Historiantutkimuksen päivät, jälkikirjoituksia

Torstaista. Kuunnellessani Kaarlo Arffmanin esitystä 1700-luvun almanakkamerkinnöistä mieleeni pulpahti lempikirjani kuvaus toiselta ajalta. Hilja Valtosen romaanissa Neiti Talonmies almanakasta ja lähdekritiikistä seuraavasti

Tirrosen räätäli otti akkunan pielestä kaksi kärpästen ja torakoiden likaamaa almanakkaa: Tirrosella oli myös käytössä allakannurkkasysteemi. Siihen hän merkitsi pukujen sovitus- ja valmistuspäivät. Muita merkkejä ei almanakoissa ollut, sillä minä katselin niistä joka päivä nimipäivät, kuunpimennykset ja auringon laskut. [...]
Minä sopotin opettajaneidille, ettei almanakassa ollut itsenäisyyspäivänä mitään merkkejä äidin veloista, eikä kenenkään veloista. Tirronen oli kirjoittanut jälkeen päin.
Jykäräisen Tuomas-isäntä sanoi: Että. Tirroskan puheisiin ei kukaan Peräpellolla usko. Tirronen taas on tunnetusti jämtti mies, jonka allakan reunaan pitää luottaa.

Lauantaista. Opetushallituksen käyttämät kysymykset ovat valitettavasti salaisia, mutta raportissa Historian ja yhteiskuntaopin oppimistulokset perusopetuksen päättövaiheessa 2011 oli muuta mielenkiintoista sisältöä.

Sivulta 42 alkaa asennekysymysten tulosten käsittely. Sukupuolten välillä on selvä ero, sillä asteikolla -2...+2 pojat pitävät historiasta oppiaineena 0,29 verran, kun taas tyttöjen näkemykset ovat nipin napin negatiivisella puolella. Pojat arvioivat osaamisensa paremmaksi kuin tytöt, mutta sivun 49 taulukko kertoo varsinaisissa kysymyksissä selviytymisen suhteen tilanteen olevan päinvastoin (lukuunottamatta ajan hahmottamista). Hyödyllisenä oppiaineena historiaa ei pitänyt kumpikaan sukupuoli: poikien keskiarvo oli nolla ja tyttöjen -0,04. Jos muutos faktojen opettamisesta kriittiseen ajatteluun saadaan läpi, toivottavasti syntyy myös ymmärrys oppiaineen hyödyllisyydestä.

Rantalan esityksessään mainitsemaa empatiatehtävän vastauksia ruoditaan sivulta 83 alkaen.

Tehtävässä 149 pyydettiin pohtimaan, miksi jotkut amerikkalaiset kohtelivat saksalaisia sotavankeja huonosti. Tehtävä pohjautuu Matti Virtasen Helsingin Sanomissa 1995 julkaistuun artikkeliin, jossa kuvataan amerikkalaisten vartijoiden toimintaa sotavankileireillä. Keskeisessä asemassa on tuolloin sotavankina olleen Wilhelm Ter-Neddenin kuvaus tapahtumista.

Kuunnellessani tuli mieleen torstaiaamuinen Mirkka Danielsbackan esitys väitöskirjatyöstään, jossa pyritään selittämään miksi suomalaiset kohtelivat neuvostovankeja sekä hyvin että huonosti. Vastaavaa analyysiä siis odotetaan peruskoulun päättäneiltä!

Oppilaat olivat myös vastanneet kysymykseen Olen harrastanut historiaan ja yhteiskuntaoppiin liittyviä asioita esim. lukenut historiaan/yhteiskuntaoppiin liittyviä kirjoja, katsonut elokuvia, pelannut historia-aiheisia pelejä jne. vaihtoehdoin en yhtään, alle vuoden, 1–2 vuotta 3–4 vuotta, yli 5 vuotta. Vastausvaihtoehdot ovat erilaisia kuin Pilvi Torstin kysymyssetissä, mutta tuloksia olisi silti kiva tarkastella rinnakkain. Valitettavasti Opetusministeriön raportissa ei ole näkyvissä vastausten jakaumaa, vain niiden korrelaatio asennekysymyksiin ja varsinaiseen koetuloksen. Korrelaatiota oli, mutta raportin kirjoittajat tarkentavat, ettei vaikutussuhteiden suunta ole selvä:

... harrastavatko oppilaat historiaa tai yhteiskuntaoppia, koska he pitävät näistä oppiaineista ja menestyvät niissä hyvin vai vaikuttaako oppiaineissa menestyminen siihen, että oppilaat kokevat historiaan tai yhteiskuntaoppiin liittyvät asiat kiinnostavina ja he ovat alkaneet opintomenestyksen vuoksi harrastaa näihin liittyviä asioita.

Historiantutkimuksen päivät, pe lounaan jälkeen

Lounaan jälkeen oli keynote Arppeanumin auditoriossa. Kaksi muuta olin jättänyt väliin, mutta onneksi tähän menin ja sain nähdä oikein kunnon vanhan ajan luentosalin. Heti pänni ettei ollut kameraa mukana.

Hollantilainen Pieter Spierenburg puhui otsikolla Exploring the Global History of Homicide and Organized Murder. Viimeisistä sanoista tuli mieleen mafiatyylinen "organized crime", mutta Spierenberg tavoitteli "tavallisen murhan" vastakohtaa: kansanmurhia ja joukkosurmia. Nämä ovat useiden esitysten perusteella nimenomaan 1900-luvun ja 2000-luvun ilmiö. Spierenburg hahmotteli syitä sille, miksi aikaisemmat ajat eivät ole mukana. Järkevältä kuullosti kuolleiden määrän suhteellistaminen tuolloiseen väkilukuun.

Tieteiden talolle palattua oli tarjolla kahdessa sessiossa viiden esityksen verran lisää rikollisuutta. Riitta Laitinen puhui 1600-luvun kaupunkielämän tutkimuksen yhteydessä esiin tulleista varkaiden karkottamisista. Yhdessä esittelemässään tapauksessa varas tuli kerta toisensa jälkeen takaisin. Jäin miettimään, että minne muualle hän olisi voinut mennä? Tuolloin oli työvoimapula eli oliko toivoa, että pitäjään ilmaantuva vieras olisi voinut saada uuden elämän?

Riikka Miettinen tutkii 1600-luvun itsemurhatuomioita. Siis sitä, että tuomittiin itsemurhan tehnyt, ruumis. Rangaistuksena oli ruumiin käsittely. Ankarimmillaan poltto metsässä ja lievimmillään hiljainen hautaus kirkkomaahan.

Jari Eilola oli käynyt läpi Uudenkaarlepyyn oikeuspöytäkirjoja vuosilta 1660-1700 ja etsinyt mainintoja lapsista. He eivät olleet rikoksentekijöitä vaan vanhempiensa puolustettavia, tapettavia, holhottavia, satunnaisesti todistajia. Mielenkiintoisimmalta kuullosti juttu, jossa esiintyivät koulupoikien perässä (konkreettisesti!) kulkevat tytöt.

Anu Koskivirran otsikkona oli Maantielle surmatut aviottomat lapset Venäjän vallan alkupuolella. Kyseessä on osa isompaa perhesurmatutkimusta, jolle veikkaan medianäkyvyyttä valmistuessaan. Jo tässä osiossa oli rinnastusmahdollisuuksia politiikan kehityksen kauhukuviin: 1800-luvun alun au-äidit jäivät tukiverkkojen ulkopuolelle ja näkivät ainoana ratkaisunaan imeväisikäisen lapsensa murhaamisen. (Kyse ei siis ollut vastasyntyneistä.)

Viimeisenä Pasi Saarimäki kertoi 1930-luvun avioerohakemuksissa näkyvästä väkivallasta. Vieressäni sattui istumaan Arkistolaitoksen työntekijä, joten tarkistin aineiston saatavuutta. Vain käyttölupa-anomuksella, minkä hyvin ymmärrän.

(Reija Satokangas kertoi omasta päivästään (osittain) samassa tapahtumassa blogissaan.)

Historiantutkimuksen päivät, pe ennen lounasta

Perjantaiaamuna ei session valinta ollut vaikeaa. Tietenkin Henkilöhistoria ja elämäkertatutkimus.

Ensimmäisinä puhuivat Kaarina Reenkola ja Aleksi Ahtola. Molemmat työstävät väitöskirjatutkimusta Aino Achtésta ja aviomiehestään, toinen toisesta ja toinen toisesta. Reenkola pyrkii Heikki Renvallin kautta tarkastelemaan fennomanian kehitystä, aineistonaan pariskunnan kirjeet. Ahtola puolestaan tutkii Achtén ja Bruno Jalanderin kautta julkisuuden mahdollisuuksia ja rajoja.

Molemmat keskittyivät esityksissään henkilöiden elämänkuvaukseen. Ei haitannut minua, sillä perustiedot Achtéstakin olivat olemattomat, puhumattakaan aviomiehistään. Kosketuspintaa "omaan maailmaani" tuli maininnasta, että Lapuan liikeen Achté-vastaisuus lakkautti Savonlinnan oopperajuhlat. Lapuan liikkeen vaikutuksista on siis vielä oppimista ja rinnastuksia nykyaikaan riittää.

Toisen esityksen pitivät Niina Timosaari ja Julia Dahlberg (av En märklig historia). Molemmat tutkivat Edward Westermackia ja ovat kirjoittaneet yhteisen artikkelin hänen väitetystä homoseksuaalisuudestaan. Josta eivät olleet löytäneet yhtään kritiikin kestävää lähdettä.

Muistitietoa oli vähän ja historiantutkijan kyseenalaistettavissa. Senkin lähde on saattanut olla  oletukset perustuen naimattomuuteen, homoseksuallisuuden tutkimiseen, yhteyksiin homoseksuaalisiin piireihin ja oleskeluun alueella, jolla oli vapaamielinen maine. Dahlberg luki mainion esimerkin Vantaan kaupungin Sateenkaari-Suomi -sivustolta:

1800-luvun lopulla Marokkoon suuntautuneella kenttätyömatkalla Westermarck tutustui paikalliseen nuoreen mieheen, palvelija Abdessalam El-Baqqaliin, jota hän kutsui "Shereefiksi" ja "Sidiksi". Heille muodostui suhde, joka kesti yli 40 vuotta. Marokko edusti vuosisadan vaihteessa monille eurooppalaisen sivistyneistön homomiehille mahdollisuutta elää avoimesti vailla oman kulttuurin moralistista painolastia.

Suhde oli ja kun kyse oli marokkolaisesta, siis homoseksuaalinen. Looginen päättelyvirhe jokseenkin ilmeinen.

Timosaari ja Dahlberg toivat esiin muitakin hyviä näkökulmia ja enemmän on varmaan vielä artikkelissaan. Valitettavasti en saanut muistiin, missä se on ilmestymässä.

Tämän jälkeen vaihtoehdot olivat kaikki yhtä mielenkiinnottomia. Päädyin ruotsinkieliseen 1700-luvun sessioon. Siellä Kirsi Vainio-Korhonen esitteli Ujostelemattomat-kirjan teemoja. Lukemisen jälkeen oli ehtinyt unohtua, että kätilöiden piti osallistua opetusmielessä ruumiinavauksiin. Uutta oli Vainio-Korhosen paljastus, että kustantaja ei sallinut mainita kirjan etukannessa 1700-lukua, kun se on niin ikävä?!

Sairastumisen takia session puheenjohtaja Christer Kuvaja paikkasi esityksellä Uudenmaan kielirajoista 1700-luvun lopulla. Näistä kirjoittamansa artikkeli ilmestynyt jossain, melko äskettäin. Se on suomenkielinen ja pitänee lukea, että ymmärtäisin enemmän. Nyt sain irti sen, että selvien kielirajojen kohdalla 1700-luvulla oli maantieteellinen este tai ainakin asumaton alue.

Lisäksi paljastui uusi osuus Böckerin 1830-luvun tilastoista ja sen myötä kaksikielisyyden ikuisesti vaikea määrittely. Yleisöstä tuli mainio kysymys lomakkeiden täyttäjien motivaatiosta. Oliko tuolloin  jostain syystä edullista ilmoittaa pitäjässä olevan suuri määrä kaksikielisiä?

Historiantutkimuksen päivät, to kahvin jälkeen

Kahvitauon jälkeen oli vuorossa sessio Hyödyllisen tiedon maailmat, joka esitteli saman nimisen tutkimushankkeen projekteja. Aluksi Minna Ahokas ja Päivi Räisänen Schröder esittelivät lyhyesti kyseistä hanketta, joka heikkolaatuisen muistiinpanoni perusteella käsittelee tiedon tuottamisen ja välityksen prosesseja 1700-luvulla, erityisesti pappeja ja talonpoikia.

Tiedosta kun puhuttiin, niin ajatukseni hyppäsivät parin viikon takaiseen Inkeri Koskisen esitykseen ja aloin miettimään onko suomalaista kansanomaista tietokäsitettä mahdettu tutkia. Mikä on on ollut hyväksytty tapa luoda tietoa jne.? Palasi mieleen myös taannoinen ajatuksenpuolikas siitä, että englannissa on erikseen sanat proof ja witness kun taas suomeksi "todistus" on monimerkityksellinen...

Harharetkieni päätyttyä Ahokas oli jo pitkällä oman aiheensa esittelyssä. Ehdin sen verran mukaan, että ymmärsin tutkimuskohteena olevan pappien yhdistys, jolla oli valituksellisiakin tarkoitusperiä. Päivi Räisänen Schröder taas tarkastelee Johan Frosteruksen kirjaa Hyödyllinen huvitus..., jota ei pidä erehtyä luulemaan hupailuksi, eikä myöskään pelkäksi luonnontieteelliseksi oppikirjaksi. Mukana on nimittäin vahvasti uskonto.

Kaarlo Arffman oli vasta aloittamassa tutkimusta Kansankieliset almanakat ja niiden reunamerkinnät, mutta esityksessään tuli esiin monta mielenkiintoista kysymystä. kuten se, että tarkalle vuodenkierrolle syntyi tarve vasta kristillisen kirkkovuoden myötä. Ellei kansanuskossamme ollut sittemmin unohtuneita puolia...

Ennen almanakkoja tieto kirkkovuodesta oli vain papilla. Painotuote toi haltijalleen siis arvokasta/hyödyllistä/voimallista tietoa. Vihdoinkin lukutaidosta oli käytännön hyötyä! Ja heräsi halu tehdä omia merkintöjä, vaikka käytössä ollut tila oli vähemmän kuin marginaalinen. Omaan muistiin ei enää tarvinnut luottaa, niin paljoa.

Merkintöjen osalta Arffman oli tutustunut vasta digitoituihin almanakan lehtiin. (Näin se digitaalisten aineistojen käyttö leviää.) Niistä oli löytynyt esimerkkejä merkinnöistä, joista selkeimpiä ovat ruokouspäivät, jolloin kirkossa olo oli erityisen pakollista. Kuningas ilmoitti vuosittain vaihtuvat päivät almanakan painoon menon jälkeen joten näille merkinnöille oli selvä tarve.

Viimeisenä puhui Esko M. Laine. Hän esitteli lukukulttuurin "kaksi Suomea", jotka jakaantuvat Pähkinäsaaren rajan mukaan. Lännessä lukutaito oli paremmalla tasolla ja Itä-Suomessa paettiin kuulusteluja ja jouduttiin jopa kristillisen yhteiskunnan ulkopuolelle lukutaidottomuuden vuoksi. Kriittinen kommentti esityksen lopussa muistutti, että kyse saattoi olla vastarinnasta eikä välttämättä häpeän ja rangaistuksen pelosta. Muistammehan Juhani Ahon Panun. (Pitäisikin lukea uudestaan, kun en ihan tarkalleen muista.)

Omakustantajalle ja harrastajatutkijalle mielenkiintoinen osa Laineen esitystä oli maininta Tuomas Ragvaldinpojan anomuksesta painaa uudelleen kaksi saarnaa. Tuomiokapituli eväsi hakemuksen vedoten Tuomaksen säätyyn.

Historiantutkimuksen päivät, to ennen kahvia

Torstaina alkoivat lauantaihin asti jatkuvat Historiantutkimuksen päivät Helsingissä. Luin muutama kuukausi sitten huolellisesti tapahtuman verkkosivut ja kun ei puhuttu koulutusvaatimuksista mitään, laitoin ilmoittautumisen menemään. Sain kuittauksen ja mahdollisuuden maksaa osallistumismaksu, mutta silti jännitti Tieteiden talolle mennessä. Jos ovat asentaneet elämäntapahistorioitsijoiden tunnistimet ovelle?

Jos olivat, eivät ne toimineet ja puolipäivän jälkeen istuin ensimmäisessä sessiossani: Historiantutkimuksen lähestymistavat. Siellä Mirkka Danielsbacka puhui otsikolla Historiantutkimus ja evoluutiopsykologia - esimerkkinä sotavankien kohtelu. Tuloksiaan Danielsbacka ei suuremmin esitellyt mutta mainitsi keskeisiksi neuvostovankien käsittelyä selittäviksi käsitteiksi itsepetoksen, ksenofobian ja empatian.

Odottelen väitöstään mielenkiinnolla. Evoluutiopsykologian olen näköjään täällä toissa kesänä maininnut ja oli kiva kuulla, että sitä oltiin nyt soveltamassa suomalaisessa historiantutkimuksessa. Mahdollisesti ensimmäistä kertaa, sillä yleisössä istunut Kimmo Katajala aloitti kommenttinsa toteamalla kyseessä olevan "uusi näkökulma".

Toiseksi sessiokseni valitsin Modernisaation 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, joka ei ollut yleisömagneetti. Seminaarin luonteeseen kuuluu, ettei tiedä olisiko toisaalla parempaa, mutta omaan valintaani olin kyllä tyytyväinen. Antti Harmaisen esityksestä 1900-luvun taitteen uususkonnollisista suuntauksista historiantutkimuksen kohteena opin itse asiasta ja hahmotin hetken ajan kirkkaampana, ettei rationaalisuuden aikaa ole koskaan oikeastaan ollutkaan.

Suvi Rytyn esitys Miksi kansa kuhnaa? Sairausteorian ja parannuskäytännön merkitys luonnonparannustavan suosiolle 1900-luvun alun Suomessa oli käytännönläheisempi ja todella mielenkiintoinen. Kylpyhoitoihin törmäsin Elämänmäellä, mutta en ollut tajunnut niiden levinneen myös kansansuosioon. Näin kuitenkin oli ja se näkyi sanomalehtien lisäksi piirilääkäreiden ilmoituksista, joista Rytty oli koonnut kartan.

Kuhne-liike oli lähtenyt Saksasta, jossa haluttiin teollisuuden ja kaupunkien tuhoama terveys palauttaa poistamalla kuonat auringossa, höyryssä ja vedessä. Aika jännittävää, että tarvetta oli myös luonnon parissa edelleen asuvilla suomalaisilla. Heihin ilmeisesti vetosivat sekä painetut että kerrotut parannuskokemukset. Ja halpaakin kylpeminen oli.