Lähteistä ja vaikenevasta virallisesta historiantutkimuksesta

1) Viikon totisten uutisten rinnalla kuplassani nousi minimyrsky Hesarin jutusta, jossa promottiin Katja Kallion uutta romaania. Itse en koskaan lukenut koko juttua, mutta vaahtosin silti:

Hesarin kirja-arvostelun verkkoversion kuvatekstissä "Katja Kallio kaivoi maata Hangossa ja löysi idyllisen huvilakaupungin kielletyn salaisuuden " ja ingressissä "Aihetta tutkiessaan hän kaivoi esiin paitsi hankolaisten muistoja, myös valtavan määrän sodanaikaisia esineitä.". Toivottavasti tilaajille näkyvässä jutussa asiaa ei esitetä kuin muut eivät olisi Tulliniemessä käyneetkään. Olisi (taas) törkeää tutkimuksen ohitusta.

Artikkelin lukeneet kiinnittivät huomiota virheelliseen käsitykseen muistitietotutkimuksesta. Esimerkiksi Kati Katajisto kommentoi: "Tieteessä ei pidetä muistitietoa "subjektiivisuuden saastuttamana". Huoh. Muistitietoa käsiteltävä vain lähdekriittisesti. Ihmisen muisti tutkitusti heikko." Yleistä suosiota kuplassani sai Ulla Savolaisen, Riikka Taavetin ja Anne Heimon mielipidekirjoitus, josta toivoisi menevät laajaan jakeluun virkkeet 

Menneisyydestä kertovat lähteet eivät koskaan ole itsessään luotettavia tai epäluotettavia. Tutkijan ammattitaitoa on analysoida kunkin lähteen ominaisuuksia ja arvioida sitä, minkälaisia kysymyksiä kullekin lähteelle voi esittää.

2) Kirjoitus loppui viitteeseen toistuviin väitteisiin "”tutkimattomista”, ”vaietuista” tai ”salatuista” aiheista ja tutkimusaineistoista." Olin juuri edellisenä päivänä käyttänyt tämän toiston vitsiin "Norrlantilainen nudistikultti 1774 - tästäkään ei ole koskaan kerrottu. ", kun löysin Caledonian Mercuryssa 29.8.1774 julkaistun Tukholmasta lähetetyn uutisen:

In the province of Nordland, a new religious sect has lately been discovered; it consists of above 200 persons, who perform divine service in the woods, where they appear naked, and after some ridiculous ceremonies, light large fires and pass through the flames; by which, the say, they are purified from their sins, and bind the devil from doing mischief. The leaders were committed, and are to be examined.

Lehden uutiset osoittautuivat lähdekriittisesti erittäin hankaliksi (mistä enemmän myöhemmin) ja hyvin todennäköisesti totta on korkeintaan se, että jonkun uskonnollisen ryhmän johtajat on roudattu kuulusteluihin. Ja 1700-luvun Ruotsin uskonnollisesta elämästä on toki tehty tutkimusta. 

3) Mutta jos joku vaikenee, niin se on "virallinen historiankirjoitus", kuten yhdessä historiantutkijoiden kesken käydyssä viikon Twitter-keskustelussa todettiin ihmetellen samalla (taas kerran) sen olemassaoloa. Koska minulla oli parempaakin tekemistä yritin googlauksella saada kiinni siitä, mistä kaikesta tämä instanssi on viime vuosina vaiennut.

Tyypillinen esimerkki on alkuvuoden Ylen juttu, jossa ensin "[Romaanikirjailija] Tommi Kinnunen kutsuu itseään menneiden aikojen mieheksi ja haluaa kirjassaan Ei kertonut katuvansa antaa äänen ihmisille, joista virallinen historiankirjoitus on vaiennut." ja sitten "Rovaniemeläissyntyinen historiantutkija Marianne Junila on ollut Tommin tärkeä tietolähde. Marianne on tutkinut erityisesti saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten siviilien arkielämää ja yhteiseloa aseveljeyden aikana Lapissa." Eli virallisen historiankirjoituksen vaikeneminen ei tarkoita sitä, ettei akateemista tutkimusta ole.

Sama asetelma on Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun yliopettajan Leena Muotion kirjoituksessa, jossa sukututkimus "haastaa niin sanottua virallista historiantutkimusta kertomalla vallanpitäjien ja yhteiskunnan rakenteiden historiaa suuntaamalla huomion arkipäivän pieniin tapahtumiin ja tavallisten ihmisten elämään (ks. esim. Salmi-Nikander 2008). Se on usein myös kodin, naisten ja lasten historiaa, josta virallinen historiankirjoitus on lähestulkoon vaiennut." Akateeminen mikrohistoriaa on tehty vuosikymmeniä ja naisten sekä lasten historiaa myös.

4) Virallinen historiantutkimus on tietenkin vaiennut jo kauan. Kanavassa on julkaistu jo vuonna 1985 Jaakko Itälän artikkeli Virallinen historiankirjoitus ja maatuvat myytit : kuka historioi virallisesti? Se ei ole digitaalisena saatavilla toisin kuin Mikko Pollarin vuoden 2012 lopulla julkaistu Elokuvaohjaaja Härö ja ”historiankirjoituksen” mysteeri. Se loppuu - lähes 10 vuoden väliajan huomioon ottaen - melko masentavasti:

Olisivatko ”historiankirjoituksen” edustajat ehkä osaltaan vastuussa siitä, että ”virallisen historiankirjoituksen” tai ”historiankirjoituksen” käsitteitä voidaan edelleen käyttää tähän tapaan ilman, että hälytyskellot alkavat soida? Tulisiko tutkijoiden pohtia, mitä olisi tehtävissä historiankirjoitusta koskevien yleistysten ja niistä johdettujen vastakkainasettelujen purkamiseksi?