Aineellisesta kulttuurista

Lähes oitis huomattuani Wienin museoiden joulun aukiolot huomasin myös kulttuurihistoriallisen museon Bruegel-näyttelyn, joka sinetöi matkakohteen valinnan. Bruegel vanhemman töitä ei yleensä lainata, joten siinä mielessä mainoksen lause ainutkertaisuudesta on pätevä. Mutta sattuneesta syystä päädyin ostamaan museon vuosikortin, jolla hinkkasin näyttelyn kertaalleen kolmessa tunnissa ja myöhemmin kolme kertaa pikaisempana kertauksena.

Taiteilijan tuotannosta sain aiempaa paremman kokonaiskäsityksen ja erityisesti hyveiden painokuvasarjasta uusia lemppareita.

Bruegelin kuvathan ovat lähteitä 1500-luvun puolivälin kulttuuriin, mukaan lukien aineellinen sellainen, kuten loppusyksyn avoimen yliopiston kurssissakin todettiin. Kurssin suorittamiseksi kirjoitin vertailevan esseen kirjallisten ja arkeologisten lähteiden antamasta kuvata aineellisesta kulttuurista. Näyttelyssä puolestaan muutamat vitriinit, joissa oli esimerkkejä teoksien esineistä, kertoivat siitä, kuinka kalpea on esineiden anti taiteeseen verrattuna. Esimerkiksi oli kyllä löydetty jopa pyhiinvaellusmerkki, joka yhdellä hahmolla oli hatussaan.

Ekalla kerralla käyttämäni ääniopas kertoi itse teosten aineellisuudesta. Se oli tekoprosessin puolelta näytillä myös näyttelyssä, mutta vain kuuntelulla selvisi, että lähes kaikki teokset ovat valmistumisen jälkeen kokeneet konkreettisen muodonmuutoksen, kun niistä on sahattu jostain syystä reunoja pois. Lisäksi on sensuroitu kuva-aiheita eivätkä värit tietenkään enää ole täsmälleen samat kuin 500 vuotta sitten.

Aineellisen kulttuurin esittämiseen otti museossa toisaalla kantaa Wes Anderssonin ja Juman Maloufin kuratoima näyttely. Taiteilijat olivat valinneet esineitä ja tauluja mielensä mukaan. Monet näistä on tuotu museon kokoelmiin aikana, jolloin se muistutti kuriositeettikabinettia, jota taiteilijat tavallaan tavoittelivat.

Kahdeksanosaisessa näyttelyssä oli yksi osio värin mukaan (vihreä),

yksi käyttötarkoituksen (kotelot),

yksi koon (miniatyyrit),

yksi materiaalin (puu) ja kaksi aiheen (eläimet, lapset).

Kahden taideosion logiikkaa en tavoittanut. Ilman ääniopasta en ehkä olisi ymmärtänyt muitakaan. Tuli mieleen Kansallismuseon designnäyttely, mutta tässä oli menty paljon pidemmälle ja vetonaulana oli kuuluisan elokuvaohjaajan nimi. Niukat esinetiedot olivat erillisessä vihkosessa.

Ainoa ahaa-elämykseni oli puuosiossa kahden oikeanpuoleisen pikkupatsaan rinnastus.

Historian talossa

Eurooppalainen maa, joka sodan ja vallankumouksen jälkeen, oli vuoden 1918 lopulla uusin rajoin elämäänsä alkava tasavalta. Osa alueesta olisi halunnut liittyä naapurimaahan. Toisessa maailmansodassa oltiin häviäjien puolella ja maa oli vapaa viimeisistä vastapuolen joukoista vasta 1956. Seuraavina vuosikymmeninä se pysytteli idän ja lännen välissä puolueettomana ja koki huikaisevan taloudellisen nousun. Pitäen kiinni historiakuvasta, jossa maa oli ollut toisen maailmansodan uhri eikä toimija.

Täytyy tunnustaa, että Wienin matkaa suunnitellessa en hahmottanut Suomen ja Itävallan historialle näin paljon yhteyksiä. Silti pakko-nähdä - osastoon olin merkinnyt marraskuussa avautuneen upouuden museon Haus der Geschichte Österreich eli Itävallan (nyky)historian museon. Aulassa oleva taulu kertoi museon pitkästä syntyhistoriasta, joka lienee vaikuttanut aikarajaukseen.

Sen nykyinen tasavallan aikaa kronologisesti käsittelevä näyttely ei ole kovin pitkäikäinen vaan vaihtuu toukokuussa 2020. Se koostuu kuudesta teemasta sekä pitkästä ja mielenkiintoisesta kuvaseinästä, jossa mietittiin, mistä kuvia milloinkin otettiin ja miksi. (Kuvan oikeassa reunassa.)

Kuvia ja tekstiä oli runsaasti muuallakin. Tuli mieleen Viron historiallinen museo, jossa sielläkin kysyttiin kysymyksiä, jotka täällä puolestaan odottivat pinossa poimijaansa.

Mutta Maarjamäellä on enemmän esineitä ja värejä. Täällä mitään ei teematasoa alempaa nostettu erityisesti esille ja näyttely oli tarkoitettu (?) nuohottavaksi huolellisesti läpi.

Näin ollen minusta tuntui, että osio toisen maailmansodan muiston käsittelystä oli myös aneeminen. (Puuhevonen liittyy Waldheimin valintaan presidentiksi.)

Yksittäisiä (esimerkillisiä) sotasyyllisiä käsitteleviä kortteja  lukemalla sai aivan kammottavan kuvan, mutta ne oli myös helppo ohittaa. (Kuvassa oikealla nurinpäin näyttelypömpelin nurkassa.)  Ja kortit katsomalla muodostaa kuvan, että tässä oli kaikki syylliset. Esineistä oli osiossa joku maininta, mutta kun mielessä pyöri Klimtin teoksen kohtalosta kertonut filmi Woman in Gold, teksti tuntui kaunistavalta ja yksinkertaistavalta.

Erikseen eli katsantokannasta riippuen arvopaikalla tai erittäin helposti ohitettavana oli kaksiosainen näyttely Alma Rosésta, joka johti Auschwitzin "tyttöorkesteria". Museon aulassa oli vitriinissä hänelle kuuluneita esineitä,

ja erikseen, pari tasoa museota ylempänä hänen ja aviomiehensä urasta kertova installaatio. Sinne ei ollut viitoitusta ja olin ainoana paikalla. Näyttelytasanne on nimetty pysyvästi Alma Rosén mukaan.

Viron lisäksi näyttelyä voi tietenkin yrittää verrata Kansallismuseon itsenäisyysosioon, mutta kyseessä on kyllä täysin erilaiset tavat käsitellä historiaa. Kansallismuseon valikoivalla ja tekstiä kartavalla otteella esimerkiksi SS-miesten historiaa ja historiankirjoitusta tuskin nähdään osana perusnäyttelyä. Olemme sentään jälkijunassa ryhtyneet asiaa selvittämään.

Matkamuistoja Wienistä (1. osa)

1) Ekana aamuna hotellilta keskustaan kävellessä mietin, etten edellisenä päivänä ollut nähnyt yhtään kompastuskiveä. Ei mennyt kuin pari minuuttia, niin näin ensimmäisen, joka ei jäänyt viimeiseksi.

Juutalaisten historiasta on Wienissä kaksi museota ja tuli selväksi, että heitä ei useimmiten kaupungissa suvaittu. Juutalaiset ajettiin pois 1421, saivat asua omalla alueellaan joitakin vuosikymmeniä 1600-luvulla ja sen jälkeen vain rikkaimmilla oli epävirallinen asema ennen 1800-luvun puolivälin poliittisia muutoksia. Keskitysleireille lähti noin 5000 juutalaista, joista 34 selvisi hengissä.

2) Itävallan kansalliskirjasto oli alunperin keisarillinen ja valmistui 1720-luvulla. Kokoelma on vanhempi ja kirjasto juhli parhaillaan vanhimman teoksensa perusteella 650 vuoden ikää näyttelyssä, jossa oli kyseisen teoksen lisäksi maailman ensimmäinen korttiluettelo. Sekin piti keksiä!

3) Keisarillisen asekokoelman kävelin läpi. Pysähdyin ihmettelemään kasvoilla varustettuja kypäriä ja aika huomattavan isoja sukutauluja, joista ei ollut mitään infokylttejä.

4) Kaupungilla yllätti Neuvostoliiton kaatuneiden (tms.) muistomerkki. Pääsimme Helsingissä loppujen lopuksi varsin vähällä.

7) Ephesos-museossa yritin muistaa jotain 1980-luvulla Samoksesta käsin tehdystä päiväretkestä, mutta ei.

Tämä renessanssin kuvanveiston (taidehistoriaa opiskelemattomalle) mieleentuova teos on ajoitettu 100-luvulle ja perustuu satoja vuosia vanhempaan kreikkalaiseen esikuvaan.

6) Etnografisen Weltmuseumin tähtiesine on 500-vuotias kullalla koristeltu höyhenpäähine Meksikosta.

Siitä ja keisarillisen aarrekammion keskiajan esineistä (alla) tuli väistämättä mieleen, että nykyajan demokratiat, joissa valtaapitävät eivät näkyvästi erotu kansasta, ovat aika outoja.

Ester Soinin kirjoituksista

Ester Soinista (1901-1978) löytyy tätä kirjoittaessani hyvin niukasti tietoa verkosta. Geni-profiilissaan on syntymä- ja kuolintiedon lisäksi vain valokuva. Sekä linkittymisensä äitinsä isän sukuun. Tästä äidinisästä Soinin kirjoittamaa julkaisematonta tekstiä on Heikki Koskela käyttänyt blogitekstinsä Jonatan Johanssonin viimeiset vuodet lähteenä.

Digitoiduista lehdistä selviää, että Soini on aloittanut opintonsa Helsingin yliopistossa viimeistään vuonna 1920 ja valmistunut maisteriksi vuoden 1925 paikkeilla. Kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin Alavuden 5-luokkaisen keskikoulun suomenkielen ja historian opettajaksi. Suomen opinnoista kielii Virittäjässä julkaisemansa artikkeli, mutta historia tuntuu olleen rakkaampi aine. Ylioppilaana Soini piti vuonna 1923 esitelmän Historiallisen yhdistyksen kokouksessa historiallisista henkilökuvista Cygnaeuksen teoksissa.

Historiallisia ovat myös yleisaikakauslehdissä julkaistut artikkelinsa, joiden takia aloin sukutaustaansa selvittelemään.

Kotiliedessä 7/1925 artikkelin Pappilan vanha mamseli sanotaan perustuvan "Suomen erään vanhimman ja kaikkein tunnetuimman pappissuvun muistiinpanoihin". Päähenkilö on nimeltään Marie ja hänestä on valokuva, joten hän on elänyt vielä 1800-luvun loppupuolella, mihin viittaa myös muistitiedon käyttö.

Pieni tapahtuma Marien nuoruudenpäiviltä kuvaa oivallisesti hänen ripeää luonnettaan. Ollessaan vierailulla eräässä tuttavaperheessä hän muutamana talvi-iltana huomasi suden juosta jolkuttelevan pihamaan poikki. Peloton tyttö syöksähtää sisään, sieppaa seinältä metsästyspyssyn ja lähtee yksinään juoksemaan hukan jäljissä. Ilman saalista hänen kuitenkin kerrotaan retkeltään palanneen.

Nuorempi sukulainen menee papin kanssa naimisiin ja muuttaa Pohjanmaalle, jonne lähtee myös Marie. Hypoteesi: pappi on Jonatan Johansson. Alajärven rippikirjassa 1874-83 s. 267 on "lisäsukulaisina" Johanssonin äiti ja kolme nuorempaa sisarusta sekä vallesmannin leski Lovisa Bergman (o.s. Tidström, 1799 Eckerö) ja Maria Ekvall s. 11.4.1812 Eckerö. Lovisa Bergman on Johanssonin anoppi. Maria Ekvallin isä Daniel oli naimisissa Lovisan äidin kanssa. Tämä stemmaa artikkeliin, jossa

Marie mamseli kertoi myös perhemuistoja Suomen sodan ajoilta, varsinkin äitinsä ensimmäisen miehen, kuuntelevien nuorten äidinäidin isän, kamalasta kohtalosta. Tämä oli ollut pappina Ahvenanmaan saaristossa ja tavalla tai toisella suututtanut venäläiset, niin että he kiduttivat hänet kuoliaaksi. Mutta tarina tiesi vielä kertoa jalosta Kulnevista, joka pelasti lesken ja lapset enemmästä väkivallasta ja majaili pitkän aikaa isättömäksi tehdyssä kodissa.

Kotiliedessä 23/1925 ilmestyi Soinin artikkeli Ensimmäinen saarna, jossa ylioppilas tulee pitämään saarnan kotikirkossaan, jossa isänsä on pappina. Päähenkilö "oli sillä kertaa vanhan pappilan suuren poikaparven nuoremmasta päästä. Olkoon hän tässä nimeltään vaikka Benjamin, koskapa useimmilla veljeksistä oli raamatulliset nimet." Veljessarjaksi sopisi mainiosti Gustaf Johanssonin pojat, joiden joukkoon kuuluu edellä mainittu Jonatan.

Jouluillassa 1926 on Soinin artikkeli Papillinen korvapuusti. Se sijoittuu aikaan, jolloin Pohjanmaalla "Rippikoulupoika, joka huonon lukutaidon vuoksi ei ollut »päässyt edes», ampui kostoksi kirkkoherran tämän istuessa pappilan portailla iltapiippuaan poltellen." Kertomuksen päähenkilö lähtee armovuodensaarnajaksi seurakuntaan ja laittaa häjyjä järjestykseen. Varmaankin joku Johanssoneista kyseessä.

Jouluilla 1927 kertomus Rippi ei sisällä ilmeistä yhteyttä Soinin sukuun. Mutta Kotiliedessä 2/1927 ilmestynyt Koululaiselämää seitsemänkymmentä vuotta sitten kertoo pappilan pojista, jotka lähtivät kouluun Uuteenkaarlepyyhyn Krimin sodan aikaan (kuvitukset lainattu tästä). Tuolloin Gustaf Johansson oli Vimpelin kappalainen ja poikansa oikeassa iässä, joten eiköhän tässäkin ammeneta sukumuistiinpanoista, jotka toivottavasti ovat edelleen tallessa.

Katajasta

Vaikka minulle nimi Väinö Kataja ei sanonut mitään, verkkohaun perusteella tällä nimellä kirjoittanut Väinö Jurvelius (1867-1914) muistetaan toisaalla. Hän pääsi eliaikanaan kirjaan Uudempi suomalainen kirjallisuus, hänelle on vuonna 1972 Ylitorniossa paljastettu näköispatsas, hän on mukana Kansallisbiografiassa sekä Wikipediassa ja viimeisin (tai oikeastaan varhaisin) kirjansa julkaistiin vuonna 2014. Digitoituja tekstejään on koottu Wikipedia-sivun alareunaan, mutta tässä haluan jakaa otteita novelleistaan, jotka herättivät kiinnostukseni kirjoittajaan. (Kuva lehdestä Joulutunnelma 1915)

Ahvenjärven kylään ei tullut muille sanomalehtiä kuin Herralan Kustaalle ja Wiialan ukolle.

Sunnuntaisin kokoonnuttiin aina Herralaan kuulemaan uutisia maailmalta. Kustaa luki lehdestään merkillisiä asioita, joita pitkä penkillinen miehiä kuunteli hartaasti ja piippujaan imeskellen.

Sotauutiset ne tietysti enimmän mieliä jännittävätkin. Rauhattomaksi kävi koko kylä, kun sotauutisia odoteltiin ja yhä enemmän teki mieli saada tietää siitä tai siitä tappelusta.

Mitä Kuuban sota Ahvenjärvellä vaikutti? Nykyaika 10/1898

Herralan Kustaa oli palannut markkinoilta. Oli taas tuonut neljä hevosta etelän puolesta, mistä lie tuonut. Kuului heti ympäri kylää, että lihavia, tosi komeita olivat Kustaan hevoset taaskin ja hyvätapaisiksi hän niitä kehui.
Miehissä riennettiin Herralaan uusia hevosia katsomaan, että jos hyvinkin sovittaisiin kauppoihin tai vaihtamaan. Ne ovat semmoiset päivät hevosmiehille hemmetin hauskoja juhlapäiviä, sillä niihin kuului „puolikuppiset" ja „harjakannut", ja hienossa tinassa on silloin lysti ajella ja koneja koetella.

Kun Talvitien Juuso laukkinsa vaihtoi. Nykyaika 8/1899

Lauantai-illoin, sunnuntaisin ja varsinkin römppäviikolla on hupaista Pullin kamarissa. Sinne kokootuu kylän nuorta väkeä kujeilemaan ja ilvehtimään. Römppä viikolla varsinkin.
Nuorimmat kylän rengit ovat Pullin parhaita ystäviä. Ja Pulli osaakin asettua sille kannalle, että voipi vieraitansa miellyttää.
Römppäviikolla on Pullilla monenlaista hauskaa, on „renkaan heittoa" on „Viipurissa käyntiä" ja „Moskovasta pikanellin nountia". Niitä urheiluja saavat renkipojat puuhata vissiä maksoa vastaan Pullille.

Pullin kamarissa. Kanerva 12/1901

Etelänpuolen miehiä oli jo parina päivänä nähty kävellä viuhtovan kylän raittia ylöspäin. Reippain mielin näkyivät astelevan, vaikka köyhähän on tukkilainen näin keväällä, ennen tukinuiton alkamista. Kirjava oli etelänmiesten parvikin, kun peräkkäin astelivat pitkin kevätsolskeista maantietä. Reikäinen oli takki ja housut paikattomat. Ei ollut ainoallakaan oikeata kellanruskeata laukkua, joka on uljaan tukkipojan merkki. Viheliäinen, musta ja surkean näköinen oli pussi seljässä, rihmoilla kiinni. Mutta oli kuitenkin useimmalla uudet, kiitettävällä tavalla voidellut pieksut, vaikka oli joukossa viheliäistä, lyhytvartista kaupunkilaisanturakenkääkin. Mutta hatut olivat kaikilla ja rohkeasti ne olivat kallellaan, kun roimasti miehet astuivat ja hyviä toiveita oli mieli täynnä.

Tukinlaskuun. Kuvaus Perä-Pohjolasta. Helsingin kaiun kuukauskuvalehti no 9/1910

Ja
Hauska muisto. Kanerva 15/1901
Ensi luokan myrskypäivä.  Kyläkirjaston Kuvalehti no 8/1902
"Kansamme hyvinvointia" Kyläkirjaston Kuvalehti no 12/1902
Käräjäasia siitä tulee. Liitto : Suomen kaunokirjailijaliiton albumi no 3/1904
Kun niittokone tuotiin. Kyläkirjaston Kuvalehti no 1/1906
Hirvenhiihtäjät. Helsingin Kaiku no 16/1906
Eräs Amerikan kirje. Joulu-aitta 1907
Oman katon alla. Kyläkirjaston Kuvalehti no 6/1910
Kanakolera taisi olla. Kekri : siipikarjan, mehiläisten ja pikkukarjan hoitaja no 3/1912

P. S. Nimellä verkkohakua tehdessä osuin Museoviraston mainioon muinaiskaluluetteloon. Väinö Jurvelius oli vuonna 1912 myynyt isänsä kosiomatkalla vuonna 1865 käyttämän kellon, joka lienee jossain varastossa tallella numerolla KM6064.

Itä-Suomen jouluaatosta

Päivän valjetessa varistettiin eilinen kaalintähde, joka syötiin jokapäiväisen (kauraisen) leivän kanssa. Sitten menivät hevosmiehet heiniä hakemaan. Mauno-setä ja ukko-Lauri korjasivat liiat kolittimet porstuasta ja raaputtivat rautalapioilla jäätikkönystyrät sekä porstuasta että rappusilta. Nuoret pojat noutivat kuopasta omenia (potaatteja), nauriita ja lanttuja. Riitta kaasi omenat saaviin, pani vettä päälle ja vatkasi härkkimellä niin, että multa ja osaksi kuoretkin irtaantuivat. Kaikki naiset ja nuorukaiset istaantuivat Riitan kehotuksesta saavin ympärille omenia ruokkimaan kuorimalla ja raaputtamalla. Sitten ne pantiin pataan ja kiehutettiin kypsiksi. Kun vesi oli kaadettu padasta, hillottiin omenat hierimellä, pantiin sulattua maitoa sekaan ja hämmennettiin visusti. Näin saatiin omenahillaa, jota syötiin päivälliseksi, ja jäännöksestä tehtiin omenapiirakkaita. Lantut ja nauriit kuorittiin; niistä keitettiin aattolohko, johon myös omenia pantiin sekaan. Maustimeksi pantiin lohkoon raavaan- ja sianlihaa sekä kapakaloja. Emännät voitelivat ryynipiirakkaiden kuoret murukkeisella voisuolavedellä ja panivat ne pienelle pöydälle vaatteen alle pehmenemään. Illan suussa kannettiin piirakkaat tupaseen. 

Kun hevosmiehet olivat heinät luhtiin ajaneet, niin naiset laskivat lehmät pihalle heinäkaristeita syömään. Kun halot oli kannettu tupaan, eläimet korjattu ja kaikki ulkotyöt toimitettu, kävi koko perhe tupatöihin. Naiset laittelivat ja kaulailivat omia, lastensa ja miesten vaatteita. Miehet hakkailivat joulutupakkansa, ken laudalla, ken tupakkapölkyssä. Ukko-Lauri jauhoi nuuskaa puisessa tupakkapullissaan. Saatuaan sen hienoksi hän seuloi sen hienolla jouhiseulalla, pani vähän poroa (tuhkaa) ja muutaman pisaran vettä nuuskan sekaan kostukkeeksi, hämmensi huolellisesti ja korjasi osan tuohiseen taulikkaansa ja loput nuuskasarveensa. 

Isäntä vei viinarakon huoneesta kammariin ja kaasi siitä ensin lerikko-, pohja- ja törikköputelit täyteen, sitten tohvin vähän ylemmä kuin puolilleen, täytti sen siirapilla, pudisteli visusti sekaisin, ja niin oli makea- eli siirappiviina valmis. Sitten ilmoitti hän toisille miehille olevansa viinaa laskemassa, ja jokainen kuljetti taskulasinsa isännälle, joka kaasi vanhempain miesten taskulaseihin oikeata vaan nuorempain siirappiviinaa. Jokainen korjasi taskumattinsa huoneeseensa, ja isäntä pisti talon putelit kammarin kaappiin.

Ote Johannes Häyhän kirjasta Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 1: Joulun vietto. Verkossa luettavissa myös jatko-osat 2: Maahanpanijaiset, 3: Kylänluvut, 4: Talvitoimet , 5: Kesäaskareet, 6: Naimistavat. Häyhän "Itä-Suomi" on Viipurin ympäristössä. Hän syntyi Rautjärvellä ja mainitsee keränneensä tietoja "Ilmeellä, Hiitolassa, Kurkijoella, Parikkalassa, Joutsenossa, Ruokolahdella, Jääskessä, Antreassa ja Kirvussa. Jo Tervajoella ollessani kokoelin tietoja Viipurin pitäjästä ynnä Säkkijärven rajakylistä".

Kuva Rudolf Koivun, Kansallisarkiston digitoimana.

Jörkka ja Pentti valittivat kuninkaalle

Jöran Larsson Ylhäin ja Bengt Laurila Alkulan kylästä Lempäälässä eivät olleet tyytyväisiä 16.7.1792 tehtyyn isojakoon ja valittivat kuninkaalle. Vastaus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 5.4.1797: