Matka alkoi edellisessä osassa ja nyt kertomus jatkuu...
Päämäärämme oli nyt muutama mäenrinne, jolla kulkupuheen mukaan pitäisi olla vallituksia ja juoksuhautoja sekä jonkullainen patteri menneiltä sotavuosilta. Kartat ja muistoonpanovihkot otettiin jo ajoisssa esille tarpeellisia tutkimuksia varten. Renkipojan avulla pian löydettiin haettu paikka. Ja todellakin: isoja kuoppia, multakasoja ja ojia, jotka olivat puolillaan vettä. Me jo keskustelimme tappelusta ja vihollisjoukoista. Tuolta ovat ryssät hyökänneet suomalaisten varustuksia vastaan, mutta lyödyt suurella mieshukalla takaisin. Noiden multakasojen alla niitä mahtaa lahota tuhansittain.
Kiersimme mäen ympäri. Toisella puolella oli mies, joka kaivoi ojaa läheisellä pellolla. Tahdoimme tiedustella, vieläkö kansa muistaa mitään noista vanhoista sotavarustuksista.
— Päivää, alkoi Käryläinen ja nosti hiukan lakkiansa, herättääkseen luottamusta. Voitteko ehkä sanoa, onko tämän Vuoren lähettyvillä hautoja.
— Hautoja! nauroi ojankaivaja. Meidän puolessa haudataan kuolleet kirkkomaahan.
— Mutta onhan täällä ennen vanhaan ollut tappeluita, intti Kaveri.
— On kyllä. Kerran tässä tappelivat Ilolan Maijastiina ja Kankkusen Karuliina, kun Maijastiinan kissa oli tappanut Karuliinan kananpojan.
— Mutta täällähän pitäisi joskus tapellun oikein verisesti, sanoin minä.
— Onpa kyllä! Tässä kerran Isonkylän rengit markkinoilta palatessaan joutuivat tappeluun, jossa lyötiin seipäillä, puukoilla ja millä vaan sattui.
Kärsivällisyytemme alkoi loppua.
— Vaan mitäs nuo kuopat ja savikasat tuolla merkitsevät? sanoi Käryläinen.
— Mäkituvan Kalle siitä veti savea, kun hän pruukkia teki mökkinsä korsteenia muuratessaan.
Tieteellinen innostuksemme sai pahan kolauksen. Lähdimme pois ja jätimme ryssänraadot rauhaan, miehen virnuillessa jälkeemme.
Mutta toivo ei vielä ollut kadonnut. Me olimme valmiit kärsimään vaikka pilkkaakin asiamme puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti