Luutakauppaa Helsingissä

 Wikipedian perusteella Eero Sissala muutti vuonna 1870 Helsinkiin jossa hän toimi suutarina ja vuodesta 1881 myös nahkakauppiaana. Vuonna 1891 julkaistussa romaanissaan Munkkiniemen Elsa kuvattu luutakauppa voi siis olla todenperäistä, sillä turhahan sellaista yksityiskohtaa olisi ollut kehitellä. Kyseessä on kotikäsityö, josta ei ole ylettömästi tietoa, joten fiktiotakin kannattaa tarkastella.

Ensimmäinen luutakauppias on Elsan äiti:

Munkkiniemen kartanon maalla oli mökki-pahainen. Tuo yksi-akkunainen rakennus, jolla oli aikanaan ollut kunnia seisoa kartanon pellolla ja tehdä riihen virkaa, sai toimittaa vanhoilla päivillään ihmisasunnon ammattia. [...] Töllin asukasta kutsuttiin Leski-Annaksi ja luutamuijaksi. Hän oli Munkkiniemen rengin leski. Hänellä oli viisi-vuotinen Elsa niminen tyttö. Tyttö sinisilmäinen keltatukkainen sai kesäisin seurata äitiänsä metsissä ja vointinsa mukaan auttaa äitiänsä; pääasiassa kumminkin sai hän kulkea retustaa äitinsä hupina.

Pian oppi tyttö tuntemaan tienoot ja seudun metsät ja saaret. Äidillä oli nimittäin oma venhe, jolla mentiin ja käytiin välistä uskomattoman etäällä. Sillä myöskin kuletettiin tavarat Hietalahden rantaan, josta niitä sitten äiti kantoi pitkin kaupunkia. Äidin kera mittaillessa Helsingin katuja oppi pian Elsa tuntemaan kaupungin kadut, talot ja enimmän osan ihmisistä, jotka Helsinkiläisiksi itseänsä kutsuivat.

Mökkiläinen saattoi siis elättää itseään luutia tekemällä. Äidin kuoltua 11-vuotias

Elsa yksin jäätyänsä tuumi mitä hänen nyt olisi tehtävä. Ruoka oli hyvin vähissä ja raha aivan lopussa. Mennäkö Munkkiniemeen, kuten rouva oli käskenyt, vai lähteäkö luutia kaupunkiin viemään, joita oli joku määrä valmiina, kun ei äitinsä viimmeisinä päivinä päässyt niitä kulettamaan. Nyt oli kumminkin äidin hoitaminen loppunut ja Elsalla vapaat kädet mennä minne halutti. 

 

Silloin sitoi Elsa luutanipun, heitti sen selkäänsä ja alkoi astua kaupunkiin. Kevään lämpöinen aurinko puristi hänestä monta hikipisaraa. Niin raskas ei ollut ennen hänelle luutanippu kuin sinä päivänä. Hän ei tahtonut jaksaa kantaa sitä ensinkään ja hän luuli tulevansa aivan sairaaksi. Hän tunnusteli itseänsä oliko hän toden tottakin sairas, vaan kun luudat olivat selästä poissa ei ollut sairauttakaan. [...] Pian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa kiiruhti kaupungista pois.

Seuraavana päivänä 

Kun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan vähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä, kuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen utelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni poika itkien, pieni luutanippu vierellänsä. 

 

"Mistä poika? Mitäs itket?" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella pojan suruun. 

 

"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja minä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä, kun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa, äidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä." [...]

Sitten menivät Matti ja Elsa erääsen kauppapuotiin, jossa rikottiin hopearaha kupariksi, sillä Matti tahtoi antaa Elsalle puolet. Kun siinä tuli puheeksi Matin äidin kurja tila kotona, osti kauppias Matin luudat, maksaen niistä hyvän hinnan, ja antoi vielä pojalle evästä kotimatkalle.