Pohjantähdessä julkaistiin 15.5.1867 seuraavat tarinat otsikolla "Kaksi ihmettä" ja saatteella "Esimerkkinä siihen, kuinka vähäpätöisistä ja luonnollisista asioista tulevat usein suuret ja luonnottomat kummitus-jutut, taika-uskoisen rahvaan keskuudessa liikkeelle, olkoon nämät kaksi todellista seikkaa."
I Hirmuinen kummitus. Keväillä 1861 kuultiin, penikulma K—n kaupungista, eräästä rappio-myllystä, liki valtatietä, hirmuinen huuto ja loilotus. Se huusi yötä ja päivää, levittäen pelkoa ja kauhua kylän asukkaissa, jossa ei semmoista uskaliakkoa löytynyt, joka olisi hirvennyt mennä tuota katsomaan. Kyytipojat olivat silloin pahassa pulassa kuin sattuivat yön-aikana kyytistä palaamaan. Kalman-karvaisina he aina pääsivät sieltä kylään ja jokaisella oli uutta ihmettä kerrottavana.
Mutta eräänä iltana täytyi muutaman piikan lähteä isäntänsä asialle, ja kulkea tuon peljätyn myllyn ohitse. Tultuansa myllyn tienoille, alkoivat kuulua loilotus, ulvonto ja vankuminen; mutta hänen täytyi väkiselläkin kulkea matkaansa. Jo tuli, myllypuroon raketulle, sillalle. Mutta nyt alkoi hän kuulta monenkinmoisia ääniä: mikä itki kuin lapsi, mikä vinkui kuin sika, mikä ulvoi kuin koira, mikä taas jyrisi kuin karkea, maanalainen, miehen ääni, ja myllystä läksi monipäinen, monisarvinen, valkeaan kaapuun puettu, kummitus piika-raukan jälkeen. Silloin pani hän paraat voimansa jaloilla jättääksensä kummitusta, mutta pari hyppäystä, ja — hän kelletti nurin-niskoin sillalla. Näin jutteli piika, vähissä hengin kotiinsa päästyä; miten asiansa lienee käynyt, sitä emme tiedä.
Tämä tapaus pani viimeinkin tuon pitkämielisen kylän asujamet raivoon: päätettiin panna naapuri kylään lähettiläs, sieltä mainiota tietäjätä noutamaan. Mutta ennenkuin tietäjä maille joutui, pelasti heidät siitä pahasta eräs matkustavainen herra. Herra ajoi kyytillä ja myllyn tienoille tultua alkoi kyytipoika vaikeroida: "kuin taas piti sattua öiseen aikaan." Ääni myllystä kuului kuulumistansa. Herra uteli asiaa. Poika jutteli kaikki. Myllyn kohdalle tultua hyppäsi herra alas, tutkiaksensa asiata. Mutta poika ei tohtinut hievahtaa paikalta; hän pelkäsi herralle pahoin käyvän. Herra silmäili tarkkaan ja huomaisikin pian kummituksen — katsos ihmettä! Se oli myllyn vipu, jota tulva-vesi kiikutti toista puuta vastaan.
Kyläläiset pitivät herran suurena, velhona. Heidän päähänsä ei mahtunut että yksi myllyn-vipu olisi voinut koko kylää peljättää. Tästä hyvästä työstä he ovat sitte myöten kiitollisuudella muistelleet häntä. Piika elää vielä ja kuolee varmaan siinä uskossa että paholainen on häntä rääkännyt S—ojan myllyllä.
II. Lentävä herra. Venäjän rajalla on K—n kappelissa, synkällä sydänmaalla yksinäinen talo. Heinäaikana 1863 oli emäntä lapsinensa vaan kotona. Pellon aidan takaa, metsästä, tuli silloin kummallinen vieras taloon. Hän oli puettu paremmin kuin pappikaan, kenkänsä olivat lasia kirkkaammat ja kädessä hänellä oli kummallinen torvi. Vaikka niin outo, tiesi hän selittää pienimmätkin maanpaikat koko tienoossa emännälle, mikä vaan puheeksi sattui. Hän katseli pihalla torveensa sanoi näkevänsä kolme kirkkoakin; — eihän ne olleet oikean ihmisen silmät. Hän tahtoi emännältä maitoa ja söi kummallisia teoksia laukustansa. Lähtiessänsä antoi emännälle rahaa jota ei kukaan tuntenut, ja mikä ihmeellisintä, ei kukaan nähnyt oven aukiavan ulosmennessänsä, eikä kukaan tiennyt mistä hän tuli tahi mihinkä hän meni.
Asiasta puheltiin sitten kauvan niillä tienoilla monia ihmeitä, vaan se luulo juurtui viimein emännän vakuutuksista varmaaksi että hän kulki lentämällä, sillä eihän semmoisilla kengillä käynyt muka saloja kahlominen. Lentävää herraa muistellaan vieläkin näillä tienoilla.
Todenmukaisesti se onnellinen, joka joutui näin kummalliseen huutoon, oli maanmittari L., joka aikoseen aamusalla sydänmaan poikki, kulki toimituspaikkaansa ja einehti V—vaarassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti