lauantai 25. marraskuuta 2017

Marianna Hohenthal (1734-1812)

Tänään julkistetaan Tiina Miettisen kirja Tasavallan juuret. Suomen presidenttien esipolvet. Juhlan kunniaksi blogissa kesällä kirjoittamani elämäkerta esitädistäni, joka on yhden presidentin (Ståhlberg) yksi esiäiti (Marianna Hohenthal). Näköjään jätin tekstistä lapsuuden pois ja muutakin korjattavaa on. Ja lisää ehkä tuoreen kirjan myötä. (Lähdeviitteillä varustettu versio täällä.)

Marianna Hohenthalin ja aviomiehensä Fredrik Bogislaus von Essenin varhaisin tunnettu lapsi Georg August syntyi Stralsundissa 21.9.1751 (20.7.2018 totean, että eikä syntynyt vaan 21.9.1759. Ilmankos "Pariskunnan lapsia seuraavalta kymmeneltä vuodelta ei tunneta".) eli pariskunta lienee mennyt naimisiin viimeistään vuonna 1750, jolloin Marianna oli 16-vuotias. Fredrik Bogislaus oli 13.9.1750 alkaen vapaaehtoinen Kuningattaren henkivartiorykmentissä eli on varmaankin tuntenut samasssa rykmentissä palvelleen Mariannan veljen. Viimeistään avioliiton solmimisen jälkeen.

Pariskunnan lapsia seuraavalta kymmeneltä vuodelta ei tunneta. Fredrik Bogislaus von Essen sai 8.7.1760 nimityksen Pohjanmaan jalkaväkirykmenttiin ja perhe muutti Suomeen, Mariannalle täysin uuteen ympäristöön. Asuntoina olivat tästä lähtien virkatalot, jotka vaihtuivat miehen uran edetessä.

Ensimmäinen näistä oli Lakso Sievissä 14.9.1761-19.3.1763. Sievissä syntyivät 13.4.1764 kaksoset, jotka saivat nimet Alexander Johan ja Beata Maria Lovisa. Alexander Johan kuoli 12.7.1764 alle kolmen kuukauden ikäisenä.

Lapuan Liuhtari oli luutnantiksi edenneen Fredrik Bogislauksen virkatalona 8.12.1763-7.12.1764 ja tämän jälkeen Marttila Kalajoen Pohjankylässä 7.12.1764-31.3.1773. Kalajoella syntyi Frederica Mariana 19.4.1769, joka kuoli jo 7.9.1769. Perheeseen syntyi vielä Ludvig Fredrik 3.3.1771 ja Helena Sofia 14.6.1775.

Virkatalona oli Rasila Limingassa 30.3.1773 alkaen, kunnes Fredrik Bogislaus erosi armeijasta 19.8.1777. Limingasta Marianna, miehensä, Beata Maria Lovisa, Ludvig Fredrik ja Helena Sofia saivat 14.9.1780 muuttokirjan Gotlantiin. Ilmeisesti ensimmäisenä heistä palasi Suomen alueelle Ludvig Fredrik, joka liittyi vapaaehtoisena Pohjanmaan jalkaväkirykmenttiin 6.7.1783 ja sai 24.3.1786 virkatalon Oulunsalon Muikusta. Siellä hän asui viimeistään 1796.

Helena Sofia oli Lingasta muuton aikaan vain 5-vuotias, mutta hänet on viimeistään viiden vuoden kuluttua merkitty kirkonkirjoissa isänsä siskon talouteen Skatelövin Husebyn Gamlagårdissa, jonne hän jäi kunnes meni naimisiin 17.1.1792. Kahdesti avioitunut tätinsä teki hänen hyväkseen testamentin tätä ennen.

Skatelövin Husebyn Gamlagårdiin on 1780-luvun alussa kirjattu myös etunimetön “fröken von Essen”. Kyseessä voisi olla Limingasta 16-vuotiaana lähtenyt Beata Lovisa. Beata Lovisa lähti yhden muistelijan mukaan omin päin ja omin luvin maailmalle “joutuen lopuksi Etelä-Ruotsiin erään vanhan rikkaan naishenkilön seuralaiseksi. Tämä olisi luovuttanut hänelle kuoltuaan koko suuren omaisuutensa, jos tyttö olisi suostunut jäämään pysyväisesti hänen luokseen. Mutta tyttö rakasti vapauttaan ja hylkäsi tarjouksen.” Toisen muiston mukaan Beata itse sanoi tulleensa kasvatetuksi Kalmarin linnassa.

Beata on palannut Suomeen viimeistään 1787, jolloin hän asui enonsa taloudessa Uudessakaarlepyyssä. Sieltä hän muutti maaliskuussa 1788 Muhokseen, jossa äitinsä Marianna ja pikkuveli Ludvig asuivat isoveli Georg Johanin virkatalossa Laitsaaren Hakkarilassa. Sieltä käsin Beata meni 6.11.1788 naimisiin Utajärven kappalaisen Gabriel Ståhlbergin kanssa. Tästä tuli Sotkamon kappalainen vasta vuonna 1808 eli Beatan muistettua lausahdusta “No’ ska’ man vara toki’: vara uppfostrad på Kalmar slott, komma ti’ Sotkamo o’ gifta sej där me’ en fatti’ kaplan me’ fem barn!” (kyllä pitää olla hullu: saa kasvatuksen Kalmarin linnassa, tulee Sotkamoon ja menee naimisiin viisilapsisen köyhän kappalaisen kanssa) ei voi ottaa kirjaimellisesti.

Mariannan mies osallistui Mariannan veljen tapaan armeijasta eronneena vapaaehtoisena Kustaan sotaan ja kuoli palatessaan sodasta 14.2.1790. Esikoispoikansa Georg August solmi Kälviällä 28.1.1791 sisartaan säädynmukaisemman avioliiton 33-vuotiaan Fredrika Christina Freidenfeltin kanssa. Vaikka Muhoksen Laitsaaren Hakkarilan virkatalon varsinainen hallinta päättyi jo maaliskuussa 1791, helmikuussa 1795 sieltä käsin kastettiin pariskunnan 3. lapsi ja haudattiin Fredrika Christina Freidenfelt.

Marianna lienee ollut auttamassa kolmen lapsen kanssa leskeksi jäänyttä poikaansa, mutta tämä avioitui uudelleen jo 29.9.1795 Sotkamossa kirkkoherran tyttären Magdalena Frosteruksen kanssa. He asettuivat Paltamolle, jossa myös Marianna on kirjattu Paltaniemen Siivolaan. Kesäkuusta 1806 Georg Augustilla oli virkatalona Kemin Lietakkalan Hietala, jonne Marianna ei ilmeisesti enää perhettä seurannut.

Mariannaa ei kirjattu tyttärensä Beata Lovisan luo Utajärvelle eikä Sotkamoonkaan. Mutta jossain vaiheessa vastuu äidistä siirtyi Georg Augustilta sisarelleen, sillä Marianna kuoli Sotkamossa 5.2.1812 78-vuotiaana.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Perintöasia Rymättylästä

Vanha lehtileike heitti minut Rymättylän Koisaareen. Rippikirjat (1736-1752, 1753-1766, 1767-1778 s. 101, 1779-1783, 1784-1794 s. 121,  1794-1799 s. 121) Hiskin tuella kertovat sieltä tutun oloisen tarinan.

Tilan 37-vuotias isäntä Johan Erichsson kuoli 19.3.1746. Leskensä meni melko tarkalleen vuoden kuluttua eli 5.4.1747 naimisiin itseään 16 vuotta nuoremman rengin Henrik Johanssonin kanssa. Tätä kutsuttiin vanhaksi isännäksi kun hän 72-vuotiaana kuoli 27.8.1797. Nuorempi isäntä, poikapuolensa Matts Johansson, oli tuolloin 59-vuotias ja sai vihdoin isänperintönsä hallintaansa.

Mutta näin yksinkertaista tämä ei ollutkaan, sillä lehtileikkeeni sanomalehdestä Inrikes tidningar 10.7.1798 näyttää tältä.

Matts Johansson peri 2/3 Koisaaresta 25.7.1772 tehdyn testamentin nojalla isäpuoleltaan! Miten oli hänelle joutunut? Ilmeisesti yksikään Kangasalta lähteneen Henrikin sisaruksista tai näiden jälkeläisistä ei äkännyt kiistää testamenttia, sillä tila jäi Mattsin jälkeen pojalleen.

torstai 23. marraskuuta 2017

Kouluunlähtijästä sanottua

Otawaan lähetetty ja 17.7.1863 julkaistu kertomus Ahkeruus kovan onnen voittaa alkaa minusta hieman turhalla kuvauksella, jonka jälkeen kaksi nuorukaista vihdoin nähdään
kirkkotiellä käyvän rinnatuste ja pitävän puhetta keskenään, jota ei sallittu muiden kuulevan eikä he näkyneet juuri muista lukua pitämän. Nyt katsoi rannalla olle tarkemmin, että heistä oli toinen noin 17 vuoden ijällä, näköjään, vaan toinen vanhempi, sillä vanhemmalla oli raskas vaatekäärös kannettavana. 
Näin päästyä kirkolle se vanhempi katosi kääröksineen yhden herran saliin, vaan se nuorempi meni kirkon ympäristölle kävelemään, odottain kirkon ovien avaamista. Sitten kohtasi häntä yksi vanhanlainen vaimoihminen, joka tervehti sitä nuorukaista lämpösellä ystävyydellä. Näin tervehdittyä nuorukainen puhui hänelle jotain, vaimo kuului hänelle toivottavan korkeimman apua ja johdatusta. Näiden sanojen aikana putosi joku pisara molempien silmistä ja he erosivat. 
Jälkeen kirkon-menon nuorukainen jäi myös samaan saliin kuhun se toinen kääröksensä jätti ja kotiin tulo-matkalla se vanhempi niistä puheena olevista nuorukaisista kävi yksin kirkkotietä, jotenki alamielisenä eli ajatuksissaan. Maanantaina kävi jo huhu kylässä: "Peltolan nuori poika meni Lukkarilaan kouluun, kirkkotieltään jo jäi sinne." Sitten puhuttiin sitä ja tätä, kateet ja irvihampaat päättivät hänestä tulevan maailman juoksian, parempi-mieliset heittivät koko seikan tulevan ajan tuomittavaksi, sanoen: "ahkeruus kovan onnen voittaa", ehkä tuost', ehkä tuost' joskus tulee pappi.
Toden tuntuista kuvausta reaktioista, mutta koska kyseessä on kertomus ei yllätä, että vuosien jälkeen samassa seurakunnassa
eräsnä Jouluaamuna kirkko tunkeusi väkeä täyteen, tavallisuuden jälkeen. Ilman mitään aavistamista ensi virreksi lauletaan N:o 111, sen jälkeen papin saarnaamaan-meno-virreksi Salmi-virsistä värssy: "Mun sielun siihen luottaa." Nyt kuiskaa yksi toisen korvaan: "Vieraita pappia tulee saarnaamaan, kuin on vieras virsi". Nyt ei tahtonut ihmiset malttaa katsoa paljon kirjaan, vaan aina vilahtaa kummonen pappi piti pyttyyn nouseman.
Ja tietenkin kyse oli alun nuorukaisesta.
Kirkosta päästyä, kussa kaksi koossa oli, niin ihmettelys oli puheena siitä nuoresta papista. Joku ääni kuului: "Mistä hän on niin paljon saanut rahaa, että luki itsensä papiksi, koska meidän rikas rovasti sanoo itsellään menevän poikien kouluttamiseen monta tuhatta". 

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Vale-loihtijoita

Ihmeparanemisiin on jaksettu uskoa varmaan aina. Nämä - mahdollisesti todet - tarinat julkaistiin Turun Wiikko-Sanomissa 21.4.1821.
Yhdellä Torpparilla oli nimittäin kaksi lasta, jotka olivat kuuroja ja mykkiä syntymäpäivästänsä asti. Näitten vanhemmat olit kovin murheelliset tämän lastensa onnettomuuden tähden ja toivoit jollain muotoa taitavansa parata heitä. Tämän sai kuulla yksi Mustalais ämmä ja oli kohta valmis konstiansa kokemaan täsä asiasa. Hän riensi mainittuin lasten äitin tykö ja lupais kohta parata lasten virheet, tehdä kielet puheleviksi ja korvat kuuleviksi, jos hänen vaan piti saaman satoja Riikin-talareita pidelläksensä muutamiksi hetkiksi taikka eninänsäkkin pariksi päiväksi. 
Äiti hempiä (ja hellä) uskoi lumojan eli taikuri ämmän sanat, ja rupeis kokoomaan ystäviltänsä ja ystäväinsä ystäviltä niin paljon rahoja, kuin hän taisi, ja kuin hän oli koonnut 700 Riksiä Welkakonttorin Setelissä, toi hän ne Mustalais-vaimolle, joka oli sanonut että lasten parantamisen ja louhtumisen piti sitä paremmin menestyvän, jota enämmän rahaa toinen hänelle kokosi. 
Vei sitten Mustalais-akka saman äiti rukan rahoinensa metsään, ja täällä piti nyt lasten virheet parattaman. Mutta kuin he olit metsään tulleet, ja Mustalais-akka rahan saanut, teki hän jonkun turhan tempun naurettavan vaimon kansa, jätti hänen sinne, karkasi saaliinensa pois, ja on vielä nytkin sillä tiellänsä, eikä kopeikkaakan rahasta ole takaisin saatu. [...]
Pian samalla tavalla petti Hämeessä muutama kymmenkunta vuosia sitten loihtiaksi ruvennut suotta-herra akan, jonka lapsilla oli kipeät silmät. Miesten poisollessa tuli nimittäin mainittu loihtia taloon ja nähtyänsä että talon porstuvan orrella oli iso härjän vuota eli nahka, sanoi hän akallen, taitavansa loihtu-konstilla paranta lasten silmät, jos talossa löytysi iso härjän vuota, jota loihteissa tarvittasiin. 
Lasten äiti toi kohta vuodan orrelta tupaan, ja loihtia levitti sen keskellen laattiaa, ja käski lasten käymään ringissä ympäri vuotaa, sillä aikaa, kuin hän seuloi tuhkaa sen päälle ja höpisi muutamia turhia loihtu-sanoja. Seulottu tuhka pöllysi lapsi parkain kipeisiin silmiin, ja kirveli niitä niin kovasti, että lapset alkoivat yhteen ääneen itkeä ja parkua ikäänkuin tulen polttaissa. Mutta loihtia sanoi: "Sen parempi; jonka enemmän tuhka kirvelee, sitä terveemmiksi silmät tuleevat. Nyt on ainoastansa tarpeellinen että minä pariksi päiväksi vien kanssani vuodan, johon silmä-kivut ovat menneet, ja sillä aikaa pitää lasten silmät paraneman terveeksi." — 
Se hupsu akka uskoi pettäjän sanat ja antoi hänen ottaa vuodan ja mennä tiehensä. Muutaman tunnin perästä tulivat miehet kotiin, ja isännän kysyttyä, mitä lapset niin kovasti porasivat, sanoi akka: "Älä huoli, kyllä heidän itkunsa pian iloksi muuttuu; täällä kävi loihtia parantamassa heidän silmiänsä, joita tauti erotessansa nyt viimeisen kerran kouristaa." — 
Mutta niin pian kuin isäntä oli kuullut kuinka loihtia oli silmä-tautia parantanut, käski hän akkaansa kiireesti pesemään lasten silmiä puhtaaksi, ja läksi itse ajamaan pettäjätä takaa. Peninkulman ajettuansa näki hän loihtian ajavan jäällä edellänsä. Kuin tämä pettäjä kaukaa äkkäsi että häntä takaa ajettiin, heitti hän vuodan reestänsä jäällen, ja joudutti itseänsä pakoon. Talonpoika otti vuotansa ja ajoi takaisin taloonsa, jossa sen päivän perästä ei ole loihtioita uskottu.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kyläkuvaajia ynnä muuta

Eilen alkoivat Kuva-arkistopäivät. Aamupäivän teemana olivat kyläkuvaajat, joiksi lasketaan maaseudulla muutakin kuin kotipiiriään kuvanneet. Osa sai maksun kuvista, osa ehkä ei? Mielessäni ryhmä yhdistyi oitis ITE-taiteeseen, joten korviin koski, kun Elina Heikka arvioi yhtä hienona näkemääni kuvaa "ateljeesäännöstön tahattomana rikkomisena". Kuvaajien voi ehkä argumentoida näkemiensä valokuvien kautta tuntevan kuvakonventioita, mutta eivätkö silloin voi rikkoa niitä myös tietoisesti?

Nina Sivén esitteli kaksi Pornaisten kyläkuvaajaa, joiden tuotantoa on esillä kirjaston Sanapaltti-sivustolla. Kuvien taustatietoja on kerätty monin tavoin ja kuvia on hyödynnetty koulun kotiseutuopetuksessa. Esimerkillistä, toisin kuin se, että sivustolla kuvien käyttölupaa tai käyttöluvattomuutta ei ole merkitty. Raha digitointiin on saatu Etelä-Suomen aluehallintovirastolta eli verovaroista.

Maatalousmuseo Sarkaan on myös päätynyt kaksi Elsa Hietalan esittelemää kyläkuvaajan kokoelmaa. Toinen on Finnassa, mutta siitä en saa kuvitusta tähän blogitekstiin, sillä Sarka ei ole määritellyt kuvilleen käyttöoikeuksia.

Taiteilija Edwina Goldstone oli kirpparilta ostanut vuonna 2012 lasinegoja, jotka kaikki ovat menetetyn Karjalan Vahvialan Nurmesta. Goldstone on setvinyt kuvia siitä asti ja huonokuntoisempia on vielä laatikon pohjalla odottamassa. Apua hän on saanut Vahviala-seuralta ja vastavuoroisesti antanut digitoimansa kuvat pitäjästä kiinnostuneiden käyttöön (FB-sivu). Apua negatiivien käsittelyyn taas oli pyynnöstä tullut nihkeästi - jos ollenkaan - Valokuvataiteen museolta ja Kansallisarkistolta.

Lounaan jälkeen kuulimme Turun museokeskuksen kuvakokoelmista ja niistä tehdystä kirjasta. Aki Pohjankyrö kertoi Helsingin kaupunginmuseon ison resolution kuvien avauksesta sivustoksi Helsinki-kuvia. Sen nimeksi oli ehdotettu Kuvaselaamoa! Taiv. kiitos joku järkevä oli laittanut hanttiin. Tässä maassa on jo ihan tarpeeksi geneerisiä nimiä paikallisille verkkopalveluille. Ja onneksi tässä siis vihdoin palvelu, josta saan luvallisesti kuvituskuvan.
Volker von Bonin 1963. HKM N210968. CC BY 4.0
Satu Savian esitys museoiden dokumentointityöstä oli tarkoitettu herättämään kysymyksiä, joihin en ei-museolaisena osaa ottaa kantaa. Viimeisenä puhuivat Kuvassa-yhdistyksen jäsenet. Törmäsin hankkeeseen Suku-päivillä Otaniemessä, mutta tutustuminen verkkomateriaaleihin jäti silloin hämmentyneen olon. Varsinkin kun Flickrissä kaikki (katsomani) kuvat olivat saaneet All rights reserved -merkinnän. Nyt ymmärsin kuinka alkutekijöissään hanke suomalaisesta muotokuvakuvastosta on.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Astiankuivauskaappi kertauksena

Jonathan Savoie, Wikimedia, CC BY-SA 3.0
Do-niin. Suomenkielisessä Wikipediassa oli jo iät ja ajat sitten tieto suomalaisen astiankuivauskaapin edeltäjistä, jotka saivat patentin Yhdysvalloissa. Hyödynsin tekstiä kirjoittaessani blogitekstini maaliskuussa 2015 ja lisäsin silloin Wikipediaan tiedon 1920-luvun Frankfurter Küchestä, josta kuva yllä. (Eikä kukaan ole ottanut lisäystäni pois!)

Syyskuun esitelmämaratonissa Peter Stadius esityksessään äityspakkauksesta ja astiankuivauskaapista tuolloisten muistiinpanojeni mukaan
mainitsi "kokeelliset versiot Saksassa ja Yhdysvalloissa". Keksintö on nimissään [siis Gebhardin] patentin ja teollisen tuotannon takia?
Mutta Ylen etusivulla on juuri nyt juttu Astiankuivauskaappi ei olekaan suomalainen keksintö – Suomessa myönnetyistä yli 127 000 patentista vain yksi on saanut Nobelin. Siinä Patentti- ja rekisterihallituksen johtavan neuvontainsinööri Olli Sievänen on kaivanut esiin samat yhdysvaltalaiset patentit, jotka Wikipediassa lueteltiin jo vuonna 2015 (ja ehkä sitä ennenkin). Maiju Gebhard ei astiankuivauskaapille ole saanut patenttia, sillä "Kun joku on aikaisemmin keksinyt vastaavanlaisen tuotteen jossain päin maailmaa, sille ei Suomessa voida patenttia myöntää, koska keksintö ei ole uusi."

Eli jäljelle jää teollinen tuotanto ja markkinointi, jonka voimalla Suomi on ainoa maa, jossa astiankuivauskaappi on käytössä. Vai onko Suomen ainutlaatuisuus tässäkin vai myytti?

Satuja naisista


Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirja Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista tuli eteeni Twitterissä
Olen Maya Angeloun omaelämäkerrat lukenut. Muistikuvani ei ollut täysin kirkas, mutta siihen sisältyi alaikäisen raiskaus. Miten moisesta tehdään lastenkirja?

Tietenkin siloittamalla kamaluudet sivun mittaisissa elämäkerroissa lähes tulkoon näkymättömiin. Kirjassa itsessään on noottina
Tämä teos on luovaa tietokirjallisuutta, kokoelma sydäntä lämmittäviä ja ajatuksia herättäviä iltasatuja, jotka perustuvat sadan naissankarin elämään ja seikkailuihin. Se ei ole tyhjentävä selonteko heidän saavutuksistaan.
Positiivisista eikä negatiivisista. Mukana on esimerkiksi Elisabet I ja Evita Perón kansansa rakastamina. Paikoittain (esim. Rosa Parks) myös sorruttiin yksilöglorifiointiin totuuden kustannuksella.

Hämmästyksekseni luin kuitenkin koko kirjan läpi. Ihailtavasti oli saatu maantieteellisesti varsin tasaisen oloinen (eli ei pelkkää Englantia ja Yhdysvaltoja käsittelevä) kokonaisuus. Mukana oli melkein kaikki klassikot, mutta myös paljon minulle uusia nimiä, erityisesti lähihistoriasta. Kun ei oltu haettu "suurnaisia" oli löydetty monenlaisia merkityksellisiä suorituksia. Mitä arvostan ja soisin harrastettavan laajemmin.

Ja jos tekee mieli piipittää, että kyllä pitäisi tehdä samanlaisia kirjoja miehistä, niin... kirjan surkein puoli on sen kansi. Se, että tarinat ovat naisista, naisien kirjoittamia ja naisten kuvittamia, ei tarkoita etteikö niitä voisi kuulla tai lukea myös pojat. (Sama englanniksi: Jaclyn Friedman Reveals Who Needs Stories About Cool Girls the Most)

Ja pojille suunnattuja elämäkertakokoelmia on tehty yli sadan vuoden ajan varmaan joka maassa. Minulla oli hämärä mielikuva Gutenberg.org-sivustolla näkemästäni, jonka ajattelin ottaa tähän vastaesimerkiksi. Mutta löysinkin Kate Dickinson Sweetserin sukupuolellisesti tasapainoisen tuotannon sadan vuoden takaa.
Osattiin sitä ennenkin.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Täydennysosia

1) Vuosia sitten lomailin bloginpidosta lainaamalla pätkiä Anders Ramsayn suomennetuista muistelmista. Alex Federleyn piirtämä Fyrenin 21/1905 kansikuva viittaa siihen, että julkaisuajankohtana teksteihin eivät kaikki olleet ihastuneita.


2) Viimeksi vuonna 2015 mainitsemani Pohjois-Afrikan 1700-luvun vangit eivät olleet(kaan) 1800-luvun lopulla unohdettuja. Ainakin Öhman, josta kuulin 2011, muistettiin ja tiedettiin. Oulun ilmoituslehti 21.6.1890 lainasi Östra Finlandia ja aloitti

3) Myöskään Planströmin sisarten matka Torniosta Ranskaan ei ollut niin hautautunutta tietoa kuin blogitekstiä kootessani näytti, sillä heidät mainitaan Maailma-lehden numersossa 8/1919.

4) Esimerkkinä kuninkaan vierailun lähteistä ArkivDigitalin blogissa poiminta kirkonkirjasta

5) Kustaa III:n sodan vangeista sain kirjallisuusvinkin. Kirsi Vaino-Korhosen kirjassa Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa on luku koskien Anders Munsterhjelmin sotavankeusaikaa.

6) Tommy Uschanov on tuoreen esseekokoelmansa Sininen tango alkusanoissa nostanut kotimaiseksi esimerkiksi menneisyyden tarinallistamisesta "sovittamalla se tuttuun muottiin, sopipa se sitten siihen tai ei" sosiaalisessa mediassa jaetut avioeroilmoitukset. "Asia mielletään selvästi jotenkoin hykerryttävän hauskaksi, eikä nauruhymiöitä säästellä." Siis samaa asiaa kuin äskettäin blogitekstissäni, mutta fiksummin kirjoitettuna ja kontekstuituna.

7) Dagligt Allehandan kuulutuskoosteessani oli mukana velkoja paennut porvari. Hän ei tietenkään ole ainutlaatuinen. Inrikes Tidningarissa julkaistiin 10.9.1800 Turun kämnerinoikeuden tiedote.
Talvella 1797 oli Turusta porvari Johan Granroth lähtenyt Tukholmaan ja jättänyt kaupunkilaiset käsitykseen, että palaisi pian. Erityisesti ne kaupunkilaiset, joille Granroth oli velkaa. Mutta mies olikin saanut Tukholmassa matkapassin ulkomaille eikä hänestä oltu ilmeisesti tämän jälkeen kuultu. Velkojen selvittämiseksi tarvittiin tämä julkinen kuulutus sanomalehdessä.

Kuka oli Johan Granroth? Dahlströmin kortisto ei auta, eikä Hiskikään.