Poikkesin Lasten kaupunkiin

Sederholmin talon uusi muoto avautui tiistaina. En käyttänyt avajaiskutsuani (kröhöm, olenhan Helsingin kaupunginmuseon ystävien maksava jäsen) vaan poikkesin pikaisella tutustumiskäynnillä keskiviikkona. Minulla oli etukäteiskutina, että tulisin museosta pitämään. Oikealla asenteella oli ehkä osuutensa siinä, että poistuin tyytyväisenä, mutta voinen esittää joitakin analyyttisempiäkin pointteja.

Kenkien päälle laitettiin tossut. Ei pintojen suojelemiseksi, vaan siksi, että kävijät saisivat viihtyä lattiallakin. Erilliseen naulakkohuoneeseen voi jättää päällysvaatteet ja syntynee fiilis, että tänne jäädään joksikin aikaa eikä vain kävellä läpi. Positiivista.

Ensimmäisessä isossa huoneessa elettiin 1700-lukua ilmeisesti ilman yhtään aitoa esinettä. Kevyellä lavastuksella oli luotu satama ja pieni kadunpätkä, joka muistutti vahvasti Hakkaraisen talon alakertaa. Eli kelpasi minulle. Kiva lisä oli upottava muovilattia, joka simuloi katujen sontaa. Pitkospuilla oli mukavampi kävellä silloin ja nyt.

Pienessä välitilassa oli epämääräistä (ainakaan en nähnyt mitään rajaavaa esinettä tai tekstiä) aikaa edustava kauppa, jossa taisi olla (ainakin ohjatun) leikin kestäviä esineitä. Seuraavassa tilassa nukketeatterin teko oli täydessä menossa, mutta en saanut selville, minkälainen yhteys sillä oli historiaan. Seuraavassa huoneessa oli pienikokoisilla ihmisillä mahdollisuus pukeutua historiallisesti ja mahdollisesti karata teattterin lavalle?

Yläkerrassa tunnelma oli ripauksen museomaisempi, mutta ei liikaa. Kouluhuone oli käyttövalmiudessa ja havaintomateriaalit vitriinikaapeissa niinkuin koulun varastohuoneessa eikä museo-museossa.

Lasten leluja ja vaatteita esittelevässä huoneessa tavaroita oli laitettu tavanomaisempaan vitriiniin, mutta se oli pöydän korkuinen ja helposti metrin mittaisten katsottavissa sivusta ja pidemmille päältä. Esineiden taustoista oli tarjolla selkeillä kuvilla (kiitos!) varustetut infolehdykät, jotka näyttivät olevan jopa loogisesti sijoitettujakin. Ehkä niiden sisällöstä olisin keksinyt jotain nipottamista, mutta en ehtinyt vilaista kuin yhtä.

Infolehdyköiden lisäksi tekstiä oli vain yksi blokki per huone. Eikä tainnut edes olla joka huoneessa. Hyvä. Erityisesti pidin tekstistä perheiden monimuotoisesta historiasta nukkekotien huoneessa.

Finaali oli mummola, josta oli jo Hesarin (18.11.2012) jutusta lukenutkin. Perässäni tuleva seurue yritti vääntää tv:n päälle, joten kyllä siellä oli kuin kotonaan. Varsinkin kun löysin vanhempieni glögimukit keittiön hyllyltä.

Mitään uutta en oppinut, mutta pystyn helposti kuvittelemaan Lasten kaupungin huonetiloihin sekä virallista museopedaa että lasten ja seuralaistensa välistä tiedon muodostusta. Eli tilaa on jätetty omalle ajattelulle ja elämyksellisyydelle. Millaista olisi jos...

P. S. Pitäisiköhän minun olla huolissani siitä, että pidän eniten lapsille suunnatuista museoista?

Kuvat: Sakari Kiuru / Helsingin kaupunginmuseo