lauantai 1. kesäkuuta 2019

Toukokuussa

9.5.
  • Mainio video: Miten historiaa tutkitaan?
  • Miksiköhän nämä opiskelijoiksi esittäytyneet turistit saavat tulla @Kansallisarkist tutkijasaliin kassien kanssa? Kun toin tänne 80-vuotiaan isoäitini kurkkaamaan, käsilaukku piti jättää luettelohuoneeseen. 
[Heh, arkistosta pois lähteissä twiittini oli taidettu jo lukea, päätellen keskustelusta luettelohuoneessa. Historiallisesti sain myös vastauksen: "Kiitos huomiostasi @K_KM_K Meille @Kansallisarkist'oon ovat tervetulleita kaikki kiinnostuneet. Ohjeistuksemme mukaan laukkuja ei tule ottaa mukaan tutkijasaliin. Tarkistamme käytänteitämme tapahtuneen perusteella." ]
 10.5.
  • Vilaus Turkuun 1820. Sovelluksen mainos, kai.
  • In-te-res-ting. Alec Ryrie esittää, että II maailmansota on korvannut länsimaissa kristinuskon kertomukset ja "natsi" ottanut "ateistin" paikan epämoraalin ihmisen leimana.
  • Kesä ja museoretkien suunnittelun helvetti. Alueportaali ohjaa kaupungin sivulle, joka ohjaa portaaliin. 
13.5.
  • Menneisyyteen liittyviä pysäyssuosituksia autoilureitille Hki-Vaasa-Raahe-Oulu-Mänttä-Hki? Parhaat jätinkirkot? Nimimerkillä "Verkkosivujen läpikäyntiin kyllästynyt"
14.5.
  • Ravasin kiireellä kohti @SKS_finlit juhlaseminaaria, mutta pitihän näistä ottaa kuva.
[Kyseessä oli SKS:n tutkimusosaston 10-vuotisseminaari Monen tieteen paikka. Istuin kuuntelemassa kaksi päivää enkä kirjoittanut blogitekstin puolikastakaan.]
15.5.
  • Skippasin @SKS_finlit semman vastaanoton istuakseni @HYAvoin luennolla. #kuhansanon #siiderikotona [Fiba.]
  • Syteen tai saveen -sposti lähetetty. Jännää tarjota osaamistaan, kun ei tiedä riittääkö se alkuunkaan.
[Seuraavakin oli jännää]
18.5.
  • Pari päivää sitten jännityksellä lähetettyyn spostiin tuli vastaus, jonka lukeminen jännittää vielä enemmän. Lukemattomana kuin Schrödingerin kissa: yhtä aikaa "ehkä" ja "ei tule kuuloonkaan". [Vastaus oli enemmän ehkä kuin ei. Jos pääsen lähtöviivalle, kerron lisää syksyllä. Jos silloin vielä kirjoitan blogia. Muutoksen mahdollisuuksia ilmassa.]
  • Se tunne, kun olen jakanut (mielestäni) tietoa yhteisestä intressistä vuonna 2007, ja nyt henkilö kaivaa saman dokumentin arkistosta ja on siitä aivan onnessaan, eikä ymmärrä, miksi minä en ole lääpälläni asiasta.
19.5.
  • Pian @MiguHki ja toinen kierros Open House Helsinkiä Seurasaaren parin suljetun oven taakse. Juhani Aho edellä meni mainosteksti, mainitaanko kuningas ja keisari?
[Mielestäni painoin twiitin menemään samalla hetkellä kun näin jo Teräsvirran pihamaalla. Mutta jotenkin hän ehti twiitin lukemaan ja sujuvasti mainitsi molemmat vierailut vuosilukuineen. Pointtina oli kuitenkin Open House -meiningin mukaan arkkitehtuuri.]
20.5.
  • Vau, ilmeisesti joku valitti @HYAvoin hissanluennoilta vuosien ajalta tutusta häiriköstä (en minä!) ja nyt meillä on viimeisellä luennolla virallinen valvoja. Turha vaiva, tyyppi ei tule tämän luennoitsijan eteen.
  • Tuli kumminkin, tuleeko vielä mielenkiintoista? [Ei]
22.5.
  • "liitteenä on myös lista lähes sadasta alaviitteestä, joille ei ole vastinetta teoksen kirjallisuusluettelossa" Anssi Sinnemäki on arvostellut Keskisarjan Saapasnahka-tornia.
  • Kaksi tuntia konfliktiarkeologiaa sisätiloissa, kun ulkona paistaa aurinko. Miksiköhän salissa ei ole ryysistä? Tai ehkä muut muistivat akateemisen vartin. [Juu, ei tullut lopultakaan normaalia täyttöastetta.]
25.5.
  • Hupsista-keikkaa. Menneen ajan käsitteiden sisältö ei välttämättä aukea sanoista itsestään. Ainakaan oikein. Toivottavasti jää itsellekin muistiin. [Oli kommenttini keissiin, jossa Naomi Klein oli käräytetty haastattelussa siitä, että oli tulkinnut toteuttamattoman kuolemantuomion toteutetuksi (Here’s an Actual Nightmare: Naomi Wolf Learning On-Air That Her Book Is Wrong). ]

perjantai 31. toukokuuta 2019

Kärri- ja suksimestari Marjetta Kortelainen

Marjetta Kortelainen syntyi Juuan Vuokon kylässä 13.10.1865. Vanhempansa Pekka Kortelainen (s. 1834) ja Reetta Turunen (s. 1836) merkittiin rippikirjassa tilattomien osioon (RK Juuka 1871-80 s. 708). Vuonna 1883 he muuttivat Marjetan ja tätä 5 vuotta vanhemman Heikin kanssa Nurmekseen, Karhunpään kylän Kutusalmeen (RK Nurmes 1877-86 s. 446). Nimimerkki Miksein mukaan (Karjalatar 4.3.1890)
muutti eräs köyhä perheenisä, poika, äiti ja tytär — kuten täällä sattuvasti sanotaan "kylmään metsään" asumaan. Isä oli silloin jo "selkä vuoteessa" (ainainen vuoteen hyvä). Siksipä tarttuikin poika ja tyttö kirvesvarteen käsiksi ja yks kaks oli sauna valmis. 
Ja tässä kaksi sylisessä asunnossa antoi tyttö tulla ensimmäisen ihmetyönsä ilmoille, ja se ei ollutkaan pienempi kuin Turun "nappulakärri". Se oli sitä kummempi, kuin ei siihen aikaan täällä vielä sanottavasti tämän "tyylisiä" kärriä edes käytetty. Sattumoisilta oli hän jollakin rikkaalla kauppiaalla semmoisen nähnyt ja siinä sen siemen. Mutta tämä ei ollut ainoa. Tekele tekeleen jälkeen nähtiin saunassa tytön käsissä valmistuvan, milloin sänky, pöytä, piironki, milloin reki, kaappi tahi muu. Näistä saatiin rahaa leivän hankintaan sillä aikaa kun äiti ja veli peltoa ja niittyä raivaeli. Veli oli miltei yhtä pystyvä, mutta ei tällöin joutanut muuta, kuin minkä työ-aseita ja talouskapineita puhdetöinään veisteli.
Seuraavana keväänä käytiin jälleen rakennustyöhön käsin. Taasenkin nähtiin poika toisella ja tyttö toisella nurkalla; mutta äiti väänsi kuin kaksi karhia pellolla. Siten syntyi vähitellen kaikki talossa tarvittavat rakennukset. Ja tätä nykyä elävät he tällä tilallaan jotenkin hyvämaineisesti. Ja tyttö vaan rutistaa kokoon "kansankalun" toisensa jälkeen.
Vuonna 1887 Marjetta Kortelaisen raudoittamat ja maalaamat kärrit olivat esillä Viipurin näyttelyssä. Pentti Virrankoski jatkaa elämäntarinaa tutkimuksessaan Käsitöistä leivän lisää kertomalla, että
Isän kuoltua 1891 Marjetta asui äitinsä kanssa Karhunpäässä vuoteen 1908, jolloin hän muutti Nurmeksen emäpitäjään asuakseen palstatilallisena Savikylässä. Nurmeksen rippikirjan mukaan tämä merkillinen nainen oli "nikkari, etevä kärrien, rekien ja suksien tekijä. Kutsutaan kansan kesken 'Nikkari Marjetta' " (s. 311-312) 
Naisten ääni julkaisi numerossaa 6/1913 yllä olleen potretin ja Taavi Tuovisen todistuksen joka mukaan Marjetta Kortelainen
ei aluksi rajoittanut työtään millekään määrätylle alalle, ennenkuin vasta pari, kolme vuotta sitten, jolloin hän rupesi miltei yksinomaan valmistamaan suksia. Aikaisemmin teki hän mitä erilaisimpia esineitä, kuten ajorekiä, ajokärryjä- sekä kaksi- että nelipyöräisiä (trilloja) ja sai näistä paikkakunnalla toimeenpannuissa näyttelyissä ensipalkintojakin. 
Suksentekijänä on hän myöskin paikkakunnan paras ja on niistäkin saanut monet eri palkinnot, nyt viimeiseksi Joensuussa pidetyssä Kotiteollisuusnäyttelyssä menneenä kesänä. [...]  
Luonteeltaan on Marjatta iloinen, reipas, avulias ja vieraanvarainen, sanalla sanoen kelpo kansalainen, joka on oppinut esteet ja vaikeudet voittamaan ja kelpaa esimerkiksi monelle enemmän oppia saaneellekin. 
Useita vuosia on hän tyytynyt asumaan sisarensa perheessä, voidakseen siten paremmin ei ainoastaan rahallisesti auttaa tämän suurilukuista joukkoa, mutta ennen kaikkea personallisella työllään ja herttaisella ystävällisyydellään tukea ja lohduttaa sitä. Hän on epäilemättä useinkin ollut perheen ainoa turva ja avunlähde, kun perheen isän on täytynyt olla kaukana työansioilla, silloinkin kun joukko on uudella tulokkaalla lisääntynyt.
 Virrankosken tietojen mukaan Marjetta Kortelainen kuoli vuonna 1937.

torstai 30. toukokuuta 2019

14-vuotias, jolla oli kaksi kosijaa

Oulussa oli kauppias Michael Schulinilla 1760-luvun lopussa haluttua kauppatavaraa eli vuonna 1755 syntynyt tyttärensä Helena. Hänellä oli ainakin kaksi kosijaa, joista armon joko Helenan, isänsä tai leskeksi vuonna 1769 jääneen äitinsä silmissä sai oululainen kauppias Zachris Franzén, joka oli Helenaa 11 vuotta vanhempi.
Jos mies tahto awioskäskyä raketa; nijn hänen pitä pyytämän pijcaa hänen naittajaldans, ja ei wäkiwallalla ottaman, eli salaisesti tygöns haucutteleman. Isä on tyttärens naittaja, ja äiti mahta sijhen neuwoo andaa. Jos Isä on cuollut; nijn on äiti lähimmäisten suculaisten neuwon canssa. (1734 laki. Naimisen kaari I luku, 1. & 2. §)

Häitä alettiin järjestämään. Morsian oli puettuna ja vieraatkin tulossa kun selvisi, ettei pappi suostuisi paria vihkimään. Toinen suhlasehdokas kun oli käynyt huomauttamasta laista, jonka mukaan morsiamen pitäisi olla vähintään 15-vuotias.
Mies eli waimo ei mahda awioskäskyyn itzens andaa, ennen cuin mies on täyttänyt yxicolmattakymmendä, ja waimo wijsitoistakymmendä wuotta; ellei Cuningas löydä cohtullisexi, sijhen lupaa andaa. (1734 laki. Naimisen kaari I luku, 6.§)
Jos Pappi wihki ne, jotca ei mahda awioskäskyä raketa; nijn olcon wihkiminen mitätöin, ja hän Papinwircaans paitzi. Nijsä tapauxisa, cuin luwattoman secannuxen ricos kieltty on hengellisen rangaistuxen haastolla, kärsikön myös Pappi sijnä siwusa neljäntoistakymmenen päiwän fangeuden wedellä ja leiwällä. (1734 laki. Naimisen kaari II luku, 12.§)
Tilanne pelastettiin muuttamalla tilaisuus tavallista juhlavammaksi kihlaukseksi. Vihkiminen tapahtui Helenan seuraavana syntymäpäivänä.

Näin kerrottiin runoilija Frans Mikael Frantzenin vanhemmista. Versioita, joista osassa Helenasta on tehty vielä vuotta nuorempi, löytyy useita digitoiduista lehdistä ja Franzenin runojenkin esipuheesta. Häiden päivämäärää ei voi kirkonkirjoista vahvistaa, mutta vuosi oli 1770 Franzénin kirkontileihin merkityn maksun perusteella.  Parin esikoisen Frans Mikaelin syntyessä 9.2.1772 Helena oli (jo) 16 vuotta ja 4 kuukautta vanha.

Kuva Anders Pålssonin maalauksesta vuodelta 1818 Metropolitan Art Museumin kokoelmista.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Eläintarhan huviloista 1880-luvulla

Eläintarhan huvila n:o 2. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0
Y. Weilin, jonka isä osti Eläintarhan huvilan n:o 2 vuonna 1885, tekstissään Muistelmia Helsingistä vuosilta 1885-1888 (Finlandia 1924 s. 72-89):
Eläintarhanhuviloita ei siihen aikaan ollut kuin viisi sekä n.k. Linnunlaulu, joka oli rautatienkasööri Blomin oma ja on sitä vielä tänä päivänä. Se sijaitsee Töölönlahden rannalla aivan lähellä sitä kohtaa, missä rautatie nykyään sukeltautuu Linnunlaulun kallioiden väliin. Jo silloin se oli punaiseksi maalattu niinkuin vielä tänäänkin. Myöhemmin rakennutti Blom uuden päärakennuksen, joka on kaksikerroksinen, ja pieneen rakennukseen sijoitettiin jokin ylioppilaspensionaatti, jossa muistan asuneen m.m. asessori ja musikeri Emil Forströmin ylioppilasaikoinaan. [Tarkoittaako uudella päärakennuksella vuonna 1889 valmistunutta huvilaa n:o 14?] 
Muut huvilat olivat kaikki nykyään kovin ajetun tien yläpuolella, jos sitä saattoi siihen aikaan edes tieksi kutsua. N:o 1 oli erään. Bärlundin hallussa, N:o 2 meillä, N:o 3 jollain Skogsterilla,. N:o 4 tehtailija Liljelundilla sekä N:o 5 kauppias Janckesilla. Sitäpaitsi oli sillä kohtaa, missä tie nykyään kääntyy Diakonissalaitokselle, kaksinkertainen puinen rakennus, joka oli valkoiseksi rapattu. Jokaisella huvilalla oli niiden pohjoispuolella olevan tien varrella talli ja huone tai pari. Meidän huvilaamme kuului paitsi päärakennusta ja tallia asuinhuoneineen vielä aivan lähellä eteläistä tietä n.s. Vihreä huvila, joka aikoinaan oli ollut Helsingin vanhin ulkoravintola. Topelius on Talviyön tarinoissa kertonut siitä. Se oli yksikerroksinen verrattain pitkä puutalo, jolla oli turvekatto. 
Tästä rakennuksesta puhuttaessa en voi olla mainitsematta paria kaskua. Ennen meidän tuloamme oli siellä asunut kaksi vanhaapiikaa, joita pidettiin hyvin varakkaina. Eräänä yönä koettivat murtovarkaat tunkeutua sinne, mutta toisella neideistä oli hyvä ja nopsa ajatuksen juoksu. Hän alkoi huutaa:
— Pekka, ota heti pyssysi, täällä on varkaita! Mitä sinä Matti siellä kyökissä olet nukkuvinasi, tule pian apuun! Onhan sinulla revolveri!
Varkaat tyrmistyivät niin, että lähtivät heti pakosalle!. 
Toinen juttu koskee rakennuksen länsipäässä olevaa, suurta huonetta asukkaineen. Siellä asui muuan Wasiljeff-niminen mies, joka oli enemmän italialaisen kuin venäläisen näköinen. Vaikka hän oli vanha, oli hän hauska ja nopeasanainen. Hänen vaimonsa oli nuorempi, ehkä noin 50 korvissa, ja kauneudestaan kuulu olento. Lapsia heillä oli kahdeksan. Vanhin tytär Nastja, noin 20-vuotias, oli heistä kaunein. Eivätpä muutkaan olleet aivan tavallisten nuorten ihmisten näköisiä, sillä he olivat kaikki tavallaan kauniita, vaikka eivät vetäneet vertoja Nastjalle. 
Eräänä päivänä Nastja hävisi, ja kukaan ei voinut arvoitusta selittää. Samaan aikaan oli jonkinlainen panoptikon pystyttänyt telttansa sille kohdalle, missä nyt on Eläinklinikka. Kauan kiusattuani sain isältäni 50 penniä mennäkseni katsomaan panoptikonia. Siellä oli panoptikonin tavalliset näytettävyydet, joita erään toverini kanssa katselimme. Tulimme sitten pienen lautakopin eteen, joka oli kauniisti maalattu ja jossa näytettiin »Kaunista Galateaa». Jäimme tätäkin katsomaan saadaksemme rahastamme täyden valuutan. Yhtäkkiä esirippu aukesi ja me saimme nähdä kipsisen naisen pään, joka hiljalleen sai verta poskiinsa ja värit kasvoilleen sekä alkoi hymyillä. Silloin minä huudahdin:
— Herrajesta, sehän on Nastja! 
Se olikin Nastja, joka katsoi nauraen meitä. Kotiintultuani kerroin asiasta heti ukko Wasiljeffille, joka hämmästyi kovasti. Hän juoksi teltalle ja tahtoi saada Nastjan pois tuosta kiertävästä joukkueesta, mutta se ei onnistunut. Ukko uhkasi kääntyä poliisin puoleen, josta luvattiinkin apua, mutta seuraavana aamuna oli koko teltta hävinnyt vahakuvineen ja Nastjoineen, jota ei kukaan sen jälkeen nähnyt. 
P. S. Aiemmin tuli esitettyä Weilinin muistoja Siltasaaresta.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Professorin pojasta professoriksi

E. G. Palmén (1849-1919) muistelee Otavassa 11/1914:
Isäni oli kymmenisen vuotta ollut yliopistonopettajana kun synnyin, mutta lapsena en tiennyt hänen työstään mitään. Muistan sitä vastoin hyvin, että neljä vuotta täyttäessäni ensi kerran sain suurukseksi voita leivän päälle. Katoilla ja savupiipun päässä liikkuva nuohooja sekä suutari, joka jalkineita tehdäkseen mittaili jalkaa edestä ja takaa — valmiista kengistä ei silloin tiedetty — ne ne kiinnittivät huomiotani. Heidän työtään minä alinomaa olin tekevinäni, eikä nuohoamisesta tullut vahinkoa, kun sohva korvasi kattoa. 
Kaukana oli opinhalu: omaisillani oli täysi tuska saada minusta lukutaitoinen. Kesän helteessä kun täytyi tavata läpi Luonnonkirjan kertomus Dionista, joka yritti luomaan ihmistä, nousi vastustamattomasti minunkin sydämestäni moni vilpitön huokaus: hyvä Jumala, suo kuvan nähdä, kuulla, puhua j. n. e. Dion hupsu, kun ei pyytänyt enemmän yhtaikaa! Fryxellin kertomukset Ruotsin historiasta minä sitä vastoin myöhemmin ahmasin kannesta kanteen, Porvarikuninkaasta asti minä Helsingfors Tidningarista seurasin Välskärin kertomuksia, lukien edelliset kirjasta, ja Ingemannin historialliset romaanit luettiin niin, että vielä osaan suuret osat ulkoa. 
Koulu, muuten hyvä, ei mieltymystä historiaan enentänyt; »kuiva setä» (R. A. Renvall) toverieni mielestä tyyten tappoi kaiken historianharrastuksen. Tasaisesti koulunkäyntini muuten sujui, ilman erityistä vaivaa tai mainetta. Joukossa nuorimpia ollen en suinkaan terveyttä pilannut liialla lukemisella, mutta istuin keskellä luokkaa, ilman vaikeutta vuosien vaihteessa ylentyen seuraavaan. Ja kun ylioppilaslakki oli saavutettu ennenkuin seitsemästoista vuosi, lueskelin mitä mieli teki, paljon sellaistakin, josta ei tutkinto eikä elämä hyötynyt. Otto Donnerin sanskriitinluennoista ei ole jäänyt mitään päähäni. Taipumusta historiaan laimensi johonkin määrin se syrjäytetty asema, jonka kurssikirjat soivat sisälliselle kehitykselle; sitä paitsi heräsi muita harrastuksia. Teki mieli kääntyä maanviljelykseen, mutta tuntui myöhäiseltä; sanomalehdistö toiselta puolen, valtiolliset keskustelut toiselta vetivät valtavasti puoleensa. 
Filosofian kandidaatiksi päästyäni ajattelin lisensiaattiarvoa, olematta menestymisestä varma. Piti yrittää, ja valitsin väitöskirjan aineeksi Suomen olot vapaudenajalla. Toinen oli juuri ruvennut Ison vihan jälkeiseen aikaan; minä aloin siis 1730-luvusta. Tukholman valtioarkistossa ja kuninkaallisessa kirjastossa työ suoritettiin, kauan vähillä toiveilla. Kysymysten moninaisuus hämmensi, eikä kukaan tiennyt neuvoa minua tärkeimpiin lähteihin. Suuren suuri määrä vähemmän valaisevia nidoksia tutkittiin; pikakirjoituksella tehdyt muistoonpanot onneksi eivät kuluttaneet paljon aikaa. Jopa mieli paloi päästä kotiin, kun vanhan arkivaari Granlundin hyväntahtoisuudesta pääsin arkiston sisähuoneihin omin silmin tarkastamaan hyllyjä, ja nytpä löysin suomalaisten deputatsioonien asiakirjat, jotka antoivat työtä pariksi kuukaudeksi sekä odottamatonta valoa aineelleni. Kotiin palatessani toivoin yhä voivani tavallisen väitöskirjan alalla esittää kaikki tulokseni. 
Maalaisolot isojakoineen y. m. tuntuivat sotkuisilta; kirjoittamaan ruvetessani alotin siis kauppaoloista, joille Chydeniuksen aikuinen kamppaus kauppapakkoa vastaan loi paljon valoa. Edellisiltä tutkijoilta oli kuitenkin syntyjen selvittäminen jäänyt niin vaillinaiseksi, että kehityksen lankoja selvittääkseni olin pakotettu palaamaan keskiajan rajoille asti, ja silloin olikin tavallisen väitöskirjan kokoinen tutkimus valmis. Olisi pitänyt palata Tukholmaan parsimaan esitystä arkistojen avulla, mutta siihen olisi mennyt kenties vuosi. Ruotsalainen Fyhrvall otti myöhemmin minun neuvostani tervakaupan historian tutkittavaksi, saaden jo siitä väitöskirjan; -toisen hän tekasi Pohjanlahden kauppapakosta, peitellen arkistotutkimuksillaan niitä oli edelläkävijöiltä lainannut. Minulle suotiin se tyydytys, että yhdellä väitöskirjalla pääsin lisensiaatiksi ja dosentiksi. 
Jälkimäinen saavutus oli tärkeä, koska Yrjö Koskinen 1877 vuoden valtiopäiväin tähden tarvitsi sijaisen. Määrättynä hoitamaan virkaa miellyin siihen suuresti, eikä työtä sitten puuttunut; viransijaisuus uusiintui 1882 vuoden valtiopäiviksi, ja sitten Yrjö Koskinen kutsuttiin senaattiin. Nyt en epäillyt pyrkiä professoriksi; uusi tutkimusmatka ja väitöskirja veivät perille. Viikinkilehdet, joiden kanssa olin ollut kovissa otteluissa, esittivät myrkyllisiä viittauksia, että isäni, silloinen sijaiskansleri, muka oli nimitystäni edistänyt. Yksin hakijana ja yksin ehdolla en mitään apua tarvinnut; syytökset olivat tietenkin yhtä aiheettomat kuin mielettömät. Mutta kernaasti myönnän, että kodista saamani herätykset ja isäni esimerkki ovat olleet mitä tärkeimpiä edellytyksiä yliopistoviralleni.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Ryhmä puolalaisia Suomessa 1796-97

Vaihteeksi verkon sijaan yllättävää ja mielenkiintoista löytyi, kun "muuta etsiessäni" tartuin HAik:n vuosikertaan 1937 ja huomasin sisällysluettelossa Sulo Haltsosen artikkelin Tadeusz Kosciuszko Suomessa 1796-1797 (s. 287-293). Alkuvuotena valmistunutta kirjaa tehdessäni jouduin pintapuolisesti tutustumaan Puolan vapaustaisteluun ja matkakertomukset on aina tarkistettava, joten luin oitis.

Haltsosen päälähde oli Venäjän vankeudesta vapautuneen Kosciuszkon seurassa matkanneen Julian Ursyn Niemcewiczin muistelmat. Näiden verkosta löytyvästä englanninkielisestä käännöksestä matka Pietarista Suomen läpi Tukholmaan on jätetty pois ja eihän sen kuvauksessa suurta hohtoa olekaan.

Kuitenkin ainakin kolme mielenkiintoista yksityiskohtaa. Ensinnäkin ryhmä kohtasi tiellä Viipuriin 30 puolalaista, jotka olivat osa 600 karkoitetun joukkoa. Ja Ahvenanmaalla he tapasivat 5 puolalaista sotilasta, jotka olivat paenneet "Kotkasta" Venäjän vankeudesta. Oliko puolalaisia sijoitettuna Kotkan edustan karuihin linnakkeisiin? Ellei, heitä saattoi kuitenkin olla liikenteessä Suomen teillä, mutta en ole moisesta ilmiöstä koskaan kuullut. Enkä kirjaa tehdessä lukenut karkotetusta joukosta, jonka mukana on voinut olla nanoserkkuni! (Jonka isä oli syntynyt Suomessa.)

Yrittäessäni löytää lisätietoa karkotetuista puolalaisista ja sijoituspaikastaan osuin verkossa kirjaan Friends of Liberty: Thomas Jefferson, Tadeusz Kosciuszko, and Agrippa Hull. Se antoi Kosciuszkon matkaseurueen koostumuksesta lähes samat tiedot kuin Haltsosen artikkeli. Paitsi, että Haltsonen ei mainitse ollenkaan palvelijaa, joka oli 13 vuotta Euroopassa asunut afroamerikkalainen mies. Tämä erosi seurueesta Tukholmasta eli on matkannut läpi Suomen.

Kun usein kerrotaan reaktioista 1952 olympialaisten aikaan ensimmäisiin tummaihoisiin, tuntuu erikoiselta, että Åbo Tidningar 9.1.1797 ei asiaa mainitse, eikä siitä ole jälkeä myöskään Haltsosen siteeraamassa Porthanin kirjeessä. Ei syytä kiinnittää mitään huomiota palvelijaan? (Muotokuvansa ote Alexander Orlowskin maalaukseen perustuvasta Gaugainin painokuvasta, joka esittää Paavali I:n ja Kosciuszkon kohtaamista Pietarissa. Wikimedia.)

Useampi lähde siis kertoo ryhmän saapumisesta 3.1.1797 Turkuun, jossa he viiden päivän ajan lepäsivät. Varsinkin Kosciuszko, jota turkulaiset olisivat kovasti halunneet juhlia, oli Porthanin sanoin "vaikeiden haavojen ja kovan kohtalon takia niin ruumiillisesti runneltu, että häntä täytyy kantaa ja sielukin kovasti kärsinyt."
Elias Martinin piirros Kosciuszkosta Tukholmassa
(Några svensk-polska minnen)
Turku ei tehnyt muistelmien kirjoittajaan suurta vaikutusta. Ryhmällä oli vaikeuksia hankkia ruokaa, kaupan oli vain kalaa ja sianlihaa. Helsingissä pysähtyessään he olivat jo ehtineet ihmetellä "makeutettua olutta", jonka Haltsonen tulkitsee kaljaksi. Helsinkiläiset maustoivat sokerilla viininsäkin.

Turusta 9.1.1797 lähdettyä seuruetta isännöi pari päivää kenraali Wrede Saaren kartanossa, jossa vieraille esiteltiin Kustaa III:n lähettämiä kirjeitä, kaukoputki, mikroskooppi ja muuta erikoisempaa. Päästyään jo mainittuun Eckeröön muistelmien kirjoittaja ihastui äskettäin sinne asennettuun optiseen lennättimeen joka "sinkoaa sanoja ilmojen halki". Kiva saada vahvistus ja muistiinpalautus ajoituksesta, jonka olen näköjään kolme vuotta sitten tiennytkin.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Fagervikin puutarhan näkymättömät kädet

Eilen mainittu kurssiessee tuli kirjoitettua ja palautettua. Blogitasoa, joten julkaisen arvosanaa odottelematta.

Åsa Ahrland valitsi ruotsalaisia 1700-luvun puutarhureita käsittelevän väitöskirjansa nimeksi Den osynliga handen eli näkymätön käsi, sillä hänen havaintojensa mukaan puutarhahistoriat antavat tekijän roolin puutarhan omistajalle ja jättävät huomiotta puutarhan työntekijät.[1] Saman huomion voi tehdä Irma Lounatvuoren toimittamasta Fagervikin puutarhojen historiasta, jossa puutarhurit ja puutarhan rengit esiintyvät laajemmin vain yhdessä lähdeviitteessä.[2] Myös Eeva Ruoff kirjoittaa Fagervikin puutarhasta mainitsematta sen puutarhureita.[3] Mahdollisesti puutarhurit tosiaan ovat jokseenkin näkymättömiä esimerkiksi Fagervikin arkistossa, johon tätä kirjoittaessa ei ole mahdollisuutta tutustua. Mutta antaisivatko seurakunnan arkistot heistä kuitenkin jotain tietoa?
Daniel Nyblinin otos Fagervikin puutarhasta. Museoviraston historian kuvakokoelma.
CC BY 4.0. Väritys Colorize-it.com
Fagervikin puutarhan uudelleenluonti alkoi Johan Hisingin (myöh. Hisinger) omistajakaudella 1750-luvun lopulla. Hising lopetti virkauransa vuonna 1758 ja omistautui tuolloin täysin Fagervikin kehitykseen.[4] On siis luontevaa, että samoihin aikoihin on palkattu puutarhurimestari Carl Gustav Hasselberg (s. 1729).[5] Hyvin todennäköisesti hänet oli rekrytoitu Suomen ulkopuolisesta Ruotsista, olihan Hising itse vaikuttanut Tukholmassa eikä osaavien puutarhurien joukko Suomessa ollut tässä vaiheessa lukuisa.

Puutarhurimestari tuo loppupuoliskollaan mieleen käsityöläisten killat. Tukholmassa olikin tällainen puutarhureille perustettu. Se oli vuonna 1752 määrännyt, mitä kaikkea oppipojan piti hallita päästäkseen kisälliksi, jonka puolestaan piti läpäistä koe päästäkseen mestariksi.[6] Mutta kilta ei kattanut koko Ruotsia ja useimmat pääsivät ilman koetta puutarhurimestarin asemaan oppimalla työn ohessa tarpeeksi pystyäkseen toimimaan itsenäisesti ja muita ohjaten.[7] Mitä arvokkaammassa ja monipuolisemmassa puutarhassa oli ollut opissa, sitä paremmat olivat mahdollisuudet työmarkkinoilla.[8] Opin ja työn perässä puutarhuri joutui usein muuttamaan, sillä työmahdollisuudet olivat lähekkäin vain kaupunkeja ympäröivssä kauppapuutarhoissa.

Hasselberg merkittiin aluksi Fagervikin oman seurakunnan kirjoihin herrasväen renkien joukkoon.[9] Se, että sosiaalinen asemansa ruukilla oli kuitenkin renkiä merkittävästi korkeampi käy ilmi tyttärensä kummeista vuonna 1761. Patruunaa ja vaimoaan (ilmeisesti poissaolonsa vuoksi) edustivat sijaiset.[10] Oli tyypillistä, että puutarhurimestarien status ruukkiyhteisössä oli korkea ja Ahrlund antaa myös muilta tiloilta esimerkkejä, joissa puutarhurin lapset saavat kummeikseen omistajan tai pehtoorin.[11]

Hasselberg oli siis se Fagervikin puutarhuri, joka kesällä 1760 saattoi olla kastelemassa yrttiruutuja, kun puutarhaan saapui ruotsalainen matkailija Abraham Hülphers. Tämä oli muistiinpanoissaan valmis kutsumaan puutarhaa Suomen kauneimmaksi. Jo tuolloin Fagervikissa oli orangeria, jossa kasvoi viikunoita, pomeransseja sekä mulperipuita.[12]

Vuoteen 1769 mennessä Fagervikissa oli ajan ihanteen mukainen puutarha, jossa oli erikseen koriste- ja hyötypuutarhat sekä hedelmätarha.[13] Hasselberg ei siitä enää ollut vastuussa, sillä hän oli vuonna 1762 perheineen muuttanut Fagervikistä Mietoisiin Lehtisten kartanoon, jossa Hasselberg oli puutarhurina 1790-luvulle asti.[14]

Fagervikissä Hasselbergin jättämää paikkaa on ensin vuodesta 1764 täyttänyt Petter Bergman (s. 1738) ja pidempiaikaisesti vuodesta 1765 Johan Bomqvist (s. 1736).[15] Bomqvist oli syntynyt Smoolannissa ja tullut Fagervikiin Västanforsin ruukkipitäjästä.[16] Hän meni Fagervikissa naimisiin ja kahden poikansa kummeina olivat ruukinpatruuna vaimoineen. Vuonna 1772 syntynyt tytär sai arvokkaimmaksi kummikseen arkkitehti Schröderin, joka samana vuonna piirsi ruukinkartanon uudet rakennukset ja puutarhasuunnitelman.[17] Rippikirjassa puutarhuri merkittiin nyt ja jatkossa ruukin metalliammattilaisten jälkeen, mutta ennen käsityöläisiä.

Bomqvist kuoli vuoteen 1778 mennessä.[18] Paikalleen tuli Fagervikin puutarhassa aiemmin renkinä ollut Carl Blomqvist (s. 1743 Karjaa), joka oli lähtenyt vuonna 1771 Tukholmaan. Sitten Blomqvist on saanut työkokemusta Ulriksdalin kuninkaallisessa puutarhassa Solnassa, josta hän palasi Fagervikiin syksyllä 1774.[19] Blomqvist meni naimisiin Fagervikin taloudenhoitajan kanssa. Heidän esikoistyttärensä kummeina oli Hisingerien lisäksi m.m. Aminoffeja.[20]

Blomqvistin hoidossa ollut puutarha koostui vuoden 1785 paikkeilla nurmikentästä ja hyötypuutarhasta, joka oli barokin tyyliin jaettu kahdeksaan ruutuun, joiden kulmiin oli istutettu puu tai pensas. Parhaimmat tiedot ovat hedelmäpuutarhasta, jossa Porthanin mukaan kasvoi kymmeniä omena-, päärynä-, luumu- ja kirsikkapuita. Uusia puita kasvatettiin taimitarhassa, josta niitä päätyi myös muihin puutarhoihin. Blomqvistin ammattitaidolla pysyi elossa myös viiniköynös, jota varten oli rakennettu kasvulava aurinkoiseen paikkaan. Aurinkoisiin paikkoihin oli sijoitettu myös puutarhan kaksi kasvihuonetta, joissa kasvoi m.m. sitruspuita, kaktuksia ja kukkia.[21] Ahrlandin mukaan puutarhureilla tyypillisesti oli erillinen asuinrakennus puutarhan yhteydessä, mutta sellaista ei ole merkitty vuonna 1785 piirrettyyn karttaan, jossa on kylläkin kaksi pientä tunnistamatonta rakennusta hyöty- ja koristepuutarhan kulmalla. Samat rakenukset on piirretty karttaan vuonna 1825, mutta vuonna 1886 niitä ei enää ole.[22]

Varhaisin kartta liittyi Johan Hisingerin pojan Mikaelin uudistussuunnitelmiin, joita hän alkoi toteuttaa palattuaan Eurooppaan tekemältään matkalta. Näiden pohjalta puutarhasta tuli seuraavien vuosikymmenien myötä englantilainen maisemapuisto huvimajoineen, labyrintteineen ja grottoineen.[23] Blomqvist on todistanut muutoksen ja ollut siitä pääsääntöisesti toteutusvastuussakin, sillä hän kuoli vasta 81-vuotiaana vuonna 1824.

Vuodesta 1811 Blomqvistilla oli apunaan Ahvenanmaalla syntynyt Johan Zetterman (s. 1777), joka oli työskennellyt Saltvikin Hagan kuninkaankartanon puutarhassa ja lähtenyt sieltä Tukholmaan Hagan kuninkaalliseen puistoon, josta oli päätynyt Lohjalle.[24] Fagervikissa Zetterman kutsuu itseään puutarhurimestariksi viimeistään vuonna 1819.[25] Seuraavana vuonna hän allekirjoitti virallisessa lehdessä julkaistun ilmoituksen, jolla myytiin Fagervikista monenlaisia puutarhasiemeniä.[26] Zetterman muutti Blomqvistin kuoltua puutarhurimestariksi Helsingin Huopalahteen, josta saattoi myydä meloneita ja ruukkukukkia.[27]

Blomqvistia ja Zettermania seurasi puutarhurimestarina Gustaf Reinhold Sontag (s. 1794), joka näkyy tässä asemassa ruukin tileissä vuonna 1824.[28] Ruukin sisäisessä hierarkiassa asemansa oli niin korkea, että henkikirjaan vuonna 1830 hänet merkittiin heti isäntäväen jälkeen.[29]

Sontag oli syntynyt Fagervikissa läkkisepän pojaksi.[30] Myöhemmät rippikirjat eivät kerro työskentelystä puutarhassa, vaan Sontag on merkitty päivätyöläisten sivuille. Ottaen huomioon edeltäjänsä ja jatkossa esitetyt esimerkit, hän on varmaankin aloittanut työskentelyn Fagervikin puutarhassa jo lapsena. Rippikirjoissa ei ole mitään muuttomerkintää, joten muualla hän ei ehkä ole oppia saanutkaan. Kautensa Fagervikin puutarhurimestarina jäi melko lyhyeksi, sillä Sontag muutti perheineen vuonna 1833 Tammisaareen.[31]

Fagervikin omistajissa sukupolvi oli vaihtunut vuonna 1824, mutta vasta vuonna 1831 Fridolf Hisinger asettui ruukille ja aloitti kehitysprojektinsa, jotka kohdistuivat ruukin lisäksi puutarhaan. Edeltävät vuodet Hisinger oli asunut Tukholmassa eli on ymmärrettävää, että hän rekrytoi seuraavat puutarhurimestarit Suomen ulkopuolelta.[32] Lounatvuori on tulkinnut ruukin tileistä, että Solnasta vuonna 1833 tullut Johan August Krok (s. 1812, k. 1835) oli Fagervikin puutarhurimestari, mutta rippikirjaan hänet on merkitty puutarharengiksi. Varsinaisesti Sontagin paikalle siis ilmeisesti tuli Ruotsista vuonna 1835 Nils Nilsson Hagström (s. 1807), joka lähti takaisin jo seuraavana vuonna. Potsdamissa syntynyt Julius Eberhard Theodor Jacobi (s. 1805) tuli Fagervikiin Helsingistä vuonna 1836 ja lähti Haminaan vuonna 1838. Ruotsista vuonna 1838 tullut Johannes Gistling (s. 1810) viipyy hänkin vain runsaan vuoden ja lähtee takaisin Tukholmaan vuonna 1840.[33] Puutarhan kehityksen pitkäjänteisyys on ollut omistajan varassa.

Tilien mukaan 1830-luvun aikana puutarhatyötä renkeinä tekivät ruukkilaisten pojista Gustaf Grönmarck, Carl Henrik Degert ja Johan Henrik Degert.[34] Gustaf Adolf Grönmark (s. 1796) oli aikuinen mies, joka merkittiin myös Fagervikin rippikirjaan puutarharengiksi, ennen kuin vuonna 1828 muutti perheineen Pohjaan, jossa Grönmark sai paikan Åminnen puutarhurimestarina.[35] Carl Henrik Degert (s. 1812) jäi myös alalle ja vuonna 1877 Suomen talousseura palkitsi hänet 29 vuoden palveluksesta Fiskarsin puutarhurimestarina.[36] (Johan Henrik Degert voi olla jatkossa mainittu Johan Fredrik Degert, joka oli Carl Henrik Degertin veli.) Viimeistään nyt Fagervik on siis toiminut puutarhaosaamisen välittäjänä Suomessa.

Kauempaa tulleiden puutarhurimestarien lyhyiksi jääneiden kausien jälkeen paikan sai vuonna 1840 Fagervikin ruukin voudin poika Johan Fredrik lIlman (s. 1817). Rippikirja kertoo hänen olleen aiemmin puutarharenkinä, mutta ei mainitse muuttoja Fagervikin ulkopuolelle.[37] Illmanin rinnalle vuonna 1846 rekrytoidun Adelsnäsin kartanon puutarhurimestarin pojan Petter Vilhelm (van der) Kodden (s. 1822) Hisinger lähetti opintomatkalle Saksan Oldenburgiin vuonna 1849. Rippikirjakirjausten mukaan hän ei palannut Fagervikiin.[38]

Puutarharenkeinä ruukkilaisten pojista toimivat 1840-luvulla tilien mukaan Petter Lundén ja Aleksander Kropp.[39] Rippikirjassa renkien nimet ovat erilaisia, mutta kaikki myös paikallisia: Johan Fredrik Degert (s. 1816 Fagervik), Carl Fredrik Knagg (s. 1826 Fagervik), Carl Fr Tång (s. 1828 Fagervik), Anton Ferdinand Degert (s. 1829 Fagervik).[40]

Jälkimmäisistä Johan Fredrik Degert jäi Fagervikin puutarhaan loppuiäkseen.[41] Ruukin tileissä hän on 1860-luvulla Illmanin ohella puutarhurimestari.[42] Puutarhatöissä 9-vuotiaasta olleen poikansa muistokirjoituksessa Johan Fredrik Degertiä kuvattiin puutarhurimestariksi, jonka vastuulla 1860-luvulla olivat keittiö- ja hedelmäpuutarha.[43] Vuoden 1872 puutarhatileistä näkyy myös, että puutarhurimestareita oli kaksi, mikä oli tarpeen laajentuneen toiminnan vuoksi.[44] Degert kuoli marraskuussa 1877.
Daniel Nyblinin otos Fagervikista. Museoviraston historian kuvakokoelma.
CC BY 4.0. Väritys Colorize-it.com
Eräässä artikkelissa Fagervikin puutarhan yli tuhannesta kasvilajista vuonna 1872 luettelon laatinutta Johan Fredrik Nymania kutsutaan myös puutarhurimestariksi.[45] Tileissä hän oli puutarharenki 1860-luvulla.[46] Ilmeisesti asemansa ei noussut Fagervikissa korkeammaksi, mutta sieltä vuonna 1873 lähdettyään hän teki pitkän uran ollen m.m. 20 vuotta kauppaneuvos P. Sinebrychoffin palveluksessa.[47]

Muiden Fagervikissä syntyneiden puutarhurimestarien tapaan Johan Fredrik Illman jatkoi työssä ainakin nimellisesti kuolemaansa asti eli joulukuuhun 1890.

Yhteenvetona voi todeta, että kirkonkirjat ovat käyttökelpoinen lähde puutarhurien elämän peruspiirteiden hahmottamiseen, vaikka niillä ei tavoita esimerkiksi lyhytaikaisia opintomatkoja eikä tarkkaa työnkuvaa. Näkymättömiin jäävät päivätyöläisiksi merkityt ja erityisesti puutarhassa työskennelleet lapset. Tämä on valitettavaa, sillä oppipoikana olo valaisisi Fagervikin merkitystä puutarhatietouden lähteenä.

Huomattavaa on, että Zettermania lukuunottamatta Fagervikiin ei rekrytoitu puutarhureita muista Suomen puutarhoista eivätkä puutarharengit tule Fagervikin ulkopuolelta. Fagervikissa kasvaneiden puutarhureiden opintomahdollisuudet jäivät valitettavan epäselviksi. Oliko puutarha 1800-luvulla jo niin omariittoinen, ettei koulutuksta tarvittu? Tätä vastaan puhuu Kudden lähettäminen ulkomaille.

Ruotsista tulleet puutarhurit eivät viipynet Fagervikissa yleensä kauaa. Ehkä siksi, että eivät ole viihtyneet, mutta on myös mahdollista, että heidät on palkattu erityisosaajina kertaluontoiselle vaiheelle puutarhan kehityksessä.

Jotta voitaisiin vetää pidemmälle meneviä johtopäätöksiä Fagervikin puutarhureille ominaisista piirteistä, pitäisi vastaavaa tarkastelua tehdä muista Länsi-Uudenmaan ruukinkartanoista sekä muistakin kartanoista, mutta tämä ei ollut mahdollista tässä yhteydessä.

Daniel Nyblinin otos Fagervikista. Museoviraston historian kuvakokoelma.
CC BY 4.0. Väritys Colorize-it.com
Lähdeviitteet

1 Ahrland 2006 s. 11, 13
2 Lounatvuori 2004 s. 162
3 Ruoff 2002 s. 96-104
4 Lounatvuori 2004 s. 12,15
5 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1754-60 s. 2
6 Ahrland 2006 s. 25, 205-212
7 Ahrland 2006 s, 212-213
8 Ahrland 2006 s 193-194
9 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1754-60 s. 2
10 KA. Fagervikin seurakunta. Kastetut 1761-1805 s. 4
11 Ahrland 2006 s. 270, 291-292
12 Hülphers 1886 s. 36; Lounatvuori 2004 s. 15, 27, 103; Koskinen 2013 s. 29-31
13 Lounatvuori 2004 s. 18
14 KA. Mynämäen seurakunta. Rippikirja 1771-76 s. 294, rippikirja 1780-1785 s. 320, rippikirja 1786-1793 s. 740. (Vuosikymmenen lopulla Hasselberg oli pari vuotta Raisiossa Pappilan puutarhurina. (KA. Raision seurakunta. Rippikirja 1796-1801 s. 79) ja kuoli Ahlaisissa 15.2.1815 (KA. Ahlaisten seurakunta. Haudatut))
15 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1761-66
16 KA. Fagervikin seurakunta. Muuttokirjat 1760-1815
17 KA. Fagervikin seurakunta. Vihityt 11.10.1767, Kastetut Johan Petter 1768, Eric Vilhelm 30.1.1770 , Maria Christina 3.10.1772 ; Lounatvuori 2004 s. 18-19
18 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1767-72 s. 40, rippikirja 1773-78 s. 146
19 KA. Fagervikin seurakunta. Muuttokirjat 1760-1815, rippikirja 1773-78 s. 116, rippikirja 1785-90 s. 30, rippikirja 1791-96 s. 78, rippikirja 1797-1802 s. 23, rippikirja 1803-08 s. 12, rippikirja 1811-1817 s. 9
20 KA. Fagervikin seurakunta. Vihityt 24.10.1779, Kastetut 13/15.8.1780
21 Lounatvuori 2004 s. 22-25, 28, 103-104; [Henrik Gabriel Porthan]: Anmärkningar i Finska Trädgårdsskötselen. Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo 10.&17.10.1782
22 Ahrlund 2006 s. 281; Lounatvuori 2004 s. 28, 85, 97
23 Kuurne ja Lounatvuori 2004 s. 47-65
24 KA. Saltvikin seurakunta. Rippikirja 1803-1809 s. 29; KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1811-17 s. 9, rippikirja 1818-24 s. 10;
25 Praenumeranter på den utkommande Samlingen. Mnemosyne 40/1819
26 Till salu finns. Finlands Allmänna Tidning 28.2.1820, 8.3.1820, Åbo Tidningar 15.3.1820
27 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1818-24 s. 10; Till salu finnes. Finlands Allmänna Tidning 14.8.1827
28 Lounatvuori 2004 s. 162; KA Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1825-31 s. 12, rippikirja 1832-38 s. 13
29 KA. Henkikirja 1830-1830 (U:22) s. 442
30 KA Fagervikin seurakunta. Kastetut 1794
31 KA Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1811-19 s. 42, s. 43rippikirja 1818-24 s. 37, rippikirja 1825-31 s. 12, rippikirja 1832-38 s. 13, muuttaneiden luettelo 1824-84 s. 25
32 Lounatvuori 2004 s. 83
33 KA Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1832-38 s. 13, rippikirja 1839-45 s. 87; Lounatvuori 2004 s. 162
34 Lounatvuori 2004 s. 162
35 KA .Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1825-31 s. 13; KA. Pohjan seurakunta. Rippikirja 1825-31 s. 209
36 Vid Kejs Finska Hushållning-sällskapets senaste juni plenum. Finlands Allmänna Tidning 21.7.1877
37 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1839-45 s. 88, s. 87; rippikirja 1841-52 s. 151, rippikirja 1853-59 s. 216, rippikirja 1860-66 s. 9, rippikirja 1867-73 s. 28, rippikirja 1874-83 s. 26, rippikirja 1884-92 s. 27
38 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1841-52 s. 151; Lounatvuori 2004 s. 112, 162
39 Lounatvuori 2004 s. 162
40 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1839-45 s. 87
41 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1853-59 s. 216, rippikirja 1860-66 s. 9, rippikirja 1867-73 s. 11, rippikirja 1874-83 s. 9:
42 Lounatvuori 2004 s. 162
43 Den 14 februari. Hufvudstadsbladet 17.2.1922; Notiser. Trädgårdsodlaren. Organ för Nylands svenska trädgårdssällskap i Helsingfors och Sällskapet Aura trädgårdsvänner i Åbo 03/1922
44 Lounatvuori 2004 s. 83
45 Bengt Schalin: En historik öfver trädgårdsodlingen på Fagervik. Finska trädgårdsodlaren : organ för Trädgårdsodlingens vänner o. Finska trädgårdsodlareförbundet i Helsingfors samt Aura trädgårdsvänner 2/1921; Lounatvuori 2004 s. 114
46 Lounatvuori 2004 s. 162; KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1860-66 s. 9
47 Femtio år i trädgårdsyrket. Lördagen 9.4.1910


Lähteet

Asiakirjat

  • Kansallisarkisto (KA): Seurakuntien arkistot, henkikirjat
Lehti-ilmoitukset ja -artikkelit
  • Den 14 februari. Hufvudstadsbladet 17.2.1922
  • Femtio år i trädgårdsyrket. Lördagen 9.4.1910
  • Notiser. Trädgårdsodlaren. Organ för Nylands svenska trädgårdssällskap i Helsingfors och Sällskapet Aura trädgårdsvänner i Åbo 3/1922
  • [Henrik Gabriel Porthan]: Anmärkningar i Finska Trädgårdsskötselen. Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo 10.&17.10.1782
  • Praenumeranter på den utkommande Samlingen. Mnemosyne 40/1819
  • Bengt Schalin: En historik öfver trädgårdsodlingen på Fagervik. Finska trädgårdsodlaren : organ för Trädgårdsodlingens vänner o. Finska trädgårdsodlareförbundet i Helsingfors samt Aura trädgårdsvänner 2/1921
  • Till salu finns. Finlands Allmänna Tidning 28.2.1820, 8.3.1820 & Åbo Tidningar 15.3.1820 
  • Till salu finnes. Finlands Allmänna Tidning 14.8.1827
  • Vid Kejs Finska Hushållning-sällskapets senaste juni plenum. Finlands Allmänna Tidning 21.7.1877
Kirjallisuus
  • Åsa Ahrland: Den osynliga handen. Trädgårdmästaren i 1700-talets Sverige. 2006
  • Abraham Abrahamsson Hülphers: Dagbok och samlingar uppå en resa om sommaren 1760, ifrån Westerås till Petersburg och Ryssland fram och åter sjöledes emellan Stockholm och Åbo, men sedan landsvägen igenom Finland, Nyland, Tawastland m.m. Bidrag till kännedomen af vårt land. 2. 1886
  • Riitta Koskinen: Suomalainen kartano. Kustavilaisen ajan säätyläiselämää. Kirjokansi 9. 2013
  • Jouni Kuurne ja Irma Lounatvuori: Tunteellisuuden aika. Kirjassa Fagervikin puutarhojen vuosisadat. Toim. Irma Lounatvuori. Suomalaisen kirjallisuuden Seuran toimituksia 993. 2004, s. 45-67
  • Irma Lounatvuori: Lukijalle, Hyöty ja kauneus, Uusi täydentää vanhaa ja kukkaloisto valtaa alaa, Missä Sitruunat tuoksuvat. Kirjassa Fagervikin puutarhojen vuosisadat. Toim. Irma Lounatvuori. Suomalaisen kirjallisuuden Seuran toimituksia 993. 2004, s. 9-14, 15-30, 83-97, 102-122
  • Eeva Ruoff: Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Toinen painos. 2002

Värjäri Hellmanin lapsista

Kylväjä 50-51/1907
Wikipedian ja Kansallisbiografiankin perusteella on selvää, että sisaruksilla HildaAlba ja Anders Viktor Hellman oli merkitystä. Entä sisarillaan Anna ja Rosina? Maakansassa 27.7.1921 julkaistu Hilda Hellmania esittelevä kirjoitus päättyy: "Vaatimaton risti Vaasan hautausmaalla on osoittamassa paikkaa, johon on kätketty neljä sisarta, joiden elämästä ei löydetä muuta kuin jaloja piirteitä: Hilda, Anna, Alba ja Rosina Hellman."

Useassa lehtikirjoituksessa Rosina esiintyy Alban ja Hildan rinnalla Vaasan ehdottoman (siis absoluuttisen) raittiuden yhdistyksen perustajana. Annakaan ei vieroksunut raittiustyötä, sillä Edvard Björkenheim lopettaa artikkelinsa Miten tulin tuntemaan Hellmanin sisarukset (Ilkka 14.6.1927)
Kaksi muuta sisarusta, kolleega Anna Hellman ja kodin emäntä Rosina Hellman, kuuluivat vielä sisarusparveen. Anna Hellman oli monta vuotta Vaasassa syksyllä v. 1878 perustetun ehdottoman raittiusyhdistyksen sihteerinä. Rosina taas väsymättömän vieraanvaraisesti kestitsi niitä monia kymmeniä henkilöitä, jotka päivittäin kävivät Hellmanien kodissa. Kumpaisetkin ansaitsisivat tulla erikseen mainituiksi, mutta tilan ahtaus ei anna myöden.
Annan opetusuraa Vaasassa avaa 70-vuotispäiväkseen kirjoitettu teksti (Suomen nainen 2/1913), jossa kerrotaan hänen Pietarsaaressa koulua käytyään olleen jonkin aikaa
kotiopettajattarena, kunnes siirtyi Vaasaan, missä hänen kaksi vanhempaa sisartaan olivat perustaneet 1863 kolmeluokkaisen yhteiskoulun. Tästä siirtyi hän opettajattareksi Vaasan ruotsalaiseen tyttökouluun, jossa sitten 1875 yleni kollegaksi ja oh tässä koulussa opettajana yhteensä 44 vuotta, kunnes v. 1904 täysin palvelleena sai eron ja muutti omaisten luo pääkaupunkiin
Roolista perheessä todetaan samassa tekstissä, että Anna oli "aina ollut jonkun verran epäkäytännöllinen ja sitäpaitsi ankarassa koulutyössä kiinni, mutta kun hän palkallaan ylläpiti kotia ja taloutta ja sitäpaitsi uhrasi niin paljon varoja kuin suinkin yllämainituille aatteille, kävi sisarten toiminta mahdolliseksi."

Anna siis tarjosi taloudellisen tuen ja Suomen viikkolehdessä 18.11.1897 julkaistujen muistosanojen mukaan Rosina taas neljän sisaren arjen.
Vainaja oli niitä hiljaisia luonteita, jotka parhaiten viihtyvät kodin piirissä, mutta siinä tekevätkin suuria palveluksia, ilman että, heitä juuri huomataankaan. Sellainen ahkera, työskentelevä, järjestävä käsi pitää kodin kodikkaana, pöydän hyvin katettuna ja kaikki keittiön alalle kuuluvat työt ajallaan suoritettuina. Kun Jesus saa asua sydämmessä, niin on sellainen Martha hyvin suureksi hyödyksi ja siunaukseksi talossa. 
Entä sisarukset, joita ei mainita Wikipediassa eikä Björkenheimin tuntemina Hellmanin sisaruksina? (Mutta kylläkin epätäydellisin tiedoin Genin taulustoissa.)
Karl Johan oli merimies kuollessaan 20-vuotiaana 15.11.1852 Pietarsaaressa (perheen isä, värjääjämestari Johan Hellman oli kuollut 3.10.1852). 
Axel Vilhelm oli kuollessaan 48-vuotiaana 16.3.1886 Vaasassa entinen apteekkari (Nya pressen 1.1.1887). 
"Kirjuri ja asianajaja Matti Otto Hellman kuoli täällä tois-yönä pitkänlaisen taudin perästä 43 vuoden ijässä. Hellman, joka tuli ylioppilaaksi 1867, keskeytti pian alkamansa lainopilliset opintonsa ja toimiskeli sitten ylimääräisenä lääninkansliassa ja lakimiesten kirjurina sekä asiamiehenä. (Pohjalainen 26.3.1891)"   
Catharina Sophia avioitui laivuri Carl Julius Lundquistin kanssa. Tämä kuoli 14.7.1860 Itä-Intiassa ja Catharina jäi yksin 5 lapsen kanssa, joista kolme oli miehen aiemmasta avioliitosta. Hän solmi uuden avioliiton 11.4.1865 perämies Kristian Edvard Leopold Otterströmin kanssa. Uusperhe muutti muutaman vuoden kuluttua Pedersören puolelle. Muuttomerkintä sieltä 1890-luvun alussa on epäselvä. SSHY:n jäsenpuolelta myös löytyvän Vaasan rippikirjan perusteella he päätyivät pienen mutkan jälkeen sinne 1893. Eli samaan aikaan kuin sisarensa opettivat ja tekivät työtä raittiuden hyväksi, Catharina Sophia mankeloi.
Wasa Tidning 6.10.1893