Juha Kuisman Tupenrapinat - idiomeja ajan uumenista esittelee sanontojen ja ilmaisujen historiaa. Kuten monet vastaavat selittämättä mistä tieto on saatu ja miten perusteltu. Kun näissä toisinaan on vuosien aikana arvauksesta "tiedoksi" muuttunutta, jätän mielummin kokonaan lukematta.
Eero Ojanen jatkoi pienten ja hyvin kirjoitettujen tietokirjojensa sarjaa tänä vuonna kirjalla Suuri suomalainen kummituskirja. Se sisältää sivukaupalla lyhyitä anekdootteja, joiden lähdettä ei mainita. Osa (isoin?) on SKS:n arkistossa, josta näitä lukiessa saisi edes tietää tallennusajankohdan sekä mahdollisesti kertojankin. Joku tykännee tästäkin.
Ville Kormilaisen Kukaan ei puhu Fruugosta. Tarinoita startup-Suomesta on tarkoitettu nykyajan yrittäjyyttä miettiville, mutta toiminee myöhemmin aikalaisdokumenttina. Mielenkiintoista on, että Fruugosta Kormilainen ei todellakaan saanut montaa haastattelua ja vastaavat epäonnistumiset voivat paeta myös tulevaisuuden historiantutkimusta.
Jukka Kortin Mediahistoria. Viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia puuheesta bittein on kirjoitettu oppikirjaksi. Valitettavasti "Historiakatsaukset perustuvat tässä teoksessa pitkälti niin sanottuun yleissivistävään tietoon"(s. 13) eli kaikista aiheista ei lähdeviitteet tarjoa lisäkirjallisuutta. Samalla sivulla todetaan angloamerikkalainen näkökulma, mutta sen valintaa ei varsinaisesti perustella. Eikä sanota ääneen rajoittumista Eurooppaan, joka käy ilmi esim sivulta 37, jossa uskonnollisen visuaalisen viestinnän kenttä rajoittuu kristinuskoon, juutalaisuuteen ja islaminuskoon. Kortin mediahistoria muuten alkaa aakkosten keksimisestä eikä luolamaalauksista.
Minua tänä vuonna mietityttänyt Suomen varhainen lehdistöhistoria esitetään Tommilaan viitaten hyvin lyhyesti (s. 77-79, 168-169). Sanatarkasti vain "Suomen Turussa" "oli toki luettu ruotsalaisia lehtiä jonkin aikaa".
Jyrki Siukkosen Tapaus Avantgarde oli niin mielenkiintoinen, että tuli luettua melkein kokonaan. Siinä missä minä 2014 Amsterdamissa tuijotin Malevitšin näyttelyn mukaelmaa, niin alkuperäisestä ei Siukkosen käsityksen mukaan "ilmeisesti yksikään suomalainen tiennyt mitään" (s. 10).
"Suomalaiset ovat tuskin koskaan hukanneet parempaa tilaisuutta todistaa länsimaisen taidehistoria merkkihetkiä kuin Lokakuun vallankumousta edeltäneinä 1910-luvun vuosina, jolloin venäläisen avangarden pioneerit ahkeroivat Pietarin kahviloissa ja taidesalogeissa."Historian käyttö ja väärinkäyttö olisi tietenkin pitänyt lukea hartaasti kannesta kanteen, kuten aikanaan Margaret MacMillanin The uses and abuses of history. Mutta luin jokseenkin ajatuksella vain Henrik Meinanderin ja Erkki Tuomiojan tekstit. Meinander on kirjoittanut historiantutkimuksesta ja mainitsee muut historiakulttuurin osat vain ohimennen. Ovatko museot muuten osa vallanpitäjiä vai kansalaisyhteiskuntaa?
Tuomioja esipuheessaan käy läpi historian roolin kansallisen tietoisuuden luonnissa ja Suur-Suomi-pyrkimyksille. Myös hän korostaa historiantutkijoita ja nykypolitiikka, josta Matti Jutila taannoin esitti pointteja on näkymättömissä. Vaikka on merkkejä sitä, että " talvi- ja jatkosodan ihannointi liittyy natsismista kiinnostumiseen".
Tuomiojan virke "Vastenmielisistä ja pahoista ajoista kertovat monumentit kuuluvat nekin historiaan, ja ajan myötä tällaiset historialliset reliikit eivät enää häiritse tulevia sukupolvia, vaan toimivat sellaisina tärkeinä muistutuksina menneestä ja auttavat historian ymmärtämisessä" (s. 12) toi mieleen Viron reissulla läpikuunnelluista Memory Palace -jaksoista parhaan, Notes on an Imagined Plaque to be Added to the Statue of General Nathan Bedford Forrest, Upon Hearing that the Memphis City Council has Voted to Move it and the Exhumed Remains of General Forrest and his Wife, Mary Ann Montgomery Forrest, from their Current Location in a Park Downtown, to the Nearby Elmwood Cemetery. Suosittelen lämpimästi.
