lauantai 7. toukokuuta 2016

Kommentoin kuvia

Kansallisarkisto viesti eilen iltapäivällä FB:ssä, että
Osana meneillään olevaa Community as Opportunity (CO:OP) -hanketta (www.arkisto.fi/coop) saimme skannaustestiin kiinnostavia vanhoja lasinegatiiveja, joiden kuvauspaikat, tapahtumat ja kohteet eivät ole tiedossa. Kuvia ei liene katseltu lähes sataan vuoteen vaan ne ovat olleet unohduksissa varastossa.
Veimme kuvat Flickriin ja pyydämme nyt kaikkien apua kuvien tunnistamiseen ja niitä koskevien tietojen kartuttamiseen. Kuvat lienevät Helsingistä ja sen lähialueilta, joten Etelä-Suomessa liikkuvat saattaisivat tunnistaa kuvissa esiintyviä kohteita. Osa kuvista näyttäisi esittävän joko suomalaista tai venäläistä sotaväkeä joten militaria-tietämyksellekin on käyttöä. Viestiä kuvista saa siis välittää eteenpäin!
Ei mitään lupauksia annettujen tietojen hyödyntämisestä tai tallentamisesta, mutta silti innostuin äheltämään. Dokumentoidaan tännekin, täydellisyyden ja huvin vuoksi.
Vasemmalla Christian Nissenin liike. Tämä Tanskasta Suomeen 1890-luvun alussa (?) muuttanut optikko kuoli 1901 (Sanomia Turusta 2.4.1901 ). Liikkeensä oli ensin Kluuvikatu 2:ssa Hotelli Kämpin yhteydessä ja myöhemmin Pohjois-Espan 25:ssä Grönqvistin talossa (Nya Pressen 15.7.1894, Hufvudstadsbladet 21.5.1894), jota kuva taitaa esittää. Helsingin kaupunginmuseon kuvassa erottuu viereisen liikkeen tummat kyltit.

Oikeassa reunassa olevan rakennuksen päädyssä erottuu Atelier Apollon mainosteksti. Suomen valokuvataiteen museon verkkosivujen mukaan tämä toimi vuodesta 1899 ja valokuvaamolla oli useita sivuliikkeitä. Yksi osoitteista oli Aleksanterinkatu 13. Oikean reunan talon kaksi kruunumaista tornia muistuttavat Selim A. Lindqvistin Lundqvistin liiketalon kattorakenteita eli ilmeisesti kuva otettu Mikonkadun suunnasta kohti Aleksanterinkatua. Siis Helsingissä.

Kuvista kymmenen oli otettu kentällä, joka kiistatta oli näköetäisyydessä Helsingin tuomiokirkosta. 
Vertailuaineistoa oli verkosta (lue: Helsingin kaupunginmuseon Finnaan lataamista kuvista) vaikeuksia löytää, mutta veikkaukseni on, että kyse on Turun kasarmista Kampissa.


Kaikki kuvat: Christina Forssellin yksityiskokoelma. Osa kuvista digitoitu tarkemmin kuin toiset, mille sain selitykseksi

Kevät Espalla

Tämän viikon hienon sään kunniaksi kuvakatsaus entisen ajan Esplanadille

Velikulta 12/1901
 Velikulta 10/1902
Velikulta 10/1909
Velikulta 11/1909

perjantai 6. toukokuuta 2016

Ruuan keittopaikasta

Hendrick Mommers. Rijksmuseum
Katsellessani hollantilaisia teoksia Petter Sund -inspiraatioksi oli pakko huomata niiden ruuanlaitto. Mistä tuli ensinnäkin mieleen se, että aikamatkailussa kuolisin nälkään jokseenkin heti, sillä menneisyyden meiningillä en saisi edes puuroa aikaiseksi. Ja toiseksi englantilaisten kartanoiden massiiviset takat. Suomessahan ruokaa laitettiin (savutuvista päästyä) sellaisissa ulkomuseoista tutuissa kivimuureissa.

Jean-Pierre Dalbéran kuva Seurasaaresta. CC BY 2.0
Vai laitettiinko? Siis 1600-luvun Helsingissä? Minulla oli muistikuva, että Jaana Mellanen oli kirjaan Helsinki Helsingin alla. Kaupunkiarkeologiaa sarjakuvina uunin piirtänyt. Tarkistin ja Snellmaninkatu 4-6:ssa esiin kaivettu Petterin aikalaisen talo oli saanut monen sivun käsittelyn, mutta uuni näkyi vain perustuksena valokuvassa. Suorakulman päällä on voinut olla lähes mitä tahansa. Paitsi ei hollantilais/englantilaista takkaa.

Lainasin kirjastosta Alfred Kolehmaisen ja Veijo A. Laineen Suomalaiset uunit (1981) ja kirjan Talo kautta aikojen. Kiinteän sisustuksen historia (1989). Molemmissa oli perusteellisen oloista tieoa, mutta ymmärryksen sijaan kasvoi epätietoisuuteni historiallisesta kehityksestä ja siitä käytössä olevasta tiedosta. (Tällä viikolla Ennen ja nyt- verkkolehdessä julkaistu Andrei Kalinitchevin artikkeli Muuttoon savupirtistä takkatupaan tarvittiin tiiliteollisuutta ei viitannut kumpaankaan kirjoista, ei noteerannut Tursiannotkon liettä ja esitti useimmat asiat ilman mitään lähdeviitteitä. Pettymys.)

Ajallisesti ja maantieteellisesti lähin kuva on Pehr Geringiuksen kaiverrus, jota käytettiin Cajsa Wargin keittokirjan kuvituksena vuodesta 1755 alkaen, mutta lautasten sijoittelu viittaa siihen, ettei realismia ole välttämättä tavoiteltu. Ruuanlaittopaikka näyttää hollantilaiselta, joten herää epäilys, että keittiöön kurkistamisen sijaan on lähdeaineistona käytetty eurooppalaisia kuvia.


torstai 5. toukokuuta 2016

Tarkennusta Töölön Taipaleesta

Toisinaan totisesti teen elämäni itselleni vaikeaksi. Olen tiirailut uuden (edelleen alle vuosi) asuinalueeni karttoja Arkistolaitoksen digitoinneista, mutta kurkistinko kertaakaan kaupunginarkistoon? Ajattelinko, ettei siitä ole apua "varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella"? Vai ajattelinko yhtään mitään? Miettiessäni, että "olisi se kyllä kiva tietää missä kohtaa ne talot olivat".

Ei liian myöhäistä korjata tilannetta. HKA:n digitointien laatu mikrofilmiltä kuvattuina särkee silmiä (ja on toisinaan lukukelvoton) verrattuna Arkistolaitoksen toisista kaupungeista originaaleista kuvaamiin. Rakennuslupapiirustukset Ia14:13 ei tehnyt poikkeusta.

Vuoden 1878 karttaan on merkitty 9 valmista asuinrakennusta ja 2 valmisteila olevaa. Karttaan on myös merkitty neljä rakennusta, joille oltiin hakemassa rakennuslupaa. Nykyisen Mannerheimintien ja Pohjoisen Hesperiankadun kulma on edelleen peltopläntti ja toinen pienempi on tontin toisessa kulmassa.

Vuoden 1887 karttaan on merkitty iso panimorakennus, josta on ollut näissä jutuissa aiemmin puhetta ja johon taidan palata erillisessä tekstissä.

Samalta vuodelta oleva toinen karta olisi hienoa/hyödyllistä nähdä alkuperäisin värein.
Vielä 1891 on pelto jäljellä.

Erillisen, vuodelle 1910 ajoitetun, kartan "Plan Öfver Området "taipale" (Ib15:55) nähdessäni huokasin helpotuksesta. Minun ei tarvitse taiteilla Taipaleen rajoja nykykartalle ja asuintaloni tosiaan on Taipaleen alueella. Huh! Entinen pelto on nykyinen Hesperiankatujen pää.

Nykyinen Dunckerinkatu on tässä nimeltään Kulneli gatan. Tai ei. Helsingin kaupungin karttapalvelusta saa esiin opaskartan 1919, jossa nimi erottuu paremmin: Kulneff. Kulnevin katu vuonna 1925. Muutos on tehty vuoteen 1940 mennessä.

Valitsemalla karttaan "Nimistön", saa kyseistä pallukkaa painamalla tietää, että nimi oli muutettu 12.12.1928.

Helsingin tietokeskus on digitoinut kaupungin kadunnimien historiasta kertovat kirjat. Näissä esitellään myös aiemmat nimet ja osan 1 sivulta 113 selviää, että Kulnevkin oli Suomen sodan ja sitä myöden Vänrikki Ståhlin tarinoiden henkilöitä, joiden mukaan Töölön katuja on nimetty. Mutta sopi itsenäiseen Suomeen huonommin kuin Duncker.

Dunckerinkadun kohdalla kerrotaan, että "Asemakaavakilpailun ehdotuksessa 1899 oli kadulle pantu nimeksi Robshamsgatan (Robshaminkatu) tienoolla sijainneen Taipaleen huvilan vuokraajan tehtailija C. A. Robshamin mukaan." Sääli, että aikeesta luovuttiin.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Myrkyttäjät Harjavallassa

Ella Viitaniemen viime viikolla verkkoon ilmestyneessä (väitös 13.5.) väitöskirjassa Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786 todetaan ohi mennen
Mikko Tolvin mukaantulo kuitenkin pysäytti kirkon- ja pappilanrakennusriitojen käsittelyn seuraavilla syyskäräjillä (1782), sillä hänet oli tuomittu vuoden 1781 talvikäräjillä vaimonsa Brita Henrikintyttären kanssa kuolemaan poikapuolensa Juha Juhanpojan ja monien muiden myrkyttämisestä. (KA. Vehmaan ja Ala-Satakunnan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. II KO a:94. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1782. Kokemäen käräjät 26.9.1782, f. 207v.–208v.)
Mako, CC BY 2.0
Katsahdus Lasse Iso-Iivarin ja Mikko Kylä-Vehkan tekemään talonhaltijaluetteloon kertoo, että Brita Henricsd Laurila (s. 19.1.1733 Nakkila ) oli 4.10.1752 mennyt naimisiin Torttilan Tolvin Johan Mattsonin (s. 24.11.1725) kanssa. Tästä tuli isänsä ja veljensä jälkeen Tolvin isäntä vuonna 1769. Hiskistä löytyy pariskunnalle 7 lasta vuosien 1753 ja 1768 väliltä.

Tolvin isäntänä Johan haudataan 13.11.1778. Johan-poikansa oli syntynyt 8.11.1757 eli oli miehen iässä ja rippikirjassa 1788-91 nuori isäntä, jolla on vaimo Stina Johansdotter. Äitinsä kuitenkin meni 13.12.1779 uusiin naimisiin poikaansa vain 6 vuotta vanhemman Michel Henricss Keisarin (s. 1.9.1751 Harjavalta) kanssa. 

Ymmärsin Viitaniemen tekstistä Johan-pojan kuolleen myrkkyyn, mutta hänelle ja vaimolleen syntyi lapsia 1785-1796 eli ymmärsin väärin. Lisäksi rippikirjan sivu 1795-1805 kertoo, että äitinsä ja isäpuolensa jatkoivat talonpitoa. Eli siis myös elämistä. Se siitäkin kuolemantuomiosta. 

Taisi olla kireä tunnelma yhteisillä aterioilla. 

tiistai 3. toukokuuta 2016

Muun muassa historiankirjoituksesta vapaudenajalla

Luvatusti nosto (ensimmäinen aika monesta)  Georg Ståhlbergin kirjoittamasta kirjasta An history of the late revolution in Sweden, Which happened on the 19th of August, 1772. Containing, in three parts, the abuses, and the banishment of liberty, in that kingdom. Written by a gentleman who was a Swede, jota ei voi selkeärakenteiseksi kehua. On omakustanne ja esipuheensa mukaan julkaistu 11 kuukautta sen jälkeen kun Ståhlberg oli Britanniaan rantautunut - englantia osaamattomana. Käytetty kieli on niin rikasta, että joko Ståhlberg valehtelee kielitaidostaan tai hänellä on ollut haamukirjoittaja.

Lähdekriittisiä huomioita voisi esittää enemmänkin ja tulen keskittymään (tässä ja myöhemmissä nostoissa) osioihin, jotka vaikuttavat Ståhlbergin omalta ajattelulta. Tai ovat vaan mielenkiintoisia. Kuten Ruotsin kuninkaan Marokkoon vuonna 1774 lähettämä porukka, josta en verkosta löydä lisätietoa. Kirjoittajasta erikoista on ollut se, että Marokon kuningas kysyi ensimmäiseksi sitä, oliko Preussi jo saanut Danzigin hallintaansa.


Ulkopolitiikan jälkeen Ståhlberg - otsikkoonsa sopivasti - käsittelee perusteellisesti Ruotsin tilaa ennen ja jälkeen vallankumouksen. Tämän tulkintaan tietoni 1700-luvun poliittisesta elämästä eivät riitä, mutta Ståhlbergilla on selvästi oma kantansa. Vallankumousta edeltävän ajan tieteestä kirjoittaessaan hän toteaa, että historiankirjoitus sai sisältää kronologiaa ja sukututkimusta, mutta lopputuloksessa oli enemmän satua kuin olennaisia huomioita.
Historia on poliittisen tilanteen ja muun aikansa tuote.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Virossa 2 pv: Narva

Rakveressa hyppäsin uudelleen itään päin menevään bussiin ja viisumittomana matka loppui Narvaan. Bussiasemalta hotellille mennessä yhteisnäköala Hermannin linnaan Narvassa ja Iivananlinnaan Venäjän puolella oli pysäyttävä ja jo pelkästään tämän kokemuksen takia matka oli tekemisen arvoinen. Usean yrityksen jälkeen onnistunein valokuva aiheesta syntyi aivan viime minuuteilla Narvan taistelun muistomerkillä.


Saatuani hotellihuoneen lähdin hotellilta kohti ruotsalaiselta näyttänyttä rakennusta. Täysosuma. Kyseessä oli Narvan vanha raatihuone, joka on ollut saman näköinen Petter Sundin aikaan. Ja Petter teki (Seppo Aallon tulkinnan mukaan) kauppaa narvalaisten kanssa, joten ehkä joskus oli käynytkin kaupungissa?

Raatihuoneen viereen oli rakennettu upouusi talo, jonka julkisivu jäljittelee vanhaa pörssitaloa, mutta katon lippa on "kohdallaan" vain edestä. Tällaista ei tehdä Suomessa. Liian "vau"-arkkitehtuuria.


Lauantaiaamuna olisin ehtinyt kiertämään koko bastionireitin ennen Hermannin linnan avautumista, mutta sängystä nousu oli jäänyt turhan myöhäiseksi ja tutustuin vain joen varressa oleviin. Narvan valloituksen muistomerkissä teksti oli venäjäksi, mutta onneksi (?) päivämäärä on yksiselitteinen.

Raatihuoneen ohella bastionit ovat ainoita merkkejä Ruotsin ajasta Narvassa. Vanha kaupunkikaava on hylätty ja rakennuksia ei ole jäljellä, mikä kävi ilmi Hermannin linnan ennen-ja-nyt -kuvista. Koska valokuvia oli, ilmeisesti suurin tuho oli tapahtunut toisessa maailmansodassa. Neuvostoliiton ajan arkkitehtuurissa on niin paljon klassisia piirteitä, että minulla on toisinaan vaikeuksia tunnistaa ja ajoittaa rakennukset.

Hermannin linna ilahdutti budjettimatkailijaa Rakverea halvemmalla sisäänpääsymaksulla. Linnassa oli myös paljon enemmän ja asiallisempaa katsottavaa kuin Rakveressa. Tosin useimmat vaihtuvat lappunäyttelyt ohitin sanaakaan lukematta.


Linnan arkkitehtuuri oli ainakin sen verran alkuperäinen, että oli niin sekava, etten tiedä näinkö kaikkea mitä piti. Ainakin kipusin Hermannin tornin ylös asti. Joskin pakitin puiselta parvekkeelta jo parin askeleen jälkeen. Näkymä Iivananlinnaan siis ikkunasta.
Jokaisella tasanteella oli jonkinlainen näyttely. Ylinpänä tällä kertaa kuvia ison sisäpihan kunnostussuunnitelmista, joissa oli (niissäkin) moderni ote.

Linnan yksityiskohdissa ei ollut minusta erityisempää kuvattavaa ja vielä vähemmän lappunäyttelyissä.

Ystävällisesti oli sinisellä huomiolapulla "Pildista! Maka a photo!" merkitty yksi osa historiallisesta näyttelystä. Joten tietenkin otin kuvan.
Historiallisen näyttelyn tekstit olivat viroksi ja venäjäksi, joten ymmärrykseni ei hirveästi kasvanut. Kuten jo mainitsin, jäin käsitykseen, että 1600-luvulla Narvassa oli ollut komeita kivitaloja. Ruotsin vallan myötä kaupunkiin tuli sekä ruotsalainen (ruotsinkielinen) että suomalainen (suomenkielinen) kirkko. Tämä yksityiskohta oli onneksi käännetty englanniksi.

Ritarikunnan aikaa esittelevä huone oli saanut äskettäin uuden muodon ja siellä olisi varmaan ollut tekstejä useilla kielillä. Valitettavasti poikkesin sinne vasta vierailun lopussa, kun ajatukset olivat jo bussiaikatauluissa. Sivuhuomioita. Itse en mieltänyt ritarin kaapua kävijöiden näpelöitäväksi, mutta eräs nuori mies veti sen päälleen epäröimättä. Toisessa päässä huonetta oli iso kivi viritettynä köydellä taljaan ja toinen kävijä innostui kokeilemaan sen nostoa. En tiedä oliko tarkoitus, mutta ei näyttänyt turvalliselta.


Linnasta lähtiessäni oli juuri alkamassa suomalaisryhmän opastus, joten en tiedä missä määrin kaupunki enää kaipaa mainostusta. Sekä Narvaan että eilen esiteltyyn Rakvereen pääsee siis melko vaivattomasti bussilla, mutta joustavammin tietenkin omalla autolla.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Isoviha ja Turun akatemia

Viron reissun viivyttämä reaktioni viime torstaina sosiaalisessa mediassa vilkkaasti linkitettyyn kirjoitukseen, jossa Pasi Lyytikäinen kommentoi Helsingin yliopiston taidemusiikin opetusta, jonka tilanteesta minulla ei ole tietoa. Huomioni "avoimessa kiitoskirjeessä" kiinnittyi historiaan vetoamiseen:
Ymmärän toki, että ajat ovat nyt paljon vaikeammat kuin esimerkiksi 30-vuotisen sodan, ison vihan, pikku vihan, lukemattomien nälkävuosien ja rajakahinoiden, Suomen sodan, Turkin sodan, kansalaissodan, 30-luvun lamakauden, talvi- ja jatkosodan, öljykriisin ja 90-luvun laman aikana.
Pidempään ajattelematta ja historiaa tuntematta jää käsitykseen, että yliopiston ja sen edeltäjä Turun Akatemian musiikinopetus on kulkenut katkeamatta ja häiriöttä läpi kaikkien listattujen tapahtumien. Koska olen Akatemian professorin ja kvestorin jälkeläinen satun tietämään, ettei näin ole. Akatemia pani ovensa säppiin ennen kuin venäläiset ehtivät Turkuun ja se vihittiin uudelleen 1722. Tämänkään jälkeen tilanne ei ollut "normaali". Lainaten A. R. Cederbergiä kirjasta Kahdeksannentoista vuosisadan miehiä (1924, s. 11-12)
Yliopiston tila oli ison-vihan jälkeen heikko. Se on pääsävelenä kaikissa konsistorin valituskirjelmissä, jotka Akatemian kanslerille lähetettiin. Yliopisto sai pääasiallisimmat tulonsa sille annetuista lahjapitäjistä. Nämä olivat pitkän vaino-ajan kuluessa hävitetyt tai suuresti köyhtyneet. Professorit eivät saaneet palkkojansa ja oli heidän turvauduttava, mikäli kykyä riitti, muihin ansiotöihin. [...] Oli alituista keskustelua ja erimielisyyttä siitä, mitä kirjoja kirjastoon jaksettaisiin hankkia, alituista kiistaa pienten apumaksujen käytöstä. [...] Varojen puute näkyy vielä selvemmin ehkä siitä, että yliopistolla ei ollut varoja kunnolleen palkata itselleen kursoreita, vaan annettiin heille lisäpalkinnoksi - toisen luokan stipendi.
Oliko siis - tarkasti laskettuna - "resursseja palkata säveltäjiä musiikinteorian opettajaksi 376 vuoden ajan."?


Lainaten Anu Koivusta, joka muiden ohella kommentoimatta linkitti Lyytikäisen tekstiin,
[...] miten historian omistamisesta – siitä, mikä on olennaista, mitä on tapahtunut, ketkä ovat olleet mukana, miten ja miksi – käydään jatkuvia kamppailuja. Usein niissä törmäävät tutkimustieto, populaari historiatietoisuus ja historiaan kohdistuvat halut etsiä esikuvia, selittää nykyisyyttä ja ohjata tulevaa.
Retoriikkaa ja argumentointia pitäisi vaan jaksaa tarkastella kriittisesti silloinkin, kun se ajaa itselle mieluista asiaa.

Kuva: Vuosikirjasta The Poly (1916) via Internet Archive & Flickr Commons

Virossa 2 pv: Rakvere

Lämmiteltyäni viime viikonloppuna kotikadullani ja Porvoossa, olin perjantaina valmis perinteiselle kevätreissulle Viroon. (Perinteinen merkityksessä "ainakin toista kertaa". Viime vuonna Pärnussa ja edellisenä Tallinnassa.)

Tallinnan satamasta kuljin kevyttä kenttäravia bussiasemalle, mutta en ehtinyt ensimmäiseen bussiin. Seuraava mahdollinen oli venäläinen Pietarin bussi, jonka kuljettajat pienen säädön jälkeen ottivat vastaan käteismaksun ilman lippua tai kuittia vastineeksi. Oli kuin olisi ulkomailla ollut.

Bussi vei Rakvereen ja jo kaupunkiin tullessa ritarikunnan linna näkyi mäen päällä. Kaupungistakin käsin se oli helppo löytää
ja näytti lähempää tältä.
Kiersin linnan kokonaan
ennen kuin keksin, missä oli lipunmyynyti ja sisäänkäynti.

Linnan kotisivuilta oli syntynyt karnevalistinen kuva ja kokemukseni perusteella paikkaa kannattaa lähestyä huvipuistomentaliteetilla. Linnassa oli tilaa toteuttaa monenlaisia ideoita eikä päätöksiä tehneillä ollut pipo suuremmin päätä puristanut.

Minullahan tunnetusti pipo puristaa, mutta aurinko paistoi, joten laitoin pipon taskuun. En saanut kunnollista tolkkua rakenteiden "aitoudesta" enkä tilojen tarkoituksesta. Osaksi siksi, että kylttejä ei ollut ja osaksi siksi, että viron kielen luetun ymmärtämiseni on heikkoa. Pienessä "museo"-huoneessa oli 4 vitriiniä arkeologisia löytöjä (kai?), ilmeisesti (?!) linnan alueelta. Kiitettävästi osassa esineistä oli ajoitus, mutta näilläkään kuva linnan elämästä ei rakentunut. (Museovirasto pystyi parempaan neljällä kyltillä Husholmenissa, mutta on kyllä yksinkertaisempi kohde.)



Linnan restauroidulta vaikuttaneesta ikkuna-aukosta pilkotti kirkko, jota olin linnalle tullessa käynyt katsomassa lähietäisyydeltä. Uusi infokyltti, jonka mallisia näin ja luin kaupungissa muitakin, kertoi sen olevan keskiaikainen, mutta moneen kertaan uudelleen rakennettu.
Etukäteisvalmisteluissa olin unohtanut tarkistaa mahdolliset lisäkohteet. Bussista olin kuitenkin huomannut museokyltin, jota lähdin linnasta poistuttuani hakemaan. Tarkoitti ilmeisesti Viron poliisimuseota, johon ajan tappamiseksi ostin pääsylipun.
Onneksi sen kanssa sai suomenkielisen opaslappusen, jonka avulla ymmärsin mitä osaa poliisin nyky(!)toiminnasta kussakin huoneessa esiteltiin. Huumehuone teki voimakkaimman vaikutuksen.