Museolauantai Turussa

Viikko sitten palatessani Tukholmasta jäin kökkimään Turun satamaterminaaliin pariksi tunniksi ja kellon lähetessä kymmentä siirryin Turun linnaan. Kylttyyriväki oli kirjamessuilla ja museoissa rauhallista.

Linnassa kiinnosti kesällä avautunut näyttely Outo luonto, joka oli kyllä altavastaajan asemassa Epäihmisyyden museon jälkeen. Ajatuksena nykytaiteen ja museoesineiden yhdistäminen kiinnosti. Käytännössä teokset eivät avautuneet ja näyttelytekstit olivat asiallisen tylsiä. Ei yllättävää, ei oivaltavaa. Eläimet ovat kotieläimiä, saalista, apureita, lemmikeitä, tarujen aiheita ja tieteen kohteita. Blaa-blaa.

Hätkähdyttävin oli pelikaanihavainto.

"Hänet näkee harvoin Saksassa, mutta Intiassa hän esiintyy ylen määrin. Ja yksi heistä tuli vuonna 1605 Suomeen Turun linnan luo, ja ui siellä joitakin päiviä linnan ympärillä, ja kiljui tapansa mukaan kunnes tuli ammutuksi, ja sen nahka lähetettiin kuninkaalle, ja on siellä vielä tänä päivänä. Selitin sen saapumisen merkitsevän vieraan joukon saapumista meren yli tyhjän säkin kanssa, jonka he tahtovat tässä valtakunnassa täyttää, mikä myös tapahtui." - Sigfridus Aronius Forsius vuonna 1605 Turun linnan edustalla nähdystä pelikaanista.

Tämä ei tainnut olla mukana viime vuonna lukemassani Timo Vuorisalon kirjassa Kolme simpanssia Nummenmäellä. Turkulainen eläinkirja.

Linnasta lähtiessäni katsahdin aikajanaan ja totesin (yllättymättä), että Kustaa III:n Turun matka oli mainittu, mutta Kustaa IV Adolfin 1802-reissu, jolla käytiin linnan luona, ei. Mitä halutaan muistaa...

Linnan jälkeen suuntasin Forum Marinumiin. Muistaakseni en ole siellä aiemmin käynyt ja perusnäyttelynsä uudistuksesta pyöri blogi, jonka lukemisesta ei jäänyt mitään mieleen.

Lipun Museokortilla lunastettuani olin järkyttynyt havaitessani, ettei museossa ole säilytyskaappeja. Ollenkaan. Miksi? Jätin oman reppuni lipunmyyjän tiskin alle ja katselin myöhemmin kun toinen kävijä kantoi mukanaan täysikokoista matkalaukkua selkärepun lisäksi. Luulisin, että ilman olisi ollut hauskempaa.

Tosin oliko tarkoitus olla hauskaa? Heti aluksi törmäsin Suomen laivan rakennuksen historiaan esitettynä neljällä pitkällä tekstillä ilman mitään kuvia tai piirroksia. (Kuvani keskellä.) En jaksanut lukea kuin alun, enkä ymmärtänyt osaa termeistä.

Pitkiä tekstejä oli paljon myös uusitussa perusnäyttelyssä. Ainoa niiltä vapautettu alue oli perämoottorihuone, jonka koko sisältöä ei saanut yhteen kuvaan.

Verrattuna Kotkan ja Rauman merimuseoon täällä tuntui olevan enemmän esineitä ja merisota oli saanut huomattavan sijan. Mutta monissa huoneissa oli vaikea hahmottaa, missä teemassa mentiin. Ja tekstiä riitti.

Paitsi siitä yhdestä asiasta, josta olisin sitä kaivannut. Ainakaan en onnistunut löytämään mitään esittelyä L. Törnrothin meriaiheisille piirroksille, joita oli enemmän kuin nämä kaksi.

Poislähdettyäni luin ulkoseinästä perusnäyttelyn mainoslauseen "Kerron sinulle tarinani...", joka ei vastannut mitenkään kokemustani. Henkilöbiografioita (eli lisää pitkiä tekstejä) oli toki pitkin näyttelyä, mutta tarinoilta ne eivät otokseni perusteella vaikuttaneet.

Lopuksi kävin Wäinö Aaltosen museossa tutustumassa Pietarin valtiollisesta uskontojen historian museosta lainattuihin teoksiin. Itse museossa en ole Pietarissa käydessä älynnyt käydä. Toivottavasti saan joskus mahdollisuuden, sillä ainakin tämä valikoima oli upea.

Mutta vaikeaselkoinen kattaessaan useita kulttuuripiirejä ja uskontoja. Näyttelyn seinätekstissä todettiin, että

Ymmärtääksemme uskontoa käsitteleviä taideteoksia meidän on syytä erotaa toisistaan uskonnon harjoittamiseen tarkoitetut kulttiesineet ja muut uskonnollisia aiheita kuvaavat taideteokset. Lisäksi voidaan kysyä, vastaako teos uskonnollisen yhteisön tarpeita vai kuvaako se uskonnollista aihetta ulkopuolisen silmin. Taiteen tekijällä, tekohetkellä ja teoksen tilaajalla on merkitystä sen sisällön tulkitsemissa.

Erinomaisia pointteja. Mutta näyttelyssä kävijälle ei annettu huoneryhmittelyä kummempaa apua tulkintaan. Ainakaan oma sivistykseni ei riittänyt täyteen ymmärrykseen. Eniten mietitytti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa vanhauskoisista tehdyt maalaukset. Seinätekstin mukaan ryhmä "nousi uudenlaiseen arvoon, koska siinä nähtiin venäläisyyden elävän kaikkein autenttisimpana". Mutta uskonharjoittajia ei suinkaan esitetty maalauksissa positiivisessa tai arvostavassa hengessä.