. W. ei selitä elämänvaiheita yksityiskohtaisesti vaan antaa seuraavan kuvauksen.
Fiina on varsinkin merkillinen siitä, että hän aina on ollut tiedonjanoinen, aina haalinut itselleen jos jostain viimeksi ilmestyneen kirjallisuuden luettavaksi. Puhu Fiinan kanssa romaaneista, novelleista tai näytelmäkappaleista, kaikki hän ne on lukenut, siirry historian alalle, huomaat saman, ja otappa eri uskonlahkojen suunnat ja eroavaisuudet — kaikkia hän on seurannut, yksinpä teosoofista kirjallisuutta. Fiina innostui keskusteluun kanssani ja teki lopuksi uskonnosta seuraavan johtopäätöksen. »Vanhempani olivat heränneitä (körttiläisiä), etupäässä äiti joka tutki aina sanaa, isä ei niin varsin — mutta eipä tuota taida tarvitakaan niin suuria eväitä, sillä kun parhaansa mukaan elää, niin ehkäpä se loppusuorituskin oikeaan selvenee.»
Näin selvä ja kirkas ja mutkaton on Fiinan käsitys elämästä ja kuolemasta, ja kuitenkin supistui hänen koulunkäyntinsä vaan rippikouluun.
Fiina omaa eteläpohjalaisen murteen kaikkine vivahduksineen, josta olkoon tässä vähä näytteitä.
— Kuinka Fiina jaksaa terveyden, elämisen ja muun suhteen? Jaksatteko vielä työtä tehdä? kysyin. 
— Onhan se elämä sellaista rohnaamista, vaan elää kituuttaa sitä huonollakin kuikaa, vaikkei sitä ansiota niin rommaamalla saakkaan, kun tuo päärustinki vaan terveheenä pysyy ja jaloillakin pääsöö klepuamahan. Vaikka onhan sitä vaivansa, reumatismikin vielä kimppuun pakkaa. 
— No tilaatteko sanomalehtiä?
— En ole tilannut nyt kun Pellonpoikakin meni kesälomallen, (lakkasi ilmestymästä) olen aina vain käynyt ihmisissä lukemassa. 
— No asutteko yksin? 
— Yksin asun, sopivaa toveria on vaikea saada, ja ennemmin minä, kun pidän niin eläämistä, sanon possulleni: voi sinisilmäni, ja vasikalleni, voi punaposkeni, kuin kollon koturin kanssa jaarittelen, sillä heikoos värkiis on niin vähä pykäämisen varaa ja mieluummin lueskelen sanomalehtiä ja kirjallisuutta mitä käsiini saan lukemisen arvoista.
Sitte vielä keskustelimme kaikista nykyaikaisista tapahtumista ja ilmiöistä, eduskunnasta, sosialisteista, politiikasta ja puolueista yleensä. Naisen arvosta on Fiinalla myöskin oma mielipiteensä ja sanoo, että pitää olla naisellakin tieto, taito ja ymmärrys oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä siitä ajasta ja ympäristöstä, jossa hän elää ja on, ettei kulje kuin karjalauma, joka aina on johdettava.
Olen Fiinan hamasta lapsuudestani tuntenut ja aina ihaillut häntä reiluna, vilpittömänä ystävänä, varsinkin verratessani häntä niin moneen muuhun, joka kylläkin mielestänsä on viisas ja suuri, mutta kuitenkin on niin köyhä siihen nähden, että on niin paljon saanut.
Fiina on ankarasti taistellut ja taistelee vieläkin kovaa taistelua toimeentulonsa puolesta, ja kuitenkin hän jaksaa seurata maailman menoa ja harrastaa enemmän kuin moni muu, sillä monenkin harrastukset tarkoittavat vain hänen omaa kunniaansa etupäässä.
Fiina on ollut taitava kutoja, sitäpaitsi on hän nuorempana ollut meijerialalla, tekipä kerran ulkomaanmatkankin, piipahti Amerikkaan, josta matkasta voisi vaikka kirjoittaa hauskan matkakertomuksen.

perjantai 16. lokakuuta 2020

Öhmanin huvila Turussa

Raittiutta ja elävää kristillisyyttä kannattava Aamunairut julkaisi numerossaan 2/1895 Frans Edvard Silvanderin muistelmaa, joka alkoi näin
Olen syntynyt 29 p. jouluk. 1859 Turun kaupungin kyljessä, Nummen mäellä, jossa isäni työskenteli suutarina. Siellä kasvaneena karkeampaa ruumiillista työtä tekevän kansan keskuudessa sain jo lapsesta alkaen nähdä viinan raaistuttavaa vaikutusta työkansaan. 
Ja kun aivan naapurissa oli n. s. Öhmanin huvila, joka siihen aikaan oli Turun yleisemmin käytettyjä ja hienoimpia ravintoloita, jossa "sivistyneitten", (herrain) iltakaudet ja myöhään yöhön näin istuvan juomapöytäin ääressä, sieltä yön niskassa juopuneina palataksensa, ymmärsin, että onhan sitä väkijuomalla sivistyneeseenkin sama vaikutus, kuin työkansaan.
Mutta tuo kaikki oli jotakin niin jokapäiväistä, että opin pitämään ei vain väkijuomat vaan juopumuksenkin asiaan kuuluvana ja merkkinä miehen ikään pääsemisestä. Tuota ajatusta kyllä usein häiritsi ei vain isän juomattomuus, mutta myös hänen ja äidinkin vakavat opetukset juoppouden vahingollisuudesta, mutta päihdyttävät juomat eivät sen kautta silmissäni vaarallisiksi tulleet. 
Juha Vuorelan blogitekstistä selviää, että tätä ravintolaa pyöritti vuonna 1838 leskeksi jäänyt Anna Maria Öhman (o.s. Vesterlund, aik. Molander), jolla oli elätettävänään 7-vuotias poika (perukirjakortisto). Anna Maria kuoli vuonna 1879.

Osoitekalentereissa ja ja sanomalehdissä esiintyy vielä vuosikymmenen "ent. Öhmanin huvila". Vuorelan blogitekstiä kommentoineen mukaan sittemmin tunnettu "paremmin nimellä Parkin majatalo. Se sijaitsi Kirkkotien ja radan välissä osoiteessa Kirkkotie 6 tai 8 (ent. Kirkkokortteli 197 1/2). Parkin rakennukset purettiin 1980-luvulla nykyisen Helsingintien rakentamisen vuoksi."

Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1905 puolestaan selostettiin, että
Halisten koskelle mennessä lähdetään kaupungista sen itälaidassa olevasta Hämeentullista, ensin kaupunkiin kuuluvaa viertotietä, jonka kohdalla oikealle kädelle jääpi entiselle »tivolimäelle» rakennettu läänin sairaala kauniine puistoineen, sekä sitten, Turun — Karjan rautatieradan yli tultua, n. s. »Öhmanin parkin» kulmassa vasemmalle eli pohjoiseen poikkeavaa Kaarinan kirkkotietä myöten. Mainittu »parkki» eli puisto, joka jää vasemmalle kädelle, on nykyään kokonaan rappeutunut, mutta muutama vuosikymmen sitten oli se vielä hyvästi hoidettu ja tuuheiden pensasaitausten ympäröimä. Täällä oli myöskin ulkoravintola keilaratoineen ynnä muine huvituksineen ja kesäilloin kaijuttelivat soittokunnat puistossa säveleitään vieraiden virkistykseksi. Nimensä on puisto saanut, samoin kuin Kaisaniemi Helsingissä Katarina VVahllundista, erään ravintoloitsijansa, leskirouva Öhmanin mukaan, joka täällä ravintolaa piti noin 1850-luvun vaiheilla. Kerrotaan, että sen jälestä kun rannikkohöyrylaivat Turussa alkoivat tehdä säännöllisiä matkavuoroja ja pääsy saaristoon tuli tämän kautta mukavammaksi, saivat Pikkupukin ja Ruissalon saarille perustetut ulkoravintolat suurimman osan kesäliikkeestä, joten m. m. Öhmanin puisto menetti merkityksensä ja ravintola sieltä vihdoin lakkautettiin.

torstai 15. lokakuuta 2020

Hieromisen oppinut Maria

Liukko-sukujen selvittäjien mukaan Keuruulla Liukon kylässä "Isojako suoritettiin v. 1806 jolloin muodostui Ylinen (Iso)Liukko ja Alanen Liukko. Alanen Liukon jako suoritettiin 1818 jolloin muodostui Häkki-Liukko ja Wähä-Liukko". Tilaa viljelivät 1800-luvun puolivälissä Akseli Simonpoika (s. 1802) ja Stina Lisa Matintytär (s. 1813), joille 25.3.1851 syntynyt tytär sai nimekseen Maria (RK 1856-62 s.96). Hän meni kesällä 1870 naimisiin leskeksi jääneen Rajan torpparin kanssa (RK 1870-79 s. 117) ja tuli näin tunnetuksi nimellä Maria Raja.

Syntymäaika ja avioitumisikä eivät täysin stemmaa lehdessä Suomen nainen 1/1914 kerrottuun, mutta erot ovat ymmärrettäviä.
Hän syntyi Keuruun Häkki-Liukon talossa Vesikeuruun rannalla v. 1850, ja oli yhdestätoista sisaruksesta nuorimpia. Äiti kuului herännäisiin, joka hengellinen liike silloin innosti kansaa kirkkoherra Durchmanin ollessa seurakunnan hoitajana. Isä oli ahkera ja reipas maanviljelijä. Äiti Tiina Liisa oli ruumiiltaan rotevakasvuinen, mutta sittemmin heikko, kun voimat olivat rasittuneet suuren perheen ja talon hoidossa. Kovien nälkävuosien aikana murtui hänen terveytensä kokonaan, ja pian vaipui hän hautaan. Isä eli pari vuotta myöhemmin.
Maria joutui kohta sen jälkeen 17 vuoden vanhana naimisiin torpanisäntä Samuli Rajan kanssa. Maria oli ollut heikko ja kivulloinen syntymästään saakka. Kun voimat yhä heikkenivät, turvautui hän paikkakunnalla toimivien hierontaeukkojen apuun, vaan moni hieroi häntä väärin, josta hänen tilansa yhä paheni, mutta toisten hieronnasta hän taas toipui ja virkistyi. Näin ollen alkoi hän tutkia eri menettelytapoja ja koki itsekin itseään hieroa, minkä voi.
Keuruulla tapasi siihen aikaan käydä muuan hierojaeukko, Pohjanmaalta; häntä sanottiin »Töysän emännäksi», mutta hänen oikea nimensä oli Lovisa Mäenpää. Hänen käsittelynsä oli muita parempi, jotta ihmiset kaukaakin etsivät hänen apuaan ja Maria Rajakin sai jonkun kerran hänellä itseään hierottaa, josta hän kohta tunsi paremmin voivansa. Tarkasti pani hän mieleensä Töysän Lovisan menettelytavan ja koetteli taas itseään hieroa samaan tapaan. Hänen voimansa vahvistuivat vähitellen, vaikka niitä paljon kysyttiinkin pienessä torpassa, jossa oli kuusi lasta hoidettavana ja elätettävänä.
Mutta lasten vielä kasvavia ollessa kuoli Marian mies ja torppa ja lapset jäivät kokonaan hänen huostaansa. Monta surun ja huolen hetkeä oli silloin emäntä raukalla siitä miten hän heikoilla voimillaan saisi suuren perheensä eteenpäin viedyksi. Moni neuvoi häntä ottamaan toisen miehen, joka torppaa hoitaisi, vaan siihen ei Maria emännän sydän ollut ensinkään taipuvainen. Hän kääntyi Jumalan puoleen huolineen, jotta Herra osottaisi hänelle työalan, jolla voisi ansaita. Sairaiden parantaminen johtui silloin ehdottomasti hänen mieleensä; aluksi hieroi hän joitakuita tuttavia ja he olivat siihen hyvin tyytyväisiä ja kehottivat häntä ottamaan tämän ammatin elinkeinokseen.
Yhä useammin ihmiset paikkakunnalla vaativat häntä itseään hoitelemaan ja tunsivat saavansa siitä apua.
Keuruun kirkolle kokoontui joka kesä paljon kesävieraita kaupungeista ja Maria Raja oli heillä hierojana. Silloin tuli sinne myöskin tunnettu luonnonparantaja Lybeck ja kun hän kuuli Marian taitavuudesta tahtoi hänkin koetella hänen parannuskykyään. Hän mielistyi kohta Marian menettely tapaan ja tarjosi tälle työtä Helsingin Kammiossa. Silloin oli Mariaa myöskin pyydetty Ouluun, jonka johdosta muuan läsnäolija sanoi: »Ei se Maria nyt tiedä, kenenkä kelkkaan hän istuisi». — »No, tottahan hän lääkärin kelkkaan istuu», arveli tohtori Lybeck. Ja niin läksi hän sitten koko seuraavaksi talveksi Kammioon. Ensimäinen potilas, jota hän siellä joutui hieromaan, oli eräs toivottomassa tilassa oleva virkamies, jonka vatsan vesi oli pahasti pöhöttänyt. Tohtori Lybeck oli neuvoton ja kysyi Marian mielipidettä asiassa. Maria alkoi herkkätuntoisilla hyppysillään käsitellä sairasta ja sanoi: »Tätä pitää hieroa, jotta saataisiin poistetuksi vesi», ja niin hierottiin miestä joka päivä, kunnes hän toipui ja parani ja elää vieläkin.
Samaan aikaan tuotiin Kammioon myöskin runoilija Paavo Cajander-vainaja. Hän oli hermostuneisuudesta, unettomuudesta ja ruansulatushäiriöistä aivan mielenvikaisuuden partaalla. Maria rupesi häntäkin hierelemään ja hoitelemaan. Ja kuinka olikaan, niin pian rauhoitti se sairaan hermostoa, niin että hän alkoi saada unta ja ruokahalua sekä toipui kokonaan.
Kaksi talvea vietti Maria Kammiossa ja saattoi avun monelle. Tohtori Lybeck luotti häneen niin, että kyseli hänen neuvoaan monessa tapauksessa, jossa itse oli neuvoton. »Emännän sormien nenissä on enemmän tietoa kuin minun lukeneissa aivoissani», lausui hän kerrankin. Sitten muutti tohtori Lybeck Ruovedelle ja ensi vuosina oli Maria Raja usein sielläkin hänen apunaan, samoinkuin Keuruun kirkolla tohtori Heikinheimon luona.
Mutta kesävieraiden paljouden takia tuntui muutamista heikoista olo kirkollakin rauhattomalta. Heidän joukossaan oli Paavo Cajander, joka ehdotti, että hän saisi tulla emännän kotiin kesäksi asumaan. Ja moni muukin halusi tulla kesäänsä viettämään peninkulman päässä Keuruun kirkolta sijaitsevaan salomaan seutuun, kauniin Ruojärven rannalle. Mutta kun Rajan torpassa ei ollut huoneita kaikille, vuokrasi emäntä lähellä olevasta Leppämäen talosta koko tyhjänä olevan rakennuksen potilaitaan varten. Emännän lapset olivat nyt vuosien kuluessa kehittyneet täysi-ikäisiksi ja vanhin poika oli ottanut torpan haltuunsa. Tytär, joka oli keittokurssin käynyt, rupesi vieraille ruokaa valmistamaan ja niin syntyi kesävieraiden täyshoitola Leppälän talossa. Aamusta varhain iltamyöhään emäntä Leppälässä paransi kesävieraitaan. Ja hyvin he kaikki viihtyivät. Moni hermostunut ja elämäntaisteluissa uupunut sai täällä uusia voimia ja uutta elämänhalua. Kaikkein enin mieltyi Paavo Cajander-vainaja tähän hiljaiseen metsäjärviseen salomaahan ja emännän hoidantaan. Kymmenenä kesänä perättäin saapui hän Rajan torppaan, jonka pienessä tupakamarissa hän viihtyi kuin kotonaan.
Paljon sekä paikkakuntalaisia että kaukaisiakin etsii yhä Maria Rajan apua; talven aikana kutsutaan häntä Helsinkiin y. m. kaupunkeihin, mutta vaikea on hänen jättää kotiaan, johon hän sydämellisesti on kiintynyt. Vieläkin on Maria heikko ja vähäverinen ja silmässä on kaihi, mutta velvollisuudentunto ja halu lieventää lähimäisen tuskia pakottaa häntä ylivoimaiseenkin toimintaan. Jumalaa kiittäen kaikesta menestyksestään elää hän nyt lasten ja lastenlasten piirissä vanhassa kodissaan, missä kaikki on yksinkertaista ja siistiä. Moni uupunut, mutta jälleen virkistynyt siunaa hänen toimintaansa.
(Tohtori Lybeckistä ja Kammion perustaneesta Sofia-äidistään on ollut jo aiemmin puhetta.)

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Lasten leikeistä 1600-luvulla

Pieter de Mare/Christina Chalon:
Spelende kinderen
Rijksmuseum
Annika Sandénin kirjan Fröjdelekar. Glädje, lust och nöjen under svensk stormaktstid. ensimmäinen luku käsitteli lasten leikkejä. Lähteitä oli löytynyt vain kourallinen, mutta niissä on jotain jaettavaa.

Ensinnäkin Sandén kertoi lasten työstä tietoja, jotka olivat enimmäkseen Jan Mispelaeren artikkelista ”När det så stor varder att det något kan göra” Om barns och ungdomars arbete i det tidigmoderna Sverige (Historisk Tidskrift 2013:1). Täytyy joku päivä lukea tuo kunnolla. Työtehtäviä lapset saivat kuusivuotiaina, alle kahdeksanvuotiaat leikkivät vielä enemmän kuin tekivät töitä ja 11-vuotiaan leikkimiseenkin suhtauduttiin ymmärryksellä. Lasten työtehtävät olivat pääosin samanlaisia, mutta pojat eivät lypsäneet ja heille jäi kaikki puun käsittely sekä puiminen. Tuomiokirjoihin päätyneiden leikkien ryhmät olivat kuitenkin varsin sukupuolittuneita.

Kirkossa tapahtuneen häiriköinnin osalta Sandén kiinnittääkin sukupuoleen huomioita todeten, että tytöt eivät ole tehneet juuri mitään lähteisiin jäänyttä. Pojat sen sijaan repivät myssyä toistensa päästä, heittivät lehteriltä taskussa tuotua multaa, omenankaran tai "vettä" ja juoksivat ulos ennen jumalanpalveluksen loppua. Ulkona he jumalanpalveluksen aikana ratsastivat kirkossakävijöiden hevosilla, kiipeilivät puihin, leikkivät lumisotaa ja pelasivat palloilla, jotka rikkoivat kirkon ikkunoita. Vaikka näistä olisi kuinka vähän esimerkkejä, voin vaikeuksitta uskoa vastaavaa tapahtuneen joka ainoassa Ruotsin seurakunnassa, vuosisadasta toiseen.

Christina Chalon: Bikkelende kinderen. Rijksmuseum

Pallopeleistä löysin taannoin kuvauksen 1830-luvulta enkä ollut yllättynyt siitä, että niitä oli 1600-luvulla ja että tiedot olivat vähäisiä. Pallopeleistä kirkkomaalla annettiin erityinen kielto 1600-luvun alkupuolella, joten saattaa olla, että niitä harrastettiin muutenkin kuin jumalanpalveluksen aikana ja ehkä isompienkin miesten kesken. Muista leluista Sandén oli löytänyt jäljen vain oikeusjutusta, jonka alkusyy oli kahden lapsen kiistely nukesta.

Kielellä leikkimisestä jää lähteisiin vielä vähemmän jälkiä, ellei joku katso tulleensa loukatuksi. Mitään siansaksan tapaista en huomannut Sandénin mainitsevan. Siitähän on maininta jo 1600-luvulta. Tosin se voidaan laskea aikuisten kulttuuriin, kuten Sandén tekee laululeikeille (s. 117-119). (Sivumennen sanottuna Sandénin kirjan suurin yllätysoppi oli se, että ennen 1800-lukua ei ollut erillisiä konfimaatiojumalanpalveluksia.)

Pieter de Mare/Christina Chalon: Kinderen spelend met een rolkar. Rijksmuseum

Varmasti kaikille lapsuudesta tuttu leikkimuoto on aikuisten elämän esittäminen. Näissä leikeissä on 1600-luvullakin luultavasti keitetty puuroa ja lähdetty lämmittämään saunaa, jolloin ei ole tapahtunut mitään käräjille vietävää. Toisin oli kun innostuttiin matkimaan kirkollisia toimituksia, jotka rienaukseksi koettuina olivat oikeusasiaa. Sandénin yhdessä esimerkissä tytöt olivat leikkineet ehtoollista ison kiven ääressä. Toinen tyttöryhmä veti häiden leikkimisen niin pitkälle, että he lirkuttelivat käteensä kirkon avaimen, komppasivat sakaristosta häissä käytettäviä koristuksia kuten hääkatoksen eli tellan ja pitivät seremonian oikealla paikallaan. Suomessa Raisa Toivo on väitöskirjassaan ja blogitekstissä kertonut tyttöjen järjestämistä kissanristiäisistä. Lasten eläimille pitämistä hautajaisista on niin paljon esimerkkejä viime vuosisadoilta, että tuntuu mahdottomalta kuvitella, ettei niitä olisi ollut jo 1600-luvulla.

Sandénin esimerkki poikien kuvitteluleikistä on paljon synkeämpi. Paimenessa ollut ryhmä muisteli äskettäin paikkakunnalla koettua mestausta esittämällä sen. Kovin kaukana kotoa ei oltu, sillä sieltä käytiin hakemassa pyhävaatteet. Ja kirves.