maanantai 25. toukokuuta 2020

Laatokan risteily englanniksi: Hevoskivellä

The Atlantic Monthly julkaisi toukokuussa 1864 matkakertomuksen A cruise on Lake Ladoga, jossa anonymisoidut P, Q ja R matkustavat höyrylaiva Valamolla Pietarista Sortavalaan. August Schaumanin muistelmien mukaan Valamo oli aloittanut liikennöintinsä vuonna 1845 eli matkan ajoitus jää varsin epätarkaksi.

Ensimmäinen yöpyminen oli Konevitsassa, jossa matkalaiset näkivät tarpeelliseksi tutustua Hevoskiveen (Konj-kamen, Конь-камень), josta en ollut koskaan kuullutkaan. Wikipedian mukaan se on ollut karjalaisten pakanallinen uhripaikka ja sijaitsee noin kilometrin luostarista pohjoiskoilliseen Pyhävuoren länsirinteen juurella.
Hevoskivi 2000-luvulla. Kuvaaja AB, CC BY-SA 3.0, Wikimedia
The captain promised to leave for Kexholm at eight, which left us only an hour for a visit to the Konkamen, or Horse-Rock, distant a mile, in the woods. P. engaged as guide a long-haired acolyte, who informed us that he had formerly been a lithographer in St. Petersburg. We did not ascertain the cause of his retirement from the world: his features were too commonplace to suggest a romance. Through the mist, which still hung heavy on the lake, we plunged into the fir-wood, and hurried on over its uneven carpet of moss and dwarf whortleberries. Small gray boulders then began to crop out, and gradually became so thick that the trees thrust them aside as they grew. All at once the wood opened on a rye-field belonging to the monks, and a short turn to the right brought us to a huge rock, of irregular shape, about forty feet in diameter by twenty in height. The crest overhung the base on all sides except one, up which a wooden staircase led to a small square chapel perched upon the summit.
The legends attached to this rock are various, but the most authentic seems to be, that in the ages when the Carelians were still heathen, they were accustomed to place their cattle upon this island in summer, as a protection against the wolves, first sacrificing a horse upon the rock. Whether their deity was the Perun of the ancient Russians or the Jumala of the Finns is not stated; the inhabitants at the present day say, of course, the Devil. The name of the rock may also be translated "Petrified Horse," and some have endeavored to make out a resemblance to that animal, in its form. Our acolyte, for instance, insisted thereupon, and argued very logically—"Why, if you omit the head and legs, you must see that it is exactly like a horse." The peasants say that the Devil had his residence in the stone, and point to a hole which he made, on being forced by the exorcisms of Saint Arsenius to take his departure. A reference to the legend is also indicated in the name of the island, Konewitz,—which our friend, the officer, gave to me in French as Chevalisé, or, in literal English, The Horsefied.
The stones and bushes were dripping from the visitation of the mist, and the mosquitoes were busy with my face and hands while I made a rapid drawing of the place. The quick chimes of the monastery, through which we fancied we could hear the warning boat-bell, suddenly pierced through the forest, recalling us. The Valamo had her steam up, when we arrived, and was only waiting for her rival, the Letuchie (Flyer), to get out of our way. As we moved from the shore, a puff of wind blew away the fog, and the stately white monastery, crowned with its bunch of green domes, stood for a moment clear and bright in the morning sun. Our pilgrims bent, bareheaded, in devotional farewell; the golden crosses sparkled an answer, and, the fog rushed down again like a falling curtain.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Laivauutisia kesältä 1761

Blogiluonnoksistani löysin tämän kokoelman, johon olin poiminut tetoja otsikon Sjöfarande alta. Mutta olinko käynyt kaikki lehdet järjestelmällisesti läpi vai tehnyt hakuja? Todennäköisesti jälkimmäistä. Opetus: merkkaa muistiin! (Juu, olisin voinut tarkistaa selatessani kyseisen vuosikerran noin viikko sitten, mutta oli muuta mielessä. Mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja tehdessäni.)

Inrikes tidningar 28.5.1761: Turkuun suolaa Portugalin Setúbalista
Inrikes tidningar 15.6.1761: Helsinkiin Tallinnasta maltaita, ruista, pellavaa ja hamppua, mutta Jurricka Jurri (laivurin nimi?) on tuonut suolanvihreää (?) lihaa. Lyypekkiin lähti yksinkertaisia lautoja.
Inrikes tidningar 13.7.1761: Helsinkiin suolaa Espanjasta
Inrikes tidningar 20.7.1761: Loviisaan suolaa kapungin omissa pitkän matkan laivoissa, joista kaksi tulossa Välimereltä ja kolmas Göteborgista.
Inrikes tidningar 27.7.1761: Turkuun hamppua ja pellavaa Pernajasta ja viiniä Bordeauxista. Helsinkiin lihaa Haminasta ja Ibizasta suolaa, rusinoita ja viiniä.
Inrikes tidningar 24.8.1761: Turusta on lähtenyt Amsterdamiin tervaa ja rautaa, Riikaan tervaa. Helsinkiin on tuotu taas Virosta suolavihreää lihaa eli joku sitä täällä osti ja söi.
Inrikes tidningar 31.8.1761: Helsinkiin Tanskasta hiekkaa painolastina.

Inrikes tidningar 5.10.1761: Tukholmaan tullut Vaasasta tervaa, traania ja elintarvikkeita, Kokkolasta tervaa ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista elintarvikkeita ja tuohta, Naantalista elintarvikkeita, Porvoosta ruista ja ruisjauhoa, Porista eläimiä ja polttopuuta. Sato oli saatu korjttua ja meri ei vielä ollut jäässä.
Inrikes tidningar 8.10.1761: Tukholmaan edelleen Porista lihaa, voita, eläimiä ja polttopuuta, Tammisaaresta eläimiä, polttopuuta ja humalaa, Oulusta lohta, voita, talia ja tervaa, Naantalista lihaa, Loviisasta viljaa, Turusta lihaa, elintarvikkeita, ruisjauhoja ja kangasta, Raahesta voita, lihaa ja tervaa, Porvoosta ruista.
Inrikes tidningar 12.10.1761: Tukholmaan Turusta kangasta, jauhoja ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista polttopuita, tuohta ja lihaa sekä Helsingistä lautoja

lauantai 23. toukokuuta 2020

Täydennyksiä matkakertomuksiin, oikeushistoriaan ja soijakastikkeeseen

1) Lainasin jokin aika sitten John Patersonin matkakertomusta. Paterson oli saanut kunniatohtorin arvon Turun akatemialta ja aika hauka oli tämäkin pätkä kesältä 1819:
"Hän kysyi, mihinkä tohtorinhattuni oli joutunut. Kerroin hänelle että kaksi vuotta sitten olin sen kerran maksanut, mutta sitä ei ollut koskaan minulle lähetetty tai se ei ainakaan ollut minulle perille tullut. „Ette voi", hän sanoi, „esiintyä Turun kaduilla ilman sitä, koska näyttäisi siltä kuin ette antaisi mitään arvoa sille tohtoriudelle, jonka olemme teille antaneet." - „Oli miten oli", minä vastasin, „minulla ei ole hattua, enkä ole halukas maksamaan kahdesti hatustani." - „Siinä tapauksessa", hän vastasi, „saatte yhden minun hatuistani käyttääksenne sitä sillä aikaa kuin olette täällä." "
Turku. Eos 17/1854
2) Liittyen edelleen Turkuun sekä taannoiseen kolmiosaiseen sarjaani lahjonnasta (osa 1, osa 2 ja osa 3) ja keskiviikon 1800-luvun osaan passisarjasta opaskirjasta A hand-book for travellers in Denmark, Norway, Sweden, and Russia :being a guide to the principal routes in those countries : with a minute description of Copenhagen, Stockholm, St. Petersburg and Moscow. (1839) ote, joka kertoo kahden taalarin vaikutuksesta virkamieheen:
Before quitting Abo, a new Finnish passport must be obtained from the governor, but there is no occasion to present yourself in order to procure it. The ex pense is trifling, about 3s. English, and the delay, supposing you to be in a hurry, will depend materially on the amount of stimulus administered to the officer. I was, at first, afraid to make any overtures ofthis kind to a man, whose uniform was certainly not that of a private soldier, and whose breast was decorated with a profusion of crosses, ribands, &c. ; but at length his ob ject was so obvious, that I told him plainly how anxious we were to proceed, and if our passports could be procured in a couple of hours, I should be glad to make him some recompense for his trouble. All difficulties vanished at once; the governor who five minutes before was gone into the country, was now in his own house; and his secretary, who was fast asleep, was now in his ofiice. True to his promise, the precious document was brought to us within the appointed time, and a two-dollar note so affected our new friend’s sensibility, that I had serious apprehensions of his bestowing upon us a fraternal embrace. 
3) Kokosin taannoin linkit Miikka Vuorelan twiittisarjaan. Se on jatkunut:
Koska Vuorela tutkii historiallista kriminologiaa, hän joutui leikejakeluni kohteeksi, kun törmäsin mestausuutiseen, jossa huomautettiin, että mestattu oli jokin aikaa aikaisemmin ollut sotilasvartiossa todistamassa vastaavaa rankaisua. Pelotevaikutus ei siis tehonnut. Vuorela kommentoi kohteliaasti: "Hyvä löytö! Julkisten teloitusten ja ruoskimisten osalta tapahtui juuri 1700-luvun aikana muutos, kun pelotuksen sijaan ne alkoivat herättää inhoa. On arveltu, että kansa alkoi kokea, että rangaistut olivatkin itse asiassa "meitä" ja rankaisijat "heitä", eikä päinvastoin."

4) Kokosin torstaiksi soijakastikekeskustelun niin vauhdikkaasti, että unohtui tarkistaa 1700-luvun keittokirjojen klassikko. Laika Nevalainen paikkasi: "Kurkistin nopsaan Cajsa Wargin keittokirjaan ja ymmärränkö oikein, että tässä tehdään itse soijaa sienistä? Loppu antaa osviittaa käyttötarkoituksista.". Ohjeen voi lukea esim. täältä.  Ritva Kylli täydensi: "Sienistä on ilmeisesti tehty 1700-luvun jälkipuoliskolla soijaa myös Viron suunnalla. Mainio lähiruokainnovaatio kalliin ja hankalasti saatavan tuontisoijan tilalle. Ja hyvä osoitus siitä, miten ihmiset ovat Euroopan pohjoisosissa tavoitelleet umamin makua jo hyvinkin pitkään."

perjantai 22. toukokuuta 2020

Vuosilukujen muistamisesta

Jenni Lareksen kontribuutio
Anu Lahtisen
heittämään haasteeseen
Viikko sitten Anu Lahtinen totesi Twitterissä "Pähkinäsaaren rauhan vuotta (1323) valitetaan tarpeettomastikin päihin taottavan, mutta moni ei muista vuotta oikein. Historian opettajatuttu tuumi, ettei ole tarpeeksi aiheeseen liityviä meemejä lisäämässä Pähkinäsaaritietoisuutta. Tämä on kyllä melkein liian houkuttelevaa..." Meemitarjouksien joukkoon Karolina Kouvola muisteli "Entisellä lukion hissanopettajalla oli tapana soitella opiskelijoilleen keskellä yötä ja kysyä Pähkinäsaaren rauhan vuotta. Hupi oli kuulemma loppunut siihen, kun jotkut opiskelijat olivat vaapukkamehua joutuaan tehneet saman jekun hänelle "

Minulla Pähkinäsaaren rauhan vuosi ei ole selkärangassa, mutta saisin kyllä oikealle vuosisadalle. Teemaan liittyen Petteri Järvinen kyseli Twitterissä tällä viikolla "Osaatko sanoa ilman Googlen apua, milloin käytiin toinen maailmansota? Luulin tämän olevan yleistietoa, jonka kaikki peruskoulun käyneet muistavat, mutta olin väärässä. Toinen asia: pitäisikö ajankohta tietää? Onko vuosiluvuilla merkitystä?" Ja jatkoi "Sotavuosien tietämättömyys on yllättävää, koska sotaveteraaneja kehutaan laajasti ja heidän uhrauksiaan kunnioitetaan. Talvisodan alku noteerataan lähes joka vuosi, samoin juuri 75 v. Euroopan sodan päättymisestä. Silti sotavuodet ovat monelta hukassa, missä #historianopetus?"

Hmmm... Onko opetuksesta kiinni, jos ei tartu historiakulttuuristakaan? Järvisen saamaan kommenttiin "Onkohan kuinka pitkälle nykynuorien käsitys sodasta sellainen minkä viihteellisistä elokuvista ja ennenkaikkea sotapeleistä ovat sisäistäneet. Jos näin on niin onpa huonompi juttu se." sanoisin, että, jos on jotain sisäistetty, niin on kotiin päin.

Historiaa opiskellut Tomas Sjöblom vastasi Järvisen toiseen kysymykseen "Ei tarkalla vuosiluvulla ehkä ole väliä. Tärkeää on *suurin piirtein* milloin, mitä, miksi ja mitä siitä seurasi. Ei sillä ole väliä muistaako 1938, 39 vai 40, jos esim. tietää, että nykyinen EU perustettiin siksi, ettei enää sodittaisi Euroopassa (Saksan ja Ranskan välillä)." Historiantutkimusta edelleen opiskeleva Mikko Kuitula nojasi senioriauktoriteettiin:
"Matti Klinge: "Vaikka nykyinen koulupedagogiikka tahtookin niistä eroon, vuosiluvut antavat historialle selkärangan. Siksi niitä on hyvä opiskella ja aina välillä muistella." #klinge #historia #luento".
Samoja näkemyksiä oli monissa kommenteissa, mutta löytyi niitäkin, joille asialla ei ollut mitään väliä. Sanna Pirttisalo tiivisti oivasti: "Ottamatta kantaa juuri tähän tietoon, monen mielestä yleissivistykseen kuuluu ne asiat, jotka itse tietää, osaa ja muistaa. Harvemmin itsekään sanon, että ”se kuuluu yleissivistykseen, mutta en itse tiedä sitä”." [Lisäys 11:22: Väärinkäsitysten välttämiseksi Pirttisalon tarkennus "En tarkoittanut ollenkaan, etteikö tiedoilla, osaamisella ja yleissivistyksellä olisi väliä. Kommentoin yleisesti ihmisten subjektiivista käsitystä yleissivistyksestä."]

Historiantutkijat (ja muutamat muut) erottuivat joukosta. Jari Sedergren kuittasi "Ehkä alkuvuodeksi voi ottaa vuoden 1931, kun Japani hyökkäsi Mantsuriaan." Matti Rantonen mietti samalta suunnalta: "Maailmansotien alku- ja loppuvuodet ovat aika näkökulmaorientoituneita, ne menee vahvasti sotiin osallistuneiden isojen maiden sodankäynnin aloituksen/päättämisen mukaisesti. Mutta kysytäänpä vaikka kiinalaisilta milloin se WW2 alkoi, tai itäeurooppalaisilta milloin WW1 päättyi?"

Silti Laura Kokko muisteli, että "Kun opeteltiin viittausta graduun, näitä vuosia pidettiin esimerkkinä yleisestä tiedosta, johon ei tarvinnut lähdeviitettä."

Paras vastaus oli minusta Niku Hietasen
Olisi todella tärkeää muistaa milloin viimeksi euroopassa sodittiin ja tehtiin etnisiä puhdistuksia. Ettei unohdu että se sota on joku asia kaukana menneisyydessä, joka ei voisi toistua uudelleen enää nykyaikana. 
Siitä ei kuitenkaan ole kuin parikymmentä vuotta.

torstai 21. toukokuuta 2020

Soijakastikkeesta

Väikkärin aineiston läpikäynnissä noudatan vanhoja tapojani ja jakelen mieleen juolahtaessa leikkeitä sosiaalisen median kanavissa ja yksityisviesteissäkin. Aina välillä vastaanottaja vaikuttaa kiitolliselta. Näin oli, kun huomatessani ilmoitustekstissä soijakastikkeen, mieleen tuli ruokahistoriaa tutkiva Ritva Kylli, joka oleskeli äskettäin Japanissa. Twiittasin siis "Tiesitkö, että Tukholmasta sai ostaa aitoa japanilasta soijakastiketta jo vuonna 1764? Monenkohan oululaisen tuliaisissa?"


Kylli vastasi "Olenkin kokoillut tietoja soijan historiasta Suomessa, mutta Tukholman aito japanilainen soija on mennyt kokonaan ohi! Tuohan sopisi samaan aasialaiseen makumaailmaan 1700-luvun laivalasteissa esiintyvän hillotun inkiväärin kanssa." ja jatkoi "Marie Hackman tilaili @UllaIjas väitöskirjan perusteella 1800-luvun puolella Viipuriin Englannista pähkinöistä ja sienistä valmistettua ketsuppia sekä intialaista soijakastiketta." Ulla Ijäs oli linjoilla ja vahvisti "Joo, tätä soijaa ostettiin ihan säännöllisesti. Yllätti."

Kylli mietti sitten, että "Olisi kyllä kiinnostavaa päästä kärpäseksi kattoon katsomaan, mitä siitä kokkailtiin. Vai oliko ihan vaan pöytämauste." Mihin Ijäs "Niinpä! Pitäisi katsoa tuon ajan ulkomaisia keittokirjoja, että neuvotaanko niissä soijan käyttöä." Minustakin sen verran mielenkiintoinen kysymys, että vaivauduin googlaamaan ja osuin Kikkoman-professorin (!)  Anne Gerritsenin virkaanastujaisluennon mainokseen, jonka mukaan soijakastike kulki Hollantiin jo 1700-luvun alkupuolella ja esiintyy monessa keittokirjassa.

Itse luentokin on verkossa (pdf) ja kertoo m.m. että Lontoossa soijakastiketta mainostettiin sanomalehdessä viimeistään vuonna 1712. Viimeistään 1770-luvulla soijakastike esiintyy keittokirjojen tarjoiluehdotuksissa lisäkkeenä.

Muistin nähneeni soijan jo aiemmin sanomalehdissä. Tekstihaulla varhaisin esiintymä soosista oli Itä-Intian laivojen satamakaupungin eli Göteborgin lehdessä vuonna 1752. Yhteys itään on selvä, mutta Mikko Toivanen huomautti olevan "Mielenkiintoista että nimenomaan japanilaista vaikka Ostindiska Kompaniet seilasi Kantoniin ja hollantilaisilla oli (tavallaan) yksinoikeus Japanin-kauppaan." Kylli muistutti lähdekritiikistä: "Kuinkakohan luotettavia tuollaiset määritelmät ovat ylipäänsä mahtaneet olla, jos suomalainen tervakin tunnettiin maailmalla nimenomaan Tukholman tervana."

Carl Gustaf Ekeberg.
Wikimedia
Ja minä olin käyttänyt sanaa aito... Edellä linkittämäni Gerritsenin luennon mukaan soijakastikkeen tekotavan selvitti eurooppalaisille ruotsalainen  Carl Gustaf Ekeberg, joka oli ollut monella Itä-Intian matkalla. Se julkaistiin Kuninkaallisen tiedeakatemian julkaisuissa vuonna 1764 otsikolla Om Chinesiska soyan, huru den tillredes. Ekeberg kirjoitti m.m. että "Chineserne, [...] hafwa, om ej sjelfve upfinnare af Soyan, sökt härma deras grannar Japaneserne, hvilkas Soya öfvergår den Chinesiska, dock mera i priset än godheten". Eli ilmoituksessa ei turhan tähden mainittu japanilaisuutta.

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Passit 1800-luvulla

Anna-Brita Lövgrenin kirja Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) ei selvitä Suomen 1800-lukua, mutta viivytellessäni sarjan edellisten blogitekstien kanssa ehti ilmestyä Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirja Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historiaa (2020). Tämä liittyy Valokuvataiteen museossa olleeseen näyttelyyn, jota ehdin vilaista ennen koronakautta. Kirjan pointti ei ole historiankirjoitus vaan "identiteetin suhde ruumiseen", mutta kun ei muutakaan esitystä aiheesta tietääkseni ole, niin katsotaan mitä irtoaa. (Kuva Alex Federley. Velikulta no 24-25/1904)

Nojautuen Piia Einosen ja muiden artikkeliin Leipä taivalten takana. Liikkuminen 1800-luvun alun Suomessa kirja jatkaa 1700-luvulta tuttua tarinaa yhtenäisen lainsäädännön puutteesta ja jossain määrin eriytyneistä paikallisista käytännöistä. Edelliseltä vuosisadaltakin varmasti löytyisi myös liikkumiseen liittyviä todistuksia, joissa joko kerrottiin päättyneen työsuhteen myötä syntyneestä liikkumisvapaudesta tai vanhempien antamasta luvasta lähteä kotoa.

Kuten aiemminkin, liikkeelle lähdettiin usein (tai usemmiten) pelkän papilta saadun todistuksen kanssa. Haara ja Lehmuskallio kirjoittavat jälleen Einoseen ym. viitaten:
Itse passi oli tuohon aikaan pelkkä matkustusasiakirja. Passi oli todistus siitä, että sen haltija oli esteetön matkustamaan, ja eräänlainen suosituskirje, jolla ei ollut erityisasemaa verrattaessa vaikkapa papintodistukseen. Passi ei myöskään yksin riittänyt osoittamaan haltijansa henkilöllisyyttä. Suurruhtinaskunnan sisällä matkustettaessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ei riittänyt liikkumiseen oikeuttava sisämaan passi, vaan mukana piti olla muita todistuksia siitä, kuka oli, mistä tuli, mihin oli menossa, mitä varten sekä oliko elänyt kunniallista elämää.(s. 15)  
Kirjan kuvituksena on nimismiespiirin arkistoista löytyneitä yksityishenkilöiden todistuksia vapaudesta työnhakuun (s. 14,16). Ainoa esimerkki 1800-luvun sisäisestä passista on sivulla 128 ja kuvatekstiä lainaten "Vuonna 1865 myönnetty ruotsinkielinen sisämaan passi muistuttaa käsinkirjoitettua kirjettä, mutta siinä käytetään varsin vakiintunutta sanamuotoilua.[...] Vahasinettiä käytettiin herättämään kunnioitusta vastaanottajassa, mutta se oli suhteellisen helppoa siirtää toiseen dokumenttiin."

Kokoon saadut tiedot eivät luo kuvaa siitä, että passeja olisi Suomen sisällä laajasti käytetty. Vaikka sivulla 117 todetaan, että
Passeissa ainakin jo 1800-luvun alkupuolella näkyvät numeroinnit viittaavat rekistereihin, jotka kuvastavat tiedonkeruun systemaattisuutta. Toisaalta esimerkiksi joistakin vihkomuotoisista 1800-luvun lopulla myönnetyistä passeista numerointi puuttui, vaikka numeroinnille oli painettu paikka passiin. Myönnetyistä työpasseista, merimiespasseista ja matkapasseista sekä niiden näyttämisestä viranomaisille pidettiin paikallisia luedtteloita. Kansallisarkiston kokoelmiin sisältyy tällaisia paikallisia listoja 1800-luvulta 1900-luvun alkukymmenille lääninhallitusten ja nimismiespiirien arkistoissa.
Sivun 48 (ja museon Instagramista kopsattu) esimerkki ulkomaanpassista vuodelta 1824 näyttää koko lailla samalta kuin 1700-luvun painetuille lomakkeille kirjoitetut sisäiset passit. Esimerkistä todetaan, että siinä "on sinetillä kiinnitetyn paperiliepeen alla paikka syntymäpaikkakunnalle, fyysisille tuntomerkeille sekä nimikirjoitukselle, mutta niitä ei ole täydennetty". Myöntäjän allekirjoitus oli sen sijaan paikallaan ja sivulla 95 todetaan, että "Passien rooli oli diplomaattisessa viestinnässä viranomaisten välillä. Niinpä passin myöntäjän nimeäminen oli tärkeämpää kuin passin kantajan henkilöllisyys." Tätä kuvittanut ulkomaanpassi vuodelta 1863 oli edeltäjäänsä hieman modernimpi mutta olennaisesti sama eli passin saajasta kerrottiin vain nimi. Esimerkissä vuodelta 1878 tähän oli lisätty titteli ja kotipaikkakunta (s. 104, 106-109). Myöskään esimerkissä vuodelta 1882 ei kerrota enempää (s. 130-132).

tiistai 19. toukokuuta 2020

Passit 1600- ja 1700-luvulla

Anna-Brita Lövgrenin kirjassa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kustaa Vaasan jälkeinen aika käsitellään teemoittain ja keskityin tietoon sisäisistä passeista. Joista puhuttiin suomeksi viimeistään 1700-luvulla, sillä Kotuksen Elävät päät-blogissa Elina Heikkilä kirjoitti helmikuussa matkasanastosta
Matkakirja on ainakin 1500-luvulta asti tarkoittanut matkustuslupaa; esimerkiksi 1740-luvulla kiellettiin asetuksella ”Caicki irrtain-Wäki yhteisesti – – culkemasta ymbärins Maata – – cosca ej heillä ole rehellisiä Passeja eli Matcakirjoja ylösnäyttä”. Mutta Christfrid Ganander on käyttänyt sanaa myös nykymerkityksessä. Neuvoessaan Eläinden Tauti-Kirjassa (1788) parannuskeinoa ”Eläinten Ruttoon ja Loukkaus Tautiin” hän viittaa Carl von Linnén matkakirjaan eli matkakertomukseen. Gananderin satukirjasta vuodelta 1784 puolestaan opimme, millainen matkapassi avaa kaikki portit: ”Raha ja antimet owat paras matka passi yli koko mailman”.
Skoonessa kersantin vaimon
vuonna 1726 saama passi Poriin
Tukholman kaupunginarkisto
Rahaan ja lahjuksiin saattoi yrittää nojata, mutta Lövgrenin mukaan erityisesti 1600-luvun alussa rajakontrollista pidettiin huolta. Ensimmäisen vieraan näkijän piti huolehtia tämä nimismiehen eteen, joka puolestaan kuljetti voudille, joka tarkisti paperit ja kuulusteli ja tämänkin jälkeen jatkettiin käskynhaltijan eteen. Oli syytä pelätä vakoojia ja ulkomaisia vihollisia. Ja sodan aikoina sekä muissa epävarmuustoilanteissa pyrkiä estämään epävirallisen tiedon liikkuminen. Ja kun tietoa liikuttivat ihmiset, tiedon liikettä rajoitettiin rajoittamalla ihmisten liikettä.

Myös kestityksen ja kyydityksen jakeluun 1500-luvulta tuttuun tapaan käytettiin edelleen erilaisia merkkejä, joita väärennettiin ja uusittiin solkenaan. Kun kestikievarilaitos saatiin pystyyn, piti passia näyttää kyydin saamiseksi. Kaikki eivät olleet oikeutettuja kyytiin.

Lääninhallinnon uudistuksen jälkeen vuodesta 1634 maaherrat olivat ensisijaisia passien antajia. Mutta ne kaupunkilaiset, jotka eivät asuneet maaherran residenssikaupungissa, saivat passin maistraatilta. Maaseudulla asuneen rahvaan elämää helpotettiin vuonna 1739 niin, että kaukana residenssikaupungista asuvat saivat passinsa kruununpalvelijalta eli alemmalta virkamieheltä, joka lähetti maaherralle tiedot antamistaan passeista. Mutta säätyläisten piti käydä maaherralla aina.

Kruununpalvelijaa ei FHO:ssa tarkasti määritellä ja termi ymmärrettiin vaihtelevasti myös 1700-luvulla. Niinpä 1750 todettiin, että uudessa käytännössä oli vaikea valvoa, että matkaan lähteneet palasivat kotiinsa. Maaherrat vaativat, että passeja saisivat antaa vain kruununvoudit, eivätkä nimismiehet, neljännesmiehet tai lautamiehet(!). Lövgren toteaa tämän todistavan siitä, että yleisesti ja joillakin virkamiehilläkin oli käsitys, että kenen tahansa jotain valtaa pitävän auktoriteetin kirjoittama todistus riitti. Sesonkityötä varten papilta saatu mainetodistus muistutti niin paljon passia, että nämä menivät toisinaan sekaisin.

Passeista ei koskaan ollut yhtenäistä lainsäädäntöä, vaan asetuksia annettiin koetun tarpeen mukaan. Näin ollen jäi monille, ellei kaikille, epäselväksi milloin passia tarvittiin kotimaassa kulkiessa. Lövgrenin löytämien esimerkkien valossa läänin rajan ylitys oli merkittävää ja paperit kannatti pitää kunnossa erityisesti rannikolla ja rajoilla. Kun matkan varrella oli kaupunki niin passia piti mennä näyttämään maistraatille tai maaherran kansliaan.

Kotiin päästyä passi olisi pitänyt palauttaa antajalleen, mutta on epäselvää missä määrin tätä tapahtui eli kuinka hyvin liikkumista oikeasti valvottiin. Lövgren on vetänyt arkistoissa säilyneistä passista johtopäätöksen, että olennaisinta oli tilattomien ja irtaimen väen hallinta, sillä näiden passeissa oli eniten merkintöjä. Tai ehkäpä heillä oli eniten pelättävää ja siksi huolehtivat kirjauksien saamisesta?

P.S. 1700-luvun käytännöistä kerrottiin jotain jo vuonna 2011 Släktbandin jaksossa, joka on edelleen kuunneltavissa, latauslinkki sivun alareunassa.

maanantai 18. toukokuuta 2020

Passit keskiajalla ja 1500-luvulla

Kauan odotin Anna-Brita Lövgrenin kirjaa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kansalliskirjastoon ja melkein yhtä kauan meni siihen. että sain aikaiseksi sen lukemisen. Vaikka passien historia on kiinnostanut pitkään ja kirja oli sekä lyhyt että selkeästi kirjoitettu. Suorituksen muistoksi referoin sisältöä parin postauksen verran.

Lövgrenin viimeistellessä kirjaansa pakolaiset olivat päivän polttava aihe, joten hän aloitti rinnastuksella nykyaikaan, jolloin paperittomilla ihmisillä on olemattomat oikeudet verrattuna pohjoismaisen passin kantajaan. Ja jossa mietitään laillisesti maahan tulleen oikeutta kerjäämiseen tai työn tekoon. Lövgren toteaa, että passeissa on kyse siitä, miten yhteiskunnan halutaan toimivan.

Lövgren olisi voinut myös käyttää klassikkoa "jo muinaiset roomalaiset", mutta vasta myöhemmin hän huomauttaa, että keisarillisten kuriirien tunnuskirje tractoria oli eräänlainen passi. Käytännöistä Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen Lövgren ei anna esimerkkejä, mutta varmaankin heti kun saatiin jonkinlaista hallintoa pystyyn ja kynä käteen, tärkeimmät matkaan lähtijät saivat asiakirjoja mukaansa.

Skandinaviasta Lövgrenin varhaisin esimerkki oli Alsnön sääntö, jossa 1200-luvun lopussa sovittiin, että vain kruunun asioissa liikkuvilla oli oikeus vaatia korvauksetonta kestitystä muulta väestöltä. Todisteeksi vaadittiin "vårt brev". Vuosisadan vaihduttua Norjan kuningas vaatii ulkomailta tulleilta toimijoilta oman maansa hallitsijalta todistuksen, vittnesbördsbrev. 

Pyhiinvaellukselle Eurooppaan ei sopinut lähteä ilman kirkkoherran tai piispan latinaksi kirjoittamaa suosituskirjettä. Tukholmaan 1400-luvulla tulleet ulkomaiset kauppiaat eivät saaneet lähteä kaupungista toisaalle Ruotsissa eivätkä kotiinsa ennen kuin vouti ja pormestari olivat antaneet (todennäköisesti kirjallisen) luvan. Ajan teksteissä mainitaan sana vägabrev kuvainnollisessa käytössä ja kun se on seuraavalla vuosisadalla passin synonyymi, Lövgren olettaa tienkäyttölupakirjeen jossain määrin yleiseksi käytännöksi 1400-luvulla.

Passeista alettiin Euroopassa puhua 1400- ja 1500-luvun vaihteessa. Aiempi lupakäytäntö laajeni ja siitä tuli osa syntymässä olleiden kansallisvaltioiden hallintoa. Ruotsiinkin omaksuttiin eurooppalainen sana passeport, joka lyheni 1550-luvulla pelkäksi passiksi. 

Elettiin Kustaa Vaasan aikaa, jolloin oli syytä pelätä niin ulkoisia kuin sisäisiäkin vihollisia samalla kun hallinto kehittyi ja kirjallistui. Kuninkaallisesta registratuurasta eli kirjerekisteristä on havaittavissa passien jatkuva lisääntyminen.

Vuonna 1555 registruuran mukaan kaikeille voudeille lähetettiin ohje, joka valaisee kuninkaan tahtoa.
Rajanylittäjiltä piti saada tieto henkilöllisyydestä ja liikkumisen syystä. Sisämaassa piti sekä koti- että ulkomaisten liikkujien pysyä yleisillä teillä. Kauppiailla piti olla lupakirje kotikaupungistaan ja sitten kultakin voudilta, jonka alueen kautta kulki. Maankulkijat, joilla ei ollut palvelussuhdetta piti vangita. Neljä vuotta myöhemmin suunniteltiin passipakkoa kaikille tiellä liikkuville.

Siitä miten hyvin, tai siis huonosti, systeemi toimi vielä vuonna 1539, kertoo se, että kuninkaan luo tulla tupsahti Tanskan kuninkaan edustajia ennen kuin yksikään tien vartta vartioiva taho oli saanut sanaa eteenpäin.

Vihollisten, vakoojien, kapinannostattajien, huhujenlevittäjien ja kaupan valvonnan lisäksi passeilla oli tarkoitus entiseen tapaan rajoittaa kestityksen ja kyydityksen väärinkäyttöä. Vuonna 1538 on puhe erityisestä Ruotsin vaakunalla koristetusta hopeisesta virkamerkistä, jota kannettaisiin rinnalla todistamassa kuninkaan ja kruunun asioilla liikkuvan oikeuksista. Tällaisella merkkikäytännöllä oli esikuva Saksassa. Mahdollisesti hopea osoittautui tarpeeseen turhan tyyriiksi, sillä vuodesta 1547 passin rinnalla tekstittömänä tunnusmerkkinä on virkamerkin sisältämä budbössa. Joka mahdollisesti sisälsi hopeisen virkamerkin?

Sanan budbössa suomentaa SLS:n Förvaltningshistorisk ordbok lähetinkoteloksi tarjoamatta lähdetietoa. "Vaakunalla varustettu kotelo, jossa lähetti piti kirjeitä ja joka toimi myös lähetin tunnuksena." Näiden tekeminen ei liene ollut ylettömän vaikeaa, sillä se hajautettiin voudeille, jotka saivat mallikappaleen kopioitavaksi. Kopiointi onnistui siis muiltakin ja Kustaa Vaasan käsityksen mukaan jotkut aatelin edustajat olivat kestitysetuja väärinkäyttääkseen näin tehneetkin. (Kuvaa laitoksesta ei sanalla verkosta löydy.)

Myös passien väärennös varmasti onnistui, vaikka tietoa on vain epäonnistujasta, joka 1500-luvun lopussa jäi kiinni sinetin uudelleenkiinnityksestä. Onnistuminen ei olisi ihmeteltävää, kun passeilla ei ollut sen kummempia muotovaateita kuin, että niissä mainittiin matkustajan tai isomman joukon vastuuhenkilön nimi, matkakohde ja toisinaan matkan syy. Passeja kirjoittivat kuninkaan kirjurin lisäksi käskynhaltijat ja voudit, kaupungeissa pormestarit ja raati.

Kuva: Eleanor Fortescue-Brickdale kirjaan "The sweet and touching tale of Fleur & Blanchefleur; a mediaeval legend" (1922)

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Karmalan tytöstä

Lönnrotin Kanteleessa (1829-31) julkaistu runo entisajan tiedonvälityksestä

Hyv' on tyttö Hyppösessä,
Kaunis Karmalan kylässä.
Ei suate Suomen miestä, 
Ei taho talonpojasta; 
Tahtoo maata manttelissa, 
Verkaviitassa virua, Alla kurtikan asua.
Sahviskon soria poika,
Kapitaini miesi kaunis,
Tuo on illalla tuleepi,
Asteleepi yön alussa .
Pian luihahti luhille,
Lähettise läävän päälle.
Setän Eva päälle kahto, 
Kuunteli kujan sisässä.
Tuollen riuna ripsattihin; 
Ei riuna mitään maksa.
Tuollen kaksi kapsattihin;
Ei kaksi mitään maksa.
Rupilainen rupsattihin,
Jot' ei sais sanaa kylälle,
Kirkkokunnan kuuluville,
Heimokunnan tietyville.
Jo jotain Rupila makso;
Ei saanut sanaa kylälle,
Kirkkokunnan kuuluville,
Heimokunnan tietyville.
Enon Inka päälle kahto, 
Kuunteli kujan perässä.
Tuo saatto sanan kylälle, 
Kirkkokunnan kuuluville, 
Heimokunnan tietyville, 
Veikkosaisen viisas Jaako 
Teki virren viisahasti, 
Sanat laululle latosi.

Kuva: Albert Edelfeltin työ esitettynä lehdessä La Presse 16.5.1882

lauantai 16. toukokuuta 2020

Matti Kemppaan muistoja

Keski-Suomessa 3.8.1887, osa jatkokirjoitusta Pieniä tietoja matkoilta. Ilmeisesti nimettömäksi jäävää muistitiedon kerääjää kiinnosti kuolemantuomiot.
Saman Keihärinkosken salolla eräässä torpassa kohtasin niin ikään toisen vanhus-vaarin havupölkyn ääressä, Matti Kemppaan, syntynyt v. 1798, siis vuotta vaille 90 vuoden vanha, Kivijärvellä lähellä nykyistä Kauvon sahaa. 
Ukko oli vielä kuin vanha Suomen honka, aivan kykenevän näköinen sekä terveyden että ymmärryksen ja muistin puolesta. Hänkin sanoi muistavansa paremmin "venäläisten tulon" kuin viimeisten aikain tapaukset. Ampumiset Humpin tienhaaran tappelusta (Humpin tienhaara on ehkä yli penikuorman matkan Karstulan kirkolta Pohjoseen päin) kuuluivat aivan selvästi hänen kotiinsa. Venäläisiä sotamiehiä kävi hänenkin kotonaan hakemassa hevosia kuormain kuljetukseen, mutta kun ei hevosta ollut eivät mitään tehneet. He lapset olivat penkin alla piilossa sen aikaa kuin sotamiehet olivat tuvassa ja kartanolla. Missä hevosia löysivät kotona, pieksivät talonväkeä siitä, kun eivät olleet kuulutuksen käskyllä tuoneet hemosiaan kuormaston kuljetukseen. Toisinaan rääkkäsivät ja pieksivät ihmisiä pakottaakseen heitä neuvomaan rahaa ja tavaroita. Syöttivät viljoja ja niittyjä sekä teurastivat eläimiä. — Ihmiset asustelivat metsissä sydänmailla kesäkauden, elätellen itseään petäjän kuorilla, suolaheinillä, vehkoilla, marjoilla, maidolla j. m. s. — Talonpojat kävivät muutamain suomalaisten sotamiesten kanssa ryöstämässä venäläisten kuormastoa Saarijärven kirkolla ja Humpilla. Saarijärven kirkolla saivat venäläiset erään ryöstäjöistä kiinni, sitoivat hänet Ilolan kankaalla mäntyyn ja ampuivat 12 kiväärillä läpi. — Niin kertoili ukko.
Lapsuutensa muiston ajoilla sanoi äijä kotonsa lähellä, Kivijärven Mannilan kartanota omistaneen erään sotaherran nimeltä Järneskjöld (?). Hänellä ei ollut puolisota, vaan emännöitsijä. Tuo emännöitsijä oli kerran puhunut herralle, että renki pyytää häntä lähtemään pois. Herra kiivastui siitä renkiin niin, että otti pyssyn, tähtäsi tuvan ovelta renkiä, mutta pyssy ei ottanut tulta. Tuosta kirosi ett'eikös tuohon suden ruokaan pyssykään pysty. Otti toisen pyssyn, pani siihen useampia luotia, meni uudestaan ja ampui rengin kuoliaaksi. Tuvassa sattui olemaan naapuritalon isäntä Eero Ahola. Hän hyppäsi uunille. Herra otti tärkeimpiä tavaroitaan, istui ratsunsa selkään ja lähti ajamaan karkuun. Eero Ahola oli mainio juoksija. Hän pysyttelihe herran kinterillä ja Häkkilän kylässä Saarijärveltä otatti kylän talonpojilla herran kiinni. Kiinni otettaissa oli hän kysynyt: "kuka sanan toi? kuka sanan toi?" "Eero Ahola, Eero Ahola", oli vastaus. Sitten siitä herra mestattiin Viitasaaren kirkon luona. "Jesu hjelp! Jesu hjelp!" oli hän huutanut mestattavaksi vietäessä. Hänen ruumistaan ei teilattu, vaan pantiin arkkuun ja se kiviseen hautauskammioon, jonka hän oli eläessään teettänyt. 
Mestaaja oli ollut Isostakyröstä ja kun hän mestauspölkkyä veisteli Jurvansalon Hovin kalliolla, kysyi joku häneltä: "mistä vieras on?" niin sai vastauksen: "minä olen kuolema Kyrööstä, jok'en tule yskällä enkä pistoksilla." Veistellessään oli ukko väliin käynyt mahalleen, koettelemaan kuinka nenän ja leuvan sija tuli sopivaksi pölkkyyn.
Matti Kemppaisen muiston ajalla oli myös mestattu ja teilattu talon isäntä Juhani Pasanen, Koliman kylästä Viitasaarella. Hän oli lyönyt puukon veljensä rintaan jouluaamuna kirkosta palatessa siitä vihasta, kun veli 7 vuotta sitä ennen oli myynyt hänen nimikkohevosensa.
Tuossa vanhain ukkoin jutelmat. 
Jälkimmäinen tapaus on ajalta ennen Matti Kemppaan syntymää, loppunäytös tapahtui Viitasaaren haudattujen listan mukaan 8.6.1792. Sukunimi oli melkein oikein, päähenkilö oli luutnantti Erik Johan Jegersköld. Juha Vuorela on jakanut Kotiseutu-lehdessä kerrotun version tapahtuneesta.

Kuva: Fyren 51/1903

perjantai 15. toukokuuta 2020

Onko Thomas Friman Taneli Äkäpää?

Thomas Frimanin perustamassa ja toimittamassa Pietarin lehdessä ilmestyi toisesta numerosta alkaen jatkokertomus Taneli Äkäpää, joka alaotsikkonsa mukaan on "oma kirjoittama elämäkerta"(*). Kansallisbiografiaan Frimanista kirjoitetussa artikkelissa annetaan ymmärtää, että kyseessä on Frimanin "pienimuotoinen omaelämäkerta". Näinkö?

Taneli Äkäpään isä on "Taneli Taavetinpoika Äkäpää, Pyhäjärveltä". Hän on pikkupoika tullessaan Pietariin. Oppipojasta kisälliksi edeten hänestä tulee kirjansitoja, joka toimii Pietarissa. Vaimonsa "Maria Wilmelmina Andreaksen tytär Kitunen" on mestarinaan olleen tytärpuoli.

I. K. Inhan valokuva Jaakkimasta
Museovirasto
CC BY 4.0
Jaakkimassa 4.7.1821 syntyneen Thomas Frimanin vanhemmat Gustaf Tuomaanpoika Friman (s. 1788) ja Helena Pietarintytär Majuri (s. 5.3.1803 Jaakkima) olivat molemmat talollisen lapsia Lahenpohjalta mennessään Jaakkimassa naimisiin 22.5.1820. Kansallisbiografian perusteella isä oli myöhemmin kauppias, mutta ei käy ilmi missä. Rippikirjassa Jaakkima 1826-1836 I s. 60 perhe muuttaa Pietariin eli ehkä siellä.

Ehkä jatkokertomuksessa on todella elämänkerrallista minämuodossa kirjoitettu alkupuoli ja vanhempien taustaa kuvaavan tarinan voi unohtaa. Ottaen huomioon, että Jaakkimassa syntyivät Thomasin pikkusisarukset Peter 9.6.1822 ja Walborg 16.5.1825, jotka molemmat kuolivat muutaman kuukauden ikäisinä, ainakin alun universaali kohtaus perustunee Thomas Frimanin muistoihin.
Kerran aamulla ämmäni [äidin äiti] nostaessaan minua kätkyestäni, sen sijaan että panna minua äitini viereen, kuin tavallisesti teki äitin vuoteella viruessa, sanoi: "Tano, sinulle Jumala taivaasta lahjoitti pienen veikon".
Mutta kun minä en päässytkään äitini viereen, jossa aina niin mielelläni oleskelin, niin siitäpäs vasta suutuin.
"Ämmä, ota pois vaava!" kiljasin minä.
Mistä lienen suuhuni saanut sanan vaava, sitä suinkaan en muista. Mutta sen vaan muistan, että olin aika äissäni vasta tulleelle veikolle. 
"Hiljaa, hiljaa", sanoi hätäisesti ämmäni, — "nyt sinä Tanoseni et ollenkaan ole viisas. Mutta minä vaan huusin: "ota pois vaava, ota pois vaava".
Mene tiedä mimmoisen rymäkän olisin nostanutkin, ellei äitini hymyhuulin, kyynelhera kalpeilla kasvoilla, mutta semmoisella hellällä katsannolla, joka nytkin kuvitteleikse silmissäni, olisi heikolla äänellä sanonut: "äiti, anna tänne lapsi!" Ja samassa minä pääsinkin seinän puolelta äitini viereen ja kaappasin häntä kaulasta kiinni ja suutelin hänen kalvakkaita poskia, jotka muulloin hänen terveenä ollessaan olivat minusta ruusun punaiset.
"Hiljaa, hiljaa ; ole nyt viisas!" sanoi varovasti ämmä, avaten äitini vieressä olevata vaate myttyä ja minä kurkistin tuota pientä taivaasta tullutta veikkoani katsomaan, mutta en nähnyt kuitenkaan muuta kuin pikkuisen tuikin punaista ihoa. 
"Veikko makaa ja äiti tahtoo myös maata : ole nyt viisas ja tule pois!" sanoi ämmä minulle ojentaen kätensä nostamaan minua pois vuoteelta ja nyt minä en vastarintaa tehnyttään.
"Kas nyt olet viisas", päätti ämmäni ja sana "viisas" niin eriskummaisesti soi minun korvissani, etten malttanut olla kysymättä ämmältä: "mikä se on viisas?" 
Ämmäni meni hämille ja ikäänkuin epäellen saneli: "se on, se on olla hyvä ja kuuliainen lapsi". Mutta äitini silmät menivät umpeen, vaan huuliltansa ei kadonnut hymy. [...]
Pian minä miellyin pikkuveikkooni, jota en mistään hinnasta olisi antanut pois. Vaan pikku Petu eli ainoastaan muutaman ajan ja kerran nukkui niin, ettei havahtunutkaan. Kun näin kaikki itkevän niin minäkin säännyin itkuun ja niin etten tahtonut heretä. Tuotiin pienoinen kaunis kirstu, Petu pantiin siihen ja vietiin pois, Petu meni sinne mistä tulikin, se on hän meni taivaasen; niin minä arvelin ja siitä olen vakuutettu, etten arveluissani erehtynyt. 
(*) 12.01.1874 Pietarin Lehti no 2, 19.01.1874 Pietarin Lehti no 3, 26.01.1874 Pietarin Lehti no 4, 02.02.1874 Pietarin Lehti no 5 , 09.02.1874 Pietarin Lehti no 6, 16.02.1874 Pietarin Lehti no 7, 23.02.1874 Pietarin Lehti no 8, 02.03.1874 Pietarin Lehti no 9, 09.03.1874 Pietarin Lehti no 10, 16.03.1874 Pietarin Lehti no 11, 23.03.1874 Pietarin Lehti no 12, 30.03.1874 Pietarin Lehti no 13, 06.04.1874 Pietarin Lehti no 14, 13.04.1874 Pietarin Lehti no 15

torstai 14. toukokuuta 2020

Turun akatemian ylioppilaat syksyllä 1761

Äskettäin taas kerran alkaneeseen lukukausimaksukeskusteluun sopivasti tuli sanomalehtiläpikäynnissäni vastaan vuoden 1762 Inrikes Tidningareissa tilastoja yliopistojen ja lukioiden oppilaista. Turussakin tartuttiin trendiin ja kerrottiin syyslukukauden 1761 tilanne (IT 4.11.1762).

Tuolloinen ikäjakauma varmasti eroaa nykyisestä, ainakin alle 20-vuotiaiden osuudessa. Mutta iäkkäitä oli opiskelemassa tuolloinkin, mikä yli 40-vuotiasta opiskelijaa lohduttaa.

Lukukausimaksukeskustelussa luonnollisesti otettiin esiin se, miten korkeakouluihin edelleen hakeudutaan enimmäkseen perheistä, joissa vanhemmat ja ehkä aikaisemmatkin sukupolvet ovat korkeakoulutettuja. Tämä ilmiö on näkyvissä jo vuonna 1761, mutta säätykierron kannattajaa miellyttää isohkot luvut porvarien ja talonpoikien riveillä.

Läsnäolevia näistä 538 opiskelijasta oli lukukautena vain 204. Jos joku ymmärtää näiden (?) jakautumisen ryhmiin Promoti / Stipendiarier / Hafwa Academisk Condition, niin tieto kommenttikenttään tervetullut. En myöskään ymmärrä viimeistä riviä, sillä miten ylioppilaat voidaan kattaa luokilla "läsnä lukukautena" ja "poissa viimeisen 2 vuoden aikana"? Kirjoitusvirheestä ei ole kyse, sillä Uppsalan ylioppilaat ryhmiteltiin samoin.

Yksityisopetus oli mahdollisuus vain vähemmistölle

Lääketiede ei alana houkutellut.

Suurin osa toi ruokansa mukanaan. Mihinkähän tällainen tilasto perustuu? Opiskelijat näyttivät lompakkonsa ilmoittautuessaan?

Lopun sekalaisissa luvuissa lisää tulkinnanvaraa, mutta 18 Venäjän kansalaista oli Turussa. Arvatenkin itärajan läheisyydestä.
(Kevälukukauden 1762 tiedot jaettiin IT:ssä 15.11.1762, luvut olivat samantapaisia.)

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Mitä Ranskassa meistä tiedettiin?

Tanskalais-ranskalainen Conrad Malte-Brun sai vuonna 1810 valmiiksi useaosaisen teoksen Précis de géographie universelle ou Description de toutes les parties du mondeSen päivitetty versio on "täydellinen ja universaali maantieto" eli  Géographie complète et universelle nouvelle édition, continuée jusqu’à nos jours, d’après les documents scientifiques les plus récents. Les derniers voyages et les dernières découvertes, joka julkaistiin vuonna 1856. Se oli ainakin niin täydellinen, että Suomi oli mukana ja tietenkin täkäläinen kirjan käsiinsä saatuaan tarkisti mitä kotimaastamme kerrottiin. Kommentointia lukukokemuksesta riitti Finlands Allmänna Tidningin vuoden 1859 numeroihin 87, 88 sekä 89 ja aihe oli niin kiinnostava, että "syvällisesti sivistyneiden Ranskalaisten ja maailman mainion Parisin viisaitten tieto Suomenmaasta, sen kansasta ja asioista" käsiteltiin lyhennettynä suomeksi Mehiläisessä 9/1859. Edelleen lyhentäen, nyt otteita jälkimmäisestä. (Alkuperäiset voi lukea osasta 6 alkaen sivulta 431.)

... Karttaa seuraavassa selityksessäki saa Suomen mies oppia yhtä ja toista uutta, esim. varsinaisten Suomalaisten jakauntumisen seuraaviin lahkoihin: Qvaines, Ymes, Jemès tahi Haimes ja Kyriales, Eethes ja Lives. Nimen "Kyriales", joka vastaa Karjalaisia, päätetään ihan varmaan johtuvan kreikalaisesta sanasta "Kyrios", joka merkitsee "Herraa", "isäntää" j. m. Tästä siis näkyy Kyrialaisten (Karjalaisten) olevan "Herran eli kuninkaan alueisen kansan". Miksikähän heitä päättäisivät, jos saisivat kuulla sanain "Karjalainen" ja "Karja" sukulaisuuden?

... Näiden yleisten silmäysten perästä kerrotaan kaikella todella Suomen lääneistä. Viipurin lääniin kuuluu lähes koko entinen "Kyriala". Asukkaat elävät parhaasta päästä lohenpyynnistä, metsästyksestä ja hirrenhakkuusta. "Jananus" -purosta saadaan mainioita helmiä. Raskalkin (Ruskialan) marmori on tuhkaharmaata, viherjä- ja harmaasuonista. Viborg'ia (Viipuria) kutsuvat Suomalaiset nimellä "Somelinde" eli "Suomen-Lina".  - "Rotshersalmea" (Ruotsinsalmi ) jos piiritetään, on sinne ryntäessä mahdotointa voittaa kaikkia luonnon ja ihmisen tekemiä vastuksia.

Kuopion lääni. Hirviä on runsaasti näillä seuduin. Vuoret Kajaanan rajalla on 10 kuukautta vuodessa lumen peitossa. Kaikki kaupungit, niiden seassa Kuopio, ovat vielä lapsia. Merkillinen on Taipalin kylä Tibelitsin (Liperin) pitäjää, jonka asujamet kreikalaisen uskon kanssa ovat oppineet venäläisen keinollisuuden, vaan myöskin niiden kauppakujeet. Järvistä, joiden seassa mainitaan Poruvesi eli " keittolihajärvi ", sanotaan, että useiden välillä on vaan niin kaitoja luonnon tekemiä kannaksia, että tuskin ratsastaen niitä mahtuu kulkemaan .

Mikkelin tahi Kyminkartanon lääni on hyvä pellavaseutu. Kaupunkia on siinä Heinola, Lovisa Svartholman linnan kanssa, sekä vanha ja kolkko Porvo.

Uudenmaan ja Hämeen lääni (suom. Uhrinaa ja Haimemâ) on Suomen hedelmällisin tienoo . "Asukasten laiskuus vaikuttaa parempain viljelytapain laimiinlyömistä", ja "huikentelevaisuutensa tekee heidät uutten vaateparsien ja muun pöyhkeilemisen orjiksi ". (Tätä sanotaan Uusmaalaisista). Hankoniemellä oli ennen hirvittävä linna Gustafsvaern. Kaupungit Tavastehus eli Kroneberg (suom. Haeme-kaupunki) ja Helsingfors ovat rautatiellä yhdistetyt! Muuten sanotaan Helsingin olevan suojellun kahdella linnoituksella, nim.: Broberg (Sillanmäki kai Hämeen tullilla?) ja Ulrikaborg. Kaupungin ulkopuolella on yksi uudemman aikusen sotakeinon taitoteoksia, Ruotsin ikuinen kaipaus ja Venäjän etevin voiton merkki, Viapori. "Englantilaiset matkustajat, joita ei mantereella mikään ole ihmestyttänyt, eivät ole saattaneet olla kummastumatta sitä roomalaista jaloutta, joka näissä Ehrensvaerdin nerotöissä on ". "Linnan antauminen muutaman jääpatterin tähden muistuttaa muinaisen Kreikan runoilijan sanoja : "niin totta se on, että kansalaisten sydämet ovat ainoat totiset vallit ".

Turun ja Porin lääni. Abo (suom. Tourkou) on miellyttävin ja keinollisin kaupunki koko maassa. Sen yliopisto, " karkotettuna kovaan ilmanlaatuun ", oli kuitenki saavuttanut arvoisan maineen; sen oppilaista luetellaan kemista Gadolin, runoilija Franzén ja oppinut "piispa" Porthan. Turussa on silkki-, villa- ja tupakkavapriikia ja sokurimyllyjä. Abonlinna voipi kestää parin viikon piirityksen. Runsala voipi kauniine paikkoineen vetää vertoja kaikille kiinalaisille ja englantilaisille puutarhoille koko maailmassa. Björneborg s. o. karhujen kaupunki. Sastmolan helmisanta on mainioita; Ahvenanmaan maaviljelyä ja hyviä metsiä kiitetään; siellä on hirmuisen paljon susia .

Vaasan ja Oulun läänistä viedään paljolta ulkomaille rukiita, voita ja juustoa. Rautaa valmistetaan kosolta, niin myös tervaa. Näillä tienoilla asuu "rohkea merimiessuku". Talonpojat pyytävät paljon oravia siihen totutetuilla koirilla, joista yksi perinnön jaossa arvataan yhtä korkealle kuin lypsävä lehmä. Mitä pohjaisemmalla, sitä oivallisempia ovat lohet, sitä maukkaampia ja mehuisempia marjat. Oulun laivat käyvät - aina Sardiniassa (!) Oulussa ja Raahessa, joissa talvea kestää 9 kuukautta, vallitsevat mitä kauniimmat tavat, vierasvaraisin kohteleminen ja hilpeä halu huvituksiin. - Paltamossa nähdään "rauniot Hysin linnasta, joka on hakattu kalliohon ja jonka jättiläis-portaista paljon puhutaan eräässä runokuvaelmassa" (romanissa). Pohjanmaan asujamet ovat luonnostansa vapaita, kohteliaisia ja työtyriä . Tytöt, ennen naimistansa, valmistavat semmoiset joukot pito- ja liinavaatteita, että ulottuvat koko ijäksi . "Tästä nähdään , ett'ei täällä maassa vaateparsia muuteta!" Pohjalaiset, ollen mitä taitavimpia laivarakentajia, kulkivat ennenmuinoin pitkin keinoansa harjoittamassa.

... Nykyisillä Suomalaisilla on sekä hyviä että huonoja puolia. He ovat vakaisia, rohkeita, kestäviä, uutteria, ja joskus ykspäisiäki. Peräti rakastuneet kansalliseen nimeensä, kieleensä ja tapoihinsa, he eivät anna ensinkään arvoa sille sivistykselle, jota Ruotsalaiset kokivat heihin juurruttaa; he osoittivat kiittämättömyyttänsä 3:tta Kustavia kohtaan, joka heidän pettämättänsä olisi ottanut Pietarin kaupungin (!!) He ovat mielilaatunsa puolesta vähän Venäläisten kaltaisia.

... Suomalaiset ovat keskuudessansa vierasvaraisia, sääliviä ja rehellisiä, mutta etelä-rannikon asukkaat rupeevat tottumaan vilppiyteen ja omarakkauteen. Suomalaisia syytetään koston himosta, jota ne monet maalla tehdyt murhat todistavat; on havaittu tähän syyksi Suomalainen kansaviha Ruotsalaisia uutisasukkaita kohtaan.

tiistai 12. toukokuuta 2020

Rautajoen Selma-emännän elämästä

Keikyän Kiviniemen Uotilassa 23.3.1861 syntynyt tyttö sai nimen Selma Fransiska. Hän oli 5-vuotias isänsä kuollessa joulukuussa 1866. Äiti jäi emännöimään Uotilaa, jonne siis sijoittuu Selman tyttären myöhemmin kirjaama muisto nälkävuosista
Päivät päästään kulki loputon jono nälkäisiä ihmisiä ruokaa pyytäen. Jokaiselle annettiin keittoa ja leivänpala ja lähetettiin edelleen. Eräänä päivänä Selma-tyttönen seisoi keittiön portailla ja ojensi nälkäiselle kokonaisen leivän. Tästä hän sai selkäsaunan. Annokset täytyi säännöstellä, jotta antamista olisi riittänyt kaikille.
Isäpuoli tuli taloon vuonna 1869 ja pari vuotta myöhemmin uusperhe muutti Huittisten Takkulaan. Sieltä käsin Selma kävi kansakoulua ja sai yksityisopetusta ainakin ruotsin kielessä. Kaksi velipuoltaan lähetettiin oppikouluun.

Takkula toimi kestikievarina. Siellä yöpynyt Tyrvään Rautajoen isäntä piti näkemästään ja lähetti kotiin päästyään työmiehensä kosimakirjeen kanssa Huittisiin. 19-vuotias Selma vastasi myöntävästi 17 vuotta vanhemmalle miehelle, jolla oli aiemmasta avioliitostaan kaksi nuorta lasta, ja aloitti työnsä emäntänä.

Rautajoen isännän kuolema jätti Selman 28-vuotiaaksi leskeksi viiden pienen lapsen kanssa. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin hän solmi uuden avioliiton seitsemän vuotta itseään nuoremman miehen kanssa. Tässä avioliitossa syntyi seitsemän lasta.
Rautajoen vuonna 1910 laajennettu päärakennus
Vuonna 1903 Selma sai viestin, että 21-vuotias poikansa, joka oli opiskelemassa Davosissa eläinlääkäriksi, oli sairastunut keuhkotautiin ja oli kuolemaisillaan. "Hän lähti heti tiedon tultua Kalle-veljemme kanssa pikaisinta tietä Sveitsiin. Kun he saapuivat perille, Lauri oli juuri kuollut. Äidin suru oli lohduton." Tämä ei jäänyt viimeiseksi surun hetkeksi, sillä vuoden 1918 sodassa Selma menetti aviomiehensä ja Yrjö-poikansa. Pirjo Tuomisen romaanissa Tulen väri punainen Selma on tämän jälkeen armoton:
”Rautajoessa palvelleen Suoma Koskisen syyllisyys tuli pian puntaroitavaksi, sillä esiin nousi vahvoja todisteita Suoman osuudesta Rautajoen miesten kavaltamiseen ja murhaan yllyttämiseen. Suoman äiti tuli Rautajoelle ja rukoili polvillaan armoa tyttärelleen.
Selma ei järkkynyt.
’Minun mieheni ja poikani murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Nyt saa sentään oikeus päättää, onko Suoma syyllinen vai ei.’
Kahdeksan vuotta sodan jälkeen kirjoitettiin Kotilieden lukijoille:
Pistäydypä Rautajokeen, kun Satakuntaa satut kulkemaan! Herttaisen vastaanoton sinulle takaan. Kauniin talon ystävälliset asukkaat, Selma-äiti lapsineen auliisti sinulle näyttävät kotinsa puutarhoineen, navettoineen y. m. nähtävyyksineen ja nuoren tyttären tarjoama kahvi virkistää kulkijan mieltä. Jos olet kukkien ystävä, näytetään sinulle Selma-äidin kauniit kukkaset, jos harrastat erikoisesti käsitöitä, ruoanlaittoa, puutarhanhoitoa t. m. s., löydät talon emännästä ymmärtäväisen asianharrastajan. Eikä sinun tarvitse ajatella, mistä keskustella, asiat sujuvat itsestään kuten aina silloin, kun joutuu tekemisiin paljon kokeneen, elämää ymmärtävän ihmisen kanssa. [...] Hän on osannut sen mitä ei moni osaa: ettei saa tuijottaa itseään sairaaksi menneisyyteen eikä pelätä tulevia onnettomuuksia, vaan on elettävä nykyinen hetki oikein. Samalla kun hän on ollut mitä parahin äiti lapsilleen, on hän ollut sydämellinen ja avulias emäntä palvelusväelleen ja alustalaisilleen. Yleisempiäkin asioita harrastaessaan on hän kuulunut m. m. Tyrvään kunnan valtuustoon, kansakoulun ja Tyrvään yhteiskoulun johtokuntiin, puhumattakaan paikkakunnan monista sivistysriennoista, joita hän aina on tukenut, missä on voinut.
Rautajoen emäntä kuoli 74-vuotiaana vuonna 1935.

Lähteet:

  • Helmi Airila: Selma Vitikkala, Rautajoen emäntä Tyrväällä. Kotiliesi 2/1926
  • Anneli Lehtimäki: Rautajoen naiset. Orpana 1/1990 (pdf)
  • Lea Toivola: Pirjo Tuominen: Veren väri punainen
  • Huittinen rippikirja 1861-67 s. 782, Huittinen 1868-77 s. 155 (Keikyä), 796

maanantai 11. toukokuuta 2020

Helsingin historiaselvityksiä verkossa


Jossain sosiaalisen median nurkassa tuli vastaan Bulevardi. Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehittämissuositukset. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2019:10 (pdf). Tästä palasi mieleen viime vuotinen frustraatio
Kaupunkitiedosta ei tullut koskaan mitään vastausta, kirjastosta totesivat
No, sentään Kaupunkiympäristön julkaisuilla on verkkosivu. Siellä on m.m.
  • Rastilan kartano. Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehittämistavoitteet. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2020:2 (pdf)
  • Munkkiniemen puistotien ympäristöhistoriaselvitys. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2019:14 (pdf)
  • Kulosaaren kartano. Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehittämisperiaatteet. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2019:31 (pdf)
  • Kumtähdenkenttä – Puistohistoriallinen selvitys. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2017:15 (pdf)
Sivun alareunassa olevan linkin kautta aukesi vanhempi Kaupunkisuunnitteluviraston pääjulkaisusarja, jossa on

  • Meilahden huvila-alue – Ympäristöhistoriallinen selvitys. Kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2014:1 (pdf)
  • Kallahdenniemi, osa 2 - Rakennusperinnön arvot. Kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2005:8  (pdf
  • Kallahdenniemi, osa 1 - Maisema- ja kulttuurihistoriallinen selvitys ja virkistysalueiden yleissuunnitelma. Kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2005:7  (pdf)

Ja Asemakaavaosaston selvityksiä

  • Malmin lentokentän ympäristön nimistöhistoriallinen selvitys. Asemakaavaosaston selvityksiä 2016:3 (pdf)
  • Kauppatorin kaupunkirakennehistoriaselvitys. Asemakaavaosaston selvityksiä 2016:1 (pdf)
  • Linnunlaulun ympäristöhistoriallinen selvitys. Asemakaavaosaston selvityksiä 2015:5 (pdf)
  • Eläintarhan alueen ympäristöhistoriallinen selvitys. Asemakaavaosaston selvityksiä 2013:2 (pdf)
  • Vartiosaaren kulttuuriympäristöselvitys - Inventointikortisto. Asemakaavaosaston selvityksiä 2013:1 (pdf)
  • Lauttasaaren kartanon puistohistoriaselvitys. Asemakaavaosaston selvityksiä 2012:5 (pdf)
  • Marian sairaalan ympäristöhistoriallinen selvitys. Asemakaavaosaston selvityksiä 2012:3 (pdf)
  • Pohjois-Haagan rakennettu kulttuuriympäristö – Arvot ja ominaispiirteet. Asemakaavaosaston selvityksiä 2012:2 (pdf)

Löysinkö Lauttasaaren kartanon selvityksen kirjoittaessani kyseisestä rakennuksesta? En, silloin olen löytänyt jostain dokumentin "Freese, Simo: Lauttasaaren kartano, Rakennushistoriaselvitys, 31.10.2011, Helsingin kaupungin tilakeskus".

Linkkien läpikäyntiin palaten, Yleissuunnitteluosaston selvityksiä on

  • Ensimmäisen maailmansodan linnoitusvyöhyke; Liite 1: Kohdekuvaukset. Yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2014:33 (pdf)
  • Ensimmäisen maailmansodan linnoitusvyöhyke. Yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2014:32 (pdf)

Kaupunkisuunnitteluviraston sarjoihin kuulumattomia julkaisuja ja vanhempien sarjojen julkaisut sisältää Helsingin merelliset huvilapuutarhat (2015, pdf) ja Meilahden huvila-alue (1977, pdf). Rakennusviraston esitteet ja raportit puolestaan Sibeliuksen ja Topeliuksen puistojen historiaselvitys ja suunnitelma (pdf). Rakennusviraston julkaisusarjassa on
  • Tove Janssonin puisto–puistohistoriallinen selvitys ja kehittämisperiaatteet. Arkkitehtuuriosasto 2016:4 (pdf)
  • Erottaja – ympäristöhistoriallinen selvitys ja johtopäätökset jatkotoimia varten. Arkkitehtuuriosasto 2016:12 (pdf)
  • Hakasalmen ja Hesperian puistot - puistohistoriallinen selvitys. Katu- ja puisto-osasto 2010:10 (pdf)
  • Kulosaaren Kluuvin puistoalueet–puistohistoriallinen selvitys. Katu- ja puisto-osasto 2010:15 (pdf)
  • Puotilan kartanon historiallinen selvitys. Katu- ja puisto-osasto 2007:15 (pdf)
Huomaatteko kuinka hulvattoman hauskaa näitä on etsiä? Eikö olisikin perin tylsää, jos Helsingin kaupungilla olisi asiasanoitettu julkaisuarkisto? Jonne vietäisiin myös ne muut selvitykset kuten vuosi sitten kaipaamani "Eläintarhanlahti ja Kaisaniemenlahti" ja ilmeisesti myös bittiavaruuteen hävinnyt Lauttasaaren kartanon rakennushistorian selvitys. 

Aivan erillään edellä olleesta on myös ainoa löytämäni linkitys Helsingin kaupungin kiinteistöviraston julkaisemaan Jouni Yrjänän kirjoittamaan esitykseen Maata näkyvissä. Helsingin maanhankinnan viisi vuosisataa (pdf). Ja tietenkin julkaisuja tehdään muuhunkin muotoon kuin pdf:ksi, esimerkiksi verkkosivu Kalastajakylästä kaupunginosaksi – Kruunuvuorenrannan vaiheita 1500-luvulta tähän päivään tai sivusto Helsingin uimarantahistoria.

P. S. Ei liity kaupungin julkaisuihin, mutta linkki on vanhentunut varastossa jo pari vuotta:
Tarinoita satavuotiaasta Kalastajatorpasta Helsinkiläisen tapahtuma-, kulttuuri- ja elämyskeitaan kehitys kesäkahvilasta maailmanluokan kokoushotelliksi. Toimittaneet V. A. Heikkinen, Matti Itkonen ja Sam Inkinen (pdf). Ja linkittämättä on myös jäänyt Miika Norpan väitöskirja Helsingin kantakaupungin kehittyminen 1550–2018 : historialliset kaupunkiroolit, kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri. Sekä Elina Hämäläisen gradu Arjen tuolle puolen : Kruunuvuoren hylätty huvila-alue Helsingin Laajasalossa.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Satunnaisia 1700-luvun leikkeitä

Postitidningarin vuosikerroissa ollaan tässä sarjassa jo vuoden 1750 paikkeilla, jolloin Ruotsin Pohjois-Amerikan siirtokunnan virallinen olemassaolo oli ollut pitkään mennyttä. Mutta siellä oli edelleen ruotsalainen seurakunta, josta raportoitiin m.m. ruotsin kielen säilymisestä "Det Swänska Språket skal wäl hos många, och i synnerhet hos ungdomen förfallit, dock at de mästa af wårt folck ännu tala tämmeligen wäl, och skola förutan Engelsmän också finnas Negrer, som af umgänge med de Swänska och Gudstientiens biwistande lärdt sig tala samma språk... "

Ilokseni huomasin, että nokkosten käyttöön oli kannustettu. Mutta valitettavasti ei kovin totuudenmukaisin perusteluin.

Seurakunta, jossa laskettiin kivikirkon perustuskivi kesällä 1753 on... 
Piikkiö.

Kuninkaallisen tiedeakatemian prioriteetteja perustushetkellä elokuussa 1753. Ekasta osaisin sanoa jotain.


Jostain syystä kadonneesta/varastetusta omaisuudesta ilmoitettaessa omistaja on aina "rehellinen" tai "kunniallinen". Kuten myöhemmistäkin, näistä saisi koottua tietoa niin tavoista kuin materiastakin, joita tässä leikkeessä edustaa hautajaiskulkue ja silkkilompakko.
Materiaa oli tietenkin myös myynti-ilmoituksissa, joiden sekavat yhdistelmät titteleitä ja tavaroita saivat minut yhdessä välissä toteamaan (piloillani!) "Olisi pitänyt valita tutkimuskysymys vasta aineistoon tutustumisen jälkeen. Lompakkojen ja setelien säilytys/häviämispaikkojen lisäksi on alkanut kiinnostaa Tukholman sekatavarakauppa." Tosin taitaa olla niin, että ilmoittaa kannatti nimenomaan siitä tavarasta, jota ei yleensä myynyt?

Ei kenelläkään ainakaan jatkuvasti ollut 150 tuhatta tiiltä myytävänä. (Alkuperäinen ostaja tehnyt oharit?)

Alusvaatemainos ja sen tuotteiden brändäys yllätti sitten ihan toisella tasolla.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Täydennysosia

1) Edellisissä täydennysosissa mainitsin lopuksi 1700-luvun sanomalehti-ilmoituksista löytyneet kiertävät ja ulkomailta tulleet hammaslääkärit. Sittemmin kävin läpi Alviniin talletetut 1700-luvun kuvat ja vastaan tuli vuodelta 1788 oheinen ranskalainen painokuva kiertävästä hammaslääkäristä. Mielikuvaa luotettavuudesta ja osaavuudesta ei 1700-luvun lopussa luotu yksinkertaisella ja värittömällä pukeutumisella?

2) "Tutkija yllättyi – 1600-luvun asiakirjoihin päätyi todella härskiä suomen kieltä" otsikoi Sveriges Radio Finska. Historian pitkäaikaisena harrastajana en yllättynyt, sillä julkaisin näistä valikoiman jo vuonna 2015.

Kiroilla osattiin 1600-luvulla myös ruotsiksi. Skoklosters slott on FB-sivullaan aloittanut aiheesta kurssin, jonka ensimmäisessä osassa käsiteltiin ilmaisu "Kyss hästeräder".

3) Alkuperäisen listauksen ja täydennyksen jälkeen historiantutkijoiden koronateemaisia blogitekstejä on ilmestynyt (tietenkin) lisää:
4) Vuosia sitten kirjoitin kurssiesseen hopeavöistä, vaikka en saanut käsiini Visa Immosen väitöskirjaa, joka olisi ollut erinomaisen relevantti. Harvoin olen nähnyt sitä myöhemminkään, mutta nyt se on saatavilla SKAS:n sivulta, jonne on koottu muutikin AMAF-sarjan julkaisut.

5) Linkitin tekstini anekaupasta Suomessa Twitteriin väittäen aneiden olleen "bestsellerpainate, joka säilyi kai sadoissa kodeissa." Tapio Salminen näki tarpeelliseksi oikoa käsityksiäni ja selosti, että
"Henkilökohtainen #anekirje (painettu tai käsin kirjoitettu) oli henkilökohtaista funktiota (sielun pelastus) varten hankittu #artefakti, eräänlainen tosite. Muistuttaa monin tavoin pyhiinvaellusmerkkiä, joka hankittiin vaelluksen todentamiseksi, henkilökohtaiseksi todistukseksi."
"Vaelluksen kohteesta hankittuja merkkejä laitettiin usein mukaan hautoihin, tai niitä löytyy kasapäin kaupunkien tunkiokerroksista (kuten nyt hiljattain Tallinnasta). Myös noita kirjeitä on voitu aivan hyvin laittaa hautoihin, mutta lähteitä ei ainakaan Suomesta ole."
"Joka tapauksessa kyse oli hyvin henkilökohtaisesta esineestä, jonka hankkiminen ei välttämättä merkitse, että henkilö olisi edes ollut lukutaitoinen. Painatteeseen täydennettiin ostajan nimi ja päiväys, jonka teki asiamies. Näiden massapainatteiden juju piiree juuri tässä."
"Vaikka anekirjeiden mekanismi liittyy ajankohtaisiin tapahtumiin, joiden ”nimissä” rahoitusta kerättiin, varsinaisten painatteiden funktio ei ollut uutisointi tai muukaan temporaalinen juttu, vaan niiden olemus artefakteina, joilla sattui olemaan tekstuaalinen muoto. "
"Kyseessä oli siis perimmältään umpikeskiaikainen käsitys esineen luonteesta artefaktina, jolle painate antaa nykymaailmasta katsottuna helposti harhaanjohtavan ilmiasun, niin että se on helppo tulkita kirjallisen kommunikaation muotona, jota se ei oikeastaan ole. "