Eläintarhan huviloista 1880-luvulla

Eläintarhan huvila n:o 2. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Y. Weilin, jonka isä osti Eläintarhan huvilan n:o 2 vuonna 1885, tekstissään Muistelmia Helsingistä vuosilta 1885-1888 (Finlandia 1924 s. 72-89):

Eläintarhanhuviloita ei siihen aikaan ollut kuin viisi sekä n.k. Linnunlaulu, joka oli rautatienkasööri Blomin oma ja on sitä vielä tänä päivänä. Se sijaitsee Töölönlahden rannalla aivan lähellä sitä kohtaa, missä rautatie nykyään sukeltautuu Linnunlaulun kallioiden väliin. Jo silloin se oli punaiseksi maalattu niinkuin vielä tänäänkin. Myöhemmin rakennutti Blom uuden päärakennuksen, joka on kaksikerroksinen, ja pieneen rakennukseen sijoitettiin jokin ylioppilaspensionaatti, jossa muistan asuneen m.m. asessori ja musikeri Emil Forströmin ylioppilasaikoinaan. [Tarkoittaako uudella päärakennuksella vuonna 1889 valmistunutta huvilaa n:o 14?] 

Muut huvilat olivat kaikki nykyään kovin ajetun tien yläpuolella, jos sitä saattoi siihen aikaan edes tieksi kutsua. N:o 1 oli erään. Bärlundin hallussa, N:o 2 meillä, N:o 3 jollain Skogsterilla,. N:o 4 tehtailija Liljelundilla sekä N:o 5 kauppias Janckesilla. Sitäpaitsi oli sillä kohtaa, missä tie nykyään kääntyy Diakonissalaitokselle, kaksinkertainen puinen rakennus, joka oli valkoiseksi rapattu. Jokaisella huvilalla oli niiden pohjoispuolella olevan tien varrella talli ja huone tai pari. Meidän huvilaamme kuului paitsi päärakennusta ja tallia asuinhuoneineen vielä aivan lähellä eteläistä tietä n.s. Vihreä huvila, joka aikoinaan oli ollut Helsingin vanhin ulkoravintola. Topelius on Talviyön tarinoissa kertonut siitä. Se oli yksikerroksinen verrattain pitkä puutalo, jolla oli turvekatto. 

Tästä rakennuksesta puhuttaessa en voi olla mainitsematta paria kaskua. Ennen meidän tuloamme oli siellä asunut kaksi vanhaapiikaa, joita pidettiin hyvin varakkaina. Eräänä yönä koettivat murtovarkaat tunkeutua sinne, mutta toisella neideistä oli hyvä ja nopsa ajatuksen juoksu. Hän alkoi huutaa:
— Pekka, ota heti pyssysi, täällä on varkaita! Mitä sinä Matti siellä kyökissä olet nukkuvinasi, tule pian apuun! Onhan sinulla revolveri!
Varkaat tyrmistyivät niin, että lähtivät heti pakosalle!. 

Toinen juttu koskee rakennuksen länsipäässä olevaa, suurta huonetta asukkaineen. Siellä asui muuan Wasiljeff-niminen mies, joka oli enemmän italialaisen kuin venäläisen näköinen. Vaikka hän oli vanha, oli hän hauska ja nopeasanainen. Hänen vaimonsa oli nuorempi, ehkä noin 50 korvissa, ja kauneudestaan kuulu olento. Lapsia heillä oli kahdeksan. Vanhin tytär Nastja, noin 20-vuotias, oli heistä kaunein. Eivätpä muutkaan olleet aivan tavallisten nuorten ihmisten näköisiä, sillä he olivat kaikki tavallaan kauniita, vaikka eivät vetäneet vertoja Nastjalle. 

Eräänä päivänä Nastja hävisi, ja kukaan ei voinut arvoitusta selittää. Samaan aikaan oli jonkinlainen panoptikon pystyttänyt telttansa sille kohdalle, missä nyt on Eläinklinikka. Kauan kiusattuani sain isältäni 50 penniä mennäkseni katsomaan panoptikonia. Siellä oli panoptikonin tavalliset näytettävyydet, joita erään toverini kanssa katselimme. Tulimme sitten pienen lautakopin eteen, joka oli kauniisti maalattu ja jossa näytettiin »Kaunista Galateaa». Jäimme tätäkin katsomaan saadaksemme rahastamme täyden valuutan. Yhtäkkiä esirippu aukesi ja me saimme nähdä kipsisen naisen pään, joka hiljalleen sai verta poskiinsa ja värit kasvoilleen sekä alkoi hymyillä. Silloin minä huudahdin:
— Herrajesta, sehän on Nastja! 

Se olikin Nastja, joka katsoi nauraen meitä. Kotiintultuani kerroin asiasta heti ukko Wasiljeffille, joka hämmästyi kovasti. Hän juoksi teltalle ja tahtoi saada Nastjan pois tuosta kiertävästä joukkueesta, mutta se ei onnistunut. Ukko uhkasi kääntyä poliisin puoleen, josta luvattiinkin apua, mutta seuraavana aamuna oli koko teltta hävinnyt vahakuvineen ja Nastjoineen, jota ei kukaan sen jälkeen nähnyt. 

P. S. Aiemmin tuli esitettyä Weilinin muistoja Siltasaaresta.