Suomalaisen muinaistutkimuksen ja kansatieteen alkeet

Kaapro Jääskeläisen (oik. August Bernhard Mäkelä) mukaan, julkaistu kirjassa Iloisia juttuja vuonna 1888:

1. Suomalaisten käsitys muutamista yleisistä asioista.
Maailma on Kalevalan mukaan syntynyt linnun munasta. Luonnollista siis on, että käsitys maailmasta vivahtaa käsitykseen linnusta. Puhutaan maailman silmistä. Muutamat ihmiset ovat maailman suussa. Huonolle jälelle joutuneet voi korjata maailman jaloista. Mutta maailman nenästä, korvista ja käsistä ei tiedetä. Samoin: puhutaan linnun silmistä, suusta ja jaloista, mutta ei nenästä, korvista eikä käsistä. Linnut tekevät pesäkseen ja muuksikin leposijakseen kuopan. Samoin lauletaan: »Maailma minua nyt paljokin vaivaa Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa».

Maan pyörimisestä on suomalaisilla vanhuudestaan hämärä käsitys. Hämärä, koskapa he saatuaan silmiä hämärtävän iskun, huomaavat että maailma pyörii heidän silmissään.

Onni ei pure eikä puske, vaan onni potkasee. Ei se siis sovi koiran nimeksi, vaan hevosen. Vieläpä puhutaan onnen ohjista ja siitä että onni vetää jotakuta. Hyvä onkin istua onnen kelkkaan.

Valheella ovat erityiset kengät. Sanotaanhan: »en minä valheen kengillä kulje!» -- Mutta päättäen siitä että: »lyhyet ovat valheen jäljet», valhe käyttää matkoillaan puujalkoja.

Nälkääkin sanovat suomalaiset »nähneensä», mutta ei ole tietoja sen ulkonäöstä.

2. Muinaissuomalaisten yhteiskuntaoloja.
Virkamiehet näkyvät saaneen nimityksensä voitelemalla, niinkuin israelilaisillakin. Sitä todistavat säkeet: »Voilla voidan voudin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari toruisi eikä vouti vormahtaisi.»

Muutamat tutkijat arvelevat, että voita ja sianlihaa olisi käytetty rintatähtien ja kunniamerkkien asemesta. Ainakin olisi näillä merkeillä silloin ollut suurempi käytännöllinen arvo kuin nyt. -- Toivottavasti vastainen tutkimus ratkaisee tämän asian.

Naisten nykyisellä orjuudella ei ole perustusta entisyydessä. Naimattomat neitseet olivat kunnan kirjureina, henkiherroina j.n.e., koska puhutaan joutumisesta vanhan piian kirjaan.

Vanha runo kertoo että miehet: »Arvelevat akkojansa, kuulevat lutuksiansa, Pelkeävät piikojansa.» Näyttää naisilla siis silloin olleen oikeus antaa muitakin iskuja kuin silmäniskuja.

Oppineita on kahta lajia, niinkuin oppiakin: korkeata ja syvää. Korkeasti oppineita tietysti ovat tähteintutkijat ja torninvahdit. Syväoppisia taas merimiehet ja haudankaivajat.

Koululaitos on ennen ollut eläinkunnankin käytettävänä. Niiden aikojen kokemuksesta on syntynyt sananlasku: »Vaikea on vanhaa sutta kirjalle opettaa.» Vieläkin kuuluvat ahneet rovastit luettavan lehmiä.

Hulluinhoito on ollut huonolla kannalla. Eivät näy näitä onnettomia ihmisinäkään pitäneen, vaan juhtina. Sillä sanoohan vanha lause: »Hulluilla herrat kyntävät.»

3. Suomalaisten elinkeinoja.
Metsästys on ollut korkealla kannalla, sillä ikivanhoista ajoista on otuksien rauhoittaminen ollut tunnettu. Esim. riihtä tapetaan ainoastaan syksyisin ja talvisin.

Ampumataito on ollut suuri. Pakko olikin oppia ampumaan, sillä huonoja ampujoita pidettiin pilkkana. Nykyään pidetään pilkkana vain miesten kuvia sotaväen ampumaharjoituksissa.

Kalastus on vanha elinkeino. Siihen ovat suomalaiset niin tottuneet, että kalastajat mieluimmin asuvat jonkun lahden pohjassa, ahvenien seurassa.

Kauppatavarana näkyvät suomalaiset pitäneen m.m. omaa päätään, sillä usein on mies jossakin päänsä kaupalla. Kauppatarkoituksia varten kaiketi myös usein ihmisiä pannaan pussiin.

Mutta kun rahan korko on korkealla, on kauppa niin huonossa kunnossa, että sitä täytyy hieroa.

Koti-eläimiä ei juuri ole tarvittu, sillä suomalainen ajaa mukavasti hyvällä reellä. Muutamat, esim. Antti nimiset ajavat aisoilla.

Vetoeläiminä käytetään astioita, peliä, nauloja, huushollia y.m. Sanotaanhan: »tuo saavi vetää tynnyrin jyviä» (joka jo on sievä kuorma), »se peli vetää», »se naula veti», »voi kun se huusholli vetää.»

4. Suomalaisten elämäntarpeet: asunnot, vaatteet, ruuat y.m.
Rakennuksia ei suomalainen tarvitse. Hän on hyvin tyytyväinen pitkävartisissa saappaissaan, ehyissä sukissaan, ja voipi ilosta hypellä tervatuissa lapikkaissaan.

Juhlatilojen sattuessa tanssitaan valkeissa hansikkaissa.

Ulkohuoneet suomalaisia yhtä vähän huolettavat. Eivät he esim. tallia tarvitse, sillä hevoset saattaa panna huonoon kenkään.

Vaatteet ovat suomalaisille tarpeetonta mukavuutta. Usein voi matkoillaan maaseuduilla sydäntalvellakin nähdä paljaita talonpoikia.

Rahakukkaro on liikaa ylellisyyttä. Suomalainen voi panna koko vuotisen palkan suuhunsa. Mutta paljoa varmempi on panna rahansa viinaan, sillä niin väkevässä nesteessä se parhaiten säilyy.

Muutenkin on suomalaisilla suuri luottamus viinaan ja läheinen ystävyys. Mies on viinaan menevä ja viina on mieheen menevä. Tämän sopusoinnun kannalta on helppo selittää suomalaisten tavatonta:

Ruokahalua. Mies saattaa syödä kokonaisen puurovadin, puisen tahi savesta valetun y.m. astioita. Näitä ruokia keitettäissä tarvitaan semmoista kuumuutta, että pata kiehuu, takkiraudasta valettu pata.

Mutta usein tyytyy suomalainen miedompaankin ruokaan. Miestä voi esim. sanoilla syöttää. Ja joskus, kun intoutuu mies, voi hän syödä kokonaisen päivän (ei aurinkoa vaan aikaa).

Ihmissyönti. Vaikea on ratkaista kysymys, ovatko suomalaiset muiden pakanain tavalla olleet ihmissyöjiä. Siltä se vähän näyttää. Ei ennusta hyvää, kun mies toiselle sanoo: »älä suuhun tule, ennenkuin entisenkään nielasen!» -- Tosin sanotaan: »ei mies miestä syö!» Mutta sillä ei ole todistettu, eikö miehellä olisi tapana syödä vaimoja ja lapsia.

Sivumennen sanoen, ei ihmislihan syöminen niin kummaa ole. Niinkin hyviä ystäviämme ja niin viattomia olentoja kuin omia saappaitamme, voimme pitää ihmissyöjinä, milloin ne syövät ihmisten jalkoja.

5. Suomalaisten sukuperä, uskonto ja luonne.
Suomalaisten sukuperä on hyvin yhtäpitävä kehitysopin kanssa. Sitä todistavat sananlaskut: »Vaikka suku sutena juoksisi, kun itse ihminen olen,» ja »Susi isäni; karhu emoni: kun minusta mies tulisi!»

Suomalaisten uskonto ja vanhat jumalat ovat yleisesti tunnetut. Mutta huomattava on, että vieläkin tavataan paljon silmän palvelijoita.

Itsepäisyyttä osoittaa se, että suomalainen saattaa ikänsä asua vuoren alla eikä pyri poiskaan.

Ei hän myöskään pakene, vaikka räystäät tippuvat.

Vähäpuheisuuteen lienee syynä se, että Suomen mies syötyään panee leukansa tahi ainakin hampaansa naulaan.

Kevytmielisyyttä osoittaa se, että kalliita lamppuja ja kyntteliä pannaan tuleen. Moni on tunkenut tupakkansa ja pannut piippunsakin tuleen, vaikka ei ole ensinkään aikonut lakata tupakoimasta.

6. Luonnontieteellinen tutkimus suomalaisten ruumiista.
Luut eivät ole tärkeät suomalaisessa ruumiissa. Joskus jäävät ne kokonaan pois matkasta, jolloin syrjäisten täytyy huomauttaa: »korjaa luusi!»

Nahka on melkein yhtä tarpeeton. Urhoolliset miehet eivät näy sitä viitsineen itse kantaa, koska halveksien sanotaan: »Arka nahkansa kantaa!»

Pää on ankara ruumiin osa, sillä usein täytyy miehen itsensäkin pelätä päätään.

Omituista kyllä, näyttää suomalaisen pää olevan ontto, sillä miehellä voi olla lakki päässä, joskus kaksikin lakkia. Sopii suomalaisen päähän muutakin tavaraa, esim. silmälasia sankoineen päivineen. Samoin voivat he tukehtumatta pitää huivia kaulassaan j.n.e.

Moitittavaa huolimattomuutta on, ett'eivät tullivirastot ole ottaneet näitä asioita huomioonsa; sillä kätkemällä kalliita kappaleita erityisiin jäseniinsä, voivat suomalaiset harjoittaa laveata tullipetosta.

Päässä näkyy myös asuvan suomalaisen henki, sillä muut ihmiset kuolevat, jos heiltä kaula katkaistaan, mutta suomalaiselta pitää vielä lyödä pää poikki.

Sydämessä voisi henki asua yhtä mukavasti kuin esim. rautatievaunussa, sillä sydän on kovin rauhaton paikka. Milloin on sydän kulkussa, milloin suussa, milloin kintaan peukalossa j.n.e.

Silmät ovat vielä rauhattomammat, sillä ne ovat suuria urheilijoita. Kesällä silmät uivat kyynelissä. Talvella luultavasti luistelevat niiden jäätyneellä pinnalla. (Tämä ei kuitenkaan ole tieteellisesti todistettu).

Semmoisella luonnolla ne tietysti harvoin pysyvät kotona, ja omistajan on pakko lainata toisilta silmiä. Niinpä lapsilla usein ovat isänsä tahi äitinsä silmät.

Korvia suuresti säästetään ja lyödessäkin niitä kartetaan. Annetaan vain ympäri korvia.

Nenä on hyvin sitkeää laatua. Sitä saa niistää kuin kynttilää koko elämänsä ijän, ja kuitenkin se täysimittaisena seuraa omistajaansa hautaan. Myös voi suomalainen pistää nenänsä yhteen ja toiseen paikkaan ja taas asettaa sen sijallensa.

Suu on suomalaisella suuri, koska joskus kannattaa antaa toiselle suuta.

Kieli voi olla ulkona suusta. Silloin voidaan kieltä pieksää, jos haluttaa, ja myös kieliä kantaa.

7. Suomalaisten ruumiinkoko ja kasvojen muoto.
Suomalaisten ruumiillinen suuruus on hyvin vaihteleva. Toiset ovat hyvin suuria, toiset hyvin pieniä.

Sieväkokoinen mies on se, jolla on kymmenhenkinen perhe hartioillaan ja vielä appi ja anoppi niskassa.

Usein tavattava pituus on noin 6 tai 7 metriä. Sillä mitalla voipi seista »toinen jalka haudassa, toinen haudan partaalla», kun asetusten mukainen hauta on 2 tai 3 metriä syvä.

Mutta peräti pieniä ovat ne, jotka voivat seista oven raossa, sillä ovessa tavallisesti ovat ahtaammat raot kuin seinässä.

Pieni ja notkea ruumis täytyy olla sillä, joka voi hypätä toisen nenälle.

Erään tunnetun pikku elävän tavalla saattaa suomalainen huvikseen kiikkua toisen tukassa eli nivuksissa. Tämän huvituksen sanotaan olevan vaimoväellekin tunnetun.

Ihmeekseni kuulin kerran erään järkevän miehen sanovan: »Väistypäs vähän, että pääsen tuohon pöytälaatikkoon!» En olisi uskonut hänen sinne mahtuvan.

Hävyliäisyyden vuoksi tavallisesti hyvin vähän ja ihan viimeiseksi puhutaan kasvojen kauneudesta. Muinaissuomalaisten sankarillista ulkomuotoa kuvaa esim. nimitys partasuu. Nykyään on parta ulkopuolella suuta.

Sotaiset ja uhkaavat lienevät silloin miehen kasvot, kun voidaan sanoa: »tuolla miehellä on pää kuin partaveitsi!»