Kahvitauon jälkeen oli vuorossa sessio Hyödyllisen tiedon maailmat, joka esitteli saman nimisen tutkimushankkeen projekteja. Aluksi Minna Ahokas ja Päivi Räisänen Schröder esittelivät lyhyesti kyseistä hanketta, joka heikkolaatuisen muistiinpanoni perusteella käsittelee tiedon tuottamisen ja välityksen prosesseja 1700-luvulla, erityisesti pappeja ja talonpoikia.
Tiedosta kun puhuttiin, niin ajatukseni hyppäsivät parin viikon takaiseen Inkeri Koskisen esitykseen ja aloin miettimään onko suomalaista kansanomaista tietokäsitettä mahdettu tutkia. Mikä on on ollut hyväksytty tapa luoda tietoa jne.? Palasi mieleen myös taannoinen ajatuksenpuolikas siitä, että englannissa on erikseen sanat proof ja witness kun taas suomeksi "todistus" on monimerkityksellinen...
Harharetkieni päätyttyä Ahokas oli jo pitkällä oman aiheensa esittelyssä. Ehdin sen verran mukaan, että ymmärsin tutkimuskohteena olevan pappien yhdistys, jolla oli valituksellisiakin tarkoitusperiä. Päivi Räisänen Schröder taas tarkastelee Johan Frosteruksen kirjaa Hyödyllinen huvitus..., jota ei pidä erehtyä luulemaan hupailuksi, eikä myöskään pelkäksi luonnontieteelliseksi oppikirjaksi. Mukana on nimittäin vahvasti uskonto.
Kaarlo Arffman oli vasta aloittamassa tutkimusta Kansankieliset almanakat ja niiden reunamerkinnät, mutta esityksessään tuli esiin monta mielenkiintoista kysymystä. kuten se, että tarkalle vuodenkierrolle syntyi tarve vasta kristillisen kirkkovuoden myötä. Ellei kansanuskossamme ollut sittemmin unohtuneita puolia...
Ennen almanakkoja tieto kirkkovuodesta oli vain papilla. Painotuote toi haltijalleen siis arvokasta/hyödyllistä/voimallista tietoa. Vihdoinkin lukutaidosta oli käytännön hyötyä! Ja heräsi halu tehdä omia merkintöjä, vaikka käytössä ollut tila oli vähemmän kuin marginaalinen. Omaan muistiin ei enää tarvinnut luottaa, niin paljoa.
Merkintöjen osalta Arffman oli tutustunut vasta digitoituihin almanakan lehtiin. (Näin se digitaalisten aineistojen käyttö leviää.) Niistä oli löytynyt esimerkkejä merkinnöistä, joista selkeimpiä ovat ruokouspäivät, jolloin kirkossa olo oli erityisen pakollista. Kuningas ilmoitti vuosittain vaihtuvat päivät almanakan painoon menon jälkeen joten näille merkinnöille oli selvä tarve.
Viimeisenä puhui Esko M. Laine. Hän esitteli lukukulttuurin "kaksi Suomea", jotka jakaantuvat Pähkinäsaaren rajan mukaan. Lännessä lukutaito oli paremmalla tasolla ja Itä-Suomessa paettiin kuulusteluja ja jouduttiin jopa kristillisen yhteiskunnan ulkopuolelle lukutaidottomuuden vuoksi. Kriittinen kommentti esityksen lopussa muistutti, että kyse saattoi olla vastarinnasta eikä välttämättä häpeän ja rangaistuksen pelosta. Muistammehan Juhani Ahon Panun. (Pitäisikin lukea uudestaan, kun en ihan tarkalleen muista.)
Omakustantajalle ja harrastajatutkijalle mielenkiintoinen osa Laineen esitystä oli maininta Tuomas Ragvaldinpojan anomuksesta painaa uudelleen kaksi saarnaa. Tuomiokapituli eväsi hakemuksen vedoten Tuomaksen säätyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti