Valtiopäivien avajaiset

Perinteisesti valtiopäivät on Suomessa avattu alkuvuodesta. (Lisäys 7:59. Jälkijättöisesti tuli mieleen, että tämän olisi voinut tarkistaa. Vaalejahan pidettiin joskus heinäkuussakin.) Aikanaan kyseessä oli myös tilaisuus, joka herätti yleisempää ja isompaa mielenkiintoa, kuten tästä Alex Federleyn kuvasta "Säätyjen tulo kirkosta" näkyy.

Kuva julkaistiin Uudessa Kuvalehdessä 2/1894 samoin kuin alla oleva piirros "Valtaistuinpuheen jako".

Uusi Kuvalehti julkaisi numerossaan 4/1897 tämän Federleyn piirroksen valtiopäivien avajaisista.

Kiinnostus näkyy edelleen Helsingin kaiun kuvallisen viikkolehden 51-52/1904 piirroksesta "Säädyt menevät Nikolainkirkosta Keisarilliseen linnaan".

Tuossa oli kyse vielä säätyjen valtiopäivistä. Pari vuotta myöhemmin aloitti eduskunta, jonka ensimmäinen kokoontuminen oli myös kansasta kiinnostavaa, Velikullan 12/1909 piirroksen mukaan "Utelias kansa ensimäistä eduskuntaa töllistelemässä".

Piirros oli tarkoittettu vertailukohdaksi tuoreemmalle näkymälle samassa lehdessä.

 

Miltähän näyttää tänään?

Sitaatti yhtenäisen kansakunnan ajatuksesta

Äidinkielen tunnilla luetaan edelleen Vänrikki Stoolin tarinoita ja Tuntematonta sotilasta. Historian tunneilla käsitellään Suomen historian merkkipaaluja ja korostetaan kansallista tarinaa. Yhteiskuntaopin koko idea on hakata nuorten päähän ajatus yhtenäisen demokraattisen valtion säännöistä.

Tämä on tietenkin propagandaa, mutta ainakin sen tarkoitus on yleishyödyllinen. Yhtenäisen kansakunnan ajatus estää monia ongelmia. Saamme lukea uutisista joka päivä, mitä käy, jos samassa valtiossa asuvilla ihmisillä ei ole yhteistä käsitystä kansallisesta identiteetistä. Syyriassa ihmiset identifioituvat omaan lahkoonsa, ei "Syyriaan": seurauksena on sisällissota, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Ukrainan itäosien separatismi on tietenkin pitkälti Venäjän ylläpitämää, mutta ennen sotaa monilla itäukrainalaisilla oli aidosti ennemminkin venäläinen kuin ukrainalainen identiteetti: he eivät ehkä halunneet osaksi Venäjää, mutta he eivät myöskään kokeneet olevansa "ukrainalaisia". Tämän vuoksi Venäjän oli helppo lietsoa konfliktia Ukrainan itä- ja länsiosien välille.

 Antti Värtö: Pohjantähden alla (Peruskoulupesula 25.3.2015)

Yleinen oppivelvollisuushan säädettiin vasta vuoden 1918 sodan jälkeen.

Suomalainen sotamies Parisissa

Teksti julkaistu Turun lehdessä 23.2.1884. Tositapaus tai ei, mielenkiintoinen kuvaus suomalaisesta miehestä.

Kun kuningas Kaarle XII eräänä aamuna piti sotamiesten katselmusta Liivinmaalla, sai hän kirjeen ministeriltään Parisista. Tämä kirjoitti Ranskan hovissa olleen keskustelun Narvan tappelusta, missä keskustelussa hänen ranskalainen majesteettinsa oli lausunut erinomaisen toivonsa saada nähdä niitä urhoja, joka olivat tapelleet kymmentä kertaa vahvemman vihollisen kanssa. Kuningas Kaarle luki kirjeen, pisti taskuunsa ja jatkoi katselmustaan. Kuningas saapui Porin rykmentin luokse ja katseli ilomielin suomalaisiaan. Kiiruusti käski hän erään urhoista astua esiin. Tämä oli valkotukkainen, leveähartioinen mies ruudinrikkoma koko kasvoiltaan, oikein sopiva edustaja jyrkästä, pelkäämättomästä  ja ykspäisestä kansaheimosta. Kuningas käski hänen heti lähteä sananlennättäjänä Parisiin, jonne hänen tuli viedä kirje Ruotsin ministerille. Eräs adjutanteista kirjoitti kirjeen, jonka kuningas seisoaltaan allekirjoitti. Saatujen käskyjen ja neuvojen mukaan saapui suomalainen ministerin hotelliin Parisissa. Ministeri silloin sattui juuri olemaan hovissa ja suomalainen, jolla oli käsky itse antaa kirje hänelle, antoi heti erään palvelijoista neuvoa itsensä sinne. Ministeri tuli etehiseen ja katseli isosella hämmästyksellä kirjeentuojaan ja käski hänen hiukan odottamaan. Hän palasi sisähuoneisin, jossa hovilaiset olivat koossa, ja kertoi kuningas Ludvigille että eräs Ruotsin soturi oli tullut Pariisiin. Hänen majesteettinsa käski heti että sotamies piti sisään kutsuttaman.

Kummastuksella katselivat kuningas ja muut ylhäiset sisään tulevaa miestä. Hänen yksinkertainen sininen takkinsa keltaisella vyöllä, jossa riippui jykevä, pitkä säilä, sekä hänen hirvennahkavarustuksensa ja suuret kintaat, nuo julman suuret saappaat, kaikki näytti niin eriskummalliselta. Naiset kokoontuivat vavisten yhteen, niinkuin jonkun villielävän nähden. Ei urhon silmäykset olleetkaan aivan lempeät. Hän tunsi luultavastk itsensä vähän hämmästyneeksi sen loiston ja komeuden tähden, joka tämän ainoan kerran hänen edessänsä loisti, mutta hän oli myöski vihainen siitä tunteesta, joka ei sovi soturille, ja se suuttumus juuri tekikin hänen kasvonsa niin jylhännäköisiksi. Sittenkun läsnäolijat olivat katselleet häntä vähän aikaa, käski kuningas hänelle tarjomaan jotain virvoketta. Naisväki olivat uteliaita näkemään miten tuo ihmeellinen olento söi, niin pian kun olivat siitä vakuutetut, ett'ei se söisi heitä itseään. Nyt tuotiin esiin eräällä pienellä tarjottimella pullo pienine ryyppylasineen sekä muutamia leivoskakkuja (makeisia). Mies silmäili vähän aikaa kummastuksella tätä hyvänä pitoa. Ruotsin ministeri sanoi hänelle, että hän saa nauttia ne. Silloin otti hän yhdellä kertaa kaikki leivoskakut eräästä pienestä vasusta, jossa ne olivat, mytisti ne yhteen könttiin ja tarttui pulloon. Ryyppylasin hän havaitsi kovin pieneksi. Hän mullisti yhdellä kertaa koko pullon sisällyksen kulkkuunsa ja söi leivoskkaut päälle niinkuin palasen nisuleipää. Kaikilla läsnäolijoilla oli sanomattoman hauska miehen raivoudesta

Kuningas käski kutsumaan erään miekkailunopettajan. Ministeri, jota näytti vähän hämmästyneeltä miehen kolkosta käytöksestä, hymyili, mutta ei sanonut sanaakaan, vaan antoi miehen toimia itsekseen. Miekkailunopettaja silmäili vähän aikaa vastustajaansa jollakin hämmästyksellä ja teki sen jälestä kohteliaan tervehdyksen, samalla kuin hän tarjosi hänelle miekkasinta (florettia). Mies katsoi kummastuksella miekkailunopettajaan, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan eikä ottanut miekkasinta. Miekkailunopettaja, tehdäkseen itsensä ymmärretyksi, teki muutamia tuuppauksia miekkasimen kärjellä soturin rintaan. Tämä punehtui, mutta seisoi liikkumatonna, ainoastaan valkoisenharmaat silmänsä säkenöitsivät. Miekkailunopettaja, ruhtaistuna kuninkaan ja naisväen naurusta, alkoi paremmin työtätä liikkumattoman vieraan päälle.

Eräällä hyvin sukkelalla liikkeellä tuuppasi miekkailunopettaja häntä ihau nenän päähän. Samalla otti urho kaksi askelta vastustajaansa päin, sylki kouraansa ja kumiseva korvapuusti oli vastauksensa loukkauksesta.

Ei korvapuusti juuri tainnut rikkoa miekkailunopettajan korvanahkaa, mutta heitti hänen vähissähengin toiseen seinään.

Kun veri juoksi miekkailunopettajan suusta ja sieramista matolle, pyrähtivät markkiisittaret ja herttuattaret mikä minnekin; yleinen huuto ja säikähdys valtasi hoviväen. Myöskin Ruotsin ministeri oli säikähdyksissään,mutta kiirehti kuitenkin käskemän tuon hirmuisen miehen palaamaan pois Parisista.

Kaarle XII ei ollut tyytymätön urhonsa käytökseen, vaan korotti hänen aliupseeriksi.

Kuva Versaillesin tiedottajasta vuonna 1692 Rijksmuseumin kokoelmista.

Historian huumorintajuttomuudesta ja nimettömästä kirjasta

Siperian sotavankeuden työstö on edennyt tässä kuussa niin, että alan olla lähellä loppua. Mikä aiempien kokemusten perusteella tarkoittaa, että vielä on tekemättä enemmän kuin arvaankaan.

Mutta olen nyt saanut siivottua "käsittelemättömistä" materiaaleista runokokoelman Sånger af en svensk fånge i Simbirsk. En lopultakaan lukenut siitä kuin ensimmäisen runon, mutta se kyllä kannattikin lukea. Runoilija (ilmeisesti Georg Henrik von Borneman) selittää olettaneensa sodan vievän hänet Saksaan ja Ranskanmaalle:

Till Tyskland hade väl vår förta resa gått,
Hvar wij mångt ärligt glas af bruna öhlet fått.

Seen hade wij besedt Franckrijkes stålta städer,
Sant hufwudsta'en Paris; hwarsom man uti kläder

Hwar månad skifftar om; thet ena modet haar
Knapt början fått, förr än thet åter ända taar

Venäjällä sotavankina ja miettii Pariisin muuttuvaa muotia. Tyyli ei ole minusta erityisen valittava, joten tulkitsin säkeet huumorintajun osoitukseksi. Mistä tuli mieleen se, kuinka usein menneisyyden ihmiset tulee nähtyä lainkuuliaisuuden ja uskonnollisuuden lisäksi vakavina ja huumorintajuttomina.

Käsikirjoitukseni vakavin (toistaiseksi huomattu) puute on otsikko. Kirjan lähtökohtana on kuvata esi-isäni Gabriel Sareenin sotavankikokemusta. Osittain se on samaa kuin muilla Viipurissa 1710 vangituilla ja loppujen lopuksi työstin siellä vangituista upseereista ja virkamiehistä kirjaan liiteluettelonkin. Kirjan nimessä olisi siis hyvä olla mainittuna Viipuri, sotavankeus, joku vuosiluku ja ehkäpä myös Siperia.

Viipurista 1710 sotavankeuteen Siperiaan
Sotavankina Viipurista Siperiaan ja takaisin 1710-1722
Viipurista Siperiaan ja takaisin 1710-1722
???

Kommentteja ja hyviä ehdotuksia otetaan mielellään vastaan.

... coco yhteiselle Cansalle minun nöyrän anomuxen...

SukuForumin taannoisesta sortumisesta pelastin syyskuussa 2012 postatun tekstin. Valitettavasti niin huolimattomasti, etten voi tunnistaa lähettäjää, joka ei ilmeisesti kertonut missä oli tekstin nähnyt. On kuitenkin niin makeaa tekstiä ettei voi jättää uudelleen julkaisematta. Jossain kopioi+liitä -toiminnossa on tainnut sanoja liimautua yhteen, mutta näkemättä alkuperäistä en uskalla/viitsi lisäillä välilyöntejä.

Kyseessä on Henric Brandtin hakemus pitäjänkirjurin ja Tornion käräjäoikeuden tulkin virkaan vuonna 1755.

Lisäys 27.4.2015. Oli jäänyt googlailua tekemättä. Kiitos kommentoijan täytyy täydentää ja todeta, että teksti on julkaistu Genoksessa 1(1930), s. 35-36

Cunnialliset ja toimeliset miehet, Lautamiehet ja yhteinen Cansa Ala-Tornion pitäjäsä

Caikella sillä Kitolisuden muodolla, cuin yxi sidottu sydän taita ylös ajatella, tahdon minä miös vellvolisesti tuta ja ylistä, sitä hyvyttä ja rackautta, jollatämä culuisa Tornion Seuracunda jo yli colmekymmendä vuotta ontahtonut erinomaisella mielisuosiolla, cohdata minun racasta ennentätä Herrasa edesmennyttä Isä Wajnajatanin ja minun surelle jiälejuotunutta äitiäni nin myös minua sijtä osalisexi tehdä; toivotan sydämmellisesti teile ja teidän lapsilen sen edest sen corceiman, Isän runsasta Siunausta Ja nijncuin nyt, minun edesmennen Isä vainajani cuoleman cautta, sekä pitäjän Skrifwarin, että cäräjän Tulkin virca ja toimitus on tullut avoimexi ja juotilaxi, täsä culuisas Seuracunnas ja sen cautta myös minun päleni sitä rascambi murhe ja kuorma langenut, minun rackahan muorini ja sisareni edescatsomises ja pallveluxes kyllä nöyräsä warattomasa tilasa, kuin caicille tietävä on, sen tähden edesannan minä tämän cansa tälle cunnioitettavalle oikeuden istuimelle ja coco yhteiselle Cansalle minun nöyrän anomuxen, että heidän tavalisen mielisuosions ja cutzumuisens cautta tulla ylösasetetuxi sihen nyt joutilasna olevaisen pitäjän Skrifwarin ja käräjätulkin toimituxen ja wirkan. Sen wacutuxen cansa minun puolestanin, että minä parahauden jälkin minun Jumalalda suodun mitan ja leviskän jälken, tahdon, viriäst, ja uskolisest, tehdä ja toimitta ,caicki, mitä eriomaisexi ette yhtesexi palveluxexi vaditan. Josa uscaluxesa yhteisen=kansan mielisuision päle minä edesmenen.

sen cunnioitettavan Lautamiehen viran ja yhteisen cansan

Palveluxen culiainen pallvelia

Hen: Brandt

Katsaus Juustilaan ja Juustilanjokeen

Jostain on aloitettava. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin viitteissä on puhtaaksikirjoitettu pätkät Viipurin pitäjän käräjiltä 20.–21.6.1643 (f. 196, 197). Ensimmäisessä Anna Juustenin perillisten jaettavana oli "eet Jorda godz under half skatt i Justilajåki såm Samptlighen hustro Annas barn till arffz fallit är". Eli puolikkaan veroyksikön osuus Juustilanjoesta. (Samasta oikeusjutusta G. Sarva: Tietoja Anna Juustenin jälkeläisistä. SSV 12 (1928))

Erikseen käsiteltiin Jorda godz under een heel skatt i Justilajåki. Tämä kokonaisen veroyksikön tila oli aiemmin kuulunut Johan Cröellin sukulaiselle (tarkemmin sanottuna serkulle) Anna Persdotterille ja tämän miehelle Olof Philipssonille. Kotivuorella myös viite "KA valtakunnanregistratuura 10.4.1647 f. 103", jossa Johan Cröellille vahvistetaan hans egen halfwa arfweiordh uthi Justilaiockiby och Wijborgz Sochn, Justilaiockiby Skattehemman ett uthi hwilket framledne Oluf Philipsson hafwer åboet.

Katsahdus maakirjoihin kertoo, että vuosina 1626-1642 yhden yksikön tila on merkitty Olof Philippsonille ja 1/2 yksikön tila Anna Juustenin aviomiehelle Hans Cröellille  (KA 6106:212v, 8567:2).

Ajassa taaksepäin mennen vuoden 1622 tilissä (KA 6077:3) yhden yksikön tila on merkitty Per Pålssonin leskelle eli Anna Persdotterin äidille. Oletettavasti siirtynyt siis perintönä.

Samassa listassa 1/2 yksikön tilan kohdalla on nimi Töns Bröijer. Joku ihana vapaaehtoinen on tehnyt Digihakemistoon yksityiskohtaisen listan Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin. Sen mukaan 7.6.1630 ajoi asiaansa "Bårgmestaren Tönnes Bröijer, sin swärmoders hustru Annas S: Hans Cröels skrifter". Kyseessä on siis Anna Juustenin vävy. Ilmeisesti Viipurin pitäjänhistorian kirjoittaja (s. 190-191) on sekoittanut jotain tuomiokirjoista poimimassaan Juustilanjoen kaupassa: "Hans Kroil myy apelleen Tönne Brolle 3.10.1623 puolen manttaalin tilan." Sillä Tönnes Bröijer on maakirjassa 1/2 yksikön tilan kohdalla maakirjoissa 1615, 1618 ja 1620 (KA 5997:10, 6038:5v, 6056:3). (Jully Ramsay käyttää nimestään muotoa Antoni Bröijer.)

Kustaa II Adolfin 7.6.1614 antamasta verovapauskirjeestä (J. E. Waarasen toimittamassa kokoelmassa Handlingar upplysande Finlands historia under Gustaf II Adolfs tid I 1611-1614. Del IV. 1874 sivuilla 304-305) näkyy, että Piispa Juustenin ja Anna-vaimonsa perinnöstä Ilola Äyräpäästä (2 veroyksikköä) ja Juustila Viipurista (puolikas veroyksikkö) olivat siirtyneet Paavalin tyttärelle Annalle ja Per-pojan leskelle Anna Mattsdotter. Missä tämä puolikas on maakirjoissa? 

Per Pålssonin hallinnan alun ja kulun hahmottamista haittaa hänen kuolemantuomionsa nuijasodan jälkeen sekä (aloittelijan silmissä) sekavasti vaihtelevat veroluvut Juustilan(joen) tiloilla. Wilhelm Gabriel Laguksen kirjassa Undersökningar om finska adelns gods och ätter eller Jesper Matsson Krus’ förteckning öfwer nye och gamble frelsis landhböndher uthi Finlandh a. 1618 med biografiska, genealogiska, heraldiska, topografiska och kameralistiska anteckningar (1860) on sivulla 548 lainattu Kaarle-herttuan 4.10.1599 päivättyä kirjettä, jossa mainitaan yksiselitteisesti hans gård Justila, joka nuijasodan loppuvaiheissa piti siirtymän kruunulle. Mutta Lagus on kopioinut samalle sivulle myös Perin lesken 7.6.1614 saamaa verovapauskirjettä, jossa gården Juustala, som hennes framl. man Peder Påulsson under skatt hafwer bekommit och hon härtill innehaft och besutit.

Ramsayn mukaan Per Påvelsson "Enligt kongl, bref af 4 sept. 1587 fick han till en behaglig tid njuta, bruka och behålla de 5 1/4 skattmark jord, som han besitter uti Wiborgs län i Juustila joki, Naulasaari och Lihaniemi byar, fri för alla årliga utskylder och rättighet, som af dem bör utgå." (KA 5671:61). Tätä vastaa maakirjassa 1588 (KA 5599:8v-9) varhaisin löytämäni Per Påvelsson esiintymä.

Usein on esitetty, että hän sai tilan isältään, joka olisi saanut sen Jöns Justeenilta. En näe tälle mitään todistetta selaamissani tileissä, joku osaavampi voi korjata tietojani kommenttilaatikkoon. Juusteen-nimiset tai sukuun kuuluvat esiintyvät nimittäin tileissä tavalla, joka tarjoaa paljon tulkintamahdollisuuksia ja vähän varmuutta. Ottaen huomioon alkuperäisen lähteen lisäksi omat luku- ja tulkintavirheeni.

Juusteneista en siis saanut täyttä tolkkua, mutta sittemmin Juustilassa...

 ... Topeliuksen kirjan En resa i Finland. : Första serien.(1873) kuvituksessa Juustilan sulku.

Äidinperinnöstä kiinnipitäneet

Inrikes tidningar julkaisi 18.12.1798 mielenkiintoisen näköisen otteen kihlakunnanoikeuden pöytäkirjasta. Jos oikein ymmärrän, oli käyty oikeutta Johan Henrik Bröijerin vaimon jättämästä perinnöstä ja voitolle olivat päässeet tyttäret rouva Strömborg ja Catharina Bröijer.

Kiitos sukunimien henkilöiden jäljille on helppo päästä. Jully Ramsayn tutkimuksen perusteella Johan Henrik Bröijer oli syntynyt avioliiton ulkopuolella 24.3.1747 Asikkalassa. Hiskiin kirjastussa kasteessa ei aviottomuudesta jälkeä ja pojan äitinä on Johanna Catarina Gestrin. Avioparilta he näyttävät myös Asikkalan rippikirjan 1770-76 sivulla 21, jossa perheessä on kolme poikaa.

Johan Henrikin nimellä kasteita hakien vaikuttaa selvältä, että hänen vaimonsa oli Ulrica Lang. (Lapset: Johanna Florentina s. 29.9.1772, Sophia Albertina s. 22.4.1774, Hendrica Charlotta s. 18.6.1777 ja Maria Cathar. s. 23.4.1785) Avioliitto oli solmittu Asikkalassa 28.12.1771 ja Ulrica kuollut 49-vuotiaana 7.3.1794. (Rippikirjassa yhdessä Kurhilassa 1780-1789 s. 7 ja 1790-1797 s. 7,  jossa myös Strömborgin nainut tytär.)

Sukunimi Gestrin  liittyy myös Ulricaan. Tämä selvisi Terttu Sainion Genos-artikkelista, jossa Ulrika Langin (s. 20.12.1744) äidiksi kerrotaan Florentina Sofia Gestrin ja isäksi luutnantti Carl Henrik Lang. Lang omisti artikkelin mukaan Orimattilan Mallusjoen Terriniemestä edellisen puolisonsa perintönä. Tämä tuskin oli "halfwa Kartano Krono Berustade Säteri", joka ilmoituksessa mainitaan?

Mutta "Hoimela tredjedels Rusthåll, Rosnäs kalladt" on selvästi Kurhilan osa, jossa tytöt viettivät lapsuutensa. Se jäi isän hallintaan eliniäkseen, mutta hän katoaa rippikirjan sivuilta jo 1797. Rippikirjoissa Kurhilan kylässä on erikseen "Kartano", jota isännöi 1700-luvulla Lang (esim 1780-89 s. 5), ja Hoimela, jossa säätyläisiä ei näy ollenkaan.

Toivottavasti lopputuloksena oli, että tyttäret saivat mitä heille kuului ja oli kertaalleen tuomittukin. Varmistus vaatisi lainhuutojen etsinnän, joka ei ole tämän blogikirjoituksen puitteisiin sopivaa.