Lokakuu alkoi palautepurskeella. Tieteellisen oloinen teksti sai yleisarvion "taas oikein hyvä ja mielenkiintoinen kokonaisuus!" ja vertaisarvioimaton artikkeli oli toisen päätoimittajan mielestä "hyvää työtä". Väikkärin ekat tusina sivua puolestaan tulivat Opinahjossa apua tarjonneelta takaisin täynnä kommentteja "ei näin" ja oli ilmiselvää, että työtä vaaditaan.
 |
| Jean Jacques Rousseaun koottujen teoksien kuvitusta British Library |
Työtä oli kuussa tehtävänä eli erinäisiä dediksiä jonossa. Tärkeimpinä viime kuun lopussa hyväksytyn artikkeliehdotuksen kirjoittaminen ja ensi kuun seminaaripaperi Opinahjoon. Onneksi sain älynväläyksen kysyä Ohjaajalta saisinko tuoda artikkelin seminaarisessioon, joka on juuri sopivasti viikkoa ennen artikkelin vaadittua palautusta. Sain luvan, mikä helpotti syntymässä ollutta stressiä ja osoittautui muutenkin siunaukselliseksi.
Nimittäin keskittymällä artikkeliin, joka kutistui hyväksytyn päällystakin mallista hyvin lähelle tuluskukkaroa, luin kaksi merkityksellistä artikkelia. Toisen olin löytänyt väikkärin kirjallisuuskartoituksessa ja vilaissut läpi, mutta todennut hyödyttömäksi. Artikkelin puitteissa se oli relevantti ja pääsi tarkempaan lukuun. Itse asian ohessa huomasin kirjoittajan puhuvan kirjahankkeesta, joten kipaisin kirjastoon hakemaan syntyneen teoksen. Se ei tuonut olennaista lisätietoa, mutta sisälsi viitteen kirjoittajan toiseen artikkeliin, joka osoittautui väikkärin(kin) kannalta käänteentekeväksi.
En päässyt heti kirjoittamaan uutta, sillä olin HiTu-päivillä kuulemassa yhtä ja toista. Kotiin palattua ensimmäinen yö oli unettomin aikoihin. Kelasin väikkärin rakennetta ja juoksin useamman kerran työpöydän ääreen tekemään muistiinpanoja. Ajatukset kestivät päivänvalon ja käänsivät väikkärin tutkimuksellista tavoitetta joitakin asteita. Eli uusiksi menee otsikko, käsitteellistykset ja teoriat sekä tutkimuskysymykset. Olisi tämän aiemminkin voinut tajuta, mutta ainakin oma väikkärintekoni on ollut sitä, että pitää vaan yrittää yhtä ja toista ennen kuin palaset loksahtavat kohdalleen. Vähän niinkuin kokeellista tutkimusta...
Ennen HiTu-päiviä olin SLS:n järjestämässä mainiossa iltapäivätilaisuudessa tiedeviestinnästä. Erityisesti Ruotsista paikalle maksettu konsultti palautti mieleen, että esitysten rakennetta ja kohdeyleisöä olisi hyvä pysähtyä miettimään. Humanistisen tutkimuksen esittelyyn ehdotettu rakenne "problem, lösning, nytta, aktion" ei kuitenkaan (ainakaan) miettimättä istu. Paikalla olleet tuttavani tarttuivat hanakimmin ohjeeseen, että viimeisellä kalvolla ei saa olla "kiitosta" vaan jotain aktivoivaa kuten yhteydenottotiedot. Itse huomasin itselleni vieraampien aiheiden HiTu-päivien sessiossa, että alussa selkeästi esitelty ongelma, johon esityksen sisällöllä vastattiin, teki eetvarttia.
Tiedeviestintää käytännössä oli alkukuusta se, että Twitterissä tuli vastaan promo Kansanvalistusseuran tiedotteesta "Millaista on kasvaa väitöskirjatutkijana asiantuntijaksi? Tutkijat avaavat keskustelun akateemisen maailman reunaehdoista" , joka puolestaan markkinoi Aikuiskasvatuksessa julkaistua tieteellistä artikkelia "Väitöskirjatutkijat akateemisessa maailmassa: Kultapoikia, ”huijareita”, haamututkijoita ja lannistuneita", jonka tutkivat ja kirjoittivat Anni Piironen, Minni Matikainen ja Minna Maunula. Vaikka oli OA ja verkossa, promoamatta olisi mennyt ohi. Nyt minulla oli sitten mahdollisuus tunnistaa itseni jostain kahden ensimmäisen luokan välimaastosta.
Artikkelin uudelleen avattuani katse osui sanaan asenne. Mieleen tuli HiTu-päiviltä äskettäin aloittanut Opinahjon väikkärintekijä, joka oli jo aiemmin tehnyt positiivisen vaikutuksen tervehtimällä iloisesti ja kiittämällä antamastani "avusta". Pisteensä kohosivat Tampereella edelleen, kun hän ei jäänyt odottelemaan vaan oli ihan itse "nykinyt hihasta" yhteistä tuttavaamme.
Asenne voi tietenkin mennä yli. Käynnissä olevan artikkelikirjoituksen puitteissa palasin vanhan lempparin eli Georg Ståhlbergin pariin. Hänhän yritti Turun akatemiassa päästä väittelemään, mutta hanke torpattiin hallinnon toimesta. Mahdollisesti siksi, että pohjatietonsa eivät olleet kovin kummoiset ja yliopisto-opinnot vähäisiä. (Hmmm... miksiköhän koen kohtalonsa kiinnostavaksi?) Ståhlberg ei suostunut näkemään rikkaa omassa silmässään ja selitti tapahtunutta myöhemmin kolmannessa persoonassa seuraavasti
...refused to him only; for they had, by consulting among themselves, uttered, that if this was allowed him, his abilities might be known, and applauded by the publick in general, and by most part of the learned within the kingdom; and, accordingly, it would then be impossible for them, any more to put a stop to his being accepted and patronized by virtous friends, and men of integrity.
Just joo. Ehkä olisi ollut Ståhlbergille(kin) parempi yksin puurtamisen sijaan saada palautetta ja tukea jo työtä tehdessään. Tästä tematiikasta tuli tässä kuussa vastaan video The Supervisory Relationship in Qualitative Research, joka perustui blogitekstiin, jossa todettiin (itseäni) lohduttavasti "desiring supervisory support doesn’t make you a less competent or independent researcher". Vähemmän sain irti Tara Brabazonin juuri päättyneen ongelmallisten ohjaajien sarjan tyypeistä (White pointer shark supervisor, Helicopter supervisor, Battery Hen Farmer Supervisor, Loch Ness Monster Supervisor, Bower Bird Supervisor, The Parent Supervisor, Predator Supervisor, Chihuahua Supervisor, Flamingo Supervisor), mutta tunnistin yhdestä kuvauksesta itseni. Yritän ottaa opikseni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti