Kokemäeltä Amerikkaan, osa 58

Bostonin satamaan 7.8.1913 saapunut Cymric toi Kokemäeltä kolme nuorta miestä, jotka kaikki jättivät lähimpänsä Äimälään. 18-vuotiasta Frans Kitusta jäi kaipaamaan isä Juho Kitunen, 21-vuotiasta Otto Grönroosia isänsä Otto Grönroos ja 27-vuotiasta Vihtori Saloa isänsä Vihtori Numminen. Koko trio oli matkalla Minnesotan Hibbingiin, jossa vastaanottajana ystävä John Mäki.

Lähteet:
Ancestry.com. Boston Passenger Lists, 1820-1943

Torpparin lesken perillisiä haetaan

Sanomalehdessä Inrikes tidningar kuulutettiin 18.9.1788 Ulvilan Söörmarkussa 29.1.1788 kuolleen Lisa Wossmanin perillisiä. Tältä torppari Jacob Lindbladin vaimolta ei ollut jäänyt rintaperillisiä.

Söörmarkku kuului Ulvilasta vuonna 1771 erotettuun Noormarkun kappeliseurakuntaan, jonka rippikirjat 1747-1805 ja historiakirjat 1774-1829 tuhoutuivat vuoden 1918 tapahtumissa. Eli Lisan perillisiä on myöhäistä jäljittää, mutta kiva, että oli jäänyt jotain jaettavaa. Tai tarkemmin katsottuna ilmoituksessa todetaan ettei hautausmaksujen jälkeen juuri mitään ollutkaan.

Olin ilkeä?

Hmmm... olen useasti korostanut täällä, että pitää uskaltaa kysyä keneltä vaan. Tärkeä poikkeus on jäänyt noteeraamatta.

Jos tiedät, että henkilö jolle kysymyksen esität on julkaissut kyseisestä aiheesta verkkosivun, artikkelin, kirjan tai riimukiven, niin hanki ensin käsiisi kyseinen teksti ja kysy kysymyksesi vasta sen jälkeen. Teet fiksumman vaikutuksen.

Sain tänä aamuna s-postin henkilöltä, joka oli eilen kuullut Tavarantasaajat-kirjastani. Koska hän on työstämässä kirjaa, jossa Sutki oli mukana hän halusi "vertailla tietoja". Koska minun tietoni on painettu kirjaan, joka on ostettavissa ja löytyy lisäksi julkisista kirjastoista (kiitokseni ainakin Helsingin kaupunginkirjaston sisäänostajalle!), eikä henkilöllä ollut hengen hätää asian kanssa...

Eli en todellakaan aio lähettää tiedustelijalle mitään osaa käsikirjoituksestani. Vielä vähemmän sen jälkeen kun hänen näytteistään näin, että lähteitä oli käytetty vähemmän puoleisesti. Auttavaisuuteni rajat ovat tässä, tänään.

Ite tehty

Viime viikonloppuna ilmestynyt Helsingin Sanomien kuukausiliite kirjoitti lainaamallani otsikolla ITE-muodista, mikä palautti mieleeni ITE-taiteen eli n.s. nykykansantaiteen, jonka erottelua "todellisesta" taiteesta en ole koskaan ymmärtänyt. Lisää oppiakseni lainasin kirjastosta pari Nykykansantaiteen vuosikirjaa ja Minna Haverin tänä vuonna julkaistun väitöskirjan, nimeltään Nykykansantaide.

Löytyi paljon mielenkiintoista ajateltavaa. Meillä on edelleen kansanmusiikki ja kansantaide, mutta proosan puolella vain harrastajakirjoittaminen, joka ei ole voinut välttää kosketusta sivistyksen kanssa eikä täten ole (nyky)kansankirjoitusta tai (nyky)kansanrunoutta?

Tämän blogin teemoihin liittyen hain kriteereitä, joilla harrastajat oli erotettu ammattilaisista. Helena Sederholmin artikkelin lauseista olisi taide helposti muutettavissa tieteeksi...

"Taiteen rajat kiinnostavat kuitenkin esimerkiksi harrastajia, jotka tuntevat itsensä ulkopuolisiksi, vaikka haluaisivat olla sisällä taidemaailmassa ja tulla hyväksytyiksi siellä. Nykykansantaide puolestaan rajaa itsensä usein tietoisesti taidemaailman ulkopuolelle, ehkä siksi, ettei tulisi hyväksyttyä elitistiseksi taiteeksi, josta kukaan ei piittaa ja jonka sanomasta ei välitetä." (NV1 s. 35)

Erinäiset sukututkimuksen harrastajat ovat sanoutuneet irti "akateemisuudesta" ja ulkoa asetetuista ohjeista, mahdollisesti sama sanottavissa myös paikallishistorian harrastajista?

Haverin tekstissä voisi sanan taitelija korvata historiantutkijalla:

"Taiteilijan ammatillinen pätevyys syntyy, kun opitaan toimimaan kentän edellyttämien sääntöjen mukaan ja luodaan asema taidemaailmassa. Vaikka taiteilija-nimityksen käyttö ei ole luvanvaraista, on taiteilijuus ammatti, eikä ammattinimikkeissä ole kyse pelkästä taidosta, vaan uskottavuudesta, joka saa luottamaan ammattilaisten työsuorituksiin. Vaikka taiteilijan kyvykkyys arvioidaan viime kädessä tuotosten perusteella, on koulutuksella uskottavuuden kannalta huomattava merkitys taiteenkin kentällä." (s. 72-73)

Taiteenteko vaatii taito(j)a, samoin kuin historian- ja sukututkimus. Yrjö Sepänmaa toteaa:

• "Kukaan ei varta vasten halunne pysyä taitamattomana. Pyrkimys taitoon ja - ainakin omasta mielestä - hyvin tekemiseen on luonnollinen tavoite ja osa työmoraalia." (NV 2 s. 8)
  
• "Kaikkea ei kerta kaikkiaan voi käydä läpi ennakolta, mutta voidaan luoda selviämiseen tarvittava asenne ja valmius. Taito joutuu odottamaan tilaisuutta näyttäytyäkseen." (NV 2 s. 11)
  
• "Taidossa on aina mukana harkintaa, toisella lailla tekemisen mahdollisuus, mahdollisuus myös epäonnistua, joka sekin - ja nimenomaan se - on sanonnan mukaan inhimillistä." (NV 2 s. 13)
  
• "Taitoaloilla tiedetään päämäärä suhteellisen selvästi - ainakin se voidaan päättää, ja sitten vain "hiotaan, hiotaan, hiotaan". Toisin on vakavassa tieteessä ja taiteessa, joissa tavoite on ilmaistavissa vain yleisessä muodossa." (NV 2 s. 12)

Raja-aidoista vielä Sepänmaalta kappale

"Lajissaan voi nousta, saada nimeä niin omassa piirissään kuin sen ulkopuolellakin. Syntyy tunnettujen ja tunnustettujen mestarien ryhmä. Mutta voiko myös irtautua lajistaan, kasvaa siitä ulos, toiselle tasolle, kuin perhonen toukkaruumiistaan? Voiko tulla nostetuksi ensin omassa ryhmässään ja sitten omasta ryhmästään - tai tulla painetuksi alas ja ulos?" (NV 2 s. 15)

Ei sitten.

Kesän alkupuolella alkoi tulla sellainen olo, että voisi vaikka suorittaa ihan oikeita historian opintoja. Avoimessa yliopistossa niitä kun on tarjolla.

Pienen surffauksen jälkeen huomasin, että joka ikisen yliopiston historian perusopinnot on rakennettu eri tavalla. Kaikkia oli turha vertailla, Helsingin alueella oli sivuston mukaan tarjolla Turun ja Helsingin yliopiston kurssit. Niistä oli helppo tehdä valinta: Turun!

Päätös jäi tälle tasolle kesän ajaksi. Elokuun alussa oli aika hoitaa varsinaista ilmoittautumista ja palasin sivustolle löytääkseni päivitetyt tiedot, mukaanlukien tarkentuneet aikataulut... Niitä ei näkynyt ja parissa päivässä tuli selväksi, että Helsingin alueella Turun kokonaisuus on tarjolla kahdessa kansanopistotyyppisessä laitoksessa, joissa opiskellaan kokopäiväisesti ja virka-aikaan. Jostain syystä tätä kuvausta ei mahdu avoimen yliopiston kurssikatalogiin.

Eli jäljelle jää Helsingin yliopisto. Vain ja ainoastaan. Mutkun siellä on se kronologiatentti, jota en voi unelmoidakaan selvittäväni. (Aivan liian moniuloitteista aivoilleni.) Mikä tarkoittaa etten koskaan pääsisi sinne muutenkaan sisälle. Joten se siitä sitten.

Mutta tarjolla on kyllä Turun yliopiston kulttuurihistorian perusopinnot verkkoversiona. Ja HY:n Kulttuuri- ja sosiaaliantropologia...

Puhuttelun historiaa (2/2)

Karl Gustaf Samuel Suomalainen jatkaa puhuttelusta kirjassaan Suomalaisia Keskusteluja Ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille II, josta saamme näkymän sinunkauppojen tekemiselle 1880-luvulla:

"Tyttösten kesken moinen sinuttelemisen liitto solmitaan taputuksilla ja suutelemisilla ja huudahduksilla: kuinka muka se on oikein hirmuisen lystiä nyt! - Miesväki, tuo aina jäykempi puoli ihmissukua, vahvistaa liittonsa kättä lyömällä, joko asiaan kuuluvain kulausten kanssa tahi ilman niitä. - Miesväen ja naisväen välillä näitä liittoja nykyjään solmitaan - missä enää solmitaankaan - miten milloinkin: kumarruksilla ja jalanraapauksilla ja myhäilyillä. Ennen vanhaan semmoisissa tilaisuuksissa suutakin suikattiin, mutta nyt se ei enää käy laatuun. Täti Malén sanoi, ett'ei se ole comme il faut! Ja sen sanottuaan hän kumminkin kertoi, kuinka hän ennen vanhaan Augustillensa - provastille - oli antanut suudelman ihan isossa seurassa. Ja tuota kertoessaan täti punastui ja loi silmät maahan ja provasti myhähti, nousi ylös ja taputti tätiä. "

Pätkä 1900-luvun historiaa lopuksi. Äitini oli 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa esitelty isäni tuolloin jo lähes 90-vuotiaalle isoäidille. Äiti oli iloisesti (mutta varmaankin kohteliaasti) sinutellut ja sitten kauhistunut kun huomasi vanhuksen tyttären (mummoni) teitittelevän äitiään. Eli Kokemäellä oli teitittely 1900-luvulla voimissaan ja minäkin se lapsena opin. Ja sittemmin olen unohtanut.

Puhuttelun historiaa (1/2)

Matti Vilppula oli kirjoittanut vuonna 2003 Hesarin kolumniin:

Teitittelyn puolustajilla on taipumus ajatella, että teitittely on ollut käytössä iät ja ajat. Sinuttelun yleistyminen olisi merkki kielen rappeutumisesta. Ruotsissa, missä sinuttelu on jo aika vakiintunutta, rappio olisi edennyt Suomeakin pidemmälle.

Tosiasia kuitenkin on, että sinutteleminen on vanha käytäntö, joka vielä keskiajalla oli vallalla joka puolella Eurooppaa. Kunnioituksen osoittamiseksi alettiin hallitsijoita puhutella monikollisella pronominilla te. Teititeltävien joukko laajeni käsittämään pian myös muut korkeassa asemassa olevat ja myöhemmin kaikki, joille piti tai joille haluttiin olla kohteliaita. Suomeen teitittelyn tapa levisi kyllä jo keskiajalla, mutta se eli pitkään ainoastaan sivistyneistön puheessa. Kansankieleen se omaksuttiin vasta 1700-luvulla.

Vaikea keksiä mistä lähteistä on menneiden aikojen puhemuotoja jäljitetty. Ylemmän luokan kirjeistä ainakin, mutta rahvaan kieltä?

Karl Gustaf Samuel Suomalainen esitti varmana tietona vuonna 1885 ilmestyneessä kirjassaan Suomalaisia Keskusteluja Ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille I, että

Sivistyksen ja sen mukana ulkonaisen kohteliaisuuden kohotessa tuli sittemmin tavaksi puhutella vanhempia, tuntemattomia ja ylhäisempiä siten ikäänkuin puhutellussa ihmisessä olisi useampi persona. Ruvettiin puhuteltavaa sanomaan te'iksi elikkä teitittelemään (Savolainen se ei teitittele, vaan työköttelee), ja täten tehdään kaikissa Europan kielissä. Ruotsinkieli on tietääkseni ainoa, missä tämä teitittelemisen tapa ei ole tullut noudatetuksi. (Ellen kokonaan erehdy, on puolankielessä käynyt samoin). Siinä pidetään kohteliaampana puhutella ihmistä, vierasta ja vanhempaa, ikäänkuin hän ei olisi saapuvilla ensinkään. Kieliopissa kuuluvat tämmöistä tapaa sanovan puhuttelemiseksi kolmannessa personassa. Ja ruotsinkielestä tämä omituinen kohteliaisuuden laji on tullut meidän sivistyneitten kieleen ja siitä sitten jo osaksi kansaankin.

Eli kun minun muistaakseni on teitittelyn sanottu tulleen Ruotsista Suomeen niin 1800-luvun lopun hengessä vain huonot tavat olivat peräisin Ruotsista, jossa ei ollut hyviä ollenkaan... "Suomenkielessä, samoin kuin Europan kulturikielissäkin, ei Te sanalla ole mitään epäkohteliasta sointua, niinkuin Ruotsin Ni sanassa. (Niinkuin mainittiin, ovat vihdoin Ruotsalaisetkin hoksanneet, että tuo pikkuinen Ni sana on sangen hyvä ja kaunis kappale). "

Suomalainen jatkaa tilanteesta omana aikanaan:

"Helsingissä ja muutamissa muissa suuremmissa kaupungeissa on jo palattu kansalliseen, suomenkielelle niin luonnolliseen ja itsessänsä erittäin somaan teitittelemisen tapaan, mutta maaseuduilla ja pikku kaupungeissa yhä vieläkin pidetään teitittelemistä epäkohteliaisuutena - kumma kyllä. Heidän mielestänsä tuo kolmannessa personassa puhutteleminen on kauniimpaa ja luontevampaa ja hienompaakin."
"Tyttökouluissa kuulee täntapaista puhuttelua liiankin usein. Kun oppilaat vielä ovat pikkuisia tyttöjä, niin opettajattaret ja opettajat heitä sinuttelevat, mutta kun he kasvavat isommiksi ja saavat pitkät leningit ylleen, niin ei heitä enää tahdota sinutella, mutta ei raskita teititelläkään. Silloin käytetään muka välikeinona tuota muukalaista tapaa, joka on niin rumaa ja outoa. "
"Lyhyesti: puhuteltaessa pitää joko sinutella tahi teititellä, aina sen mukaan ketä puhuttelee. Läsnäolevaa henkilöä puhutteleminen kolmannessa personassa on, Suomen Kielettären loukkaamista. Arvonimeä saapi ja tulee joskus käyttää teitittelemisen rinnalla, mutta varottava on, ett'ei tätä käytetä liiallisesti, koskapa se muutoin tuntuisi imartelulle."